Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei riitä!

Jenny Lexhed
Kun rakkaus ei riitä
Tammi, 2009
Alkuteos: Det räcker inte med kärlek. En mammas kamp för sin son

276 s.

Kun rakkaus ei riitä on kertomus äidistä ja pojasta, Lucaksesta, joka ei ole samanlainen kuin muut lapset. Lucas on autistinen. Kun rakkaus ei riitä on äidin kertomus taistelusta terveydenhoidon byrokratiaa ja elämän epäoikeudenmukaisuutta vastaan saadakseen pojalleen sen, mikä tälle kuuluu - tasaveroisen hyvän elämän, jossa Lucas saa kokea sen, minkä muutkin lapset.

Kun rakkaus ei riitä on äidin kertomus omasta mielenterveydestä ja sen horjumisesta. 

Kun rakkaus ei riitä on kertomus perheestä. Rakkaudesta, joka sittenkin kestää myrskyn ja vastoinkäymiset.

Kun rakkaus ei riitä on avartava lukukokemus.

"On jo myöhä ja jo aivan pimeää. Illalla tuntui painostavalta, ja nyt salama räiskähtää yhtäkkiä ikkunan ja verhon välissä valaisten huoneen. Sitten kuuluu ukkosen jyrinää. - Äiti, mörkö ulkona, sanoo Lucas. - Peiton alle piiloon! HÄn katoaa peitteiden alle. - Tule äiti! kuulen hänen sanovan kumealla äänellä. Ryömin hänen peräänsä ja vedän peiton molempien ylle."

---
Kirjan on lukeneet ainakin myös  Pihi nainen, ja  Kattona Taivas blogin Nadja,

Adrienne Thomas: Katrinista tuli sotilas!

Adrienne Thomas
Katrinista tuli sotilas!
WSOY, 1931
Alkuteos: Katrin wird Soldat
Suomentanut Felix Brofelt
341 s.

Löysin tämän kirjan jäljille luettuani Mary Bergin päiväkirjan, jossa teokseen viitattiin.

Katrinista tuli sotilas kertoo juutalaisesta tytöstä, Catherine Lenzistä, joka asuu Menzin kaupungissa Elsas-Lothringenissa. Kirjan alussa hän on 14-vuotias ja alkaa pitää päiväkirjaa. En yleensä ole kovin innostunut pelkästään päiväkirjamuotoon tai kirjemuotoon kirjoitetuista romaaneista (todelliset päiväkirjat on asia erikseen), mutta tämä kirja oli ainutlaatuisen kiinnostava erilaisena nuortenkirjana. Tosin kerronta alkaa tyystin sellaisesta näkövinkkelistä, että mietin, mistä kummasta tuo kirjan nimi juontuu, sillä pitkän aikaa teos etenee teemalla, jota voisi nimittää rakastumiseksi Tai en minä tiedä, onko kyse rakastumisesta. Hyvin erikoislaatuisesta suhteesta kuitenkin, sillä ollessaan  vanhempiensa kanssa jollain lomamatkalla (olikohan se nyt Baden-Badenissa) Catherine  tapaa miehen, Johanin, joka pyytää hänet seurakseen kävelemään. Catherine on 14-vuotias ja mies lähemmäs neljääkymmentä. No, ,Johan poistuu sitten Catherinen elämästä ja tilalle tulee Lucien. Nuori taiteilijaksi haluava poika, joka on enemmän Catherinen ikäluokkaa.

Catherinen ja Lucienin tarinaa voisi verrata Romeon ja Julian rakkaustarinaan traagisuudessa. Nuorten haaveet keskeyttää I maailmansota, Lucien joutuu lähtemään sotakentille, Catherine, vaikka ei olekaan vielä kahdeksaatoista täyttänyt pestautuu Punaisen Ristin töihin Mentzin asemalle.

Katrinista tuli sotilas on siis päiväkirjamuotoon kirjoitettu kaunokirjallinen romaani. Tosin siinä ehkä on elämäkerrallista ainesta ja omakohtaista kokemusta, sillä krjoittaja itse toimi sairaanhoitajana I maailmansodassa. Jos loppu ei olisi se, mikä se on, pitäisin tätä kirjoittajan omana sotapäiväkirjana, mutta ilmeisestikään näin ei ole. 

Yöllä. Tänään ei kukaan voi nukkua. Ei koko maailmassa. Venäläiset ovat asettaneet puolet armeijastaan liikekannalle. He tahtovat - tahtovat sotaa kaikin mokomin, samalla kuin kaikki vallat - Saksa etupäässä - eivät jätä käyttämättä mitään keinoa rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. ILmasta kuuluu potkurien surinaa. Lentäjämme pitävät manöövereitä.

Katrinista tuli sotilas on mielenkiintoinen teos siinäkin mielessä, että se luo kontrastia äskettäin lukemalleni Montgomeryn Kotikunnaan Rillalle. Molemmissa tapahtumat sijoittuvat I maailmansodan aikaan ja tapahtumiin, eri puolilla taisteluja. Olikin mielenkiintoista ja ajattelemaan herättävää se, että Katrin saksanjuutalaisena katseli ja kirjoitti asioista keisarillisen Saksan näkökulmasta (ainakin ensialkuun).  Eikö Saksan keisari ollutkaan se kaiken pahan alku ja juuri, mikä kuva hänestä annettiin Kotikunnaan Rillassa. 

Ajattelu "me hyvät ja nuo muut pahat" on puolin ja toisin nähtävissä. Kuka siis tahtoi sotaa ja kuka ei? Totuus - mikä on totuus! Kuolematon lausahdus, mikä pätee myös tähän.

Katrinista tuli sotilas teosta ei voi kuitenkaan ottaa isänmaallisena paatoksena, kaukana siitä. Katrinista tuli sotilas on hyvin sodanvastainen teos. 

Onnellinen se maa, jonka sydän on puhdas ja joka tietää, ettei se millän tavoin ole osallinen tähän verivelkaan.

Tämä oli todella hieno antikvariaattinen löytö ja lukisin mielelläni muitakin Thomasin teoksia, jos niitä vain olisi saatavissa.

Mieleenpainut määritelmä "liian" sinisistä silmistä: Mutta silmät on tällä suvun säilyttäjällä kuin maidossa keitetyt orvokit

...
Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini ennen kuin aloin matkani Idän pikajunassa, olisin saanut tällä kirjalla voinut kuitata Strasbourgin-aseman. Tässä kirjassa mainitiin myös Pariisi, Munchen ja Wien, joten tällä kirjalla pääsisi jo melkoisen pitkälle Idän pikajunassa, tämä ihan kuriositeettina.

Larin-Kyösti: Lapin joulu!

 

Larin-Kyösti: Lapin joulu
Runo: Larin-Kyösti

Kuvitus: Erkki Hiilivirta

Omakustanne. 1996

Kirpputorilta löysin edullisesti tämän ihastuttavan kuvakirjan, jossa Lapin lumoavat talviset maisemat ja kansankuvaus yhdistyy tuttuun joulukertomukseen.

Komsa: Ei ihan vastaava, muutta hieman kehtoa vastaava selässä kannettava lapsen nukkuma- ja kantoväline

EDIT: Nostetaanpa tätä hieman ylemmäksi ja toivotetaan samalla kaikille mitä ihaninta ja suloisinta joulunaikaa!

Maalaismaisemaa, en saata unohtaa... KOONTIPOSTAUS!

Marilen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä blogissa julkistama  Maalaismaisemia-haaste on minulle maaseudun tytölle kuin luotu. Luen muutenkin paljon kirjallisuutta, jotka sijoittuvat  maalaisympäristöön. Olen tähän postaukseen kerännyt tänä vuonna (2015) lukemani maaseutumiljööseen sijoittuvat kirjat, jotka mielestäni sopivat haasteen ideaan, olin lukenut ne sitten nimenomaan tätä haastetta silmällä pitäen tai muuten vain kiinnostuksesta kirjaa kohtaan. Kaikissa postauksissa ei siis ole viittausta maalaismaisemia-haasteeseen.

Leena Härmä: Tuittupää ja pikkku Totsi
Anni Swan: Sara ja Sarri
Mildred Walker: Syysvehnää
Kerttu Saalasti: Anna hänelle nöyrä mieli
Elina Aro: Karela tulee meren yli
Marie Hamsun: Tunturilaaksonlapset talvipuuhissa
Jeanna Oterdahl: Tunturin tyttö
Gunvor Fossum: Pieni eläinlääkäri
Eira Pättikangas: Edessä uusi kevät
Laura Ingals Wilder: The long winter 




Laura Ingals Wilder: By the shore of Silver Lake

Tämä kirja sopii haasteen henkeen, sillä hänen kirjansa, jos mitkä ovat maaseutukuvausta parhaimmillaan ja alkuperäisimmillään.

Enid Blyton: Adventure stories 

Otan tämän kirjan mukaan tähän haasteeseen, sillä kirjan jälkimmäinen tarina sijoittuu Skotlannin nummille ja siinä puhutaan ainakin paimenista ja kiipeillään ja seikkaillaan kallioluolissa ja syödään eväitä luonnon helmassa.

Saattaa olla, että hyvinkin ehdin vielä ennen vuodenvaihdetta lukea jonkin maalaistunnelmaisen kirjan, mutta koska olen jo vähintään saavuttanut sen, mikä tavoitettavissa on,  julkaisen tämän postauksen jo tässä vaiheessa.

Kiitos Marilee kivasta haasteesta!

Laura Ingals Wilder: The long Winter!

Laura Ingals Wilder

The long winter

Illustrated by Garth Williams

Puffin Books (1968-1975)

251 s.

Winter had lasted so long that it seemed it would never end. It seemed that they would never really wake up. In the mornig Laura got out of bed into the cold. She dressed downstairs by the fire that Pad kindled before he went to the stable. They ate their coarse brown bread. Then all day long she and Ma and Mary ground wheat and twisted hay as fast as they could. The fire must not go out; it was very cold. They ate some coarse brown bread. Then Lauura crawled into the cold bed and shivered until she grew warm enough to sleep.

Ajatteles, jos joutuisit syömään samaa kuivaa rouhseista leipää seitsemän pitkää kuukautta lisänä vain kuumaa teetä? Minulla tulee nälkä jo siitä, kun tiedän, että jääkaappi on tyhjä ja kaapissa on vain jotain puurohiutaleita, kauppaan olisi pakko päästä, en minä kestäisi seitsemää kuukautta palalla leipää ja muutamalla kupillisella teetä.

Ajatteles, että ei olisi radiota, ei sanomalehteä, ei nettiä ei mitään yhteyttä ystäviin ja ympärillä kohisisi vain tuulen vonkuna. Minä kuuntelen harvoin radiota, olen aika tottunut hiljaisuuteen yksineläjänä ja kun tuuli ulvahtaa vähänkin kovemmin ikkunan takana säpsähädän vuoteessani miettien, että ei kai sentään mitään pahaa saa aikaan.

Lauran kuvaus seitsemästä pitkästä talvikuukaudesta keskellä myrskyävää preeriaa on sitkeyden ja periksiantamattomuuden ylistys. Ei voi kuin ihmetellä sitä syvään juurtunutta uskoa, että "meitähän ei myrsky lyö". Mitä kannattaa  ruikuttaa, jos ruikuttaminen ei tuo helpotusta, se on tämän kertomuksen ydin.

Then what is the use repining,

for where there's a will, there's a way,

And tomorrow the sun may to shining,

Althought it is cloudy today.

Pitkäkin talvi päättyy lopulta, lumeen hautautunut juna pääsee liikkeelle ja rata avautuu. Tulee joulu keskelle toukokuuta, kun Ingalsien Idästä lähetetty lahjapaketti vihdoin saadaan perille. Aurinko paistaa ja ruoho viheriöi - elämä hymyilee.

Pidän paljon näistä Lauran tarinoista. Ne eivät ehkä kaunokirjallisina ole ihan yksi yhteen historiallisten tosiasioiden kanssa, mutta hyvin vahvasti kuitenkin koettua ja elettyä. Voin hyvin ajatella, miten Idästä tulleet siirtolaiset eivät välttämättä osanneet ajatella, mihin joutuisivat Dakotan preerioilla eivätkä osanneet varautua kylmiin ja pitkiin talviin. Isä Ingals oli varmaan oppinut mies, tai hän osasi nähdä luonnossa sitä, mitä muut eivät pistäneet merkille. Hän miettii ja pohtii säätä, kun näkee erityisen vahvasti rakennetun piisaminpesän. Kun sitten kauppaan tulee vanha intiaani, joka kertoo, että joka seitsemäs talvi on ankara ja seitsemän kertaa seitsemäs talvi erityisen ankara, päättää isä Ingals muuttaa asutustilalta kaupunkiin. Eipä hän kuitenkaan tiennyt, mitä talvi toisi, vaikka luuli varautuneensa. Kolme päivää lumimyrskyä, päivä tai kaksi aurinkoista, sitten taas kolmen päivän lumimyrsky jne. 

Pitkä talvi preerialla niin kuin tämän teoksen suomennettu nimi kuuluu on selviytymistarina vailla vertaa. Tässä on sekä hyvä että paha läsnä, lähimmäisestä huoltapitävä rakkaus  kuin omanvoitonpyrkyryys. En halua sen enempää avata tarinaa, suosittelen vain lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, ja muihinkin Lauran kirjoihin, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Parista seikasta haluan kuitenkin kirjoittaa. Paitsi arjen kuvausta Lauran kirjoissa on löydettävissä paljon tapakulttuuria ja elämänarvoja, vaikka ne tulevatkin kuin sivupolkuina. Esimerkiksi kirjoissa on hyvin nähtävissä kuinka erilaiset luonteet isä Ingals ja Äiti Ingals olivat. Isä Ingals oli haaveilija, vaikka toki työteliäs ja aikaansaapa, mutta hän oli silti mies, joka viihtyi erämetsissä enemmän kuin sivistyneessä maailmassa, äiti Ingals oli entinen opettaja ja hän halusi elää sivistyneeesti. Sivistyksen tärkeys käy ilmi myös siinä, kuinka hän korjaa tyttärensä puheen huolellisemmaksi. Slangia ei varmaankaan hyväksytty Ingalsseilla. Myös se, että vaimo kunnioitti miestään käy ilmi, kun äiti Ingals erään kerran sanoo isä Ingalsille, että älä kiroile ja heti kohta pyytää anteeksi näpäystään. Ehkä kyseessä oli myös äänensävy, ehkä hän pyysi anteeksi sitä, että sanoi sen liian kipakasti.

Hengellisiä arvoja perhe kunnioitti. Heidän hyvä ystävä oli pastori Alden. Mitä kuitenkin itse syvästi ihmettelen, oli se näkemys, että ei saanut rukoilla mitään itselleen. Kun Almanzo ja Cap ovat viljanhakureissullaan ja ei tiedetä, ovatko he selvinneet takaisin ennen uutta myrskyä Laura ja Mary keskustelevat siitä, rukoilivatko he näiden puolesta. Mary sanoo, että "se ei olisi itselle pyytämistä,en sanonut mitään vehnästä, pyysin vain, että Jumala pitäisi heidät hengissä". No, onhan se epäitsekästä ajattelua, vaan itse olen kuitenkin  sitä mieltä, että kyllä omienkin tarpeiden puolesta voi rukoilla.

 , j

Ovatko Lauran kirjat rasistisia? Pieni talo preerialla -kirjassa Laura kertoo mustasta tohtorista,  kun perhe on sairastunut kuumetautiin, intiaaneja kuvataan sekä hyvässä että pahassa, Hyvin suurelta osalta Lauran teokset on kuitenkin kirjoitettu siirtolaisnäkökulmasta siis valkoisen väestön. Tätä puolta aloin miettiä Almanzon pohtiessa sitä, kuinka osa kaupunkia näkee nälkää ja pohtii lähteäkö etsimään tuota huhuttua viljaa. Hän lausuu veljeleen Royalille:

I'm free, white and twenty-one. Eli olen vapaa, valkoinen ja täysi-ikäinen (Täysi-ikäisyyden raja oli kaksikymmentäyksi). Itse asiassa Almanzo oli pari vuotta nuorempi, hän vain uskotteli olevansa täysi-ikäinen ja ehkä hän henkisesti olikin). Vapaa, valkoinen ja täysi-ikäinen. Se on aika lailla pohtimaan pistävä lause. Aivankuin se olisi kalleinta, mitä voisi omata.

No, niin tai näin, niin en minä tämän yhden lauseen perusteella näille  rasismin leimaa antaisi. Otettakoon tuokin lause aikaansa vasten, eli näissä kirjoissa on nähtävissä ja luettavissa, mitä oli olla ja elää Amerikassa joskus vuosisata pari sitten. 

Sonja lukuhetkissään on löytänyt tiedon, että vuosien 1880-1881 talvi todella koetteli Dakotaa ankaralla kädellä, mutta katsoo Lauran liioittelevan kuvauksissaan (näin saattaa olla, sillä Lauran kirjathan ovat kuitenkin kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettuja lapsuusmuistoja), Pearl Clower mainitsee pitävänsä preeriahattua Lauran innoittamana ja Anna matkalla mikä mikä maahan kaipasi hieman enemmän romantiikkaa.
...
Tällä mukana maalaismaisemia haasteessa. Lauran elämä, jos mikä oli maalaistytön elämää.
USA:n osavaltiovalloitus kirjallisesti: South-Dakota (Etelä-Dakota)

Elämänkerta -lukuhaaste KOONTIPOSTAUS!

Historia ja ihmisen elämä - nehän ne kiinnostavat lukijaa, ainakin minua. Les lue -blogissa julistettiin lukuhaaste liki aihetta, se on Elämänkertahaaste.

Mitään erityisiä sääntöjä tai saavutusasteita ei haasteessa ollut, innoitettiin vain lukemaan elämäkertoja. Itse luin seuraavat elämäkerrallisiksi luokiteltavat teokset:

1. Kerttu Saalasti: Anna hänelle nöyrä mieli
2. Sakari Topelius: Elämänkerrallisia muistiinpanoja
3. Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti
4. Martin Pistorius & Megan Lloyd Davies:  Mykkä huuto
5. Frank Th. Essel: Spitaalisten saarella
6. Ruriko Kumoi Pilgrim: Etäällä koittaa kevät
7. Janina Hesleches: Janinan päiväkirjat
8. Gabi Köpp: Kumpa en olisi ollut tyttö

Helen Wells: Ursula palaa kotiin!

Helen Wells:

Ursula palaa kotiin

Tammi, 1976

142 + 1 s.

Alkuteos: Cherry Ames, Veteran's Nurse

Suomentanut Esa Brink

Ursula on palaamassa Euroopasta kotiin Illinoisin Hiltoniin. Sekaannuksen vuoksi hän saapuu eri asemalle, kuin mille on ilmoittanut tulevansa, eikä kukaan näin ollen ole häntä vastassa. Selvittyään omin päin kotitalolleen hän saa kuitenkin osakseen vastaanoton, jollaista hän ei olisi uskonut saavansa. Vastassa on tomera naisihminen nimeltään Velva, joka on ajamassa Ursulaa pois. Hän ei usko Ursulan selityksiä, että hän on se luutnantti, jota odotetaan palaavaksi kotiin ja jota vastassa kaikki ovat eräällä toisella asemalla. Ursula, joka on selvinnyt kiperämmistäkin paikoista purskahtaa itkuun ja lopulta hän ei voi kuin nauraa. Lopulta perheväki ja ystävät palaavat ja Ursulan elämä on jälleen mallillaan.

Ursula on saanut toimen sotainvalideja kuntouttavassa sairaalassa. Hän tutustuu myös Demarestin perheeseen, jonka pieni poika sairastaa harvinaista sairautta, jossa ravintoaineet eivät imeydy ja lapsi näin ollen kuihtuu nälkään. 

Sairaalassa on kuitenkin eräs uusi lääke, aminohappovalmiste, joka mahdollisesti voisi auttaa poikaa. Lääke vain on tarkasti vartioitu sotilaille tarkoitettu lääke. Sitten tapahtuu varkaus ja samaan aikaan poika Toby alkaa parantua.

Ursula palaa kotiin on ihan mukavaa luettavaa, tosin sen tarina on aika läpinäkyvä, mutta ei se haittaa ollenkaan. Ursulalle sattuu ja tapahtuu ei vain työssä vaan myös yksityiselämässä. Hän joutuu todistamaan muun muassa naapurinsa Pyryn ensirakastumista, tapaa vanhan lentäjätuttavansa Waden, joka kosii häntä joutuakseen kuitenkin luikkimaan kuin uitettu koira pois ja kun Ursulan sopimus sotilashoitajana päättyy hän on valmis uusiin seikkailuihin.

Tavallaan Ursula palaa kotiin päättää Ursula-sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa, jotka ovat suoranaista jatkumoa edellisestä. Nämä kirjat voisi hyvinkin painaa yhtenä niteenä, sillä näitä yhdistää sodan teema. Sarjan muut osat, jos niissä viitataankin menneisiin, ovat jossain määrin irrallisia tarinoita - ajattelisin. 

Kerronta on tässä kirjassa suht luontevaa ja sujuvaa. Tosin tässäkin kirjassa hieman häiritsee Charlie - Charles -nimen vaihtelevuus. Mikä lopulta on Ursulan veljen nimi? Lauserakenteesta voisin kuitenkin mainita yhden hieman koomiselta vaikuttavan virkkeen: Kumikengät tassuttelivat äänettömästi linoleumilattialla ...

Voin nähdä silmissäni miltä näyttää kumikenkien tassuttelu yli lattian - kummistusmaiselta. Ei kumikengät mihinkään tassuttele, vaan hoitajat kumikengissä. 

Aprillipäivä, Suomessa on se huhtikuun ensimmäinen. Mene ja tiedä, mikä se mahtaa olla valloissa. Ilmeisesti jonkinlainen hulluttelupäivä on kuitenkin muuallakin kuin Suomessa. Tässä teoksessa mainitaan:

Ortopedisella laitoksella oli myös aprillipäivä. Ursula huomasi siitä oireita, kun hän iltapäivällä ilmoittautui palveukseen: Joitakin rypistettyjä sähkösanomia, jotka näyttivät melko aidoilta, paketti koirankeksejä (yhä käärepakkauksessa ja vihastuneen vastaanottajan sivuun paiskaamana), kainalosauva, jonka päässä oli valkosipuli.

Täytyy sanoa, että minulla oli hieman hidas sytytys tuon kainalosauvajutun kanssa, mutta kun näin silmissäni tämän käytössä, niin johan juju selvisi. 

Kaiken kaikkiaan, vaikka onkin kevyehköä kerrontaa on Ursula palaa kotiin tarinassa vakavaakin sanottavaa. Miten kohtelemme heitä, joilla on jokin fyysinen poikkeavuus (tai ei aina fyysinenkään). Näemmekö heidät tasavertaisina vai kohtelemmeko alentuvasti, yliolkaisesti, säälivästi? 

Ursulat ovat nopealukuisia tylsän hetken tainnuttatjia. Jään kuitenkin miettimään, onko näitäkin ehkä lyhennetty. Tilasin nimittäin pari englanninkielistä suomentamatonta Cherry Ames -kirjaa ja niissä sivumäärä on lähes kaksinkertainen. Hmm. Siinäpä kysymys ratkottavaksi.

Eira Pättikangas: Edessä uusi kevät!

Eira Pättikangas

Edessä uusi kevät

Karisto, 2009

346 s.

Miljöö: Eteläpohjalainen maalaiskyläyhteisö

Ajankuva: Talvi- ja jatkosodan aika

Päähenkilö: Viivi, 17-vuotias tyttölapsi, jolla isosisko Eevi, joka toimii opettajana. 

Viivi on tarinan alussa patruunatehtaassa töissä, kun hän tutustuu Reimaan, nuoreen sotilaspoikaan, kihlautuu aika äkkiä tämän kanssa ja menee lopulta vihille. Häiden jälkeen Reima lähtee armeijapalvelukseen ja kuolee sodan melskeissä parin kuukauden kuluttua. Viivi on jäänyt sotaleskeksi kovin nuorella iällä. Hän toimii keittäjä-siivojana koululla, jossa isosisko on alakoulun opettajana ja elää päivä kerrallaan, miettien tulevaisuutta, saaden kirjeitä toiselta sotapojalta, Otolta. Tarinan edetessä hän tutustuu myös Aartiin, joka lopulta kosii Viiviä. Ensin Viivi vastustelee, mutta komean Aartin puheet ja tulevaisuudensuunnitelmat sodan vihdoin loputtua saavat Viivinkin unelmoimaan tulevaisuudesta ja vihillä käydään. Vaan  kuinka käykään. Aarti luikkii pakoon Viivin sotaleskeneläkesäästöt plakkarissaan ja Viivi jää yksin "häpeensä" kanssa.

 Pättikankaan kerronta on arkisen juurevaa. Pohjanmaan murre on elävää ja hersyvää ja se syy, miksi olen niin tykästynyt Pättikankaaseen. Murre luo kerrontaan mukavaa särmää, ja vaikka ymmärrys ehkä joissain kohdin jää vähän hataralle ei se lukemista haittaa, päinvastoin, sanat saattavat mukavasti kutkutella suupieliä. 

.

Olen aiemmin lukenut Pättikankaan historiallisia romaaneja muutaman, ne ovat sijoittuneet ajallisesti kauemmas historian poluilla ja ovat tältä osin kiinnostaneet ehkä enemmän kuin sota-aika. Jossain määrin kieli, vaikka murteellisena on erilaista ja ei niin räiskyvää ja monipuolista tässä teoksessa kuin esimerkiksi  Vain routainen maa -teoksessa. Ehkä se on se ajankuva, mikä sen  tekee, henkilöiden rakentaminen sanojensa kautta, ajan hengen ja ilmapiirin luominen. Pättikangas kyllä osaa tämän taidon.

Edessä uusi kevät oli ihan mukava luettava. Tarina eteni aika rivakkaa tahtia halki viiden vuoden ajanjakson. Aina ei ihan tarkalleen tiennyt, mitä vaihetta elettiin, sillä kerronnassa sodan tapahtumat hieman limittyivät. Sotaa sivuttiin vain ajatuksissa, varsinaisia sotakuvauksia ei ollut alun pommituslentoa lukuunottamatta. Tarina eteni lähinnä Viivin ajatuksista ja näkökulmasta.

Muutamia mietityttäviä seikkoja kirjasta nostaisin esille. Tämä on aika vahvasti naisen asemaa kuvaava teos. Mitä oli olla nainen, leski, nuori sotaleski. Onko sota-aikana ihan tottakin alettu ajaa sellaista lakia (joka ei tosin saanut suurta kannatusta), että sotaleski ei saisi mennä uudelleen naimisiin. Viiviäkin yritettiin saada allekirjoittamaan sellainen esitys. Kovat on ollut piipussa vähän muillakin kuin sotilailla. 

Elävää, mukaansaottavaa kerrontaa, jonka parissa lukija myötäelää henkilöiden vaiheissa.

Tällä kirjalla olen mukana Maalaismaisemia-lukuhaasteessa. Miljöö on hyvinkin maalaismainen kaikessa koruttomuudessa. Maalaiselämän kuvauksista mainittakoon kirjasta löytyvän niin perunanistutukset kuin sota-ajan mottitalkoot. Tässä kuitenkin pari kaunista luontokuvalainausta:

Viivi tälläsi kulkuneuvon pihan ainoan koivun suojaan, johon varmaan ilmaantuisi pian teline  pyörille. Puun alaoksien hiirenkorvat tuoksuivat uusina ja nihkeinä, runko paisui mahlaa. Ehkä sitä puun kärsimättä voisi juoksuttaa astiaan, käyttää voimaa antavana juomana.

Viivi haki tukea tuvan lämpimästä seinästä. - Oon tässä ihaillu, kuinka keskikesä voi olla koria, aiva ku murehia ei olsi olemaskaa. Ojan pyörtänöt vaahtuaa koiranputkia valakoosenansa, pääskyset lentelöö ja visertelöö nii ku mailma olis vasta aamus.

Murre ei tässä kirjassa ollut siis ihan niin rehevää kuin joissain aiemmin lukemissani Pättikankaan teoksissa,  kyllin värikästä kuitenkin. Yksi erikoisimmista ja mietityttävimmistä sanoista oli mailahtanut-sana.

Mistä lie juontaa, mutta karkumatkasta oli kyse. Nappo-sana puolestaan vie ajatukseni 1990-luvun alkupuolelle, kun olin talkootöissä eräässä paikassa ja tapasin siellä pienen pohjalaisen tyttölapsen, jonka kanssa tulimme hyvin juttuun. Hän käytti erään kerran sanaa nappo ja minä ihmettelin, mikä ihmeen nappo. Selvisihän se sitten kysellessä, että kyseessä oli vesikauha, minulle tutumpi murresana olisi ollut kuuppa.

Näin siis yksi sana saattoi herättää muistot yhdestä kaukaisesta kesäkuukaudesta omassa elämässäni. Ei yhtään hassumpaa.

---

Narratiiveja-blogin EE on lukenut Pättikankaan Edessä uusi kevät äänityönä. Hän avasi murretta ja kertoi kyseessä olevan sota-ajan Kurikassa puhutusta murteesta. EE oli kiinnittänyt huomiota myös morottaa-verbiin. Itsellenikin se pisti silmään lukiessa ja sanan tarkoitus jäi epäselväksi. Ajattelin sen olleen jotain mökötystä, mutta ehkä se ei sitten ollutkaan sitä.

Sakari Topelius: Koivu ja tähti!

Sakari Topelius

Koivu ja tähti

kokoelmasta Topeliuksen satuaarteet

Suuri Suomalainen Kirjakerho (Otava) , 1990

Suomeksi kertonut Irja Lappalainen

kuvitus: Ulla Vaajakallio

Isänmaa, kotimaa, paikka, johon sydän kaipaa ja sielu lepää. Sakari Topeliuksen satu Koivu ja tähti on yksi kauneimpia satuja suomalaisuudesta ja siitä, mitä kotimaa ja koti yleensä merkitsevät. Koivu ja tähti on kertomus kahdesta lapsesta, sotalapsesta, jotka vieraasa maassa, vaikka hyvissäkin oloissa kaipaavat kotiin vanhempiensa luokse. Kasvattivanhemmat hymistelevät lasten toiveelle ja sanovat, että: tiedä, vaikka siellä kaukana saisitte havumajan kodiksenne, tuulen ja pakkasen vieraaksenne, pettuleivän eineeksenne. Lapset eivät kuitenkaan voi sammuttaa kaipaustaan, vaan

Eräänä kuutamoyönä, kun poika ei saanut ajatuksiltaan unta, hän kuiskasi sisarelleen: - Nukutko sinä? - En nuku. Ajattelen vain kotia. - Niin minäkin. Kuule. Pannaan vaatteet nyyttiin ja lähdetään. Minusta tuntuu kuin Jumalan ääni sanoisi sisimmässäni. "Menkää, menkää jo kotiin." Ja jos Jumala kerran niin sanoo, niin se ei voi olla syntiä. - Sinäpä sen sanoit" Tyttö huudahti. - Lähdetään!

Ja niin sisarukset lähtevät. Pitkälle toista vuotta he vaeltavat mielessään kotipihalla kasvava koivu ja sen latvuston läpi loistava tähti.

Olisi mielenkiintoista lukea tämä satu alkuperäisenä, ruotsinkielisenä, sillä Topeliushan kirjoitti ruotsiksi. Minulla on myös tästä sadusta pieni ote ja kuva vanhasta lasten lukukirjasta. Jotenkin sen kerronta  tuntuu jouhevammalta lukea. Minusta sadussa pitää olla lyyrisyyttä, ei liian suorasanaista ja realistista.

Vieläkö Koivu ja tähti puhuttelee tämän päivän lapsia? Onko sillä sanottavaa meidän ajallemme? Mielestäni kyllä. Isänmaanrakkaus on syvällä suomalaisessa luonnossa - kansainvälistyvässäkin maailmassa. Se puhuu myös pakolaisuudesta. Sisarukset olivat pakolaisia vieraalla maalla, hyvissäkin oloissa he eivät tunteneet olevansa kotonaan. Tänä päivänä on monia vailla kotia - kuinka toivoisikaan, että heillekin olisi olemassa "koivu ja tähti", isänmaa, jonka hyväksi tehdä työtä ja tähti, joka johdattaa kulkua.

...

Tämän sadun myötä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää!

Ruta Sepetys: Harmaata valoa!

Ruta Sepetys
Harmaata valoa
WSOY,
353 + 1 s.
Alkuteos: Between of shades of Grey
Suomentanut: Maria Lyytinen

- Kyllä me kuolemme, mies intti. - Tämä on kaiken loppu. 

Kuorma-auto läthi liikkeelle nytkähtäen nopeasti eteenpäin niin että ihmiset lensivät istuimiltaan. Yhtäkkiä kalju mies kömpi pystyyn, kapusi kuorma-auton sisäseinän yli ja hyppäsi kyydistä. Hän paiskautui katukiveykselle ja karjaisi tuskasta kuin pyydykseen joutunut eläin. Kuorma-autossa alettiin kirkua. Renkaat pysähtyivät kirskuen ja virkailijat hyppäsivät ulos. He aukaisivat takaluukun ja näin, miten mies vääntelehti kivusta maassa. He nostivat hänet pystyyn ja viskasivat hänet kokoon käpertyneenä takaisin kuorma-autoon. Hänen toinen jalkansa näytti ruhjoutuneen. Jonas hautasi kasvonsa äidin hihaan. Tartuin häntä kädestä. Hän vapisi. Silmissäni sumeni. Puristin silmät kiinni ja avasin ne taas. Kuorma-auto nytkähti ja lähti jälleen liikkeelle.

- EI! Mies ulvoi jalkaansa pidellen.

Kuorma-auto pysähtyi sairaalan eteen. Kaikki vaikuttivat huojentuneilta; nyt NKVD:n miehet veisivät kaljun miehen hoidettavaksi. Mutta sitä he eivät tehneet. He odottivat. Nainen, joka oli myös listalla, oli synnyttämässä. Heti kun napanuora olisi katkaistu, sekä äiti että lapsi heitettäisiin kuorma-auton perälle.

Harmaata valoa oli lukukokemus, jota ei voi sanoa viihdyttäväksi, mutta jonka ääressä aika kului äkkiä ja jonka tarina imi mukaansa, niin rankka kuin aihe olikin. Tarinan kertoja Lina Vilkas on 15-vuotias nuori. Eräänä iltana, juuri kun on menossa nukkumaan Lina, hänen pikkuveljensä Jonas ja äitinsä Jelena Vilkas saavat vieraita, jotka eivät kutsua odota. He antavat perheelle kaksikymmentä minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Minne! Sitä he eivät tiedä. Neuvostoliitto on miehittänyt Liettuan ja nyt Stalin haluaa eroon näistä itselleen epätoivotuista henkilöistä. 

Vilkaksen perhe samoin kuin monet muut sullotaan karjavaunuihin ja kuljetetaan halki Neuvostoliiton Siperiaan ja lopulta aina Lapveten meren äärelle. 

Moni ei selviä matkasta eikä työlerien oloissa. Kuka menettää järkensä, kuka sairastuu tai kuolee kylmyyteen. Lina itse on taiteellisesti lahjakas nuori. Hän kirjoittaa ja piirtää kaiken näkemänsä ja lähettää viestejä isälleen, jotta tämä löytäisi heidät.  Tosin tämä on uhkarohkeaa, sillä jäädessään kiinni, olisi seurauksena jos ei lynkkaus niin kovemmat ajat. Lopulta Lina ja Jonas jäävät kahden. Isä on kuollut vankilassa, niin kerrotaan, sitten kuolee myös äiti. Äiti, joka on kaikessa ajatellut vain lapsiaan, vankitovereitaan, rohkaissut ja yrittänyt kaikkensa, että joukko säilyttäisi ihmisyytensä ja omanarvontuntonsa. Myös Andrius - ystävä on poissa, toisella leirillä.

Voisi luulla, että Harmaata valoa olisi synkkäsävyinen kirja. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaikka sisintä välillä pahasti raateleekin ne julmuudet, mitä ihmismielen pimeä puoli voi saada aikaan. Kuinka Lina vihaakaan vartijoita. Erityisesti tuota nuorta Nikolaita, kunnes hän näkee Nikolain sisimpään. Vaikka Nikolai onkin aika ajoin ollut julma, on hän suojellut Vilkaksia, siellä viimeisellä rannalla, Lapveden meren äärellä Nikolaikin on rangaistuksen takia. Ja sitten Nikolai katoaa. Riutunut nälkiintynyt joukko sairastuu jälleen keripukkiin ja toivo syttyy Linan sisimpään. Leiriin saapuu valvontaupseei tohtori Samodurov, joka komentaa leirin hyvinvoivat vartijat hankkimaan sairastuneille kalaa ja ensimmäisen kerran kuukausiin joukko saa kunnon ravitsevaa ruokaa. Samodurov sanoo myös Linalle "olen tavannut monia kuolleita". Hän ei tiedä, onko Linan isä elossa vai todella kuollut, hän ei tiedä, mutta "olen tavannut monia kuolleita".

Lähdin jurtasta hakkaamaan puita. Ryhdyin taittamaan kävelymatkaani hangessa, viittä kilometriä puurajalle. Silloin näin sen. Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys. Tuijotin meripihkanväristä valokaistaletta hymyillen. Aurinko oli palannut. Suljin silmäni. Tunsin Andriuksen tulevan lähelleni. - Me tapaamme vielä, hän sanoi. - Niin, me tapaamme vielä, kuiskasin. - Me näemme. Työnsin käden taskuun ja puristin kiveä.

Harmaata valoa -kirjan kerronta on kahdenlaista. On Linan eteenpäin katsova nyt-hetken tapahtumien kuvaaminen ja sitten on pienet menneisyyden muistot, joihin saattaa johdattaa jokin sana, tapahtuma vankeuden keskellä. On se, mitä on ollut ja se, mitä on nyt. Harmaata valoa on kuvitteellinen kaunokirja, joka pohjautuu todellisuuteen ja Stalinin vainot kokeneiden haastatteluihin. Ainoa todellinen henkilö teoksessa on tohtori Samodurov.

Kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä, mutta merkittävimmäksi kirjan luonteelle osoittautuu kuitenkin Linan lempitaiteilija Edward Munch ja hänen teoriansa päättymättömistä silmukoista, joissa tuska, rakkaus ja epätoivo vuorottelevat. Loppujen lopuksi, mikä muu voisikaan syvemmin kuvata sitä jäätävään tuhkanharmaata epätoivoista olemista kuin Muchin huuto, mutta kuka kuulee kärsivän äänen?

Itselleni oli pienoinen tunnelman latistaja, kun olin lukenut alun karttojen tekstit väärin ja kuvitellut, että kyseessä on pakomatka ja odotin kaiken aikaa lukiessani, että milloin, milloin perhe lähtee pakomatkalle ja kun kaikki kävi niin kuin kävi, niin - no, huomasin erehtyneeni. 

Huono kirja tämä ei missään tapauksessa ollut. Kuvitteellisenakin tarina on vaikuttava. Niin kammottava kuin tuo historian aika ja tapahtumat ovatkin, niin Harmaata valoa ei repostele, ei hae kostoa, ei syyllistä. Kirjaa ei voi varsinaisesti sanoa hengelliseksi kirjaksi, jos siinä kohta on myös joitakin hengellisiä  aspekteja. Harmaata valoa on kirja, joka näyttää todeksi sen, että rakkaus on suurempi mahti kuin viha. 

Harmaata valoa ovat lukeneet myös ainakin Mari A, jonka mielestä tämä on kirja, jonka jokaisen tulisi kerran elämässä lukea,  Kirjoihin kadonneelle Aletheialle kirja oli hätkähdyttävä lukukokemus,  Annika K:n (Rakkaudesta kirjoihin) kirja teki  lähtemättömän vaikutuksen, Merenhuiske on nähnyt kirjan kauneuden ja optimistisuuden, ja Leena Lumi pitää tätä kauniina teoksena, hän on myös nähnyt teoksen Suomen näkökulmasta,  Kirjoitan ja luen, siis olen blogin pitäjä pitää kirjan kantta kaikkien aikojen parhaana näkemänään. 

Kirjan kannesta täytyykin mainita, että se kuvaa hyvin tämän teoksen luonnetta. Pikkilanka-aita, lumi ja kaiken  kylmän keskeltä nousee pienen pieni taimi - toivon symboli. Toivoa ei saa koskaan menettää. Muuta ei ihmisellä ole, millä tulevaisuuden rakentaa.

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Liettua

Judith Pella & Michael Phillips: Kruunu ja Valtikka!

Judith Pella & Michael Phillips
Kruunu ja Valtikka!
Aikamedia, 2007
400 s.
Alkuteos: The Crown and the crusible
Suomentanut Eeva Saarimaa

Kauan on kärsitty vilua ja nälkää, Balkanin vuorilla taistellessa... Tämä kouluajoilta tutuksi tullut laulu alkoi soida mielessäni lukiessani Judith Pellann yhdessä Michael Philipsin kanssa kirjoittamaa kirjaa Kruunu ja Valtikka. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Venäjälle, jonka historiaan ja syntyvaiheisiin kaivaudutaan alun prologissa. Varsinainen tarina alkaa vuodesta  1876, kaikki ennen sitä kirjoitettu on vain johdantoa. Kirjan päähenkilö on nuori Anna Burenin joka lähetetään ruhtinas Viktor Fedortsenkon perheeseen palvelijaksi. Oltuaan ensin keittiöapulaisena hän saa paikan Viktorin tyttären Katarinan seuraneitinä. 

Luin Kruunu ja Valtikka -teoksen osana Idän pikajunahaastetta ja saavutin tällä pääteaseman Istanbulin, joka tässä kirjassa kulkee vielä Konstantinnopolin nimellä. Historiallinen viitekehys tässä kirjassa on Turkin sota, johon tuo aloituslauseessani mainittu laulukin liittyy. 

Viktor mietti edelleen, miten hänen oma hyvinvointinsa voisi kärsiä siitä, jos hän myöntäisi olevansa samaa mieltä ystävänsä kanssa. Hänen pitäisi varoa, mitä puhui julkisesti. - Uskotteko siis, että meidät on kutsutt tänne Balkanin kriisin vuoksi?

-Mistä muusta voisi olla kyse? Konstantinopolin diplomaattikonferenssi on ollut käynnissä jo jonkin aikaa. Seillä on varmaan tehty jonkinlaisia päätöksiä. Jos kreivi Ignatjev saa tahtonsa läpi, se tietää sotaa.

Aikaisemmin samasa kuussa kuuden Euroopan suurvallan edustajat olivat kirjaimellisesti menneet asian ytimeen. He matkustivat Konstantinopoliin keskustelemaan Turkin tilanteesta. uVaikka Ottomaanien valtakunta olikin suurimman osan 1800-lukua ollut lopetettavien listalla, se kieltäytyi hyväksymästä kohtaloaan. Sen kukistaminen ja sitä seuraava aluejako oli ollut Aleksanterin isän mielessä runsaan neljännesvuosisadan, mikä oli houkutellut hänet kohtalokkaaseen yritykseen Krimillä. Parikymmentä vuotta oli kulunut, eikä turkkilaiskysymystä, Venäjän ikuista harmin aihetta ollut vieläkään ratkaistu.

Kruunu ja Valtikka on yllättävän ajankohtainen kirja. Mistä muusta uutiset puhuvatkaan kuin Turkista ja Venäjän ja Euroopan tilanteesta. Hyvin samoista kysymyksistä siis, kuin Tsaari Aleksanteri II aikoina.

Kruunu ja Valtikka on ensimmäinen osa seitsenosaista kirjasarjaa, jossa valotetaan kaunokirjallisin keinoin Venäjän vallankumouksen syitä ja seurauksia Burenin ja Fedortsenko -sukujen kautta. Paitsi historiallista näkökulmaa kirja sisältää hengellisen aspektin. Mielelläni lukisin myös loputkin teossarjan osat, sen verran mielenkiintoinen tämä aloitusosa on. Romantiikkaa ja juonittelua on uskoakseni luvassa tulevissa osissa.

Kerronnasta sen verran, että se on suht sujuvaa, historiallisiin yksityiskohtiin on paneuduttu, uskoisin näin. Kuitenkin hämmennyin kun esiin ilmestyi Tsaari Aleksanteri II veli Nikolai Nikolajevits. Enkö ollut lukenut jotain siitä, että henkilöstä itsestään olisi pitänyt tulla tsaaria, vaan hänestä tuli tsaari, koska hänen veljensä Nikolai oli kuollut?  Kuka tsaari se oli? Ilmeisesti minun tarvitsisi lukea tämä teos  uudelleen löytääkseni tuon hämmennyksen alkusyyn. Onko kertoja kaikkitietävä kertoja ilman ajallista yhteyttä vai vilahteleeko kertojana välillä historioitsija - sitä jään pohtimaan.

Annan ja Katerinan ja heihin liittyvien hahmojen kuljettaminen tarinalliseseti kulkee sujuvasti ajassa eteenpäin, mutta historiallisten tapahtumien ja keisariperheen vaiheissa olen huomaavinani  tätä ajallisessa kolmiossa (menneisyys-nykyhetki-tulevaisuus) kulkemista. 

Palvelustyttö Anna Burenin on harras kirjallisuuden ystävä. Samoin Katarinan veli Sergei Fedortsenko. Kruunussa ja Valtikassa on viittauksia joihinkin runoilijoihin ja Puskinin satuihin. On mielenkiintoista, että satu Lumikista kulkee  tässä teoksessa Puskinin satuna nimellä Tsaarin tyttären kuolema ja seitsemän urhoa.

Kirjallisella retkellä pohjoismaissa -KOONTIPOSTAUS!

Anna minun lukea enemmän blogissa julistettiin vuosi sitten lukuhaaste Kirjallinen retki Pohjoismaissa, joka kuulostikin kiinnostavalta haasteelta, koska olen itse viehtynyt erityisesti norjalaiseen kirjallisuuteen. Unohdin kuitenkin koko haasteen ihan viime metreille. Nähtyäni muistutuksen haasteesta, aloin tutkailla, olenko lukenut vuoden aikana mitään pohjoismaista kirjallisuutta ja yllätyin, kun löysinkin ihan mukavan määrän kirjoja, jotka sopivat tähän haasteeseen, vaikka en niitä lukiessa ollut muistanut koko haastetta.

Otin sitten loppukirin ja näiden aiemmin lukemieni kirjojen lisäksi luin muutaman lisää. Islannin osalta ajattelin, että jää koko maa täysin pimentoon tämän haasteen osalta, kunnes ihan viime  hetkillä löysin kirjahyllystäni pari islantilaista teosta. Tosin en ehtinyt lukea niistä kuin toisen, olivat sen verran monisivuisia teoksia.

Tässä listaa niistä kirjoista, jotka olen lukenut haasteaikana (ainakin postannut kirjasta) 2.12.2014-2.12.2015. Koska osa kirjoista on luettu entisen blogin aikoina, olen laittanut mukaan linkit kirjapostaukseen.

Ruotsi:

1. Gunilla Linn Persson: Jäätynyt sydän
2. Ingrid Hesslander: Tyttö meren takaaTo
3. Tony Vickers: Puck ajaa takaa varjoaan
4. Tony Vickers: Puck kohtaa oudon miehen
5. Anna Ch.Edgren-Leffter: Kesäsatu
6.  Jeanna Oterdahl: Tunturin tyttö
7. Martha Sandwall-Bergstöm: Lastenkodin tyttöVi

 Norja:

1.  Gunvor Fossum: Pieni eläinlääkäri
2.  Marie Hamsun: Tunturilaakson lapset talvipuuhissa

Tanska:

1.  H.C.Andersen:  Villijoutsenet
2.  Gretha Stevens: Susy ja mustalaistyttö

 Islanti:

1. Kristmann Gudmundsson: Morsiuspuku

Näin olen siis saavuttanut ainakin minimivaatimuksen kaksi kirjaa, jotka ovat eri maasta. Koska olen lukenut vähintään yhden kirjan kustakin maasta, olen pohjoismaiden reissaaja. Olen myös ruotsalaisuuden kirjallisuuden taituri, koska olen lukenut vähintään neljä kirjaa Ruotsista. Pohjoismaiden tuntijaksi en kuitenkaan päässyt, koska en ole lukenut haasteaikana kahta kirjaa kustakin maasta. Ihan hyvin kiritty kuitenkin näin loppumetreillä.

Kiitos mielenkiintoisesta haasteesta.

Kristmann Gudmundsson: Morsiuspuku!

Kristmann Gudmundsson
Morsiuspuku
WSOY, 1958
315 + 1 s.
 Alkuteos: Brudekjolen
Suomentanut Lauri Hirvensalo

Huhtikuussa  alkoi sataa ja päivät venyivät kahta pitemmiksi ja ikävämmiksi äänettömässä talossa. Silloin Kolfinna ei enää voinut oleskella ulkosalla. Mutta iltapäivisin hän unohtui usein seisomaan ulko-ovelle ja tuijottamaan järvelle ja laaksoon. Varsinkin päivän kallistuessa iltaan, kun hämärä kietoi koko maiseman vaippaansa ja ohi pyykivä tuuli kantoi nenään heikkoa tuoksua, kuin kevään aavistusta. Hän saattoi unohtua seisomaan siihen pilkko pimeään saakka. Silloin hän livahti mielellään pikkutuvan portaille, painoi poskensa jykevään puuoveen ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan. "Äitikulta - oma äitikulta!" Helpotti niin, kun sanoi sillä tavalla; Kolfinna ajatteli valkoista morsiuspukua, joka oli kätkössä  tuolla sisällä.

Valgeir, Björn, Torfe, Hallgerdur, Finnur, Kolfinna, Skule - hauskoja nimiä nuo islantilaiset, hauskoja ja mielenkiintoisia, niin kuin Islanti - satujen saarikin. En tiedä, mitä lienee tarkoittavat nimet nämä tämän Morsiuspuku-kirjan päähenkilöillä, Finnur-nimi tuo kuitenkin mieleeni orivarsan, vireän ja reippaan, hieman vikuroivan. No, mielikuva ei ihan vastaa kirjan henkilöä. Finnur on haaveksiva runopoika, hieman pelokas lapsena. Ei lainkaan sellainen miehinen mies, kuin äiti Hallgerdur haluaisi hänen olevan.

Poika oli pitkä ja tumma, hoikka, hieman kumara, kasvot kauniit, kalpeat, silmät suuret, tummat, niiden katse omituisen hajamielinen ja haikea. Tyttö oli myöskin pitkä ja tumma, mutta suora ja ylväsryhtinen. Kasvonpiirteet olivat hienot, suu iso ja lujaluonteinen, huulet kaartuivat kauniisti. Kaikki piirteet olivat rauhalliset, voimakkaat, vain silmät olivat kasvojen muun osan vastakohta; ne olivat lempeät ja siniset, suuret ja haaveksivat.

Skule sitä vastoin on reipas, työteliäs ja aikaansaapa nuorimies. Niin Finnur kuin Skulekin luovat kaihoisia katseita Kolfinnaan. Finnur ja Kolfinna ovat olleet yhdessä lapsesta asti, Skule tulee kuvaan myöhemmin.

Morsiuspuku on mielenkiintoinen psykologis-vertauskuvallinen tarina kahdesta suvusta, Laxan Björn  Isleifsonista ja naapuritalo Nessin väestä, jossa emäntänä on Hallgerdur, Björnin nuoruudenihastus ja tämän poika Finnur. 

Tarina alkaa siitä, kun Björn on ollut hakemassa Valgeir-tohtoria lapsivuoteessa olevalle vaimolleen Sigrunille. Sigrun ehtii kuitenkin kuolla, samoin juuri syntynyt poikavauva. Merkittävänä vaikuttajana kirjan juonen kannalta on kuolleen Sigrunin hymy. Se alkaa vääjäämättä vaikuttaa niin Björniin kuin muihinkin. Björn kokee, että hän ei ollut se mies, jonka Sigrun olisi tahtonut hänen olevan ja alkaa etsiä lohtua ja voimaa Sigrunin morsiuspuvusta. Morsiuspuku on periytyvä Kolfinnalle, jolle äiti edustaa kaikkea kaunista ja hyvää.

Tarina etenee, kunnes huipentuu lopussa kolmiodraamaan ja aika aavemaisiin tunnelmiin. Pakostakin jää miettimään, missä määrin kuolleet ja heidän elämänsä jää vaikuttamaan jälkipolvien elämään? Ei tämä silti mikään aavetarina ole, vaikka islantilaiseen tyyliin satujen keijut ja menninkäiset kurkistelevatkin tekstin lomasta. Kyllä tämä on otettava enemmän psykologisena pohdiskeluna ihmismielen monisyisyydestä. 

Paitsi henkilökuvausta, mikä on yksinkertaisen toteavaa ja karuhkoa tuo tarina esiin islantilaisen luonnon omalaatuisuuden ja islantilaisen elämäntavan ja miljöön vaikuttavalla tavalla. Islannin ja Norjan vuorovaikutus niin historiassa kuin kulttuurisesti tulee kerronnassa esille, viikinkiajan suuruus elää taustalla ja saa Björnin hautamaan lempihevosensa pystyyn, kun tämä äkkiä sairastuu hevosruttoon. Ajallisesti uskoisin elettävän 1900-luvun alkuvuosikymmeniä.

Tämä tarina elää, samoin kuin tarinan henkilötkin. Heistä joko pitää tai ei pidä, mutta tylsiä he eivät ole.

Kielenkoukerot:

Minulle on tuttu sanonta: ei sano halaistua sanaa. Tässä teoksessa käytetään muoto ei sanonut luotua sanaa, mikä minusta on erikoista. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sanat voivat olla luotuja.

...

Tällä saan pinnan Kirjallinen retki Pohjoismaissa haasteessa: Islanti

Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti

Pienen pieni arvonta! PÄÄTTYNYT!

L.M.Montgomery

Sininen linna

Karisto, 1987

Marraskuun 30. päivä on L.M.Montgomeryn syntymäpäivä. Näin hänen syntymästään tulee ensi maanantaina kuluneeksi 131 vuotta. Ajatelkaahan, jos ei olisi ollut Montgomeryä? Keitä me nykyajan tyttökirjasukupolvet silloin olisimme?

Montgomeryn muistoksi julistan pienen pienen Sininen linna -kirjan arvonnan. 

Jos siis haluat olla mukana arvonnassa kirjoita minulle viesti blogin vasemmassa laidassa olevaa yhteydenottolomaketta käyttäen. Viestit tulevat suoraan sähköpostiini. Näin siksi, että tarvitsen sähköpostiosoitteesi saadakseni sinuun yhteyden, jos voitto osuu kohdallesi ja kommentointilomakkeessa ei ole kohtaa sähköpostisoitteelle. 

Arvonta suoritetaan 1. joulukuuta, joten siihen asti voit tulla mukaan. 

Huom. Vain yhteydenottolomakkeella jätetyt viestit ovat mukana arvonnassa. Ota siis huomioon, että jos kommentoit tähän postaukseen niin kommenttiviestejä ei oteta huomioon arvonnassa.

----
Arvonnassa mukana:

1. Paula   2. Jenni

EDIT: Koska halukkaita kirjanottajia oli vain kaksi, en halua ruveta enttententtenteelikamenttaamaan, vaaan laitan kirjan tulemaan molemmille. Painokset tosin on hieman erilaiset, mutta tarina sama. Kumpi painos lähtee kummalle on sattumanvaraista ja sokkona laitettu.
Mukavia lukuhetkiä siis!
Postitan kirjat mahdollisimman nopeasti.

Marie Hamsun: Tunturilaakson lapset talvipuuhissa!

Marie Hamsun
Tunturilaakson lapset talvipuuhissa
WSOY, 1947
158 + 1 s.
Alkuteos: Bygneborn om Vinteren
Suomentanut Leena Karro

Vihdoin ja viimein tuli uusi opettajatar. Hän oi paksu, punainen naishenkilö, jolla oli musta parran alku, paksut kulmakarvat ja valkeat verenhimoiset hampaat, joilla hän tosin hymyili tällä hetkellä. Lapsia värisytti, hän näytti vaaralliselta. Nopein ja päättäväisin askelin hän astui opettajanpöytää kohti. Silloin kuului korviavihlova huuto etummaisesta pulpetista, ja pikku Martta katosi sen alle. - Voi -- Voi, sehän oli se keväinen vieras nainen. Martta oli tuntenut hänet silmänräpäyksessä. Hirveä, an kara nainen, joka oli yllättänyt hänet ja Ingeridin, kun olivat intiaanivaimoja ja asuivat lehtimajassa ja olivat melkein alasti! Ja Martta oli joutunut niin pois suunniltaan, että oli nimittänyt naista pahimmalla sanalla minkä sattui kiireessä keksimään ja käskenyt hänen mennä tiehensä. Ja nyt hän olikin opettajatar.

Langerudin lapset Ola, Einar, Ingerid ja Martta jatkavat lapsenelämäänsä Norjan tunturilaaksossa. Mukana  seikkailuissa ja ajatuksissa on myös naapurin Jacob, joka ei osaa sanoa ärrää, vaan sanoo kiusaajalleen "älä hälnää" ja pikkusiskonsa Anna. Joulun tullen myös heidän serkkunsa Henry, joka, niin kaupunkilainen kuin onkin, ihastuu sydänjuuria myöten Langerudin vuoheen Mustavekkuliin. Talven mittaan koetaan niin iloa kuin surua, Olan sydän sykkii orpotyttö Ingerille, jonka äiti on kuollut jouluaattona ja joka on ilkeän naisen piikana puhumattkaan muista kyläläisistä, joilla jokaisella on tärkeä rooli yhteisössä.

Hamsunin teksti on raikasta ja huumorilla höystettyä. Dialogia ja kerrontaa on tasapainoisesti. Mitään varsinaista juonikuviota ei tarinassa ole, vaan luvut muodostuvat pienistä tapahtumista talven mittaan, jotka kyllä ovat hyvin liitoksissa toisiinsa. Tyylillisesti kerronta on arkista elämänläheistä kerrontaa tässä ja nyt, poikkeuksena kuitenkin pikku-Martan näkemä uni (uneksi sitä kai täytyy ajatella) sekä Tuohilassen tarina, jonka hän kertoo Einarin syntymäpäiväjuhlassa. 

Tunturilaakson lapset ei ollut todellakaan mikä tahansa lastenkirja menneiltä ajoilta, vaan todella hauska ja virkistävä lukukokemus. Lasten elämään kuuluu niin hauskoja sattumuksia kuin traagisiakin hetkiä. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi myös nykyajan lapsille.

...

Kirjallinen retki pohjoismaisessa kirjallisuudessa: Norja

EDIT: Maalaismaisemia haasteeseen tämä sopii myös hyvin, sillä maaseudun elämää tässä kuvataan koululaiselämän ohella. Erään jännittävimmistä hetkistä lapset kokevatkin nuoren sonnivasikan kanssa. Sitä lukiessa oli omatkin niskakarvat aika päheinä.

Martha Sandwall-Bergström: Lastenkodin tyttö!

 

Martha Sandwall-Bergstöm
Lastenkodin tyttö
Kuvittanut Eva Stålsjö
Otava, 1987
Alkuteos: Kulla-Gulla på barnhemmet
Suomentanut Jukka Kemppinen

Alkulause:
Eräänä yönä kauan aikaa sitten haaksirikkoutui tuntematon alus Ruotsin rannikon edustalla. 

Päätöslause:
Tapaisivatko he enää koskaan?

Kullan Gulla, pieni orpolapsi, joka kulkeutui Höjen kartanoon ja löysi omaisensa ja onnensa on tässä kuvakirjassa vasta pieni orpolapsi, joka ei tiedä tulevaisuudesta. Hän kasvaa lastenkodissa ystävänsä Lotan kassa, kunnes 7-vuotiaana heidät myydään huutolaisiksi, jotta lastenkotiin saataisiin tilaa uusille orvoille.

Eva Stålsjön herkästi kuvittama kuvakirja on nopeasti luettu.Sitä vastoin Eva Stålsjön herkkään kuvitukseen voi syventyä pitemmäksi ajaksi.

Tämä kuvateos on ilmestynyt jälkijättöisesti Gulla-sarjan menestyksen myötä. Vaikka kirja antaakin jonkinlaisen kuvan ajan oloista ja lastenkotioloista, ei kirjan teksti ole niin vaikuttavaa kuin alkuperäisessä sarjassa. Itselleni tulee ajatus, että kirjailija olisi voinut kirjoittaa napakammin jos ajatuksissa ei olisi koko ajan ollut se, miten saa tarinan lomittumaan alkuperäiseen tarinaan, sillä nyt minua juuri häiritsee tämä tieto tulevasta, tarkoitan siis, että olisi ollut luonnikkaampaa, jos tarinaa olisi kirjoitettu ikään kuin ei tiedettäisi mitään tulevasta ja se mitä tiedettiin olisi lomitettu myös ikään kuin siitä ei olisi tiedetty mitään. Hmm. Olipa vaikeaselkoisesti sanottu. 

Viehättävä kuvakirja tämä kuitenkin on.

Kuvitus: Eva Stålsjö

Jeanna Oterdahl: Tunturin tyttö!

Jeanna Oterdahl
Tunturin tyttö
(Helga Wilhelmina)
WSOY, 1936
183 s,

- Oikeus  on oleva oikeus, ja työmies on palkkansa ansainnut, sanoi Johanna, ja jos toinen ei ollut siinä asiassa samaa mieltä kuin hän, iski hän silmänsä  miekkoseen niin, että sydän meni sukanterään.

Johanna on riuska ja ripeä, aikaansaapa ja toimelias nainen, suutari Jaakko Svenssonin puoliso. Suutari Jaakko sitä vastoin oli mietteliäs, hiljainen, kirjoihin tykästynyt mies. Aviopari oli ollut naimisissa pitkän aikaa, mutta lasta ei heillä ollut. Sitten Suutari näkee lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään kotia kolmelle lapselle. Jaakko ja Johanna lähtevät slummisisarten luokse havaitakseen, että jäljellä oli 3-vuotias tyttölapsi (kaksi poikaa olivat menneet ensiksi). No, tyttöpieni juoksee suoraan suutari Jaakon jalkoihin kiinni ja sillä on asia selvä. Tytöstä, Helga Wilhelmiinasta tulee Svenssonien ottolapsi ja suutari Jaakon alituinen seuralainen, harras kuuntelija Jaakon tarinoidessa.

Helga Wilhelmiina kasvaa ja näköala laajenee kodista kirkonmäelle. Samalla pienen tytön sisimmässä herää ajatus: Miksi ei äiti rakasta häntä?

Äiti, Johanna ei koskaan kutsu Helgaa nimeltä, aina vain tytöksi. Kuluu vuosia, Helga Wilhelmiina kasvaa, menee kouluun ja sitten tapahtuu yllättäviä. Svenssonit saavatkin pojan. Oi, kuinka Helga on iloissaan pikkuveljestään, vaan kuinka käy. Äiti Johanna ei anna Helgan lainkaan hyväillä poikaa, ei hoitaa tätä ja äkkiä Helga tajuaa, että hänelle ei ole paikkaa kodissa. Hän menee palvelijaksi toiselle puolen veden. 

Äiti Johannan ei siis alun lainausta siteeratakseni ollut kovin oikeudenmukainen pientä tyttöä kohtaan ja Helga Wilhelmiinan sydän oli mennyt tässä suhteessa sukanvarteen.

Tunturin tyttö on mielenkiintoinen lapsen kasvutarina kolmivuotiaasta naperosta 14-vuotiaaksi nuoreksi. Kerronta tuo mieleeni suomalaisista kirjailijoista Helli Kaikkosen tai Hilja Haahden. Tarina on sävyltään ja arvoiltaan vahvasti kristillinen, olematta kuitenkaan saarnaava. Ajankuva sijoittuu ehkä jonnekin ensimmäisen maailmansodan kynnykselle, sillä tarinassa mainitaan Titanicin haaksirikko (1912). Miljöö on ruotsalainen maaseutuyhteisö jossain Bohuslänin seutuvilla. Tosin se, oliko tämä Ruotsiin vai Norjaan sijoittuva oli minulle epäselvä, ennen kuin se suoraan ilmaistiin, että ruotsissa ollaan. Tuntureista puhuttaessaa minulle tulee aina mieleen ensiksi Norja, mistä lie johtunee, onhan niitä tuntureita muitakin.

Vaikka kirjassa kuvataankin asioita lähinnä pienen tytön näkökulmasta ja tätä näin ollen voisi sanoa myös tyttökirjaksi, en kuitenkaan luokittele tätä varsinaiseksi tyttökirjaksi. Kyseessä on kuitenkin enempi aikuisille tai sanoisinko varttuneiden kirja, joka kyllä sopii hyvin lapsenkin luettavaksi. Tarinassa on paljon psykologista jännitettä ja syvyyttä. Herkällä tavalla se piirtää kuvan siitä, miten ihmisten väliset suhteet voivat mennä solmuun tai solmu aueta. 

Helga Wilhelmiinan ja Johanna välinen  solmu aukeaa sekin, kun paikkakunnalla syttyy tulirokkoepidemia. Johannakin joutuu kovan paikan eteen ja puntaroimaan omien vaakakuppiensa tasapainoa.

Hyvä vanhanajan tarina, jonka viehättävyyttä lisää ihana Rudolf Koivun kansikuva. Oterdahl on kirjoittanut myös muita kirjoja, johin mielelläni tutustuisin. Sen verran hyvä ja mielenkiintoinen  tämä teos oli.

...

Aloin lukea tätä kirjaa Norjaan sijoittuvana teoksena, mutta se siis sijoittuukin Ruotsiin ja kirjailijakin on ruotsalainen, joten en saakaan tästä Norja-pinnaa Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Tällä kuitenkin mukana Maalaismaisemia-haasteessa, johon tämä sopinee hyvin (ja kyllähän tämä sopii tuohon pohjoismaita-haasteeseenkin).

Gretha Stevns: Susy ja mustalaistyttö!

Gretha Stevs
Susy ja mustalaistyttö
Tammi, 1951
125 + 1 s.
Alkuteos: Susy og zigennerpigen
Suomentanut: Inkeri Hämäläinen
Kuvittanut  Maija Karma


Susy on punatukkainen metsänvartijan tytär. Hänen parhaat ystävänsä ovat Vibeke ja Solveig, joiden kanssa hän innostuu partiotoiminnasta.Ennen tätä hän kuitenkin ehtii ratsastusretkellään pelastamaan Hiidenmetsän suosta sinne uponneen tyttölapsen, joka hätäisesti kiitettyään häviää kauhealla vauhdilla puiden lomaan.

Kaikenlaista ehtii tapahtumaan tässä ihan kivassa tyttökirjassa, jonka miljöö on hieman hakusalla. Kirjassa puhutaan Hiidenmetsästä ja metsänvartijasta, on Linna ja siellä asuva Kreivi puolisoineen ja Vibeke-tyttären kanssa. Ilmeisesti kuitenkin eletään jossain tanskalaisessa maaseutuyhteisössä joskus satakuntytäa vuotta sitten, koska tarinan edetessä puhutaan pellavan loukuttamisesta. Tästä toimesta ei nykyjan lapset ja paljon aikuisetkaan taida enää tietää paljoakaan. 

Kirjan tapahtumista mainittakoon, että Susy on vallaton tuuliviiri, joka ei aina ajattele nenäänsä pitemmälle. Hän on muun muassa vähällä hukuttaa ystävänsä uimareissulla ja vain toisen toverin nopea toiminta pelastaa tilanteen. Samoin Susy hukkaa rahaa sisältävän kirjekuoren, josta isänsä on niin vihainen, että käskee tyttöjä purkamaan rakantemansa rantamajan ja ennen ei ole tulemista kotiin, ennen kuin rahat on löytyneet. Lisäksi kirjassa syttyy tulipalo, jonka sytyttämisestä tyttöjä syytetään. 

Kaikenlaista siis sattuu ja tapahtuu.

Kerron sinulle asian, niinkuin asia on, Solveig! Kysyin eilen isältäni, saisinko ruveta partiolaiseksi, mutta valitettavasti hän kielsi. Partioliike ei ole tyttöjä varten, hän sanoi, ikäänkuin ei partiotyttöjä olisi vaikka kuinka paljon. Mutta isän kielto on kuitenkin kielto, eikä sen suhteen ole muuta tehtävissä kuin yrittää saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että partiotytöksi rythymiseen saattaa olla olemassa päteviä syitä.

Susyn isä tuntuu siis aika vanhakantaiselta. Että siis partiotoiminta ei olisi tyttöjen hommaa. No, tarinan edetessä isän asenne ehtii muuttua niin suuntaan kuin toiseen.

Hetkistä myöhemmin hän istui Pellen selässä ja kiiti metsän halki. Hän vihelteli hilpeästi ja kaarsi m,aantielle kohti kylää. Pellen kaviot kopisivat kuin kalikat vasten maantien kovaa asfalttia , joka siellä täällä alkoi pehmetä auringossa.

Mitä ihmettä? kysyn minä. Sulaako asfaltti ja oliko yleensä 1900-luvun taitteessa tai alkupuolella Tanskan maaseudulla asfaltoituja teitä? Minusta asfaltti ei todellakaan sula. Kenties tässä pitäisi puhua sorasta, mutta ei sorakaan sula. Tämä lause on siis vaatisi vähän tarkempaa analyysia  alkuperäisteosta vasten, mitä kirjailija on tarkoittanut? Tällaisena lause ei kuitenkaan kuvaa todellisuutta. Maa saattoi pehmetä auringossa, mutta kun oli kesä, ei kyse voinut olla roudastakaan. 

Sadunomaisen kuvauksellinen lause:

Suoeukko keitteli tänä yönä ahkerasti usvaansa.

Pidin tästä kirjasta sen vanhanaikaisen viehättävyyden ja tyttöenergian takia. En kuitenkaan pitänyt siitä tavasta, jolla tässä kirjassa kuvattiin mustalaiselämää. Se oli mielestäni liian yleistävää. Säätyerot tulivat aika selvästi esille, vaikka hyväsydäminen Susy toimittikin niin, että orpo Tanya pääsi kunnon oloihin.

Susy-sarja on ilmestynyt uusintapainoksina joskus 1980-luvun tietämissä. Minua kuitenkin viehättää nämä vanhat painokset, ei vähiten Maija Karman viehättävän kuvituksen  ansiosta.

Tällä mukana kirjallisella retkellä Kirjallisella retkellä ohjoismaissa. (Tanska)

Gunvor Fossum: Pieni eläinlääkäri!

Gunvor Fossum
Pieni eläinlääkäri
WSOY;  1948
Alkuteos ?
Suomentanut Nelma Sibelius
184 + 1 s.

Kaniskuvitus: Maija Karma

Pieni  eläinlääkäri kertoo Karin-nimisen tytön elämästä Norjan maaseudulla. Karinin paras ystävä on Anne, joka on saanut lempinimen  Suulas, koska on - niin, tyttö, jolta sanat ei mene solmuun.

Molemmat tytöt olivat aina valmiit auttamaan kaikkia eläimiä. Karin oli tunnettu koko paikkakunnalla. Tämä johtui siitä, että hän oli eläinlääkärin tytär. Pienestä pitäen hän oli seurannut isäänsä tämän sairaskäynneillä eläinten luona. Aina, niin talvella kuin kesälläkin hänen nähtiin istuvan isänsä rinnalla, kun tämä ajaa  rämisteli pitkin teitä vanhalla Fordillaan. Tosin ei  tytöstä pakkassäillä suuriakaan näkynyt, sillä hän oli huolellisesti kääritty päällystakkaihin ja villahuiveihin, että vain pieni nenän nipukka pisti niistä esiin. Mutta kesäisin loistivat jo matkan päästä hänen keltaiset, tuulessa hulmuavat hiuksensa, ja hänen pirteät, siniset silmänsä, jotka innokkaasti tähyilivät ympärilleen ikäänkuin haluten kiinnittää itseensä kaikki huomiota ansaitsevat seikat. Hänen suunsa oli harvoin kiinni. Hän kyseli kyselemistään. Kaikenlaiset asiat kiinnostivat häntä. Mieluiten hän kuitenkin halusi puhella eläimistä ja kuulla kaiken,, mikä niitä koski.

Pieni eläinlääkäri on lämminhenkinen kirja lasten touhuista ja pienistä ristiriidoistakin. Kun paikkakunnan kartano myydään ja sinne muuttaa perhe, jolla on kaksi lasta, syntyy ensimmäinen ristiriita Karinin ja Annen välillä. Tytöt ovat olleet ystäviä siitä alkaen, kun he aloittivat koulunkäynnin yhdessä, mutta nyt tuo herraskartanon Fransiska tulee ja Karin ystyvystyykin hänen kanssaan. Ensin on Karin vierastanut Fransiskaa, mutta kun Fransiskan koira Pan häviää niin Frarnsiska pyytää Karinin apuun etsimään koiraa. Anne ei halua olla Karinin pyynnöistä huolimatta Fransiskan kanssa tekemisissä, syynä eräs näyttelemisestä kiinnostuneen Fransiskan parveke-esitys, jossa Anne jäi sanomissaan ymmärrystä vaille.

Anne on kuitenkin se, joka lopulta Fransiskan koiran löytää ja lopulta tyttökolmikko on yhteen ääneen perustumassa eläinsuojeluyhdistystä.

Olen lukenut tämän joskus muinoin, mutta yllätyin, kuinka paljon tässä oli muutakin kuin eläintensuojelua. Rikkaiden ja köyhien välinen ero näkyy samoin kuin maaseudun ja kaupunkilaisuudenkin. Karinista Fransiskakin voisi jättää nuo filmitähtihömpötykset ja mennä vaikka navettaan, seikka, joka sitten tapahtuukin, vaikka ei Fransiska täysin pääse irti intohimoistaan. Oslosta tulee myös Alf, jonka äiti on joutunut keuhkotautiparantolaan. Maaseudun parantava vaikutus näkyy erityisesti siinä, kuinka Alf pyöristyy ja voimistuu.

Ihan kiva kirja, jossa tosin oli muutama loogisuusvirhe tarinankerronnassa. Karinin ikää ei mainita, mutta tarinan edetessä kerrotaan, että Fransiska on samanikäinen kuin hän. Sitten Fransiskasta mainitaan, että hän viidentoista. Seikka, mikä saa miettimään, sillä tytöistä puhutaan koko ajan lapsina ja minusta viisitoistavuotias ei enää ole varsinainen lapsi vaan nuori. Sitten kirjan lopussa sanotaan, että Karin on seitsemännellä luokalla. Kun ajattelen, minkä ikäinen itse olin seitsemännellä luokalla, niin Minusta Karin oli siinä kolmentoista, korkeintaan neljäntoista ja kun lukee tyttöjen miettimisiäkin, niin ei niitä oikein nuoren neidin pähkäilyiksi osaa ajatella. Toinen seikka on Fransiskan näytelmä, jonka henkilöt ja niiden näyttelijät menevät ristiin. Kirjassa mainitaan, että Fransiskan veli Filip on lupautunut esittämään hänen veljeään, mutta ei millään muotoa suostu esittämään sulhasta. Sulhasen rooliin on pyydetty kauppiaan Nilsiä, joka on pitkä ja tumma. Sitten kuitenkin kun näytelmä esitetään, niin yllätys yllätys - Filip onkin sulhasen roolissa ja Nils veljen roolissa. Sinänsä Nils tässä roolissa vetäisee pinnat kotiin kirjan huumoritarjonnassa. Tarinan loogisuus siinä kuitenkin kärsii, kun ei selitetä, miksi roolijako onkin kääntynyt noin päin.

---

Tällä kirjalla mukana Maalaismaisemia-haasteessa sekä  retkeilemässä Pohjoismaisen kirjallisuuden merkeissä.

Enid Blyton: Adventure stories!

Enid Blyton
Adventure stories
- Mischief at St.Rollos
- The Children of Kidilin
William Collins Sons and go, Ltd, London
1973
188 s.

Enid Blytonin Viisikko-kirjojen vankkumattomana ystävänä oli mielenkiintoista löytää häneltä hieman toisenlaistakin kirjallisuutta ja mielenkiintoista oli myös lukea hänen tekstiään alkuperäiskielellä.

Nettiantikvariaattilöytö Adventure stories sisältää kaksi erillistä tarinaa: Mishief at St.Rollos ja The The Children of Kidilin. Kertomukset ovat hyvin erilaiset miljööltään, mutta jotain yhteistäkin niissä on. Molemmissa päähenkilöinä on lapset ja jossain määrin molempia tarinoita yhdistää myös lasten väliset kahnaukset ja ystävystymiseen liittyvät seikat.

Mishief at St.Rollos sijoittuu koulumaailmaan. Sisarukset Mike ja Janet laitetaan St.Rollo-nimiseen sisäoppilaitokseen, joka on tarkoitettu sekä tytöille että pojille. Junamatkalla St.Rolloon lapset tutustuvat Tom-nimiseen poikaan, jolla on tapana tehdä kaikenlaisia kepposia koulutunneilla. Mike ja Janet ihailevat Tomia ja ovat pian aivan tämän lumoissa. Koulussa on myös Hugh-niminen poika, jota syrjeksitään. Syynä hänen ja Tomin välinen  kahnaus joka on saanut alkunsa siitä, kun Huhg oli vilpistellyt kokeissa ja jäänyt siitä kiinni. Hugh syyttää Tomia ilmiannosta ja Tom sanoo, että opettaja kyllä huomasi vilpistelyn itse eikä hän ole mitään kannellut. Koska Tom on luokan johtahahmo seuraavat muut lapset hänen esimerkkiään ja Huhg jätetään syrjään.

Kun Mike ja Janet sitten tulevat kouluun ja suunnitellaan Miken keskiyön aikaan pidettävää syntymäpäiväjuhlaa (salassa opettajilta tietysti) Mike ajattelee ensin pyytää myös Hughin mukaan, koska eihän tätä voi jättää syrjään, jos muut makuusalin pojat kutsutaan mukaa, mutta eräällä tunnilla sattuneen selkkauksen vuoksi Hugh jätetään syrjään. Päätös jolla on kauaskantoiset seuraukset. Lopulta Hugh karkaa koulusta ja päättää palata kotiin, koska  "hänellä ei ole tarpeeksi järkeä opiskeluun". Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti ja Tom, Hugh ja lapsijoukko selvittävät välinsä opettajien ihmeeksi. 

Tarina oli ihan mukiinmenevä kertomus siitä, miten vahingollista jonkun syrjiminen voi olla. Tarinassa ilmeni myös joitain englantilaiseen elämään liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi se, kuinka tiukka kuri oli esimerkiksi eväiden syömisen ajankohdalla ja se, kuinka monta shillinkiä puntaa mahtuu. Englantilaisen rahayksikön järjestelmän ihmeellisyys on seikka, jota olen kummastellut ja varmaan kummastelen vieläkin.

The Children of Kidilin sijoittuu sota-aikaan. Skotlantilaiset sisarukset Sandy ja Jeanie saavat kotiinsa kaksi serkkua Tomin ja Sheilan, jotka evakuoidaan Lontoon pommituksista turvaan Skotlantiin. Serkusten välille syntyy ensimmäinen kahnaus, kun Lontoolaisserkkujen koira Paddy ja skotlantilaissisarusten koira Mack eivät tule toimeen. Sandy sanoo Tomille, että kylläpä koirasi on epäkohtelias ja samoin Tom sanoo Sandylle. Sandy ja Jeanie ovat tottuneita kiipeilijöitä, mutta Tom ja Sheila kaupunkilaisina eivät. Perinteinen maaseutu vastaan kaupunkilaisuus -asetelma siis.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun lapset eräällä picnic-retkellään menevät sadetta pakoon vanhaan paimenenmajaan, missä tapaavat kaksi vihaista miestä. Sandy löytää myös takahuoneesta salaperäisiä kojeita. Mitä ne oikein mahtavat olla?

The Children of Kidilin oli enempi Viisikko-hengessä kirjoitettu kuin St.Rollo-tarina.  Serkukset selvittävät lopulta salaperäisten miesten ja kojeen salaisuuden ja siinä sivussa pojat  seikkailevat myös maanalaisissa luolissa. Omaa kiinnostustani lisäsi myös se, että tarinassa sivuttiin skotlantilaista kulttuuria. Mikä minulle oli yllätys oli se, että Sandy ei ollutkaan tytönnimi niin kuin se omissa korvissani kuulosti, vaan ainakin tarinassa Sandy oli poika.

Lasten ikää ei kummassakaan tarinassa mainittu. St.Rollo-tarinassa lapset olivat kuitenkin toisella luokalla (jos ymmärsin oikein). Tarinat on ehkä suunnattu hitusen nuoremmille kuin Viisikot, Ei sillä, ei näissä kovin suurta eroa ole. 

Kellonajan määrittelyn vaikeudesta:

Mr. Wills, sir, my watch says five-and-twenty-to-one? Said Tom, holding out his watch, with an innocent look on his face. Isn't it five-and twenty-to-one?.  

(Mischief at St.Rollo)

Sellainen termi kuin half past twelve on ihan yksinkertainen tajuta, mutta mitä ihmettä on five-and-twenty-to-one? Yksittäin ymmärrän jokaisen sanan, mutta yhdessä en saa niistä järkevää kuvaa ellei se tarkoita sitten kahtakymmentäviittä vaille yhtä, mutta miksi se on sitten noin nurinperin sanottu? Hmm.

Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti!

 

Agneta Rahikainen

Edith - Runoilijan elämä ja myytti

Schildts & Söderströms, 2014

463 s.

Kohtaamisia
Edith Södergran
Helene Schjerfbeck
Toimittanut Karri Kokko
WSOY, 1994

Agneta Rahikaisen teos Edith - Runoilijan elämä ja myytti on paksu kuin tiiliskivi. Sitä oli vaikea pitää käsissään, kun illalla ennen nukkumaanmenoa sitä luin.  Enemmän kuin Edithin elämänkerta Rahikaisen teos on tutkielma Edithin runoista ja hänen arvostelijoistaan, arvostajistaan, Edithistä itsestään on vaikea päästä jyvälle. Kuka hän oli? Millainen persoona?

Edith ei jättänyt jälkeensä suurta määrää tietoa. Hän jäi salaperäiseksi, hieman mysteeriksi niin kuin runonsakin. Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892 Venäjällä, Pietarissa ja kuoli Juhannuksena 24.6.1923 Raivolassa, Karjalan kannaksella. Hänen vanhempansa olivat suomenruotsalaisia, Edith kävi Pietarissa saksankielistä koulua, mutta ei valmistunut koskaan, maailmansota, Venäjän vallankumous tulivat väliin. Edith sairastui 16-vuotiaana tuberkuloosiin ja kuoli vain hieman yli kolmikymppisenä. Teoksessaan Edith - Runoilijan elämä ja myytti Agneta Rahikainen pohdiskelee, onko myytti nuorena kuolleesta Edithistä oikea, onko oikein määritellä häntä sairauden ja kuoleman mysteeriä vasten?  Agneta on matkallaan Södergranin maailmaan löytänyt elämäniloisen, huumorintajuisen, itseironisen ja epäsovinnaisen naisen, joka oli tottunut matkailija, sosiaalinen, iloinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas. 

Kyllä, varmasti Edith oli sitäkin, mutta minä löysin Edithistä myös  varhaiskypsän unelmoivan lapsen ja yksinäisen, rakkautta janoavan ja kaipaavan lahjakkaan naisen, joka L.M.Montgomeryn Pienen runotytön lailla halusi kiivetä korkealle ja jättää jälkeensä jotain merkittävää. Tämä verrannollisuus Pieneen runotyttö Emiliaan tulee mieleeni Edithin runossa Chimborazolle:

Ensin tahdon nousta Chimborazzolle

omassa maassa

ja seisoa siellä hengähtämättä

voitonseppelin.

Sitten tahdon nousta maineen vuorelle ---

Runotyttö maineen polulla Montgomery kuvaa Emiliaa hyvin samankaltaisin ajatuksin: Entä mitä minä eniten haluan? Kiivetä tunturi.polkua aivan huipulle saakka. ' ja kirjoittaa sen hohtavaan tauluun Naisen vaatimattoman nimen'. 

Emilia oli mielikuvitushahmo, tosin hänessä saattoi olla paljon Montgomeryä itseään. Edith oli verta ja lihaa. Agneta Rahikainen pohtii teoksessaan Edithin mahdollisesti lukemaa kirjallisuutta. Pientä runotyttöä ei Edith ainakaan ole voinut lukea, sillä se ilmestyi ensimmäisen kerran - yllätys yllätys - samana vuonna kuin Edith jätti maallisen majansa. 

Minä olen vieras tässä maassa,

joka on syvällä meren painon alla.

Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein

ja ilma valuu käsieni lomitse.

Minulle sanottiin että olen syntynyt vankeudessa - 

täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.

Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?

Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?

Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,

kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.

Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,

siellä tahdon istua tähystelemässä

kotimaani savupiippujen savuja ---

Edith Södergran: Minä suomentanut  Uuno Kailas

Edith oli lapsena kova kiipeämään. Ylös oli hänen mielensä.Oheisessa runossa näkulma polveilee ylös alas, katse suuntautuu milloin maahan, milloin ylhäälle. Mikä oli Edithin kotimaa? 

Kertovatko Edithin runot hänen elämästään? Ovatko ne runollinen päiväkirja, niin kuin jotkut hänen tutkijansa ovat ajatelleet olevan. Agneta Rahikainen ei ole aivan samaa mieltä. Hänestä runominän ei tarvitse olla Edithin minä. 

Totta. Itsekin runoja kirjoittavana olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että jollain tasolla runot puhuvat aina tekijästään. Mistä runot syntyvät? Eletystä, koetusta, tunteista, toiveista. Siitä, mitä on nhänyt, mitä on kuullut, mitä on merkille pannut. Runo täytyy huutaa julki. Se on sisimmän liekki ja palo.

Edith Södegranilla tämä sisimmän liekki ja palo oli valtava. Ja kuitenkin, mitä me voimme  tietää hänestä?

Olen hyvin kypsä ihminen

mutta kukaan ei tunne minua.

Ystäväni luovat minusta väärän kuvan ...

-Edith Södegran

Kuka voi tuntea toisen mielen? Ehkä hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja sen olennaisen ja siitä etsinnästään ja löydöistään hän ehkä runonsäikeet solmi. Edith jäi osin mysteeriksi aikalaisilleen, mysteeri hän on osin  myös meidän ajallemme, hänen  runojaan lukiessa seisoo äärettömyyden edessä, salaisuuksien verhoa raottamassa. Sen verhon raosta kukin poimii oman totuutensa. 

Agneta Rahikaisen teoksen Edith - Runoilijan elämä ja myytti (lainakirja) lisäksi olen lukenut Karri Kokon toimittaman kokoomateoksen Kohtaamisia (saatu lahjaksi), jossa Edith Södergranin runot kulkevat limittäin Helen Schjerfbeckin maalausten kanssa ja olen tehnyt yllättäviä löytöjä. Edithin runo Muotokuva on jostain tuttu, olen sen kuullut tai lukenut jossain yhteydessä, mutta en ole tiennyt että se on Södergrania. Paradoksinen runo, niin hauras kuin linnunmuna ja kuitenkin toivoa täynnä.

Minun pienet lauluni,

kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,

vaihtoi kevät vesilinnun munaan.

Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.

Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan

ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun

Edith Södegran: Muotokuva, suomennos Uuno Kailas

---

Sydämeni on kauneinta maailmassa.

Se on pyhä.

Kuka ikinä sen näkee,

säteilköön sen loistoa.

Sydämeni on kevyt kuin lintu,

maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.

Uhraan sen sinulle,

tuntematon jumala.

Jumala ylinnä pilvissä -

siipeni kantavat minut sinne -

kaunein jumala,

jonka edessä kaikki on tomua.

Olen palaaava

kimmellys otsani ympärillä -

eikä kukaan ole näkevä muuta

kuin yön ja jumalan.

Edith Södergran: Kaunein Jumala,suomennos Uuno Kailas

---

Agneta Rahikaisen Edith-kirjan on lukenut myös Kirjojen kamarin Katja, jonka mielestä pirstaleinen arvoituksellisuus saattaa lisätä Södergranin kiehtovuutta, sekä Leena Lumi, joka antaa Rahikaisen olla järki ja tieto ollen itse tunne ja harhapolut.

....

Tällä mukana Elämäkertahaasteessa.