F. H. EVA HASELL: Across the prairie in a motor caravan

F.H. Eva Hasell

Across the praire in a motor caravan

Society for promoting christian knowledge, 

New York and Toronto : The Macmillan co.

1922

Luettu Gutenbergista 

108 sivua

Mielenkiintoinen matkakuvaus kahden englantilaisen naisen karavaanimatkasta Kanadan preerialla opettamassa Raamattua lapsille. Mainittakoon, että naiset edustivat Anglikaanista kirkkoa. Matkan varrella kohdattiin kuitenkin niin katolisia kuin presbyteerejä ja mitä milloinkin kiistelemättä oppikysymyksistä. Alun ja lopun kirkollisiin kysymyksiin menemättä sen enempää kuvaus oli suurelta osin matkakuvaus niistä vaikeuksista, joita kaksi naimatonta naista kohtasivat. Milloin auto juuttui läpipääsemättömään mutaan jumiin, milloin myrsky oli viedä teltan. 

Luin tämän päästäkseni Halki Kanadan -lukumatkallani  Saskatchewanin Reginaan. Teos antaa (alkua ja loppua lukuunottamatta) kaikkea muuta kuin kirkollisen katsauksen tai uskonnollisen luennon. Matkakuvauksessa korostuu 1920-luvun (noin) preeriaelämä iloineen ja vaikeuksineen. Paitsi pyhäkoulutyötä ehdittiin välillä pelata myös pallopelejä. Yhteisöllisyyden merkitys nousi vahvasti esille.

Kerronta on kaikkea muuta kuin jäykkää, huumori kukkii siinä missä preeriakukatkin. 

Tähän liittyen erään papin vaimo kertoi minulle, kuinka hän oli kysynyt lapselta: "Tunnetko Isä Meidän?" ja lapsi vastasi: "En, mutta tunnen isoisämme." 

Parasta teoksessa onkin se lämmin ote, jolla elämää   kanadalaisella preerialla 100 vuotta sitten kuvataan. Kuvat tuovat oman kiintoisan lisän kuvaukseen ja matkanteon vaiheisin. 

 

Tyypillinen preeriakaupunki: Kenastoniin, tyypilliseen preeriakaupunkiin, matka kesti viisi tuntia – leveä maatie puisine jalkakäytävineen ja molemmin puolin puisten mökkien reunustamana. Jopa Reginassa kaikki paitsi pääkadut ovat tätä päällystämätöntä maata, ja lumen sulaessa tai rankkasateiden jälkeen tämä maa muuttuu paksuksi ja tahmeaksi mudaksi ("gumbo"), joka paakkuuntuu saappaisiin.

Tyypillinen länsikanadalainen ateria alkoi keitetyllä intialaisella (intia vai intiaani?) maissilla, jota tarjoiltiin valkokastikkeen kera, sitten lihalla ja perunoilla ja lopuksi herkullisilla säilykehedelmillä, joita tarjoiltiin kuorrutetun kerroskakun kera, ja kaiken lisäksi tarjoiltiin vahvaa teetä.

Preerian neitokaiset: Tytöt olivat kuoron jäseniä ja yksi oli pyhäkoulunopettaja. Tavatessani heidän ystäviään ja liikkuessani heidän kanssaan sain käsityksen nuoren Kanadan elämästä. Kauniit kasvot, erittäin tyylikkäät vaatteet, välitön ystävällisyys, nopea omaksuminen, innokas kiinnostus työhön ja vapaa-aikaan sekä kunnianhimo ovat joitakin näiden nuorten ihmisten ominaisuuksia. "Elokuvat" ja jäätelö näyttelevät suurta osaa heidän elämässään. Tytöt menevät yleensä naimisiin hyvin nuorina ja heillä on laaja ihailijapiiri, josta valita. Winifred Ticehurst kuvaili heitä seuraavasti yhdessä kirjeistään: "Kuorotytöt, laastinlaudoilla ja tupsuilla, erittäin tyylikkäitä; albat ja kasukat, kiharat laastinlaudan molemmin puolin... valkoiset Eton-kaulukset kuin pikkupoikien."

Tuota laastinlauta-termiä minun täytyi tutkia ja kyseessä on se ulkomailla käytössä oleva valmistuessa saatava "salmiakki-päähine". Näiden googlekäännösten, joita välillä käytin, kun oli liikaa sanoja, joita ei ymmärtänyt, kanssa tuli välillä ihan hassujakin käännöksiä, kuten tämä:

Instead of the remote being a clergyman is sometimes assumed kuului  googlekäännöksenä näin: Kaukosäätimen sijaan oletetaan joskus, että pappi rukoilee, mikä tosin lienee johtunut siitä, että en kääntänyt tarpeeksi pitkää otetta tekstistä jotta asiayhteys olisi tullut selväksi.

Tai tämä: There was a crazy boat on it, in which the children rowed about, keeping it afloat by vigorous bailing.  Siellä oli hullu vene, jossa lapset soutivat pitäen sen pinnalla voimakkaasti ahmimalla.

Tarkoitetaan ilmeisesti, että vene oli vuotava ja siitä piti välillä kauhoa vettä pois.

Sanonta, jota täytyi myös selvittää oli, kun puhutiin suolan alapuolella olemisesta:

The farm hands sat at the same table—in this democratic country no longer below the salt. 

Vaikka teoksessa kuvattiin aikaa 100 vuotta sitten oli teoksessa jotain, minkä hyvin voisin allekirjoittaa tällekin ajalle, lasten hengellisen hyvinvoinnin: I tried to show how juvenile crime had increased in countries which neglected the spiritual welfare of the children.

Koko päivän hölmöilijät sain käännökseksi tästä ilmaisusta: all-day suckers. Pelkän suckers-sanan kun kääntää saa merkitykseksi luuserit. Kyseessä oli kuitenkin jonkinlainen tikkari, jonka tarkoitus oli kestää koko päivän ajan.

Naiset aloittivat matkansa 21.toukokuuta ja palasivat 21. elokuuta. Kolmen kuukauden aikana he olivat ajaneet ainakin 3000 mailia. 

Ennen paluutaan englantiin kirjoittaja kävi myös intiaanireservaatissa ja Punnichyn kristillisessä sisäoppilaitoksessa, jonka tarkoitus (Raise d'etre) oli tarjota intiaani-lapsille hyvä elintaso.  Kirjoittajan viime päätelmä intiaaneista päättäköön katsaukseni tähän pieneen teokseen.

There was something singularly tragic in the sight of these people, disinherited, and suffering from diseases which they never knew in their old free life. It is one of those great injustices for which there seems to be no remedy. 

Näiden ihmisten näkemisessä oli jotain poikkeuksellisen traagista, perinnöttöminä ja kärsivinä sairauksista, joista he eivät koskaan tienneet vanhassa vapaassa elämässään. Se on yksi niistä suurista epäoikeudenmukaisuuksista, joihin ei näytä olevan parannuskeinoa. 

 ---

Halki Kanadan -lukuhaaste: Regina 

James Oliver Curwood: Vaaran polulla!

James Oliver Curwood

Vaaran polulla 

Alkuteos: The Danger Trail

Suomentanut Eero Alpi

Karisto, 1942

211 s. 

Aloitus: Howland tunsi ehkä ensimmäisen kerran elämässään haaveellisuutta; hänessä hehkui halu saada kokea jotakin outoa, uutta ja haaveellista. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet kultaisten, mutta jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot. 

Päähenkilö Jack Howland on ammatiltaan insinööri, 31-vuotias. Hän on kotoisin Yhdysvaltain Illinoisista, pieneltä farmilta, josta on lähtenyt "takomaan omaa kohtaloan". Hän oli myynyt sanomalehtiä, päässyt juoksupojaksi erääseen insinööritoimistoon ja kunnianhimo oli herännyt ja se kasvoi kasvamistaan, kunnes eräänä päivänä hän sai tehtävän, josta hän oli haaveillut kaikki oppivuotensa.

Howland, me olemme päättäneet uskoa  teillw Hudson-lahden rautatien rakentamisen. --- --- Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon  teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä". Voitte ilmoittautua Le Pasiin ...

Tarina alkaa Saskatchewanin Prince Albertista ja vanhasta Windsor-hotellista, jossa hän ensimmäisen kerran kohtaa Jean Crosset -nimisen miehen, joka on puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani.

Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon... 

Mainittakoon, että myöhemmin mainittua, kyseisen henkilön liikkumistyyliä,  sipsuttelua  hieman ihmettelen. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että mies, erämaan kesytön kulkija s i p s u t t e l i s i.  Kiinnitin huomiota myös sikarinpoltteluun, mitä pidin hieman epäuskottavana piirteenä, enkä kyllä itse paljonkaan sytyttelisi tulitikkuja dynamiitin lähellä.

Toinen henkilö, johon Howland 'törmää' on mykkä Meleese. Nuori ja kaunis nainen, johon Howland kohtalokseen rakastuu. 

Meleese on esiintynyt mykkänä, mutta se osoittautuu valheelliseksi. Howland joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää siitä Croissetin avustuksella, joka on seurannut Howlandia. 

Howlandin matka jatkuu rautatietyömaalle Wekuskoon, jossa aiemmin toimineet Gregson ja Thorne -nimiset miehet eivät halunneet enää työskennellä toimessaan. Heitä on kohdanneet erinäiset onnettomuudet. Ja onnettomuuksiin joutuu Howlandkin, tai sanotaan, että erittäin kiperiin tilanteisiin, joihin vain kirjailijan mielikuvitus voi miehen viedä.

Croissetin ja Howlandin, samoin kuin Howlandin ja Meleesen suhteet ovat ristiriitaisia. Välillä kumpikin tahoillaan haluaa auttaa Howlandia, välillä he toimivat miehen pään menoksi. Croisset sanoo välillä suoraan Howlandille, että tämä ansaitsisi kuolla, hän tappaa tämän, mutta ei sitten kuitenkaan tapa. Kuka ja mikä on lopulta kaiken takana? Loppukohtaus käydään suljetussa majassa, johon Howland on suljettu ja jossa tämä odottaa milloin häneen, seinissä olevista ampuma-aukoista iskeytyy luoti. Kello käy vääjäämättömästi ...

Tämä ei ehkä ole parhainta Curwoodia. Mutta onhan tämä jännittävä, erämaahenkinen kostotarina, jossa selvitetään omankäden oikeudella niin menneisyyden rikoksia kuin rakkauden solmuja.

---

Halki Kanadan  -lukuhaasteeni: Tarinassa liikutaan Saskatchewanin ja Manitoban maisemissa

Mitä muuta:

Teos on ilmestynyt myös nimellä Jack Howlandin seikkailut. Kuvakaappaus Antikvaari.fin sivuilta. Tässä vanhassa painoksessa on todella upea kansikuvitus. Olisi kiva tietää tekijä. 

Sekä WSOY:n Riksin sarjassa nimellä Kuolemanmajan salaisuus, mikä onkin aika osuva nimisuomennos teokselle. Suomentaja onkin eri kuin aiemmin ilmestyneessä. Kuvakaappaus antikvariaatti.net

Teoksen on lukenut nimellä Kuolemanmajan salaisuus Jokke, jonka mielestä "kirjan tenho perustuu erämaan kuvaukseen ja salaperäisyyteen."

Triviaa:

Curwoodin teos ilmestyi alkujaan 1910. Siitä on tehty mykkäajan elokuva vuonna 1917. Teoksen taustalla on rautatien rakentaminen Hudsonin lahdelle, joka valmistui 1929 (I maailmansota keskeytti hankkeen, joka oli alkanut jo 1910 tai hieman aiemmin). Rata yhdistää The Pas'n (Curwoodin kirjassa Le Pas) Churchiliin Hudsonin lahdella. 

David Albahari: Syötti!

David Albahari

Syötti

Alkuteos: Mamac

Suomentanut Kari Klemelä

Mansarda, 2007

141 + 1 s. 

Kansi: Keijo Ahlqvist

Kannen kuvat: Kari Klemelä

Kirjailijakuva: AleksandarDragutinovic 

Löysin tämän teoksen äärelle, etsiessäni kirjaa, joka jollain tavalla sijoittuisi Calgaryyn. Teoksessa ei kuitenkaan puhuta Calgarystä mitään. Paitsi takakansitekstissä, jossa mainitaan, että kirjailija, joka on syntynyt Jugoslaviassa (maa, jota ei enää ole) on muuttanut aikoinaan Kanadan Calgaryyn. 

Syötti on jännä teos, tai ei siis jännän jännä, vaan jännän erikoinen tyyliltään ja genreltään. En oikein tiedä, onko tämä fiktiota vai faktaa, elämänkertaa vai tyyliteltyä muistelua ilman omakohtaisuutta ja kuitenkin kerronnan takaa voi aistia kirjailijan äänen, kokemuksen.

"Nyt täällä kanadalaisessa kaupungissa....   --- ---- ... olen valinnut nykyiseksi olinpaikakseni rajaseudun, kaupungin, joka sijaitsee preerian laidalla ja pohjoisen reunalla, missä aurinko etenee taivaanrannan yli varsinkin talvella epävarmasti ja matalalla, samalla tavalla kuin itse kuljen kaupungin keskustan ja hajanaisten lähiöalueiden halki.

Kirjastossa tämä on kuitenkin määritelty luokkaan 84.2 eli kertomakirjallisuuteen. Ehkä tämän voisi määritellä pienoisnovelliksi, mutta ... en kuitenkaan oikein tiedä. Kerronnallisesti tässä on vivahdus sisäistä monologia. Kertojaminä kuuntelee aikoinaan äänittämiään kelanauhoja, joissa hänen äitinsä kuvaa elämäänsä entisessä jugoslaviassa, serbinä. Muistot äidistä, elämästä sotien (II maailmansota ja Jugoslavian hajoaminen) keskellä, kertojaminän muutto Kanadaan, keskustelut kirjailija Donaldin kanssa "jokivarren kahvilassa", haave kirjoittaa, haave saada äidin tarina kirjaksi, suhde äitiin, menneisyyteen ja elämään ovat tärkeitä teemoja. Teoksessa ei ole lukuja, vaan kerronta on yhtä suoraa pötköä. Ajatuksen virtaa, jota tauottaa vain pisteet ja pilkut ja muut välimerkit.  

Kiintoisa teos kuitenkin. Herätti kiinnostuksen tutkia, miten se olikaan, se Jugoslavian hajoaminen, vaikka teoksessa varoitetaan menneisyyteen uppoamisesta.

"Et voi tulla onnelliseksi, jos sinulla ei ole mitään muuta kuin menneisyys etkä pysty luopumaan muistoistasi," 

Kolahdus ajatuksissa:

"Siellä, missä jokaisella äänellä on kaksinkertainen kaiku, ei voi olla totuutta." 

Mainittakoon vielä, että teos on palkittu kolmesti: NIN-palkinto 1996 parhaana romaanina, Balkanika-palkinto ja Brücke Berlin -palkinto. 

--

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia, Bosnia Hertsegovina

Matkani halki Kanadan: Kirjailija asuu Calgaryssä ja vaikka Calgarya ei itse tarinassa mainita, siinä puhutaan pikkukaupungista preerian laidalla, jonka voi ajatella olevan kirjailjan kotikaupunki (vähän ontuvaa, mutta menköön paremman puutteessa. 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 22: Kirjoittaja ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon voittajaksi useammin kuin kerran (tulkitsen, että kun kirja on palkittu kolmesti, niin ehdollakin on oltu.

---

Muualla mainittua:

Mummo:  Tarina alkoi vetää Mummoa ankeasta ulkoasusta huolimatta. Tosin hänen oli ensin vaikea löytää kohtaa, jossa katkaista tarina, jotta voisi nukkuakin välillä.  (Sama juttu minulla.  Lopetin lukemisen, kun silmät alkoivat lupsahdella.

Penjami:  "S y ö t t i   on pitkä monologi, jossa on läsnä monenlaisia ääniä ja näkökulmia." ja "Ajatuksia herättävä lukukokemus. Sikäli poikkeuksellinen, että en todellakaan ymmärrä, mistä tuo kirjan nimi tulee." (Samaa mietin itsekin. Kokeilin jopa googlekääntäjällä alkuperäisen nimen suomennosta, mutta eipä se siitä muuksi muuttunut.)

Hurja Hassu Lukija:  "Teksti vain juoksi eteenpäin ilman hengähdystaukoja. Punaista lankaakaan kirjassa ei ollut, vaan se muodostui juuri noista pienistä hetkistä äidin ja/tai kertojan elämässä. Ja silti kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että ei yhtään hullumpi."

Susan Vreeland: The Forest Lover!

Susan Freeland

The Forest Lover

Penquin books, 2004 

420 + 1 + 21 s.

 

 

 

 

 

- I went to hitats'uu alone 

- Alone you went?

- For a whole week. I loved it.

- What's  to love in a mean little row of bighouse?

- The whole place. and the people. they are what they are. no pretending. I loved how they all live together, how they make what they need, fine things, cedar mats, baskets, hammocks. --- ---- They live by tradition and in harmony with nature too,

- Puh! You see with storybooks eye, ---- ---

- Whatever the reason, they have something we don't  --- ---  They know things about the workings of nature.

(- Menin hitats'uuhun yksin - Menitkö yksin? - Kokonaiseksi viikoksi. Rakastin sitä. - Mitä on rakastaa kurjassa pienessä rivissä isoja taloja? - Koko paikka. Ja ihmiset. He ovat mitä ovat. Ei teeskentelyä. Rakastin sitä, miten he kaikki elävät yhdessä, miten he tekevät mitä tarvitsevat, hienoja asioita, setrimattoja, koreja, riippumattoja. --- ---- He elävät perinteiden mukaan ja sopusoinnussa luonnon kanssa.  - Huh! Näet satukirjan silmin, --- --- - ​​Olipa syy mikä tahansa, heillä on jotain, mitä meillä ei --- --- He tietävät asioita luonnosta.)

Huikea, huikea tarina värikkäästä persoonasta, perheensä kapinallisesta, joka haluaa mennä metsiin ja maalata Kanadan alkperäiskansojen kulttuuria, toteemipaaluja, elämää. Susan Vreelandin teos The Forest Lover on tarina Emily Carrista. The Forest Lover ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta, vaan fiktiiviinen tarina, jossa kirjailija on pyrkinyt näkemään asioita taiteilijan silmin. Emily Carr syntyi 1871 Victoriassa / BC. Hän oli taiteilija, taideopettaja ja kirjailija. (Dictionary of Canandian Biography). Vreelandin tarina alkaa vuodesta 1906 ja jatkuu yli ensimmäisen maailmansodan kuvaten Emilyn rakkautta luontoon, kiinnostusta alkuperäiskansojen kulttuuriin ja erityisesti halusta maalata toteemipaaluja, ennen kuin ne kaikki katoavat. Vreelandin teoksessa on vahva naisnäkökulma. Emily haluaa olla taiteilija, ei vain naistaiteilija ja saada tunnustusta. Kun hän saa ensimmäisen alkuperäiskansa-aiheisen näyttelyn Vancouveriin, vastaanotto on tyly. Emily masentuu ja ryhtyy vuokraemännäksi. Kunnes hänen taiteensa herättää muutamissa kiinnostusta ja halu maalata alkaa jälleen herätä. 

Emilyllä on neljä siskoa, joista kaikki eivät jaa Emilyn kiinnostusta. Länsimainen elämä ja alkuperäiskansojen kulttuurin vastakkainasettelu tulee tarinassa esille. Samoin luonnonkansojen  usko versus kristinusko, joka saa minun selkänahkani pahasti kihelmöimään, eikä kristinusko esiinny mitenkään edukseen. Päinvastoin. Emily tutustuu Sophie-nimiseen Squamish-naiseen, joka punoo koreja ja myy niitä, hankkiakseen kristilliset hautamuistomerkit kuolleiden lastensa haudoille. Sophiella on kirjailijan jälkisanojen mukaan todellinen esikuva. Vaikka olenkin tunnustava kristitty en voi sulkea silmiäni siltä, että maailmassa on tehty paljon pahaa kristinuskon nimissä, kun ei ole nähty olennaista. 

Ei sillä, etteikö luonnonkansojen uskonnollisuudessakin olisi samalla lailla asioita, jotka pistävät mietteliäiksi. Otetaan nyt esimerkiksi usko lapsia ryöstävään henkeen. Sinänsähän länsimaisessakin kulttuurissa on peloteltu lapsia "henkilöillä, jotka tulevat ja vievät". Emily oma usko lähenee ehkä panteismia.  Hän kapinoikin oman perheensä "liekehtivää hurskautta" vastaan. 

God breathes in the forest. --- -- the boughs so far above like the vaulting of Notre Dame and that same sacred stillness except for the sighing of wind through pines, like a sustained organ chord. if there¨s any kind of prayer in my life, its that if I seek Him enough, He'll breathe His spririt into my work. - you breathe his spirit into your work.

Väreistä ja taiteesta: Itse taiteellisena luonteena ja taiteita harrastaneena tämä kuvaus väreistä kiinnosti kovasti. Alkaa taas tehdä mieli touhuta värien kanssa.

With only squeezed flat tubes she probably had enough  paint for a small canvas board, but she'd have to use strange colours - a smudge of cadmium orange for her broad nose, violet for her sharply edged full lips, the upper one a bit fuller. She worked her cheeks in tints of raw sienna and red earth, then dulled is with a touch of violet and preussian green under her eyes, but Sophie was strong a streak of vermilion along her jaw - and enduring - viridian green for her cheekbones. The fauve colors were enough to make her giddy.  

(Hänellä oli luultavasti tarpeeksi maalia pieneen kankaaseen litteiksi puristetuissa tuubeissa, mutta hänen täytyisi käyttää outoja värejä – kadmiumin oranssia läiskää leveään nenään, violettia teräväreunaisiin, täyteläisiin huuliinsa ja ylähuulia hieman täyteläisempään. Hän maalasi posket raa'an siennan ja punaisen maan sävyillä, ja himmentäen ripauksella violettia ja preussinvihreällä silmiensä alla, mutta Sophie oli vahva – kirkkaanpunainen juova leuassaan – ja kestävä – viridianvihreää poskipäihin. Fauvistiset värit saivat hänet huimaamaan.)

Emily Carr oli kanadalainen. Hän kuitenkin matkusti Ranskaan oppiakseen ajan virtauksista ja sai vaikutteita niin impressionismista, ekspressionismista, fauvinismista kuin kubismista. Vreelandin teosta lukiessani mietin jonkin aikaa, ennen kuin pääsin jyvälle teoksen luonteesta, kertooko hän todellisesta, kerran eläneestä taiteilijasta vai kuvitteellisesta henkilöstä. Teoksessa on muutamia mustavalkoisia kuvia Carrin teoksissa, eikä ne anna oikeaa kuvaa Carrin ilmeikkään omintakeisesta tyylistä ja väreistä. Minun oli pakko etsiä lisätietoa ja sukeltaa todellisen Emily Carrin (katso myös Lisa Baldisseran PDF) maailmaan ja - ah. Olen löytänyt Vincent Van Goghin rinnalle uuden lempitaiteilijan (olin hänen elämäntyylistään mitä mieltä olen). Erityisesti hänen metsäaiheiset maalauksensa saavat minut aivan järisyttäviin tunnelmiin.

Kuvakaappaus: Emily Carr: Totem Mother. Yksityiskohta.

Kuvakaapppaus:  Emily Carr -Loggers' culls. Yksityiskohta

 

Muita taiteilijoita, mainittuja, joiden teoksiin täytyi tutustua.  J.E.H. Macdonald ja Frederick Varley Group oh seven -ryhmästä. 

Kuvakaappaus:

 J. E. H. MacDonald 

— The Group of Seven

Kuvakaappaus: Frederick Varley:Stormy Weather. Yksityiskohta.

Todellakin:

"Paintings feeds the eye just as poetry feeds the ear, which is to say that both feed the soul."

("Taulut ravitsevat silmiä aivan kuten runous ravitsee korvia. Toisin sanoen:  Ne molemmat ruokkivat sielua.")

Alkuperäisheimoja ja paikkoja: Haidat Queen Charlottte Islandilla, Tlingit Alaskassa, Tsimshianit Skeena Riverillä, Kwakiutl, Kitwancool, Kispiox

Yllättävä yhteys L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla -teokseen. Mother Hubbard dress.

Tämä oli todellakin huikea luku- ja nettigalleriamatka. Vreelandilta on ilmestynyt suomeksi Sininen neito (Girl in hyacinth blue) teos joka liittyy taiteilija Vermeeriin sekä Artemisian rohkeus (The passion of Artemisia) joihin tahdon  kyllä tutustua. Taiteisiin liittyviä teoksia nämäkin. Ehdotin WSOY:lle tämän The Forest Lover -teoksen suomentamista, mutta saa nähdä. Kovasti toivoisin, että tästä saisi suomennoksen, sillä englannintaitoni ei ole täydellinen ja paljon jäi ymmärtämättäkin, kun en halunnut sanakirjan kanssa lukea. 

Matka halki Kanadan -lukuhaasteeni: Brittiläinen kolumbia ja Vancouver.  

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

Anne Kamma & Pamela Johnson: If you lived with the indians of the northwest coast

 

 

If you lived with the indians of the northwest coast

Anne Kamma (teksti) Pamela Johnson (kuvitus)

Scholastic, 2002

63 + 1 s. 

 

Löytyipä erittäin mielenkiintoinen kirja tässä taannoin selaillessani nettiantikvariaattitarjontaa. Opetustarkoituksiin tehty pieni, englanninkielinen kirjanen upeine kuvineen esittelee Kanadan Brittiläisen Kolumbian rannikkoelämää luoteisrannikon intiaaniheimojen näkökulmasta, perinteitä ja kulttuuria ennen kuin länsimainen kulttuuri muutti elämää. 

 

Heimot ovat: Tlingit, jotka asuvat ylempänä Alaskassa, Haidat, joilla on saarensa Prince of Wales- saaren ja Vancouverin saaren välissä, Tsimshianit, Kwakiutlit (joista kertoo myös Crawenin Kuulin pöllön kutsuvan), Bella Coolat, Coast Salish, ja Nootkat, jotka asuvat Vancouverin saarella. Makah-heimo asuu USA:n puolella (Washington State).

 

Teos tuo esiin tätä luoteisrannikon intiaanikulttuuria monipuolisesti esille. Esittelee talot, joissa asuttiin ei vain oman perheen kesken, vaan laajempina yhteisöinä, juhlat (potlatch), joita järjestettiin mm. oman aseman ylläpitämiseksi. Luoteisrannikon intiaaniheimoille merkittävä puu oli seetri, josta saatiin ei vain ainekset kanootteihin vaan myös vaatteisiin. Ja tämä olikin minulle outo asia. Miten voi puun kaarnasta tehdä vaatteita, mutta kyse oli jostain sisemmästä aineksesta, jota saatii päälikaarnan alta. Myös puun juuristoa käytettiin. Luoteisrannikon intiaaniheimojen pääasiallinen elinkeino oli kalastus ja erityisesti lohi. Erikoista oli myös tieto kynttiläkaloista, erittäin rasvaisista kaloista, joita käytettiin valaistukseen. 

 

Mikä yllätti oli tieto villakoirista, joista saatiin villaa. Villakoiria (Wool Dog) kasvattivat Puget Soundin Salish-naiset. Ymmärtääkseni nämä koirat olivat jotakin muuta kuin nykyiset villakoirat, sillä tämän teoksen mukaan nämä Salishien villakoirat ovat kadonneet. Kuvan niistä on kuitenkin maalannut Paul Kane -niminen henkilö vuonna 1855.  

 

PaulKane - A Woman Weaving a Blanket. Public domain

 

Olihan teoksessa paljon muutakin mielenkiintoista ja vähemmänkin innoittavaa (uskomukset ja pahoja tekevien lasten pelottelu). Sarjaan kuuluu myös monia muita vastaavia teoksia, joihin, ainakin intiaaniheimojen osalta, tutustuisin. 

Tällä teoksella avaan oman matkani Halki Kanadan: Brittiläinen Kolumbia.  

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan!

 

Margaret Craven

Kuulin pöllön kutsuvan

Alkuperäisteos: I Heard the Owl  Call My Name (1967) 

Suomentanut Risto Lehmusoksa 

Koko Kansan Kirjakerho (KKK), 1985

223 s.

Kansi: Seppo Polameri 

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä? Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä? - Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea. - Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi. - Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan. Mutta piispa vastasi lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa. 

Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan on erikoinen pienoisromaani. Tarina, jossa on paljon ilmaa, mutta tunnelma tiivis. Olen lukenut tämän muutamaankin kertaan, mutta paljon kerronnassa ilmenevää oli jo unohtunut. Muistelen, että olisin nähnyt tästä tehdyn tv-elokuvankin joskus vuosia vuosia sitten. 

Kerronnallisesti tämä jakautuu neljään neljään osaan: 1. Kyllä, herra - ei herra 2. Surun syvyys 3. Che-kwa-lá 4. Tule susi tule uija jakautuva tarina sijoittuu Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, pieneen Kingcomen kylään. Päähenkilö Mark Brian lähetetään  Kwakwa̱ka̱ʼwakw-heimon (aiemmin Kwakiutl) kirkkoherraksi. Ajalliseti tämä tarina sijoittuu 1960-luvulle, mikä ilmenee, kun Mark kysyy matkalla halki joen, piirroksista, joita on kaiverrettu kupareihin. 

Ovatko piirrokset (esittävät heimon suuressa potlachissa annettuja lahjoja)  hyvin vanhoja? Kysyy Mark. Jim vastaa: -Vajaat kolmekymmentä vuotta. Potlatch oli vuonna 1936. 

Kuulin pöllön kutsuvan -teoksen teema on kuolema. Kirjailija kuvaa, ei vain Markin elämää ja suhtautumista lähestyvään kuolemaan, josta hänellä ei tosin heti ole tietoa, koska se on häneltä salattu,  vaan kyläyhteisön, vanhojen tarujen ja tapojen kuolemaa. Hyvin harva enää osasi ja  puhui kwakwalaksi.

Hienointa tässä tarinassa on alkuperäiskansan tapojen kuvaus ja yhteisöllisyys. Mark kristittynä oppii jotain intiaaneilta, intiaanit puolestaan Markilta. Kärsiessään yhdessä heimon kanssa, Markista tulee yksi heistä, osa yhteisöä. 

Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä. Viidenkymmenen jalan toteemi kirkon vieressä on kylä, ja Setrimies, joka seisoo alinna ja kannattaa kotkaa, sutta ja korppia! Ja ääni sanoi suurelle seetripuulle Bondin salmessa: "Astu esiin, Tzakamayi, ja ole ihminen" --- ---  Ja piispa oli ollut tovin vaiti, ennen kuin oli lisännyt: - Tämä on kylä. Jos menet sinne, siitä hetkestä asti kun kiinnität veneesi lahden laituriin kylä on sinä. 

Pidin tästä yhteisöllisyyden kuvauksesta, läsnäolosta. Kuitenkin koin tämän lukukokemuksen ristiriitaisena. Minä sekä pidin, että en pitänyt, tai sanotaanko niin, että minun on hyvin vaikea sanoa, oliko tämä hyvä vai karmea teos. Tämä johtuu joistakin heimon vanhojen tapojen ja tarujen kuvauksesta, joista on hyväkin, että karmeudessaan olivat katoamassa. Ei kaikkea tarvitse muistaa ja pitää yllä. Henkimaailma on maailma, johon suhtaudun vakavan varauksellisesti. 

Teos saa myös pohtimaan alkuperäiskansojen olosuhteita. Luonnon kahtalaista vaikutusta ihmisten elämään. Elää siitä ja siinä ja kuitenkin sen armoilla. Ja mitä valtaapitävät ovat saaneet aikaan,  tekevät ja vaikuttavat? 

Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka intiaanit eivät saaneet ostaa viinaa kuin tiettynä aikana. Ja viinahan tunnetusti toi turmion intiaaneille. Silti he tässä tarinassa tuhlaavat siihen rahansa. Toisaalta valkoiset, alkuperäiskansan käsitöitä tai esineistöä hamutessaan käyttävät viinaa välineenä saadakseen sen, mitä haluavat, antamatta arvoa kulttuuriperinnöille. Häpeä, häpeä! 

Kirjailija kuvaa hienosti alkuperäiskansan ja "ulkopuolisten" välistä suhtautumista. Toiselle ei suoraan naureta, vaikka toinen toimisi typerästi, nauru ja iva on hienovaraista, kuten esim. suhtautumisessa siihen ylimieliseen ratsupoliisiin, joka on tullut antamaan hautajaisluvan jo monta viikkoa  kuolleena olleelle henkilölle. Tai suhtautumisessa englantilaiseen antropologiin, joka pitäytyy siinä, mikä on ollut käytäntö jo sata vuotta. 

Mitä tulee kristillisyyteen, olen jostain syystä liittänyt tämän tarinan katolisuuteen, mutta nyt lukiessani huomasinkin, että tässä puhutaan anglikaanisuudesta. Se, millä tavalla anglikaanisuus eroaa katolisuudesta on minulle hieman hämärää, paitsi suhteessa paaviin. Kristillisyys ei kuitenkaan nouse yli alkuperäiskansojen tapain ja uskomusten. Jossain kristinuskon ja alkuperäistapojen välimaastossa tässä liikutaan rupeamatta väittelemään toisen paremmuudesta toisen suhteen. Ja siinä on lukukokemukseni hankalin puoli. Missä määrin ja millä tavalla kristillisyyden tulisi muuttaa tai olla muuttamatta perinteistä tapaa elää? Mutta tämähän ei ole tämän teoksen ydinaihe. Teemahan on kuolema, ei niinkään kuoleman odottaminen väistämättömänä tapahtumana vaan sitä kohti eläminen ja kun kutsu kuuluu ... 

Kummastusta herätti "Ikivanha arvausleikki lahelli" joka oli alkamassa, "penkit olivat paikoillaan, luut lattialla."

Mitkä luut? Millainen leikki? Luihin tekstissä viitataan myös muissa yhteyksissä. 

---

Muualla mainittua:

Marjatan kirjat ja mietteet: Surumielinen ja harras teos, jonka päähenkilöitä on pappi ja kyläyhteisö

Tarinauttisen hämärän hetket: "Lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan", "retriittikirja"

Nipvet: "Vaatimattomuudessaan kaunis kirja." 

Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."

 

J.O. Curwood: Pohjolan kukka

J.O. Curwood

Pohjolan kukka

Alkuteos The Flower of  the North

Suomennos V.M. (Väinö Meltti)

Karisto, 1945

195 + 1 s.

Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa, jollainen temmpu aina oli viimeisenä, vakuuttavana todistuksena hänen  neuvottomuudestaan, ja asteli hitaasti ympäri huonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen, haalistuneihin punaisiin nahkapaperikansiin sidottu, oli muuan kreikkalainen lukemisto, toinen taas Drummondin "Ihmisen nousu". Seinään päin käännetyn kuvan alla, sirosti leikatussa kaapissa, oli tosiia kirjoja. Hän loi pikaisen simäyksen kirjojen nimiin. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn "Sosialismi", Sir Thomas Mooren "Utopia", St. Pierren "Paul ja Virginia" ja kymmenkunta muuta teosta, kuten Balzacin ja Hugon romaaneja ja Danten "Divina Commedia.

Curwoodin Pohjolan kukka on ensisijaisesti rakkaustarina, toissijaisesti erä- ja seikkailukertomus. Teoksen päähenkilö on Philip Whittemore, joka on suunnitellut kalastusyhtiön perustamista jonnekin Pohjoisen Kanadan järviseuduille. Hänellä on ystävä Gregson, joka on taiteilija, ja joka ehkä tästä syystä kuvataan "tyttömäisen herkiksi kasvoiltaan". Teos alkaa Gregsonin kuvauksella unohtumattomasta naisesta, jolla on  "sellaiset hiukset". 

Myös Philip tapaa unohtumattoman naisen Jeannen. Onko Jeanne Gregsonin tapaama unohtumaton nainen? Philip katselee taiteilijaystävänsä luomaa kuvaa naisesta mietteliäänä.

Philipin suunnitelmat kalastusyhtiön suhteen saavat kuitenkin vastaansa salaperäisiä voimia, jotka yrittävät vallata yhtiön. Kuka lopulta on näiden toimien takana. 

Tämä ei ollut ihan parasta Curwoodia. Hieman jäin mietteliääksi ajallisen miljöön suhteen. Tekstin lomassa mainitaan auto. Joko 1800-luvun puolella oli autoja? Vai olisiko ajallinen miljöö sittenkin jo 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Tästä ei oikein pääse perille. Goodreadsin mukaan teos on alunperin ilmestynyt 1912, joten tätä taustaa vasten ajankuvakin ehkä on samaa luokkaa.

Tekstiotteessa mainitut teokset otin esimerkkiteksiotteeksi miettiessäni ajallista kytköstä.  Toisaalta teoksissa mainitut kirjallisuusviitteet ovat aina kiehtova yksityiskohta, johon voi kiinnittää huomiota. Hieman selviteltyäni mainittujen teosten syntyaikoja ne  lienevät ensisijaisesti valittu kuvaamaan omistajansa  oppineisuutta ja hyvää kasvatusta. Klassikkoteoksia menneiltä ajoilta, joista nuorin lienee Victor Hugo. Kirjat kuuluvat Fort o'Godin erämaalinnakkeessa asuvalle herra D'Arcanbalille, jonka elämää varjostaa perhetragedia, joka onkin kalastusyhtiön ympärillä pyörivän salaliiton ohella teoksen varsinainen punainen lanka. 

Teos päättyy mielestäni hieman vajaasti.

Philip vapisi. Jeanne astui huoneen poikki hänen luokseen ääneti ja hiipi hänen syliinsä.  Ja sitten  Fort o¨Godin isäntä kääntyi verkalleen heihin päin ja ojensi molemmat suuret kätensä. "Rakkaat lapseni" sanoi hän.

Entä sitten? Mitä sitten tapahtui? Itse lukiessani jäin viime sanoiksi toistamaan tuon "rakkaat, rakkaat lapseni". Siihen olisin ollut tyytyväisempi. Kerronta on muutenkin teoksessa hyvin yksinkertaista. Kertovasti etenevää, jossa on kyllä dialogia mukana, mutta ei juurikaan luonnonolojen kuvailua tai tunnetilojen ilmaisuja. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo muutamat tapahtumat ja hirmuinen koskenlaskukohtaus, josta päähenkilö hädin tuskin selviää hengissä. Mutta mitään suuria maalailuja tässä ei ole ja tapahtumakuvauksetkin jäävät yksinkertaisiksi eikä kovin moniulotteisiksi. Lopputulema on hieman sekava ja jotkin tapahtumat jäävät osin epäselviksi. Mielikuvitus ja luetun siirtyminen lukijan mielessä kuviksi jää vaillinaiseksi ja tätä jäin kaipaamaan.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 12 Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa 

A.E.Johann: Lumimyrsky!

 

A.E.Johann

Lumimyrsky

Alkuteos: Schneesturm (ilmestynyt 1962)

Suomentanut Markku Mannila

K.J.Gummerus, 1967

345 s.

Teoksen avainalause: Yli maailman käy vapauden tuuli

Teoksen päähenkilöt Paul ja Peter ovat saksalaisia nuorukaisia, jotka ovat joutuneet amerikkalaiselle vankileirille Ohio-joen seutuville. He eivät kuitenkaan halua tulla palautetuksi Saksaan, sillä Saksa ei ole heidän kotimaansa. Paulin koti ja vanhemmat ovat Siamissa (nyk. Thaimaa) ja Peter on syntyjään ja kotoisin Angolasta. Se, että he nyt ovat sotavankileirillä johtuu siitä, että heidät on aikanaan lähetetty opiskelemaan Saksaan, sitten on syttynyt sota johon he ovat joutuneet mukaan. Toinen pojista on palvellut ilmavoimissa, toinen merivoimissa.

Koska pojat eivät halua tulla lähetetyiksi Saksaan he päättävät paeta. Se onnistuukin ja onnistumista auttaa Joen läheisyyteen kokoontunut mustan väestönosan yhteisö, joka pitää hengellistä tilaisuutta. Eräs poika joutuu joen vietäväksi ja Paul ja Peter pelastavat heidät saaden näin oivan tilaisuuden jättää vankivaatteensa joen vietäviksi. Pelastetun pojan vanhemmat Lincolnin perhe ottaa  pojat suojelukseensa tietämättä heidän taustoistaan. Lincolnin perheessä on tytär Jessy, johon Peter tuntee vetoa. Tässä kohtaa mietin poikien saksalaisuutta natsismia vasten. mutta - teoksessa ei juuri puhuta natsismista. 

No, poikia on kuitenkin alettu etsiä ja heidän kuvansa on lehdissä ja Jessy näkee totuuden ensimmäisenä. Hän ei paljasta poikia vaan auttaa heidät eteenpäin karkuun.  Pojat päätyvät Kentuckystä jossa Lincolnit asuvat, Chicagoon ja sieltä Kanadan puolelle. He liittyvät yhteen Hobon (junakulkurin) kanssa, jonka kanssa kuitenkin tulee vaikeuksia, kun Peter alkaa suoltaa "satuja" ja kaveri kokee tulleensa petetyksi. Brittiläisessä Kolumbiassa Pojat asettuvat eräälle tomaattiviljelmälle töihin, jossa isäntäperhe, Sakura, on japanilais-kiinalainen pariskunta. Lähistöllä on myös saksalaisia siirtolaisia, joiden tyttäreen Paul kiintyy. 

 Pojat joutuvat kuitenkin taas lähtemään paikkakunnalta, kun heitä vainoava junakaveri on taas löytänyt heidät ja hätyyttänyt poliisit. Paossa auttaa Sakurat. Seikkailu jatkuu Yokoniin, Alaskan valtietä rakentamaan. Nuorukaiset joutuvat kohtaamaan paitsi Kylmän Pohjolan rajut olot, myös ihmisyöjäksi muuttuneen valjakkokoiran, jonka isännän kuolema koskettaa erityisesti Peteriä, joka löytää tämän jäämistöstä passin, johon on kirjoitettu jotain saksaksi sekä kirjeen ja rahavarat, jotka hän päättää lähettää miehen vaimolle heti kun mahdollista. 

Paul on joutunut puolestaan sairaalaan saatuaan lentokoneen lavasta osuman. Toivuttuaan nuorukaiset suuntaavat merille ja päätyvät Japaniin, aiemmin tapaamansa Sakuran sukulaisten luokse tarkoituksenaan saada juurikin yhteys Sakuran perheen tyttäreen O-Koeen ja poikaan Noburoon. Noburo on tahtonut taistella Japanin puolella ja siksi lähtenyt Kanadasta, jonne niin O-Koe kuin Noburo itsekin kaipaavat. 

Teoksen nimi lumimyrsky viittaa ennen kaikkea Yukon-Alaska kohtaan, jossa lumimyrsky ei pahimmillaan kohtaa kuitenkaan Paulia ja Peteriä vaan heidän kahta työtoveriaan. Myrsky kohtaa kuitenkin poikia kaikkein rajuimmillaan Kiinan merellä. Sinänsä lumimyrsky on hieman harhaanjohtava nimi teokselle. Kansikuva, jonka on tehnyt suomalaiseen teokseen Matti Louhi on sekin tuosta Alaska-seikkailusta. 

Teos oli ihan mielenkiintoinen ja erityisesti sen temaattinen ote. Taustalla on toinen maailmansota. On hävinneet osapuolet Saksa ja Japani, ja voittajat, erityisesti USA, joka on miehittänyt niin Saksan (osan siitä) kuin Japaninkin. Teoksessa ei kuitenkaan osoitella syyllisiä ja syyttömiä. Paul ja Peter ovat vain kotiin kaipaavia nuorukaisia.

Mikä erityisen kiintoisaa on viittaukset japanilaiseen runoilijaan  Matsuo Basoon (Bashō) ja eräisiin muihin runoilijoihin. Japanilaisen teeseremonian kuvaus on sekin kiehtovaa. Perinteinen japanilainen elämäntapa versus länsimaisuus korostuu kuvauksessa Japanin osalta. Kentuckyn puolella taas mustan väestönosan kuvaus ei ehkä ole kaikkein stereotyyppisin.

Ei hassumpi kulttuurinen seikkailumatka halki maailman.

Seppo Palonen: Laakson lapset!

 

Seppo Palonen

Laakson lapset

Uusi Tie, 1998

70 s.

"Tästä tulee meidän elämämme suuri seikkailu!" isä sanoi, kun koko perhe oli astellut hänen perässään läpi metsikön joen rantaan. Mäkiset katselivat virtaavaa jokea, tuuheaa metsää ja lumihuippuisia vuoria hiljaisuuden vallitessa."

Mäkisen perheeseen kuulu isä Matti, äiti Helena, sekä lapset: Jarkko, Karoliina kapinoiva teini ja 6-vuotiaat kaksoset Taru ja Tero. Jarkko on lapsista vanhin, linnuista ja kalastuksesta kiinnostunut. 

Perhe on muuttanut ruuhka-Suomesta vuodeksi Kanadaan ja saavat lähimmäksi naapurikseen intiaani-Johnin, jolla on vaimo Sarah ja syntymästä asti sokea poika Mark. Johnin intiaaninimi on ollut Lentävä Kotka ja Sarahin Kevään Kukka ja Markin Ruskea Karhu. Intiaani-John on ensin asunut reservaatissa, mutta kun poika on syntynyt sokeana on perhettä alettu karsastaa ja perhe on muuttanut omilleen jonnekin vuorille. 

Laakson lapset on hengellinen kirja. Intiaani-John perheineen ovat jättäneet intiaaniuskomukset ja tulleet kristityiksi. Heidän kauttaan myös Mäkisen isä alkaa miettiä hengellisiä asioita. Perhe saa Johnilta Raamatun, ja sitä isä salaa lukee Saunassa. 

Laakson lapset on pieni, kevyt kirja. Suunnattu lähinnä alle 10-vuotiaille lapsille, näin uskoisin. Alkusanoissa kirjoittaja viittaa Gospel-muusikko Steve Gracen rohkaisevaan puheeseen Nuorten Kesässä 1997 unelmoimaan ja toteuttamaan niitä. 

Kuin unelmaa tämä kirja onkin. Hieman epätodellista. Minun on vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista noin vain muuttaa Kanadaan ja alkaa rakentaa erämaahan saunaa ja asuintaloa. Eikö siihen vaadita mitään lupia? Kännyköistä puhutaan, joista intiaani-John ei tunnut tietävän mitään, ihmettelee vain, eikö olisi parempi puhua vieressä olevan kanssa kuin jossain kaukana olevan kanssa. Ja Jarkko, joka katsellessaan uunnissa palavia tulenliekkejä ajattelee, ennen nukahtamistaan, että se on paljon viihdyttävämpää ja kiinnostavampaa kuin television katselu. 

Todellisuudentuntua kyllä on Jarkon yksinäisyydentunteet, mitä hän on Suomessa ja koulumaailmassa kokenut. Varmasti moni lapsi ja nuori kokee tänäkin aikana samoja tunteita. Erämaassa Jarkko joutuu miettimään elämäänsä, kun hän lähtee yksin vuorelle nähdäkseen vuorilla pesivän kotkan ja teloo jalkansa. Myös lapset Taru ja Tero sokean Markin kanssa joutuvat seikkailuun, lähtiessään kanootilla vesille. 

Kerronta on hyvin yksinkertaista. Kyllähän tämä luki, mutta jätti hieman mietteliääksi monien avoimien kysymysten vuoksi. Pientä asenteellisuutta intiaaneihin nähden tässä myös on, joskin isä-Matin lännenelokuvien kuvat  ja näkemykset saavat intiaani-Johnilta pitkät naurut. Asenteellisuus on siinä ja siinä, meneekö se leikkisyyteen vai stereotypiaan, erityisesti minua kiusaa sanan Ugh-käyttö. 

Ajallisesti tarina siis sijoittuu jonnekin 1990-luvun paikkeille. Vahvana teemana on elämänmuutos, loppuunpalaminen ja luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Hengelliset asiat on nekin esillä hyvyin suoraviivaisesti, mutta ei nyt ihan "Raamatulla päähän" -lyöden kuitenkaan.

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaset kohta 22: Kirjassa käydään saunassa.

Saunalla onkin suuri rooli, sillä isä päättää perheen vastustuksesta huolimatta rakentaa ensin saunan ja selittää, että rakennuspuuhissa tulee hiki ja on hyvä päästä peseytymään. 

Janette Oke: Drums of Change!

 

Janette Oke

Drums of Change

Bethany House, 2003

176 s.

Running Fawn on nuori Mustajalka-tyttö. En oikein päässyt selville hänen iästään, mutta vuosien myötä hänestä kuitenkin kasvaa 17-vuotias neitonen. Hänellä on veli Crooked Moose ja isosisko  Little Brook. Myös muita sisaruksia syntyy.

Running Fawn'n elämä muuttuu, kun puhvelit, jotka ovat olleet elinehto heimolle häviää. Enää ei siirrytä kesäleiristä talvileiriin, vaan heimon päällikkö Chief Calls Through the Nights päättää keskusteltuaan muiden heimon päälliköiden kanssa siirtyä reservaattiin. Heimon keskuuteen on myös saapunut lähetyssaarnaaja Man with a Book. joka on saanut luvan opettaa hiemon lapsia "valkoisten tavalle" niin kuin Running Fawn ajattelee. Running Fawn itsekin kyllä on innokas opiskelija, vaikka ei haluakaan elää valkoisten tavalla, vaan oman heimonsa perinteisillä tavoilla.

Sitten kuitenkin Running Fawn ja päällikön poika Silver Fox lähetetään Forth Calgaryyn lähetysjärjestön sisäoppilaitokseen. Siellä kuluu useampi vuosi. Kun Running Fawn kuulee, että hänen isänsä on sairastunut (äiti ja syntynyt pikkuveli ovat kuolleet aiemmin) Running Fawnin koti-ikävä lisääntyy ja hän karkaa päästäkseen kotiin.

Yksin preerialla, vähin epäkäytännöllisin  varustein, jotka hän ottanut koulusta mukaansa, tyttö kulkee pitkin joen vartta.

Koulussa huolestutaan, kun karkaaminen huomataan. Silver Fox lupaa etsiä tytön ja viedä tämän kotiin. Hän saa koulusta hevosen ja varusteita ja niin Silver Fox lähtee etsimään tyttöä ja löytääkin tämän lopulta. 

Drums of Change on mielenkiintoinen herkkä kuvaus nuoren intiaanitytön elämässä, taistelusta perinteiden ja muutosten välillä. Luopuako vanhoista jumalista ja kääntyä Valkoisen miehen Jumalan puoleen, pysyäkö entisessä uskomuksessa vai tulla kristityksi? Mikä on minun tapani elää ja uskoa, miettii Running Fawn? Kasvu tuo mukanaan myös kiintymyksen ja tunteet Silver Foxia kohtaan, joka näkee vastuunsa isänsä poikana ja tulevana päällikkönä, mutta joka myös on jo tullut kristityksi ja tahtoo, että tuleva puoliso ei vain "salli" hänen uskoa, miten uskoo, vaan haluaa "jakaa" uskonsa puolisonsa kanssa. 

Tämä oli hieman vaikeammin ymmärrettävää englantia kuin aiemmin lukemani In Wildrose -teos, mutta pidin tästä. Tässä oli paljon kuvausta intiaanien tavoista, elämästä teepeessä, nuotiotulilla ja kosintatavoista. Toivoisin, että ymmärtäisin englantia hieman paremmin, sillä nyt minulle jäi hieman epäselväksi eräät seikat, kuten Mustajalkojen perinteisen elämäntavan ja kristillisen elämän yhteensulautuminen. Voiko sellainen olla mahdollinen? Mielestäni kyllä. Kristillisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa kaikessa elää 'valkoisten' tavalla. Tämän puolen esille tuominen, tai tuomatta jättäminen,  jätti minut hieman kysyväksi muuten kivassa teoksessa. 

----

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan!

 

 

L.M. Montgomery

Anna omassa kodissaan

Alkuteos: Anne's house of dreams

Suomentanut Hilja Wallden (uudistettu ja tarkistettu painos)

WSOY, 1976 (8. painos)

 Kansikuva: Leena Puranen

220 + 1 s.

***

L.M. Montgomery

Anne's house of dreaams 

Aladin, 2014

356 s.

 

Lucy Maud Montgomeryn Anna-kirjat ovat kirjahyllyni aarteita. Olen lukenut ne monen monituista kertaa. Vaikka koko sarja toki on ihana, on sarjassa kuitenkin muutama teos noussut ylitse muiden. Anna omassa kodissaan on itselleni niitä koskettavimpia. Olen lukenut tämän viimeksi vuonna 2015,  jolloin postasin teoksesta näin. Nyt luin teoksen rinnakkain suomeksi ja englanniksi.

Kuten tunnettua, suomalaiset 60-luvun klasikkopainokset ovat lyhennettyjä. Oma laitokseni pitäisi olla tarkistettu painos, mutta en sitten tiedä, mitä se tarkistettu tarkoittaa, sillä tässä oli muutamia pahoja loogisuusvirheitä henkilöihin ja ajallisiin ilmaisuihin nähden. Näin ikkään:

Suomennos:Morsiuspari vihittiin vanhassa puutarhassa auringonpaisteessa ympärillä rakkaiden ystävien tutut kasvot. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen. Priscillan lämminsydäminen Jo piti, kuten rouva Lynde myöhemmin sanoi, 'kauneimman häärukouksen, jonka hän koskaan oli kuullut.'

Alkuteos: They were married in the sunshine of the old orchard, circled by the loving and kindly faces of long-familiar friends. Mr. Allan married them, and the Reverend Jo made what Mrs Rachel Lynde afterwards pronounced to be the 'most beautiful wedding prayer' she had ever heard.

Se, joka oli naimisissa pastori Jo(e):n kanssa oli Philippa, ei Priscilla. Alkuteos ei puhu tässä kohtaa mitään vaimosta, mutta aiemmin on mainittu niin suomenkielisessä kuin englanninkielisessä teoksessa että Priscilla oli naimisissa maailman komeimman lähetyssaarnaajan kanssa ja oli Japanissa ja Philippa oli se, joka hylättyään Alexin ja Alonzon oli mennyt naimisiin vähemmän komean Joen kanssa. Nämä neitosethan olivat Annan opiskelutovereita Karoliinan majan ajoilta. Karoliinan maja suomennoksessa kuuulostaa kyllä paljon idyllisemmältä kuin alkuperäinen Patty's place, siitä pisteet suomennokselle.

Suomennos: - Sinä olet kylmä kuin kala.

Tätä kohtaa lukiessani suuresti hämmästelin. Miksi neiti Cornelia sanoisi Annalle näin kalseasti. Edellä on Cornelia-neiti on harmitellut lihavuuttaan ja on ilmeisesti kuumissaan käveltyään Annan luokse.

Alkuteos: - You always look as cool as a cucumber.

Sen voisi ehkä suomentaa asiayhteys huomioiden jotenkin siihen tyyliin, että - Sinä Anna näytät aina yhtä rauhalliselta ja viileältä kuin kurkut. Tuo suomalainen sanonta on suorastaan loukkaus, eikä kohteliaisuus, niin kuin sen tulisi olla.

Kuinka minä silti rakastankaan näitä kirjoja näissä 60-luvun kansissa. Tätä kohtaa en ole tullut aiemmin ihmetelleeksikään, mutta nyt se kolahti tosi pahasti. Jos sanotaan, että teos on tarkistettu painos niin pistää kyllä ihmettelemään, miksi tähän ei ole kiinnitetty huomiota. Olisi kyllä korkea aika saada näistä teoksista uudet suomennokset -  ja lyhentämättömät. Sillä monia avartavia ja kuvaavia kohtauksia on jätetty pois tästä suomennoksesta. En tosin tiedä, onko ne niissä ensimmäisissä ilmestyneissä painoksissa. Mahdollisesti. Myös monia runoja on jätetty pois

 .There newer was a goose so gray

 but sometime  soon or late

Some honest gander came her way 

and took her for her mate.

Tämä on kohtauksesta, jossa Anna ja kotiavuksi otettu Susan keskustelevat. Susan valittaa sitä, että hän ei ole koskaan löytänyt miestä itselleen, vaikka ei ole koskaan haukkunut miehiä, niin kuin Cornelia-neiti tekee. 

Suomennos: Näen aivan silmissäni hänen äitinsä kasvot, kun hän katsoi pienokaista - ja siitä on melkein kolmekymmentä vuotta.

Tämä on paha virhe suomennoksessa. Kapteeni Jim on tavannut nuoruudenystävänsä tyttärenpojan Owenin ja hän sanoo, että tuon tyttären syntymästä on kolmekymmentä vuotta, vaikka tytön poika on jo itse niillä main. 

Alkuteos: Can't I see her mother's face watching her - and it was near sixty years ago. 

Kirjojen kääntäminen on varmasti taitolaji. Missä määrin laittaa ilmaisut suomalaiseen kulttuuriympäristöön, missä jättää jotain pois (onko se oikeutettua?) vai pyrkiäkö tuomaan miljöö ja tunnelmat mahdollisimman autenttisina? Siinäpä kysymyksiä, jotka heräävät myös Anna-kirjojen kohdalla.

Suomalaistamista  näkyy tämän teoksen häävalmiseluissa, kun Diana kysyy, että kyllä kai Anna sentään hankkii hunnun ja myrttiseppeleen? Alkuteos puhuu vain hunnusta. En tiedä liittyneekö myrttikruunu pohjoismaiseen hääkäytäntöön, vai onko se laajemmin tunnettua.

Suomalaistaminen näkyyy myös tilanteessa, jossa Gilbert sanoo Annalle: Sanotaan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä. En tahdo, että tuota sananpartta sovelletaan meihin.

Alkuperäisessä teksissä kuitenkin sanonta on pidempi:  Shoemakers wives go barefoot and doctor's wives die young. I don't mean that it shall be true in my household. 

Se, mitä ratkaisuja kääntäjä tekee näkyy myös Anna-kirjojen nimessä. Se, että Anne on suomalaisille Anna. Tämä päähenkilön itsevarmuuteen liittyvä tekijä nimien kirjoitusasusta tulee esiin myös tässä teoksessa, ei tosin suomenkielisessä vaan englanninkielisessä. Sen sijaan, että puhuttaisiin politiikasta, Anna haluaa puhua poikalapsestaan.

- Instead, let's look at Little Jem. It should be spelled with a G. Isn't he perfectly beautiful? Jem vai Gem? Tosin pojan koko nimihän oli James Mathew, joten miksi Annalle olisi merkityksellisestä onko lempinimi Jem vai Gem. Kertooko se jotain Annan luonteesta.

Suomennosratkaisuja mietin myös sellaisissa tapauksissa kun Old Louisa Baldwin muuttuu Baldwinin muoriksi. Millaisen kuvan saa, jos henkilöä kuvataan vanhaksi Louisa Baldwiniksi tai muoriksi? Tai miksi jätetään pois viittaukset Browningin  "cord of gold' ja  'gorgeous snake'  jotka antavat luonnetta hiusten tyylille ja mainitaan vain, että "Hän ihastuttaisi sekä runoilijaa että maalaajaa." Tosin toisessa tilanteessa taas suomennoksessatuodaan esiin tuo 'gorgeous snake häikäisevä käärme.

Nämä teokset saavat minut uteliaaksi ja yritin googlata niitä, mutta en löytänyt mitään, mikä antaisi tiedon siitä, mitä Montgomery tarkoitti näillä - runoutta vai maalaustaidetta. Mielessäni oli maalaustaide, mutta ehkä tässä sittenkin on viittaus runoilija Browningiin.

Suomennos ja alkuperäisteos siis poikkeavat jonkin verran toisistaan. En sano, että suomennos on huono. Ei ollenkaan, sillä jos se olisi huono, ei teos olisi jäänyt elämään nykypäiviin. Ja kaiken kaikkiaan tämä on upea tarina, kotoisa, lämmin, jossa sadun haavemaailma, rakkaus luontoon ja arkinen elämä psykologisine sivujuonteineen yhdistyy. Montgomeryn ihmiset on elävästi kuvattuja, joihin on helppo samaistua, löytää yhtymäkohtaa, myötäelää ilossa ja tuskassa. Nämä ovat tarinoita, joihin palaa yhä uudelleen ja uudelleen. Toivoisin kuitenkin, että näistä tehtäisiin uudet suomennokset. Annasta ei kuitenkaan minun mielesäni pitäisi tehdä Annea, vaikka se alkuperäisyydessään puoltaisikin paikkaansa.

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. 

EDIT 16.1.2022 Tässä linkki Laura Ledenin Tyttökirjallisuus käännöstieteellisenä tutkimuskohteena -esitelmään. Esitelmä on hyvin valaiseva tässäkin postauksessa esitettyihin näkökohtiin liittyn. Kannattaa kuunnella.