Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Jung Chang

Kiinan viimeinen keisarinna

Alkuteos: Empress Dowager Chix: The Concubine Who Launched Modern China 

 Suomentanut Jaana Iso-Markku 

Otava, 2013 

528 s.

No, huh huh. Olipa kokemus, olipa lukemista. Ei mitään helppoa nieltävää, vaikka toki joukkoon mahtui mielenkiintoista ja avartavampaa näkökulmaa, mutta mutta ... se julmuus, se julmuus. 

Kiinan viimeinen keisarinna on henkilöhistoria Chixistä, naisesta, joka nousi Kiinan "leskikeisarinnaksi", naisesta, joka avasi siihen asti sulkeutuneena pysyneen Kiinan ulkomaalaiselle kaupankäynnille, ja mitä kaikkea siitä sitten seurasi. 

Kiinalainen kulttuuri avautuu niin hyvässä kuin pahassa, samoin myös länsivaltojen teot ja suhtautuminen. 

Ennen kuin Cixi lähti pukeutumishuoneestaan, hän pysähtyi vielä luomaan viiimeisen silmäyksen kenkiinsä, joissa oli jalassa mukavalta tuntuva neliömäinen kärki, aivan toisenlainen kuin han-kiinalaisten naisten käyttämissä teräväkärkisissä kengissä. Hänen sukkansa oli valmistettu valkoisesta silkistä ja sidottu nilkan kohdalta kauniilla nyörillä, ja hän pysähtyi tarkastaakseen, olivatko kengän yläpuolelle nousevat sukan reunat sillä lailla kuin niiden kuului olla. Kutakin sukkaparia käytettiin vain kerran, joten niitä tarvittiin koko ajan lisää. Useiden tehtävään palkattujen ompelijoiden lisäksi Cixille valmistivat sukkia hänen oma perheensä ja muut ariskokraattiset perheet, jotka toivat niitä hänelle lahjaksi.

Teos kuvaa aikaa 1835-1908. Tässä oli mielenkiintoinen yhteys aiemmin lukemaani E. von Adlersfeld-Ballestremin  Kreivitär Käthe naimisissa -teokseen, jossa Käthe tekee kepposen pukeutumalla Kiinan keisarinnaksi ja saa näin kepposen kohteen polvistumaan edessään. Polvistuminen nimittäin tulee hyvin esille tässä historiateoksessa hovietikettiin kuuluvana tapana. Tosielämässä Cixi ei koskaan matkustanut Kiinan ulkopuolelle. 

---

Muualla mainittua: 

Unelmien aika piti teosta viihdyttävänä ja on miettinyt myös lähdekriittisyyttä 

Raimo Honkanen  pitää teosta jännittävänä tarinana kaikille Kiinasta kiinnotuneille

Kujerruksia -blogisti oli kaivannut selkeämpiä lähdeviittauksia ja koki teoksen jättäneen hieman ristiriitaisen vaikutelman 

Nenä kirjassa piti teoksen parhaimpana antia 1800-luvun lopun historiakuvausta 

 Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 4: Kirjasta löytyy hakemisto 

Sanna Tahvanainen: Kuningatar!

Sanna Tahvanainen
Kuningatar
Schildts & Söderström
Ruotsinkielinen alkuteos: Bär den som en krona
318 s.

Kauempaa katsottuna se näyttää hiekkaan haudatulta alukselta. Vilkaisen taakseni. Ei ketään. Menen lähemmäs. Alus katoaa. Hiekalla makaa rantautunut valas. Sen ympärillä kiertelee parvi lintuja. Menen valaan luo. Siinä samassa linnut nousevat siivilleen, ja ole nsuuren eläimen luona yksin. Näen haavat, niistä vuotaa verta. En tiedä mihin ryhtyisin. Miten lohduttaa jotakin niin suunnattoman suurta mikä kuuluu maailman meriin? Jotakin niin käsittämätöntä kuin valasta.

Seison rannalla pitkään tekemättä mitään. Kun kumarrun valaan puoleen, tunnen miten se hengittää vieläkin. Silitän sen karheaa nahkaa. Se on hakeutunut maihin kuolemaan. Ja minä tiedän; jäljelle jääneistä luista rakennetaan valkoisia häkkejä. Mutta ensin tulevat linnut ottamaan omansa. Yksi häkeistä tulee olemaan hääpukuni alla. Vieraat tosin näkevät vain silkin.

Englannin kuningatar Viktoria on historian henkilö, jonka elämä ja aikakausi on kiinnostanut minua jo pitkään. Kuka hän oli? Millainen oli hänen ajatusmaailmansa, elämänsä, arkensa todellisuus? Sanna Tahvanaisen romaani Kuningatar luo kuvan naisesta, jota hallitsee kaksi tekijää: olla kuningatar ja olla nainen - rakastunut nainen. Voiko näitä sovittaa yhteen? Mutta kuvaako Tahvanainen todellista Kuningatar Viktoriaa?

Tahvanaisen teksti on samanaikaisesti kevyttä ja ilmavaa. Teos on nopealukuinen, typografia kuljettaa lukijaa joutuisasti eteenpäin. Ilmavuuden takana on kuitenkin jotain painavaa, jotain, mitä ei voi ottaa kevyesti.

Nyt lopetamme tältä illalta. Kerron lisää joskus toiste. Mutta vain jos Viktoria on kiltti ja sulkee silmänsä. Niin että saat ommella ne kiinni yöksi. Muista että pidän enemmän pienistä tiheistä pistoista kuin isoista ilmavista. 

Tahvanaisen teksti on sekoitus juuri tätä. Pieniä tiheitä pistoja ja ilmavaa ajatuksenlentoa.

Tarinan kertoja - kuningatar Viktoria, ensin lapsi sitten nuori, aikuinen - vanhus, jo kuoleman kynnyksellä. Tahvanainen kuvaa kehitystä ajatuksen tasolla, päiväkirjamaisesti. Suora kerronta ja dialogi täydentävät toinen toistaan. Muodostuu kuva yhtäaikaa sekä vahvasta naisesta, että herkästä naisesta. Mutta - missä määrin todellinen Viktoria herää eloon? Kuinka paljon kirjassa on todellista historiallisuutta? Sitä on vaikea sanoa. Uteliaisuuden ja tiedonnälän kirja kuitenkin herättää.

Teoksen lopussa on kirjallisuuslistaus, josta ainakin Kuningatar Viktorian oma päiväkirja kiinnostaisi. 

Kuningatar ei lopulta ole niinkään historiallinen dokumentti kuningatar Viktoriasta, vaan Tahvanaisen päänsisällä syntynyt romaani naisesta nimeltä Viktoria, naisesta, jota lapsesta asti kasvatettiin kuningattareksi. Olla hallitsija ja olla nainen voi olla vaikea yhdistelmä. Tahvanaisen kerronta on kuitenkin vaivatonta. Se on myös jännittävää, kohtalonomaista. Kuin unta.

----
Kuningatar on luettu myös Hiirenkorvia ja muita kirjoituksia  -blogissa.
----

Tällä mukana Helmet lukuhaaste 2016 kohta 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.