Ben Kalland: Vien sinut kotiin!

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.

Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.

Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on. 

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.