Edmondo De Amicis: Sydän

Kuvakaappaus/Kirjasampo Kansikuvitus: Kylli koski

Edmondo De Amicis

Sydän - Kirja nuorisolle

Alkuteos: Cuore

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg 

Otava, 1931 (4. painos) 

238 s.

 

Tekijän esipuheesta:

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän - kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. --- --- Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

Olen tämän teoksen lukenut joskus aiemminkin, näin oletan, koska olen tämän joskus tullut hankkineeksikin, mutta mitään muistijälkiä aiemmasta ei nyt lukiessani ollut mieleen jäänyt. Se ei tarkoita, että teos olisi mitäänsanomaton tai sillä ei olisi mitään vaikutusta. Tämä on hauska pieni kirja italialaisten koulupoikien elämästä joskus 1800-luvun loppupuolelta, Italian kuningaskunnan saadessa muotonsa. 

Kerronta on minä-kertojan, nimeltä Henrik, joka kirjaa päivän tapahtumia päiväkirjanomaisesti. Välillä on isän ja äidin viestejä liittyen enemmän ja vähemmän tapahtuneisiin tilanteisiin. Myös joukkoon mahtuu opettajien kertomia tarinoita. Lukuja on viitisenkymmentä ja vaihtelevan pituisia. Ei mitenkään pituudella pilattuja. Opettajan kertomissa tarinoissa pituutta on enemmän. Kaikkein pisin tarina on opettajan kertomus "Apennineilta Andes-vuorille", joka kertoo 13-vuotiaan genovalaisen pojan matkasta Argentiinaan etsimään äitiään, joka on mennyt sinne töihin. (Ilmestynyt WSOY:N julkaiseman erillisenä teoksena Apenniiteilta Andeille 1919, löytyy verkossa.)

Paitsi näitä opettajan kertomia tarinoita luvut kuvaavat poikien keskinäisiä suhteita, ystävyyttä, kahinoita, rohkeutta, pelkoja ja hieman opintojakin. Poikajoukkoon mahtuu niin rikasta kuin köyhää. Nimensä mukaisesti tämä teos kuvaa ihmissydämen merkitystä elämälle. Sydän on täynnä hyviä arvoja ja elämän kunnioitusta. Tämä ei ole kuitenkaan mitään kiiltokuvatarinointia. Kasvatuksellista kyllä, ja siksi tällekin ajalle hyvinkin suositeltavaa.

Kummastusta herättävää: 

"Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan." 

 Kyse oli pienistä vieterijunasta ja vaunuista, jotka Henrik antoi toverilleen. Minun on hyvin vaikea kuvitella nenäliinaa, johon moisen rykelmän voisi saada mahtumaan. 

Isän neuvo:

 "Jos olet  väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö". Henrik joutui kiistaan toverinsa kanssa ja välitunnilla uhkasi tulla tappelu. Henrikiltä puuttui rohkeutta pyytää anteeksi. Minua hieman hämmensi tämä isän neuvo. Väärässä olemistako pitäisi puolustaa? Varsinkin, jos tietää olevansa väärässä. No, ei siitä tappelua tullut kuitenkaan.

 Ajankuva:

"Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: Alberto Bottini, sanelu huhtikuun 3. p:nä 1838."

1838 + 44 = 1882

Argentiina-tarinasta:

"Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittäminä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä." 

 Hmm. Tiikereitä Argentiinassa? Hieman epäilyttää.

Näistä pienistä kummastusta herättävistä kohdista huolimatta tämä on hieno pieni teos, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. Tämä on alunperin ilmestynyt 1894

Helmet 2025 kohta 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Italia on jo pitkään kiehtonut mieltä kiintoisana matkakohteena. 

---

Kirjailija Suvi Ahola on kirjoittanut tästä teoksesta ja luonnehtinut teosta siirappiseksi, mutta silti läheiseksi  (HS 21.12.2019 2:00, valitettavasti maksumuurin takana, enkä pääse artikkelia lukemaan). Itse en tätä ihan siirappisena pidä, vaikka tunnetta tässä onkin paljon. Itse olen kirjoittanut kirjasta aiemmassa kirjablogissani NÄIN! 

Viola Ardone: Lasten juna

Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

Antonia Pozzi: Runoja iltahämärästä!

Antonia Pozzi

Runoja iltahämärässt

Suomentanut ja toimittanut Lauri Kaila

Oppian, 2023

147 s.

Ilmaisu iltahämärän runous (poesia crepuscolare) viittaa vuonna 1910 Giuseppe Antonio Borgesen käyttämään ilmaisuun, jolla tarkoitetaan "verkkaista ja mutaista alakuloa, kun ei ole mitään sanottavaa eikä mitään tekemistä". Iltahämärä viittasi myös italiankielisen lyriikan hstioriaan, joka voitiin jakaa vuorokauden vaiheisiin (aamu, keskipäivä jne). Iltahämärän runoudella luokiteltiin samaan aikaan ja samankaltaiseen tyyliin runoilevia kirjailijoita. (Lauri Kailan esipuheesta referoiden).

Kaila vertaa Antonia Pozzia (1912 -1938) Suomen Saima Harmajaan (1913 - 1937). Molemmat olivat Kailan mukaan varakkaista perheistä ja kuolivat nuorina. Kailan mukaan molempien runoutta leimaa apeus ja verkkaisuus, mutta myös maalauksellisuus. Niin Pozziin kuin Harmajaan liittyy vahvasti suru. 

Runoja iltahämärästä on tosiaankin hieman alaviritteinen kokoelma. Runoissa on paljon tunnetta. Kaipausta, pettymystä, surua. Runoissa toistuu kellojen kumina, tähtien tuike ja valon ja varjon kuviot. Suomalainen laitos on kiintoisa kaksikielisyydessään, runot esiintyy sekä suomennettuina että alkuperäiskielellä italiaksi. Yritinkin hieman katsoa, kuinka hyvin oppisin italiaa näiden runojen kautta ja kyllä, jotkin sanat olivat selkeitä, en kuitenkaan usko, että runot olisi sanatarkkoja käännöksiä kaikilta osin. Jännä oli myös huomata suomenkielen ja italiankielen "samankaltaisuus", ei merkitykseltään, vaan kirjoitusasultaan.  Mainittakoon vaikka kokoelman aloitusruno, joka suomeksi on Salamat ja italiaksi Lampi.

Mitä olisin itse kokoelmalta toivonut on runojen julkaisujärjestys. Joissakin runoissa on paikka ja vuosiluku, joka viitannee runon syntyajankohtaan. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tutkia, kuinka ajankohta on vaikuttanut runoihin ja millainen kronologia runoista olisi muodostunut. Nyt runot ovat ajankohdiltaan sekaisin enkä oikein tiedä, miksi järjestys on se, mikä se on.

"Mutta tule: kävelkäämme: edes tuntematon ei pelota minua, jos olen lähelläsi. Teet minusta hyvän ja valkoisen kuin lapsi joka lausuu rukouksensa ja nukahtaa."

Ma vieni: camminiamo: anche l'ignoto non mi spaventa, se ti son vicina. Tu mi fai buona e blanca come un bimbo che dice le preghiere e s'addormenta. (ote runosta Rauha (Pace) , omistettu A.M.C:lle. Carnisio, 3 heinäkuuta, 1929).

Ja kirjablogissa kun ollaan, niin mikäs olisi sen parempi esittelyruno kuin tämä

 Laulunen:

 Kukin ostaa oman surunsa mistä tahtoo - / vaikka koruttomasta mustasta puodista / pölyisten kirjojen keskeltä / joissa on poistomyynti puoleen hintaan - /hyödyttömiä kirjoja - / kaikki KREIKKALAISET TRAGEDIAT - / mutta jos et osaa enää kreikkaa - /osaatko kertoa minulle miksi ostit ne? / hyödyttömiä kirjoja - / RUNOJA LAPSILLE - / värikkäine / hahmoineen - / mutta jos ei ole / lapsia / sinulla / osaatko kertoa minulle miksi ostit ne? /Jos et enää koskaan saa lapsia / osaatko kertoa kenen vuoksi / tuhlasit rahasi tällä tavalla? / Kukin ostaa oman surunsa mistä tahtoo - miten tahtoo - / myös / täällä -

Milano, 12. toukokuuta 1933

Pozzin runoista välittyy rakkaus, menetetty, kadotettu kenties. Runoissa on monipuolisia kielikuvia, kuten:  hapan rakastuneen kaiho, koirien surullinen sielu, auringon siunaamat kädet.  

Pidin myös tästä säkeestä, joka sellaisenaan on kuin mietelause: uupuneesta sielusta unelmat tippuvat kuin lehdet repale kerrallaan. Dall'anima sfinita i sogni come fogliame cadono a lembo a lembo.

Runoissa välittyy suurimmaksi osaksi rakkauden eri puolet, mutta muutamissa runoissa käsitellään myös hengellisiä ulottuvuuksia. Koska aihe on itselleni tärkeä, en voi olla laittamatta tähän näitä säkeitä:  

Herra Jumala, muualla kuin Sinussa ei ole pelastusta, tiedän sen.

Signore Iddio, fuori di Te non c'é salvezza, lo so.

 Suosittelen tutustumaan!

---

Pieni Helmet 2024 kohta 18. Kirjalla ei ole päähenkilöä, Antonia Pozzi: Runoja iltahämärästä

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet: kohta 21: Suru  

Luca Crippa & Maurizio Onnis: Tyttö Kiovasta!

 

Luca Crippa & Maurizio Onnis

Tyttö Kiovasta

Alkuteos: La banbina di Kiev

Suomentanut Katja Kärkkäinen

Kannen suunnittelu Piia Aho

LIKE, 2022

254 s.

 

"Sinisen taivaan ja valjun auringon alla suotu hymy valoi heikkoa toivoa naiseen, jonka sydän oli palasina ja hengitys tuskasta raskasta, sekä tyttöön, joka oli totaalisen sekaisin kaikesta. - Ukki, uskotko, että me selviämme? - Uskon, Alisa. Pääsemme pois täältä ja olemme turvassa."

Tyttö Kiovasta kertoo tämän päivän todellisuudesta, sodasta, joka ei voi ymmärtää. Tyttö Kiovasta pohjautuu todellisuuteen, mutta ei ole täysin dokumentaarista todellisuutta, vaan faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. 

Vaikuttavaa, koskettavaa, kaunista kerrontaa, jos nyt sodasta voi kauniisti kertoa. Pidin kerronnasta todella paljon, kunnes loppupuolella tyylin muutos ja karu todellisuus iski kasvoille liian vahvasti. 

Tarinan keskiössä on 10-vuotia tyttö Alissa. Alissa asuu Kiovassa isänsä Semenin ja äitinsä Polinan kanssa. Perheeseen kuuluu myös Polinan isä. Tarina alkaa ennen Ukrainan sotaa. Ilmassa on tiivistyvää odotusta. Alissa käy vielä koulua ja tullessaan kotiin kertoo äidilleen. "Opettaja itki". Sitten tulee päivä, jolloin sota vyöryy todellisena ja julmana ja vie isän. Isä on lähtenyt Ukin kanssa hakemaan Ukin kotoa kissaa ja tavaraa pakomatkalle, kun heidän autoonsa osuu ammukset. Isä saa surmansa, Ukki selviää. 

"Sota tuli hänen silmiensä eteen tulisessa, mustassa pitkässä kaavussaan, löyhkäävänä ja kiehuvana. Ja vei mennessään isän. Ja vei mennessään äidin. Ja tyttö lähti matkaan. Ukin ja kissan kanssa."

Alissa, Polina ja Ukki vaeltavat kävellen halki Ukrainan, kohti Puolaa ja turvaa. Sitten ohjusiskun seurauksena vain Alissa ja Ukki jatkavat matkaa, äiti häviää sekasortoon, kun osa pakenevista on joen toisella ja osa toisella puolen, silta tuhottuna.

Tyttö Kiovasta on tarina sodan mielettömyydestä, pelosta ja epätoivosta. Kaiken kauheuden keskellä se on kuitenkin tarina toivosta. Alissan sanoin, epätoivolle ei saa antaa sijaa. Alissa toivoo, että hän vielä näkee äidin. 

Teoksessa ei mässäillä julmuuksilla, sodan tapahtumat tuodaan esille toteavasti, Ne ovat faktaa. Kaikkein etovinta oli lukea äidin kohtalonhetkistä.

Loppu teki hieman hämmentävän vaikutelman ja mietin, tekikö se kerronnan epäuskottavaksi vai lisäsikö uskottavuutta. Erikoinen, yllättävä momentti kuitenkin.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 34: Kirja kertoo Ukrainasta