Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."