sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Aarno Planting: Seikkailu päättyi laukaukseen!

 


Aarno Planting

Seikkailu päättyi laukaukseen

Otava, 1960

101 s.


Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin 10-vuotiaan Manun näkökulmasta. Manu on siis päähenkilö ystävänsä Villen kanssa. Kerronta kulkee läsnäolevana.Selittäviä osioita on hyvin vähän. Kerronta etenee vakaasti ja rakenne hallittu.

Tarinan aihe on vakava. Lasten ja nuorten vaaralliset leikit. Manu ja Ville tekevät tuttavuutta Vekan kanssa, joka on kolme vuotta vanhempi. Veka on taitava veistämään ja hän on veistänyt puusta aidonnäköiset pyssyt ja tehnyt itselleen lännenasut säkkikankaasta. Manu ja Villekin tekevät samanlaiset puvut ja heidät kutsutaan mukaan isojen poikien salaiseen  kerhoon. Manu ja Ville hakevat käytettyjä ammuksia ja hylsyjä ampumaradalta saadakseen itsselleen kunnon panosvyöt. Mutta Manu alkaa epäröidä, kun hänen ja Villen saapuminen Isojen Poikien Päämajaan ei onnistu ilman huutoa ja melskaamista. "Joka tapauksessa heidän on määrä tavata Isot Pojat seuraavan kerran seuraavana perjantaina. Manu alkaa kuitenkin epäröidä ja alkaa aavistella että tämä kerho onkin toista kuin se kiva poikakerho, jossa hän on Villekin, tuon reilun kaverinsa löytänyt.


Kerronnassa ihan mukavaa dialogia, eläväistä, tosin myös hieman kömpelöä, sillä dialogiset osuudet on paljolti murteella kirjoitettua, tai ainakin mahdollisesti yrittää jäljitellä murreilmaisua. Tosin tämä murteellisuus taitaa olla jotain sekoitetta, josta ei saa kiinni, mikä murre olisi kyseessä. Kerrontaosuudet itsessään on kirjakieltä, mutta dialogia ja puheosuudet "murteellisia". Ihan normi puhekieltäkään nämä eivät ole ja pieni epätasaisuus sanoissa tekee dialogista hieman kömpelöä.

"Etkö sinä poika tiiä, että nyt on vaarallista liikkua yksin ulkona? Etkö oo kuullu kerrottavan niistä kahesta epäilyttävästä tyypistä?"
 

Tarina on traaginen. Isot Pojat eivät leikikään pelkästään lasten cowboy-leikkejä, puupyssyt vaihtuvat oikeaan pyssyyn ja seuraukset ovat kohtalokkaat. Tarina on kirjoitettu miesikä sitten, mutta on hyvinkin tätä päivää. Kaiken kaikkiaana tarina on hyvinkin realistinen, vaikka tuota murrejuttua dialogissa hieman mietin.Kirjassa on kristillinen sanoma, mutta myös vahva yhteiskunnallinen ote. Miten ohjata kasvavia poikia ja antaa heille tervehenkistä tekemistä ja  tiloja, joissa harrastaa. Ajallisesti tämä sijoittunee jonnekin 50-luvun lähiöön. Ei ihan maaseutua mutta ei oikein kaupunkiakaan.

Mukavia sanontoja:

Lääpän jäljet

Eivät kuivat oljet itsestään kahise

- Älä sää työnnä näppejäs toisen taikinaan!

...

Porin lukuhaaste kohta 8: Kirjassa on käytetty murretta

perjantai 23. huhtikuuta 2021

Corrie Ten Boom: Valo loistaa läpi Ristikon!

Kuva (AH) ei liity teokseen

 

Corrie Ten Boom

Valo loistaa läpi Ristikon

Päivä, 1964

205 s.

 

Helmikuun 28. päivänä 1944 tuli todellinen hälytys. Makasin vuoteessa influenssan kourissa ja hengitin sisääni höyryä saadakseni tukkeutuneet hengitystiet avautumaan. Vuoteeni ohi ryntäsi neljä juutalaispakolaista piilopaikkaan, ja heitä seurasi kaksi maanalaisen palvleun työntekijää, jotka olivat myöskin suuressa vaarassa, koska hiellä oli mukanaan  «Tulenarkoja papereita«. Heitinn oman muistiinpanoja sisältävän laukkuni heidän jälkeensä, astein laatikot aukon eteen ja suljin komeron oven. Ennätin juuri vuoteeseen, kun kuulin raskaita askelia portaista. Tylynnäköinen mies astui huoneeseeni. -Kuka te olette? Antakaa tänne henkilöllisyystodistuksenne.

Corrie Ten Boomin tarina on tuttu kirjasta Piilopaikka. Hän oli hollantilaisen kellosepän tytär, joka toisen maailmansodan aikaan auttoi juutalaisia turvaan natseilta. Heidän kodissaan Barteljorisstraatin varrella oli salainen huone, jossa he piilottelivat näitä, kunnes oli turvallista ohjata heidät eteenpäin. Eräänä päivänä natsit saavat tietää toiminnasta ja tulevat pidättämään Corrien, tämän siskon Betsien, isän ja joitakin muita perheenjäseni ja vievät heidät vankeuteen. Corrien isä kuolee pian pidätyksensä jälkeen. Corrie ja Betsie ovat ensin Schveveningegin vankilassa, mistä heidät siirretään Vughtiin ja sieltä Rawensbruckiin, jossa Betsie kuolee kolme päivää ennnen kuin Corrie vapautetaan.


Valo loistaa ristikon läpi on pieniä kuvauksia vankeuajalta, Corrien kokemuksista ja oloista ja niiden herättämistä tunteista. Kuvauksissa korostuu Corrien ja Betsien vahva kristillinen vakaumus ja sen tuoma toivo kärsimysten keskellä. Nämä kuvaukset ovat kirjoitettu jälkikäteen (uskoakseni) ja ovat paljolti muistinvaraisia eikä niitä voi millään tavalla luonnehtia kronologiksia. Täytyisi varmaan lukea tuo Piilopaikka-kirjakin uudelleen saadakseen hieman täydemmän kuvan tapahtumista. Esimerkiksi tässä teoksessa mainittu veljen pidätys jää avoimeksi. Mitä hänelle tapahtui? Tämä teos jättää monia kysymyksiä, joihin toivoisi täydennystä, jos kohta on koskettavakin ja vavahduttava.

"Herra ei ainoastaan auta kantamaan kuormaani, vaan kantaa myös minua."



sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Oli pakko tehdä vielä yksi...!

Amman insipiroima Copycat-haasteeseentees oli pakko tehdä vielä yksi copycatkansi tästä teoksesta, jota en ole vielä lukenut, mutta joka kovasti kiinnostaisi.

 


 

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Copycat-kuume iski taas!

Amman insipiroima Copycat-haaste on kiva haaste, ja kiva, kun hän tämän taas avoimeksi julisti. Tässä minun kirjankanteni. Tein samantien kolmin kappalein, sillä kun inspis iskee, niin iskee rajusti.

Kansi numero 1


 
 
Kansi numero 2





Kansi numero 3





Tyyne-Maija Salminen: Kun koti kävi ahtaaksi!

 


Tyyne-Maija Salminen

Kun koti kävi ahtaaksi

Kirjapaja, 1945

126 s.


Alku: Yli Helsingin. suoraan mereltä, puhalsi syksyinen länsituuli.

Lopetus:Se oli vain tuuli, joka teki omaa tehtäväänsä.

Päähenkilöt: Hilkka Mäki, 15-vuotias, muotiliikkeen asiatyttö, joka asuu kahden vanhemmans siskonsa ja äitinsä kanssa pienessä kerrostaloasunnossa. Hänen paras ystävänsä on samassa rapussa, hieman ylempänä asuva Reino Valkama, joka vuotta vanhempi ja  on asiapoikana paperikaupassa. Reinon äiti käy töissä ja isä on juoppo.

Miljöö: Sodanjälkeinen Suomalainen kaupunkiyhteisö, Helsingin Sörnäinen ja muut alueet sekä Turku.

Hilkka ja Reino haaveilevat kumpikin toisenlaisesta elämästä. Avarammasta, valoisammasta ja varakkaammasta. Hilkka keksii tuuman ja nuoret lähtevät omille teilleen päämääränä Amerikka. He suuntaavat ensin Turkuun ja siellä aikovat Saksaan menevään laivaan, mutta matkaan tulee mutkia.

Tämä on hieman epätavanomainen nuortenkirja. Hilkka ja Reino joutuvat kumpikin rikollisille poluille, mutta kiitos ymmärtäväisten aikuisten selviävät tavallaan kuin "koira veräjästä". Läksy on ollut kuitenkin kova ja tehovava.

Ihana mukava, hyvä vanhan ajan nuortenkirja, lähinnä ehkä tyttökirjallisuutta, miksei kuitenkin sopisi myös pojille. Kristilliset arvot määrittävät kirjan tematiikkaa, mutta eivät liian sormella heristellen kuitenkaan. Mitä hieman kritisoin on kirjan joidenkin henkilöiden nimiä, jotka ovat, hmm. ei niin luontevia ja todenmakuisia. 

Kansipaperin kuvitus on hieno. Harmi, että tekijästä ei ole tietoa.

Erityismaininnan ansaitsee:

"Yhteiskunnalla oli suuret mahdollisuudet kasvattaa nuoriso terveesti ajattelevaksi, jos nuoten elämälle annettaisiin oikea pohja, terve ja normaali kotielämä."

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Hans Hass: Kameramiehiä meren syvyyksissä!

 

Hans Hass Kameramiehiä meren syvyyksissä

Alkuteos: Menschen und haie


Saksan kielestä suomentanut Lauri Hirvensalo 

WSOY, 1953

298 s.


Aloitus: Makailemme lepotuoleissa japanilaisen laivan peräkannella, katselemme mitään ajattelematta aavalle Tyynenmeren-taivaalle, missä suuri Tyynenmeren-aurinko riippuu korkealla näkymättömästä langastaan.

Lopetus: Annan Miranda. Tahdon ratsastaa yöt ja päivät luodakseni tämmän kauneuden valtakunnan. Maailma, joka ei tiedä, mitä varten se elää, ei ansaitse parempaa kuin verta ja tuhkaa. Jos elämä löytää oman tarrkoituksensa, silloin puhkeavat verestä ja tuhasta kaikkein ihanimmat kukat.

Kameramiehiä meren syvyyksissä ja erikoinen teos. Se on yhdistelmä kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Kirjoittaja on saksalainen meri- ja luontotutkija, joka kaveriensa Jörgin ja  Alfredin kanssa on ollut tutkimusmatkalla Välimerellä, Länsi-Intiassa ja Pohjois-Amerikassa (näitä elämyksiä kuvataan kirjailijan aiemmassa teoksessa Kolme miestä meren pohjalla) ja on nyt palaamassa Eurooppaan Japanin ja Kiinan kautta, halki Aasian. 

Kerronta kulkee lähinnä preesenssissä tai imperfektissä. Dialogia on hyvin vähän, sitäkin enemmän kuvailuja ympäröivästä luonnosta, ihmisistä ja erinäisistä ilmentymistä ja mieleenjuolahtamisista. Eletään toisen maailmansodan aikaa, näin olen ymmärtänyt. Ihmettelen kuitenkin, että sodanjylyn kuuluessa taustalla miehet kuitenkin pääsevät uudelle tutkimusmatkalle Välimerelle, Kreikkaan ja lähialueelle.Tai oikeastaan he kuvaavat sukellusfilmiä jonkin elokuvayhtiön avustuksella. Miehet eivät ole mitään ikäloppuja, joten miksi he eivät ole taistelemassa? Pistää vähän mietteliääksi realistisuuden suhteen. Toisaalta teos on hyvin naturalistinen. Luontokuvauksella on merkittävä osuus teoksessa. Ajan- ja todellisuuskuvaa luovat muun muassa mainnat Baikal-järven syvyydestä, Greta Garbon Ninotchka-elokuvasta ja Max Vallier -nimiseen tutkijaan.


Teoksen genre on kai lähinnä matkakirja. Puhtaaksi tietokirjaksi tätä ei voi sanoa, vaikka tässä puhutaan ja pohditaan paljon evoluutioteorioita ja maailmansyntyjä puhumattakaan eri kulttuuri-ilmentymistä.  Tarinan kertojana on siis Hans Hass, joka kuvailee reissuaan ystäviensä kanssa ei puhtaan teoreettisesti vaan enempi kaunokirjallisesti olematta kuitenkaan puhtaasti kaunokirjallinenkaan.


 

Toisin paikoin kuvaus lähentelee runollisuutta. Ja vaikka en itse aina olekaan samoilla linjoilla, niin että allekirjoittaisin kaikki hänen näkemyksensä,  niin kyllähän nämä hänen mielenliikkeensä ja ajatuskuvionsa ovat kiehtovia.

"Koko maailma tuntui mielestäni yht'äkkiä kokonaan muuttuneelta. Jokaista esinettä ja seikkaa, vaikka se jo sitä ennen olisi ollut kuinkakin tuttu, täytyi nyt katsella toisin silmin; jokainen asennoituminen noihin ongelmiin vaati tarkistusta. Ensi kerran vaistosin nyt sen maailmanavaruuden hyytävän kylmyyden, jossa tämä meidän maapallomme liikkuu äärettömän ykksinäisenä. Rajattomassa, kammottavvassa tyhjyydesssä, jäisessä autiudessas, jolla ei ole vertaistaan, hehkuu äärettömän yksinäisenä ja orpona meidän inhimillisen tuntomme kipinä."

Paikka paikoin teoksessa on siis vähemmän arvostavia näkemyksiä ja joita hieman nieleskellen lukee. Toisaalta mietin taustoja ja ajankuvaa. Vaikka kirjoittajan Kiina-kuvaus ei lainkaan vastaa tämän päivän Kiinaa, niin lukijana jään pohtimaan, miksi kirjoittaja näkee Kiinan tulevaisuuden näin lohduttomana, vaikka aluksi kuvaus tuntuukin kovin ylistävältä. 

"Kiina ei ole sellainen kukka, joka voi kuihtua, vaan kaikkein suurin jalujin käytännöllisen järjen etuvarustus tämän maan päällä. Kiinassa elämä ei merkitse enempää eikä liioin vähempää kuin se todellisuudessa on. Sen vuoksi tämä kaikkein vanhin maa on korkealla kaiken yläpuolella, mikä kyllä yksityistapauksissa voi olla tarkoituksenmukaisempaa ja parempaa, mutta ajan oloon kuitenkin on kuin tuulessa lentävä lehti, joka kääntyy vuoroin niinpäin, vuoroin näinpäin, ja loppujen lopuksi, aivan liiankin pian putoaa jonnekin ajan katuojaan lahoamaan." 


Tätä kirjaa voisi jollain tasolla kutsua keskustelevaksi.Hans Hass ei ainoastana kuvaa matkalaisten kokemuksia, vaan keskustelee maailmankaikkeuden ja olevien olojen kanssa. Taustalla vaikuttava sodan ilmapiiri ja maailman kohtalot väijyvät tekstin lomassa ja luovat hieman fatalistisen tunnelman. 

Paitsi omia ja matkatoveriensa kokemuksia tarinassa on Ksenofonin, apumieheksi palkatun miehen tarinoita kulkuriajoiltaan. Nämä kertomukset eivät ole mitenkään laveita, mutta eivät myöskään tosikkomaisia. Kirjassa on myös genreltään poikkeavia osioita, kuten yksi luku, jossa tuodaan muiden kirjoittajien  näkemyksiä haikaloista, toisin sanoen tekstilainoja.Hait ovat yksi merenelävistä, joita sukeltajat erityisesti haluavat kuvata. Tyystin poikkeava aiheesta, joskin sivuaa luontoteemaa, on eräs luku, joka on kirjoittettu sadun muotoon. Lisäksi teoksen loppuluku (josta alun ote) on jostain tarusta tai legendasta tai historiasta, sillä sen toisena osapuolena Mirandan ohella on Aleksanteri. Mutta mihin tämä tarina viittaa, on minulle arvoitus.
 

Kokonaisuutena tämä on ihan kiehtova teos, joskin aika ajoin mietinkin todellisuuden ja maustetun kerronnan rajoja. Esimerkiksi sukellusvarrusteiden kuvaukset jäävät hieman vajaiksi. Millaisia sukkelluspuvut olivat nelikymmenluvulla? Erityisesti eräs sukelluskypärän putoaminen päästä (tai paremminkin pään putoaminen sukelluskkypärästä) sai kuvauksena mietteliääksi. Että miten on mahdollista, että sen voisi noin vain pistää päähän takaisin ja sukelus jatkuu häiriöttä. Myös kuvaus siitä, että reilu kymmenkunta haita uiskentelee lähistöllä miesten kuvatessa ilman pelkoakaan, että kävisivät päälle saa mietteliääksi.

Kaikista kurjimman tunnelman luo kuitenkin se periaatteiden katoaminen, mikä sukellusporukalla ilmenee. Ensin he kammoksuvat ja tuomitsevat ryöstokalastusen (dynamiittia  veteen), mutta kun haita ei vain löydy, niin sitten jo tehdään yhteistyötä dynamiittimiesten kanssa ja johan alkaa haitakin tulla näkyville. Niin luonnontieteellistä tutkimusta kuin miehet tuntuvat tekevänkin, niin nämä kuvaukset vievät kyllä pohjan tieteentekemisen etiikalta.

---

Tällä mukana Kirjoja ulapalta -haasteessa

 



tiistai 13. huhtikuuta 2021

Faidoni Plato!

 FAIDONI PLATO

Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja sielun kuolemattomuudesta

Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä johtavalla alkulauseella varusti T:ri J. W. Calamnius.
Ensimmäisen kerran julkaissut Weilin ja Göös 1882

Projekti Gutenberg

Kuva: Aino H.

 

 

 

Teoksen kääntäjän mukaan ”vanhalla klassillisella kirjallisuudella, suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy”. En tiedä,olenko Calamniuksen kanssa ihan samaa mieltä tämän teoksen ylentävästä ja puhdistavasta voimasta tai teoksen jalosta hengestä. Sen sijaan voin sanoa, että olen yhden sivistykseen kuuluvan asian kampittanut, nimittäin tutustumisen antiikin kreikkalaiseen filosofiaan, josta minulla ei ollut aiemmin juurikaan tuntumaa. Sokrates ja Platon ovat toki niminä tuttuja, mutta heidän sanomisiinsa en ole perehtynyt aiemmin. Kreikkalaista filosofiaa on tosin jossain määrin sivuttu teologian opinnoissani, mutta se on ollut vain kuulopuhetta.

Faidoni Plato on kertovaa dialogia toisen kautta. Ekherates-niminen henkilö kysyy Faidonilta Sokrateen kuolemasta ja Faidoni kertoo näistä tapahtumista. Muita henkilöitä kuin Sokrates tarinassa on Simnias ja Kebes, joiden keskustelua Sokrateen kanssa Fainoni siis Ekheratokselle purkaa.


Ekheratekselle vaikuttaa Sokrateen puheet olleen ihan selkeitä ”sillä minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.” kuten kaikille, jotka puhetta kuuntelivat. Mutta minä lukijana - ”hämmennyksiin minä niistä kaikista vaan joudun”. 

Teksti on laveaa ja kaikkea muuta kuin selkokieltä. Pää aivan menee pyörälle ja teksti soljuu silmäportista aivoihin mutta ymmärrys jää kovin vajavaiseksi. Kuinka pitää asioita näin monimutkaisesti selitellä ja laverrella ympäri ämpäri. Ja se, joka tämän taitaa selkokielelle saattaa ja jotain tolkkua näihin sanakäänteisiin saada on kyllä melkoinen kielinero.

Muutamia lausahduksia, jotka tavalla tai toisella nousivat tekstistä:


” kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä mistään muusta”


"Ei mikään lintu laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta surua."


"Varokaa, ett’en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne.”

 

Tekstissä oli paljon pureksittavaa, eikä kaikki niin hyvältä maistuvaa. Filosofista sanoilla leikkimistä ja suoran asian mutkaiseksi vääntämistä, erinäisiä uskomuksia, joita ei muinaisten tai nykyistenkään aatekannattajien kanssa jaa. Mikä minua erityisesti hämmästytti, oli, että karman-laki onkin peräisin (?) Sokrateelta, tai hän on sen jostain omaksunut. Samaten ajatuksia herättää hänen kuolemantuomionsa ja sen täytäntöönpano. 

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 3: Kirja, joka on kirjoitettu eKr. 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kreikka

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Minna Canth: Hanna

 HANNA

 Kirj.

 Minna Canth

 1917 (1886)

Projekti Gutenberg

 

En ole aiemmin Minnan Canthia lukenut, mutta hänen näytelmiään elokuvasovituksena kyllä nähnyt televisiosta. Jostain syystä olen vierastanut hänen tekstejään enkä nyt Hanna-novellin luettuani tiedä, olenko ihastunut vai vihastunut.

Hanna on Kamreeri Mellinin tytär. Hänen ikää ei mainita, mutta tarinan alussa hänestä käytetään nimitystä Pikku-Hanna.Mikään pikkuinen sanan varsinaisessa merkityksessä hän ei voi olla, sillä hän käy kuitenkin tyttökoulua, lukee ranskaa ja on kovin huolissaan äidistään. Suhde isään on vaikeampi. Mellinin perhe on herrasperhe. Perheessä on piikoja. Tätä isäntäväen ja palvelijoiden välistä seikkaa hieman mietin, kun välillä kerrottiin, kuinka äiti paistoi ohukaisia. Miksei piiat? Toisesa yhteydessä äiti menee puhumaan oliko se veden keitosta, en nyt muista.  Mari ei anna laittaa kissalle maitoa, Miina luuttuaa, Miina nauraa, Mari nauraa, Miina nauraa. Mari hakee voileipää.Onko Miina ja Mari sama henkilö, mietin, mutta ei. Ilmeisesti kyse on kahdesta eri henkilöstä, joiden 'virkaa' ei sen enempiä selitetä. Myöhemmin palvelijaksi tulee suorasuinen Liisa.

 

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa  eteenpäin Hannnan näkökulmasta. Kertoja käyttää lyhyitä lauseita. Laatusanojaja verbejä on runsaati ja murrettakin käytetään. Tykkään tarinan ilmeikkyydestä alkupuolella. Kertojaääni on vivahteikas, murteikas. Samoin dialogeissa muiden puheessa vilahtelee murreilmaisuja, puhekielisyyttä, mutta Hanna puhuu kirjakieltä. Miksi? Hanna on sivistyneen perheen sivistynyt tytär. Tämä korostuu.


Ajankuva on 1800-luvun loppupuoli. Soveliaisuus ja säätyjen vaatima käytös tulee esille tyttöjen välisessäs eurustelussa poikien kanssa. Ei ollut soveliasta olla samassa huoneessa ilman förkeliä. Förkeli-sana on minulle outo, mutta kun nyt mietin, niin tulee ilmeisesti ruotsinkielestä ja tarkoittaa esiliinaa, ei esiliinaesiliinaa vaan henkilöä, joka toimii 'esiliinana' nuorille naisille, sillä "nuoren tytön maine riippuu hiuskarvan nenässä".

Kaiken kaikkiaan lauserakenteet ovat erikoisia, hieman vanhahtavia toki, mutta ymmärrettäviä omituisuudessaankin. Mukavan venkuloita sanajärjestyksineen, eivätkä kuitenkaan aivan puhekielisiäkään. ”Silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi

Muita outouksia on kahveri ja näin Pääsiäisen aikoihin ilmaisu Kihlatorstai. Mistä tulee savolaiseen (?) kielenkäyttöön kiirastorstain sijasta Kihlatorstai. Myös sanonta pohjaanpalaneesta ruoasta  "piispa on käynyt puurossa" on aivan ennenkuulematon.

Pidin tarinan alkupuoliskosta, mutta loppupuoli alkoi mennä niin synkäksi ja toivottomaksi että kokonaisuus muodostui raskaaksi luettavaksi. Lopuksi tuli tunne, että olipa tämä surkea kuvaus ihmisistä, jotka elävät, mutta eivät siltikään elä.


Minnan Canth tunnetaan naisasian puolestapuhujana ja kyllä, tässä oli naisen asemaa nuoren kasvavan tytön näkökulmasta kerrottuna. Miehet kuvattiin yksi toisensa jälkeen epäedullisessa valossa. Hanna isä oli viinaksiin menevä, ja ilmeisesti ei niin uskollinen aviossaankaan. Oli naittamassa tytärtään vanhemmalle vakavaraiselle ihmiselle, josta Hanna huolinut. Kuitenkin yksi pieni lause eräällä vierailulla, kun Hanna sairastuu tuo esiin,että isällä olisi ehkä ollut parempiakin tunteita tytärtään kohtaan. Tämä oli kuitenkin vain pienen pieni vilahdus, jokat tuli ja meni. Rakkaudessaan ja uskossaankinpettynyt Hanna jäi varjokuvaksi, jonka elämään ei paljon iloa ilmaantunut, vai pilkahtiko sitä heräävän kevään myötä? Loppu jäi hieman kysyväksi. Mutta ei, en tykännyt tästä tarinasta kokonaisuutena, niin ihastuneena kuin ensi alkuun olinkin Canthin ilmaisuun ja erikoiseen tapaan liittää sanoja toisiinsa.

---

Joken Runokulman Luetaan kirjoja Gutenbergista -haaste


...

Hanna on luettu myös Kirsin Bookclubissa ja nähty sen ajankohtaisuus ja klassikkoasema. Kauneutta ja kevyttä komiikkaa lukemastaan löysi Kirjaluotsi, Riitta K koki Hannan kehityskaaren kuvauksen riipaisevana ja Anneli A huomioi hyvin kerrotun ajankuvan. Itse luin tämän Joken postauksen innoittamana.

Jose en tästä lukukokemuksesta muuta saanut, niin voinhan nyt ainakin sanoa, että olen Canthiin tutustunut, mutta jos kaikki hänen teoksensa päättyvät näin surkeasti ja ovat näin yksipuolisia näkemyksissään, niin tämä jää kyllä ainoaksi tutustumiseksi.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kapteeni Marryat: Uudenmetsän lapset!

 

Kapteeni Marryat

Uudenmetsän lapset

Mukaillen suomentanut Anni Swan

3. painos

Otava, 1947


Alku: Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille.

Lopetus: Tähän päättyy Edward Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vileä olivat - Uudenmetsän lapsia.

Historiallinen ajankohta: Englannissa kansa on kääntynyt itsevaltaista Kaarle I vastaan, ottanut tämän vangiksi ja mestanneet. Kansa on jakaantunut kuningasmielisiin kavaljeereihin ja Cromwellin johtamiin parlamentin joukkoihin, joita kutsutaa keropäiksi.

Tunnusmerkit: Kavalieerit käyttävät matalaa hattua, joissa on sulka. Keropäät käyttävät suippopäistä sokeritoppaa muistuttavaa korkeaa hatttua. Kavalieereilla oli myös hiukset olkapäille, kun keropäillä hiukset oli leikattu päätä myöten.

Päähenkilö: Edward Beverley ja sisaruksensa Alfred, Alice ja Edit, jotka jäävät orvoiksi, kun heidän isänsä, joka taistelee kuninkaan puolella kaatuu Nasebyn taistelussa. Lapset ottaa hoiviinsa vanha metsänvartija Jaakko Armitage, koska Cromwellin joukot polttavat heidän kotinsa ja heidän huoltajansa, vanha Agata-tätikin kuolee.

Tämä oli ihan mielenkiintoinen teos, joka avarsi lisää historiallista tietämystäni kyseisestä ajanjaksosta. Verrattuna aiemmin lukemaani Rosvolaakson tyttäreen, joka sijoittui samaan historialliseen ajankohtaan tämä oli paljon miellyttävämpi lukukokemus, jos kohta tässäkin oli vähän liikaa sitä mentaliteettia, että aseilla asiat korjataan. Taistelukohtaukset tosin eivät olleet niin brutaaleja kuin Rosvolaakson tyttäressä.

Kuvauksessa oli joitain kohtia, jotka mietityttivät ja saivat pohtimaan, millaista oli elämä 1600-luvun englannissa, kuten villiintyneet lehmälaumat metsissä. Olen aina ajatellut, että lehmät ovat aika kesyjä eläimiä, jotka eivät kovin helposti villiintyisi, toisin kuin hevoset, mutta mene ja tiedä.

Aika ajoin minua myös mietitytti tuo mainita mukaellusta suomennoksesta. Tarina etenee sujuvasti ja tarinaa lukee joutuisasti, ei siinä mitään, ainakin tähän kuvaukseen asti:

"Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla ..."

Hmm. Vaikka olisi kuinka laaja näköala, niin voisiko erottaa ihmisiä kilometrin päästä? Pikkasen vaikuttaa epätodelliselta. Pohdinkin aika ajoin lukiessani, missä määrin tässä on anniswania enemmän kuin marryatia. Ehkä asiaa voisi tutkia lukemalla alkuperäisteoksen Gutenbergista. 

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 14: Lue kirja, Jonka kansien tekstifontti on erikoinen. 

...

Kirjan on lukenut myös Jokke, jonka postauksesta bongasin kiintoisan huomion. Toinen Beverleyn pojista onkin Humprey, joka on suomennettu Alfrediksi. Tämä on erikoista, koska lasten tai muita nimiä ei muuten ole kummemmin ilmeisesti suomennettu.