Aune Sarkanen: Etelka hurjistuu!

 

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Etelka hurjistuu

Gummerus, 1933

169 s.

Etelka riehaantui:  – Tuolla, näettekö, tuolla on Portofino! Näettekö Pyhän Yrjön kirkkoa tuolla kummulla, ja tuota pientä satamaa, se on luonnonsatama... Tuolla on majatalo... ja tuolla on se pieni huvila, jossa isä ja minä asumme..! Ja tuolla – katsokaa tarkasti – on viinitarha, ja omistaja on jettatore. 

Minä olen Etelka -kirjasta tutun italialaissuomalaisen tytön seikkailut ja toilailut jatkuvat ja tällä kerralla matkataankin pieneen italialaiseen kalastajakylään Portofinoon, jonne Etelka on palannut vietettyään yhden talven Helsingissä. Etelka on kutsunut Helsinkiläisen koulukortteerin ystävänsä luokseen. Irman, joka on sairastunut ja jolle lääkäri on suositellut matkustamista Etelään ohella Italiaan matkustaakin tuttu joukko: Pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi sekä heidän kaksosserkkunsa Ossikka ja Muori. Mukaan lähtee myös Anna-täti ja Venla-täti, joka tuttuun tapaansa saa aika ajoin "järkytyksiä". 

Kerronta on kaikkitietävää kuvailua suunnitelmista ja valmisteluista, Italiaan päästää vasta sivulla kuusikymmentä, jolloin Juna kiiti Lombardian tasangon halki. Maissi ja vehnäpellot aaltoilivat ja näiden välissä seisoivat silkkiäispuut riveissä. Väkeä oli peltotöissä, mutta vetojuhtina melkein yksinomaan härkiä.  Kerronnassa on matkakirjan otetta nimistöineen ja luonnonkuvailuineen. Hieman humoristinen ote kertojalla on, joskin välillä mietin onko hieman väheksyvältä kuulostavaa asenne naamioitu huumoriksi. 

Se on puuaura, hän sanoi. - Olen lkenut, että täällä vielä paikoitellen käytetään samanlaista puuauraa kuin kaksituhatta vuotta sitten. Muori oli sitä mieltä, että Mussolinin olis kiellettävä niiden käyttö, annettava maalaisväestölle määräys ostaa reilut aurat Laborista ja viedä vanhat musoon. - Äiti sanoo, ettei ole väliä, vaikka olisikin vähän vanhanaikainen, mutta en luule, että äitikään pitäisi eläessään kahden tuhannen vuoden vanhaa esiliinaa, Tessi huomautti. 

Ennakkoluuloisuus tulee ilmi myös  maanalaisessa, kun Venla-täti miettii, kuinka kestävä tunneliverkosto on.

Osa maanalaisen rautatien verkosta  oli jo melko vanhaa, osan olivat sotavangit maailmansodan aikaan rakentaneet. Eräs osa oli italialaisten työtä... Italialaisten! Venla tädin sydän hypähti kurkkuun. Kykeneekö italialainen kunnolla muuhun kuin vääntämään posetiivia? 

Nimi Etelka hurjistuu muodostuu kuvaavaksi tarinan nimeksi vasta kerronnan loppupuolella, kun totuus alun tekstiotteen Jettatoresta paljastuu. Enpä kerro itse tapausta, mutta sen seurauksena isä Ralf pistää Etelkan ruotuun ja sulkee tämän huoneeseensa. Etelka kuitenkin karkaa mistä seuraa se kaikkein hurjin seikkailu. Karkumatka päätyy roistojen kynsiin ja Etelkaa etsimään lähteneet Ossikka ja Muori myös. Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, kun Ossikka keksii keinon lähettää hätäviestin vuorilta alas laaksoon iloisesti solisevaa puroa myöten.

Etelka hurjistuu on ihan metka kirja. Yhdistelmä matka- ja seikkailukirjaa, jonka hahmot ovat ilmeikkäitä ja omintakeisia. No, onhan tässä jotain rivienvälistä aistittavissa olevaa asenteellisuutta. Loppujen lopuksi hyvin vähän kuvataan paikallista väestöä. Pääpaino on lasten tekemisissä joissa kyllä vaihtelua riittää. 

Minun tekisi kuitekin mieleni tietää vähän enemmän Italian taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1930-luvun alun tietämillä. Jotain vertauskohtaa ehkä on löydettävissä Jean Websterin Vehnäprinsessa -teoksessa, jonka voisi lukea uudelleen. 

Kirjailijalle sattunut kömmähdys:

Viitaten Etelkan tarinan aiempaan osaan, kirjailija kuvaa, kuinka Venla täti --- vaipui mahtavaan laiskanlinnaan, jonka kerran oli saanut lapsilta lahjaksi  ... Näinhän ei kuitenkaan ollut, vaan lapset olivat hankkineet tädille jalkalampun johon olivat tehneet itse varjostimen, jotta täti voisi lukea nojatuolissaan.

Politiikkaako?

Kalalokit seurasivat jälleen kirkuen laivaa. Muori sanoi, että ne olivat Saksan alamaisia ja että niillä oli rautaristi siiven alla. Tessi koetti parhaansa mukaan etsiä ristiä kaukoputkellaan, mutta ei vain löytänyt. 

Ossikan ja muorin tunnuslause: "Ei mitään tunteita"

Täytyipä selvittää, keitä olivat nämä mainitut henkilöt, kuin Savonarola "joka poltettiin koko äijä", kuten Etelka kuvaa ja saa nuhteet Anna-tädiltä: "Minusta on hiukan sopimatonta, että puhut tuolla tavalla sellaisestakin henkilöstä kuin Savonarola." tai Musius Scevola, jonka mukaan Etelka on nimennyt adoptoimansa "vasentassuisen" koiran, joka on merkittävässä asemassa lopun seikkailun onnelliseen päättymiseen.

Mistä voisin vielä mainita on tuo kansikuva, jota mietin ja jota minun täytyi selvitellä, kuinka todellisen kuvan se antaa ja miten se liittyy itse tarinaan. Kansikuvasta oikeastaan vain Venetsia liittyy tarinaan, sillä Venla-täti astuu erehdyksessä väärään junaan ja joutuu Venetsiaan kadottaen niin lahjoiksi hankkimansa kalakukon kuin silkkisen aluspaidankin. Portofinoa ei kansikuvassa kuvata, jos sellaiseksi ei oteta tuota jalkojaan vedessä liottavaa naishenkilöä oteta lukuun, mutta sijainti ei tällöin pidä lainkaan paikkaansa. Mikä minua myös mietitytti on tuo tulivuori. Ensimmäisenä tuli mieleeni Etna, joka sijaitsee kuitenkin Sisiliassa, mutta tutkiessani asiaa totesin, että onhan Vesuviuskin. Kerronnassa ei kuitenkaan puhuta mitään niin Pisan tornista kuin Vesuviuksestakaan ja vaikka Rooman amfiteatteri kyllä kiinnostaisi Arvia, ei sinnekään nyt kuitenkaan ehditä.

--

Pieni helmet 2026 -lukuhaaste kohta 4.  Kirjassa keräillään jotain. Lapset keräilevät kauniita kiviä.

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina!

Kansikuvitus: Leena Lumme

Vuokko Niskanen

Hiekkalan lasten tarina

Gummerus, 2006

464 s.

Kuvittanut Sanna Hietala

Kansikuvitus: Leena Lumme 

Vuokko Niskasen Hiekkalan lasten tarina kertoo lapsuudesta Karjalassa, Laatokan rannalla Käkisalmen liepeillä. On Olavi ja Inkeri, Annikki ja myöhemmin junassa syntyvä pikkuveli. On naapurin lapset. On koulun aloittaminen ja ystävysten leikit, ilot ja surut. On karjalan murre. On isä, joka joutuu sotaan ja ukki, joka on poliisi ja mummi. Ja on yhteisö, joka hajaantuu, kun evakkoon joudutaan. 

Hiekkalan lasten tarina on kokoomateos, johon kuuluu teokset:  Hiekkalan lapset, Hiekkalan lapset matkustavat, Arvo ja Inkeri, Olavi oppii lukemaan, Hyvästi Hiekkala, Älä pelkää Inkeri, Hiekkalan lapset evakossa ja Hiekkalan lasten ilonpäivät.

Hiekkalan lasten tarina on lämminhenkinen lapsentajuinen muistelmateos lapsuudesta  Karjalan kannaksella. Alussa luvut ovat lyhyehköjä, hyvin yksinkertaisia kuvauksia jostain asiasta tai tilanteesta ja pitenevät loppua kohden saaden ympärilleen lisää kerronnallisia vivahteita. Mainio lisä kerrontaan on Sanna Hietalan mustavalkokuvitus, jossa on runsaasti yksityiskohtia (yhdessä kuvassa vähän liiankin yksityiskohtaista).  Niskanen käsittelee monia lasten arkeen kuuluvia asioita, jotka varmasti ovat ajankohtaisia myös tämän päivän lasten kohdalla, kuten erilaiset pelot ja vaaralliset leikit. Nykyään saa lukea somehaasteista, jotka ovat vaarallisia, Hiekkalan lapsissa on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka enää ei lapsia kuritetakaan "koivuvitsalla". 

Kokoomateos poikkeaa kuitenkin alunperin 1970-/1980-lukujen vaihteessa ilmestyneistä teoksista siinä, että alkuperäisteokset olivat erityisesti suunniteltu juuri lukemaan oppineille, opetteleville. Teosten ensimmäinen luku oli suuraakkosin ja tavutettuna ja tarinan edetessä fontti muuttui pienemmäksi ja tavutus jäi pois. Kokoomateoksen  kieliasua on myös tarkistettu ja korjailtu. 

Millaista oli kansakouluopetus sota-aikana?

Elvi käytti myös rekimatkan läksyn opettelemiseen. Hän piti käsiä korvilla, ettei poikien lukeminen olisi häirinnyt ja antoi tulla kovalla äänellä:

Huelva, Tinto, Mijares, / Jucar, Margo, Hemares,/ Sangoneva, Ebro, /Guadiana Guadalquivir.

Itse en muista paljoakaan kouluaikojeni maantiedon opetuksesta, mutta Espanjan jokia me ei ainakaan opeteltu.

Sota ja laulut pistivät myös vähän mietteliääksi: 

Ei minun isäni henki ollunna halapa. En ikkään laula sitä lauluva, hän sanoi nikotellen.  

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 14: Kirjassa rakennetaan jotakin

Muualla mainittua:

Sukututkijan loppuvuosi:  Ei sisällä turhaa dramatiikkaa vaan pysyy realistissävytteisenä 

Lastenkirjahylly: "hieman vanhakantaisesta lapsikuvaksesta huolimatta tarinoista on otettu yllättävän paljon uusia painoksia" ja "Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona". 

Kirjojen keskellä: Luontevasti kerrottua arkielämää entisajoilta 

 

 

Aune Sarkanen: Minä olen Ethelka

Aune Sarkanen  (Aili Somersalo)

Minä olen Ethelka 

Gummerus, 1931 

139 s. 

Juna oli täpötäynnä väkeä, etupäässä koululaisia ja muita kesälomalta palaavia. 

 

 

Näin alkaa tämä vilskettä ja vilinää täynnä oleva koululaiskertomus, jonka päähenkilöitä on italialaisen Ethelkan lisäksi Eevi (13 v) ja hänen serkkuns Ossikka ja Muori (10v), ilmeisesti kaksoset, näin olen nyt ymmärtäväni, pikkusisko  Tessi (9v)  ja veli Arvi (12 v). Tämä serkusjoukko on kotoisin Viipurista ja ovat nyt matkalla Helsinkiin, jossa Eevi ja Tessi aloittaisivat tyttökoulussa, Muori ja Ossikka yhteiskoulussa ja Arvi menisi normaalilyseoon. Lisäksi joukkoon asettuu myös Irma, joka oli Eevin ikäinen.  

Ajankuva on 30-luvun suomi, jos kohta Ethelka, tuo italialainen tyttö, joka on Anna-tädin lapsuudenystävän tytär ja "varmasti pieni enkeli". Anna-täti on postineiti ja serkusjoukon oikea täti, jonka luona he eivät kuitenkaan asu. Koulukortteeri on Venla-tädin luona, jolla on kaksi mustaa kissaa Hamlet ja Ofelia ja papukaija, jonka nimi ei minua miellytä, niin historiallinen kuin onkin, ja joka aina sopivissa paikoissa huutaa: apua, apua! Venla-täti on aina välillä syvästi järkyttynyt ja Anna-täti, joka on hänen hyvä ystävänsä saapuukiin vähän väliä paikalle pistämään asioita järjestykseen ja olemaan Venla-tädin tukena lapsikatraan järjestyksessä pitämisessä.

Minä olen Ethelka on tyypillinen lasten ja nuortenkirja. Olen määritellyt tämän tyttökirjaksi, vaikka määritelmä ei ihan eksakti ehkä ole, sillä joskin kirjan nimen mukaan Ethelkalla on varsin merkittävä asema kerronnassa tapahtuu tässä yhtä ja toista myös muulle lapsijoukolle, kuten esimerkiksi Ossikalle, joka parsimistalkoissa nielaisee vahingossa silmäneulan. 

Sanoin, että tyypillinen. Se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa. Onhan tässä lapsille ominaista kohellusta ja vilskettä mutta on tässä kuitenkin jotain hieman epätyypillistäkin, kuten lapsella nimi Muori. Kerronnassa on humoristista otetta ja vaikka Anna-täti antaakin kasvatuksellisia neuvoja ei tämä ole lainkaan "opettajamainen". Ja Venla-täti, joka koulukortteeria pitää on kaikkea muuta kuin hahmo, jonka kuvittelisi ottavan lapsia asuntoonsa asumaan. 

Mitä tulee Ethelkaan niin hänen isänsä on kirjailija. Äiti on ilmeisesti kuollut. Ethelka on asunut Italiassa, jossa hänen isänsä myös on, mutta onko isä italialainen vai suomalainen on minulle hieman epäselvä asia. Ethelka puhuu kuitenkin suomea, joten hän on suomalainen, mutta onko hän suomalaisitalialainen on epäselvää.

Ethelka ei ole lainkaan enkelimäinen vaan aika venkula, jonka anteeksipyyntö naapuruston naisille on kaikkea muuta kuin anteeksipyyntö ja mikä päättyykin italiankieliseen rimpsuun:

"Mi saluti caramente il Suo signor padre, la Sua Signora madre, Suo fratello e Sua sorella! "

Ethelka myös kertoilee suuna päänä "kummitusjuttuja" Italiasta muille lapsille, kuten: "meillä on laajat makaroni pellot ja joka aamu vien tuoreita vermisellin kukkia pöydälle" . Määritelmä moisesta satuilusta kummitusjutuksi on hieman erikoinen, sanoisin. Ethelka saa kuitenkin kuulla opettavia sanoja valehtelusta ja Ethelka yrittää parhaansa totuudenpuhumisessa ja kerrottuaan tosiasioita Italiasta, saa Arvi elämänsä ensimmäisen kympin maantiedon kokeessa. 

Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaista tarinaa. Seuraavat osat on Ethelka  hurjistuu ja Rikas Ethelka. Kirjat ovat ilmestyneet 1930-luvulla, ja jotain ajan ilmapiiristä on pujahtanut tähänkin teokseen.

Lapset suunnittelevat pääsiäiskutsuja ja kuvaelmien esittämistä, jossa katsojat saisivat arvata, mitä esitys esittää. 

"Katsokaa, kuka minä sitten olen? Ethelka asettui mahtipontiseen asentoon. – Katsokaa tänne, minä seison tässä, pikimustassa mekossa, otsa rypyssä ja käsi käskevästi näin ojennettuna, kohollaan. Kuka minä olen? – Mooses Punaisen meren rannalla! Ethelkan silmät melkein liekehtivät.  – Mooses! Mikä Mooses – Mussolini tietysti!"

Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tämä lähes sadan vuoden takainen poliiittinen ilmapiiri näkyy jatko-osissa. Tavanomaisuudessaan siis kuitenkin hieman epätyypillinen lasten- ja nuortenkirja.

Kirjallisuusviitteitä:

Arvi lukee Araukaani-intiaaneista. Kyseessä on ilmeisesti Gustave Aimardin intiaani-aiheiset nuortenkirjat. Samoin "Partiolaisen urotyö" kiinnostaa lukijaa. Tästä en tiedä, onko kyseessä jokin kirja vai kenties sanomalehdessä ollut uutinen. Digitaaliset aineistot -haulla tuli Helsingin sanomien 18.12.1930 ilmoitus Ukko Kivistön Pöllövartion seikkailut -teoksesta, jonka lisämääreenä oli partiolaisten urotöitä. Ehkä viittaus koski sitten tätä teosta. 

Näitä pieniä ajanilmentymiä on joskus hauska bongailla kerronnan lomassa. Ne luovat todellisuuden tuntua ja aidon elämän ilmapiiriä. 

Teoksessa muutamia jännitteitä, jotka minua mietityttävät. Ensinnäkin se, miksi lapsia lähetetettiin Viipurista Helsinkiin asti kouluun? Eikö Viipurissa olisi ollut mahdollisuuksia siinä, missä Helsingissäkin? 

Toinen seikka on italialaisuus. Ethelka saa tulopäivänsä iltana syödäkseen makaronia, mutta se on maultaan hyvin erilaista kuin Italian makaronit. Viiniä ei ole tarjolla vaan maitoa. Pahiten kuitenkin minua värähdyttää, kun Ethelka saa moitteita siitä, että hän ei ole pessyt kasvojaan.

"Ethelka katseli kattoon. – Emme me Italiassakaan yhtämittaa pulikoi vedessä... isä Giovanni, se on se meidän ikioma kalastajamme, sanoo että nahka vain kuluu, ja ja Bettina sanoo, ettei Pyhä Neitsyt yhtään pidä liiallisesta siisteydestä! Se on vallan syntiä! - Mutta Bettinahan on katolinen, etkä sinä ole. - En, myönsi Ethelka vastahakoisesti. – mutta minä voin tulla ... jos minun täytyy kovin usein peseytyä. - Ethelka, Anna tädin ääni oli nuhteleva, – kuinka voit puhua noin? En olisi ikinä uskonut, että sinä olet noin epäsiisti! Tiedän varmasti, että isä olisi pahoillaan, jos hän tämän tietäisi. Näitkö häntä koskaan likaisena? - Ethelka pohti asiaa. – En, myönsi hän sitten ... "

Tämä asenteellisuus  katolisuutta ja italialaisuutta kohtaan on, no pöyristyttävä. On myös epätavanomaista että tyttölapsi, vaikka tämä onkin saanut, äiditön kun on, kasvaa vapaasti ja ilman suuria sääntöjä ei pitäisi huolta siisteydestä. Jään mielenkiinnolla tutkimaan, kuinka Italiaa kuvataan jatko-osissa ja kuinka Ethelkan ihmiskuva kehittyy.

... 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Helmikuu: Kirja liittyy Italiaan 

Aune Sarkanen: Pieni sairaanhoitajatar NAISTENVIIKKO 2025

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Pieni sairaanhoitajatar

Gummerus, 1929

119 s  

Naistenviikkolukuhaastejjatkuu. Tänään vietämme Saaran, Sallan, Sallin, Saran, Sarin ja Saritan nimipäivää. Onneksi olkoon ja mukavaa kesäpäivää vain teille kaikille. 

Minulta löytyi haastetta varten Aune Sarkasen (sama kuin Aili Somersalo) vanha kertomus, kuten kirjan nimiösivulla sanotaan: Pieni sairaanhotajatar, jonka sivuhenkilöistä löytyi Saara-niminen henkilö. 

- Sinun tuhlaavaisuutesi vie meidät perikatoon, Saara. On mieletöntä tuhlailla sellaisia summia pienten tanssien järjestelyyn. - Sano vain suoraan, että sinun mielestäsi tanssit jo sinänsä ovat mielettömyys! - Niin sanonkin. Sinähän tuskin olet parantunut pitkästä sairaudestasi. - Mutta paranemistani juhliakseni minä nämä tanssit järjestänkin! Etkö voi käsittää, että maattuaan kaksi kuukautta sairaana ja laahusteltuaan toipilaana huoneesta toiseen, haluaa jo vähitellen hiukan huvitellakin. Mutta sinä tietysti toivoisit, etten olisi parantunut lainkaan, vaan olisin kuollut pois varojasi tuhlailemasta. --- ----   - Olet järjiltäsi. - Mene tiehesi! Olet kauhein mies auringon alla. 

Tätä avioparin riitelyä kuuntelee Irja, Pieni sairaanhoitajatar, joka oli valinnut tämän alan elämäntehtäväkseen rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseensä. Hän oli vielä aivan nuori ja hento ja lempeä tyttö, jolla oli suuret ruskeat silmät ja naisellinen olemus.

Saara oli Irjan serkku ja Irja oli asunut viimeiset kolme kuukautta tämän luona hoitamassa tätä ja sattunut samalla kihlautumaan Saaran langon (miehen veli) Lassi Lähteisen kanssa, joka myös asui taloudessa. Kihlaus tuntui kuitenkin jotenkin perusteettomalta vaikka Irja olikin kiintynyt mieheen.

No, tanssiaiset järjestetään, ja Saara hankkii Irjallekin, tämän vastustuksesta huolimatta, upean tulipunaisen  tanssiaisleningin ja kultakengät. Tanssiaisissa Irja näkee sulhasensa suutelevan toista naista ja pakenee. Hän jättää Saaralle kirjeen, jossa kertoo että hänen on lähdettävä ja  

"ettei enää katso olevansa kihloissa Lassin kanssa". 

Irja suuntaa askeleensa erään ystävänsä, Emmin luokse, joka myös on sairaanhoitaja.  Emmin pitäisi lähteä oman potilaansa luokse, mutta hän ei oikein voisi jättää äitiään, joka oli sairastunut, yksin. Niinpä Irja ottaa Emmin potilaan omaksi. Irjan uusi paikka on tohtori Lepänahon kotona, hänen äitinsä hoitajana. Mutta pian Irja saa huomata, että hänen täytyy taas poistua, kun perheen tuttu Elsa tulee mustasukkaiseksi tohtorista Ja alkaa juonia Irjan päänmenoksi. 

Irja suuntaa sairaanhoitajakotiin, josta hänelle osoitetaan uusi paikka, rikkaan rouva Hellmanin luona, jossa hänen tehtäviään on lähinnä seuraneidin ja kamarineidon tehtävät, eikä lainkaan sairaanhoidollisia, mitä nyt lääkkeen antaminen. No, täälläkään Irja ei kauaa joudu olemaan.

"Neiti on sairaanhoitajatar, joka vaeltaa kodista kotiin. Hän viipynee luonani vain - iltaan asti. 

Ilmoittaa rouva Hellman vieraalleen Herra Hillille, joka juuri oli ilmoittanut olevansa iloinen, kun oli saanut tutustua neiti Laineeseen. Ennen lähtöään Irja saa todeta,että rouva Hellmanin tytär Elisabeth on tuo samainen Eila Levä, jota Lassi Lähteinen oli suudellut ja jotka olivat sittemmin avioituneet. 

Irja suuntaa jälleen sairaanhoitajakotiin, kun hän kohtaa  vanhan naisen, joka kysyy: 

"Olisiko neidillä antaa muutama penni? - Mihin mummo niitä pennejä tarvitsisi? - Menisin tästä vähän apteekkiin. Kleini niin vaivaa ja Akelikin on niin kipee. - Mikä Akselilla sitten on? - Toiset pojat tuuppivat katuojaan, sen polvi on turvoksissa.

Irja auttaa mummoa ja lähtee tämän pieneen asuntoon ja tapaa Akselin, jonka polvi on pahan näköinen ja kuumettakin lapsella on. Irja ryhtyy hoitajattaren toimiin ja jää  mummon luokse tehden suunnitelmia auttaakseen kurjissa oloissa elävää naista ja tämän lasta. Mutta, kun Irja kalustaa huoneen, mummo pistää stopin. 

 - Ei! sanoi mummo pontevasti ja katsoi Irja tuikeasti silmiin. - tähän minä en suostu! Neiti kuulee se nyt, ja korja kohta pois kamppeensa! - Mutta mummo kunta! Mummo tuli pöydän ääreen ja hypisteli pöytäliinaa,  --- --- Ei, sanoi hän vieläkin, vaikkei juuri yhtä tarmokkaasti, - vaikka minä köyhä olen, niin minä en salaa varastettua tavaraa. 

Mummo ei ota kuuleviin korviin Irja selityksiä, vaan sanoo, ettei tahdo linnaan istumaan, - minä olen kunniallinen muija! Lopulta mummo aikansa itseään huojuteltuaan saa oivalluksen ja katsoo Irja tarkkaavasti. - Minäpä kysyn herra tohtorilta. --- --- lupasi käydä tänään. Portiasta kuuluu askelia ja ...

Ja kukapa muu tohtori olisi, kuin tohtori Lepänaho, joka ilmoittaa mummolle, että mummo voi olla ihan rauhassa, tavarat eivät ole varastettuja sillä Irja on hänen morsiamensa.,

Pieni sairaanhoitajatar on ihan hauska, hyvänmielen rakkaustarina, jossa on vivahde hengellisyyttä, mutta ei mitenkään paatoksellisesti. Aika on sadan vuoden -takainen Helsinki. Kerronnassa mainitaan Viertotie ja Kaivopuisto. Rakkaustarinahan tämä on. Sairaanhoidollista aspektia on hyvin vähän. Tarinoinnissa on vivahde lystikkyyttä, mikä erityisesti tulee ilmi mummo-osiossa. Naisnäkökulmaa ajatellen mummo on myös kaikkein persoonallisin hahmo. Feminismi on tästä teoksesta kaukana. Se, että naisen turva on miehen käsivarsilla on toki tarinan taustalla nähtävissä, mutta mielestäni ei kuitenkaan ensisijainen motiivi. 

Naisnäkökulma on myös nähtävissä kielellisesti. Kuka enää käyttää vanhaa suomalaista muotoa sairaanhoitajatar? 

Hykerryttävä ilmaisu: tomunimijä

 

Rebekka Räsänen: Saarisen musta lammas NAISTENVIIKKOHAASTE 2025

 

Rebekka Räsänen

Saarisen musta lammas

Gummerus, 1958

229 s.

 - Ajatelkaa, meitä on ensi yönä vain neljä avutonta naista täällä metsässä kaukana muista ihmisistä. Ei sitä koskaan voi tietää ...  – Hän osasi saada äänensäkin ihan puistattavaksi.  – Hyi, älä pelottele, Hannele moitti. – Tämä on niin rauhallinen paikka, ettei täällä koskaan ole mitään tapahtunut. Hannelenkaan rohkeus ei ollut varsin ehdoton, vaikka hän äsken – hän taas Kirstin naljailun pelosta – ei ollut antanut sitä ilmi. Ja Mirjam-poloisen silmät olivat jo suuret kuin jäniksen. – En minä tarkoittanutkaan, Kirsti selitti lipevästi, – mutta – ääni muuttui taas karmivan kolkoksi – ajatelkaa tämän paikan nimeä – Aaveniemi ... 

- Ellet nyt lakkaa, saat tämän niskaasi! Mirjam uhkasi tyynyllä ääni jo itkun rajamailla. - Hui ...! hän samassa kirkaisi kauhistuneesti. Hannele ja Kirsti kääntyivät nopeati, he olivat juuri kaikki Hannelen huoneessa. Mitä nyt ... ?

Se oli vain Riikka, jonka mittava olemus oli täyttänyt oviaukon ja pelästyttänyt Mirjamin.  

 

Naistenviikkolukuhaaste on alunperin Tuijatan ideoima lukuhaaste, jota tänä vuonna emännöi Tuulevi. Olin hieman kahden vaiheilla, josko aiemmasta poiketen en tänä vuonna lähtisikään mukaan, mutta tässä sitä taas ollaan: Kirjojen parissa, joiden tarinoista olen yrittänyt löytää jonkun viikon nimipäiväsankarin. 

Tänään 18. heinäkuuta vietetään Riikan  nimipäivää. Onnea vain kaikki ninipäiväänsä viettävät. Riikka on lyhennelmä Fredrikasta. Aiempien vuosien tapaan on minun ollut vaikea löytää ketään Riikkaa tarinoiden pää- tai sivuhenkilöinä. Kirjailijoita joitain löytää, mutta he eivät ole olleet oikein minun ominta kirjallisuuttani edustavia.

No, Riikan-päivän kunniaksi löysin luettavakseni Rebekka Räsäsen vanhan tyttökirjan Saarisen musta lammas, jonka olen  joskus muinoin lukenut, ja jonka jatko-osan luin muutama vuosi sitten sitten tähän samaiseen haasteeseen. 

Saarisen musta lammas  kertoo kesäpäivistä merenrantahuvilayhdyskunnassa ja erityisesti Aaveniemessä, jonka omistaa Rankan insinööriperhe. Rankan tytär Hannele on äitinsä tapaan arvonsa tunteva hienostoperheen tytär. Hänellä on kuitenkin ehdot saksankielessä ja matematiikassa. Saarisen kaksoissisarukset Kirsti ja Mirjam, joiden isä myös on insinööri  ovat hekin saaneet ehdot. Kirsti saksankielessä ja Mirjam Hannelen lailla saksankielessä ja matematiikassa.

Kun Rankan ja Saariset insinöörimiehet lähtevät Brasiliaan, jonne heidät on kutsuttu johonkin paperitehtasprojektiin asiantuntijoiksi, lähtevät vaimot mukaan virkistäytymään.  Tytöt ovat siis ihan ominpäin huvilalla, paitsi että heitä opettamaan ja ehdoista selviämisen auttamiseksi on palkattu kotiopettaja —  Aina Rautanen, jonka  "asiallisuus ja täsmällisyys näytti horjumattomalta"

Niin ja onhan sitten tietysti Riikka, tuo perheen pitkäaikainen apulaisrouva, oikea "kansanihminen" hyväntahtoisuudessaan, ja joka on oppinut "suitsimaan suunsa". Saarisen musta lammas on ehta tyttökirja, jonka päähenkilöksi nousee Kirsti. Kirsti ja Mirjam ovat kaksosuudestaan huolimatta toistensa vastakohtia. Kirsti on sanoissaan rohkea, hieman itseironinen, Mirjam arka, joka hakee Hannelen hyväksyntää.

Kesän aikana Kirsti tutustuu rampaan Liisa-tyttöön, joka asuu yksinään läheisessä tuvassa äitinsä kierrellessä kauppaamassa erinäisiä tavaroita. Vahvana teemana tarinassa onkin eriarvoisuus. Hannelen koti on hieno ja rikas, eikä Kirstin ja Mirjaminkaan perhe köyhiä ole. Tutustuessaan Liisaan, jonka jalat ovat halvautuneet lapsuuden onnettomuuden seurauksena Kirsti alkaa nähdä elämää hieman erikantilta. Hän kuitenkin salaa tuttavuutensa pitkän aikaa  muilta tytöiltä, luonteensa kun on hieman konstikas. 

Saarisen musta lammas on siis kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa, jossa ihmissuhteet hankaavat enemmän ja vähemmän. Jännittäviltä tapahtumiltakaan ei selvitä, kun kynttilöitä poltetaan yksinäisissä ullakkohuoneissa.  

Tytöt versus pojat -asetelma pisti mietteliääksi, kun Hannele saa vieraikseen apteekkari Kronehjelmin lapse Elsen ja Axelin joiden mukana on myös Axelin toveri Mauri Sarasto. 

"Else on kuin nokkia harakka ja se Rankan likka kuin kujertava kyyhkynen ---- ---- jaksanet niiden kaakatusta pari tuntia kestää ... tiedäthän minkälaisia tytöt ovat!" - Onhan minullakin sisar! Maailmassa on yleensä hirveän vähän oikein reiluja tyttöjä..." ---- --- Ei niitä ole ensinkään ...

Tämä tyttöjen eripuraisuus versus poikien reiluus minua hieman hämmentää, sillä se taitaa olla aika yleinen kuvaus. Toisaalta esille tuodaan Liisan kokemus pojista, jotka ovat pilkanneet hänen rampuuttaan. Tässä toinen tekijä, mikä kiusaa minua lukiessa. Miksi jatkuvasti kerronnassa käytetään nimeä Rampa-Liisa. Kun on kerran tehty tiettäväksi, että tyttö on rampa niin ei sitä tarvitsisi jatkuvasti korostaa. Voisi vain käyttää Liisa nimeä. 

Pojat Axel ja Mauri kuvataan siis reiluina kavereina, ja reiluksi  tytöksi osoittautuu Kirstikin, kun moottorivene, jolla nuoret ovat tulleet vierailulle tekee tenän ja pojat kaipaavat miestä, joka osaisi auttaa. Tällöin Kirsti kysyy:  - Täytyykö sen välttämättä olla mies? 

Kirsti korjaa moottorin ja tekee poikien kanssa ajelun tutustuttaen nämä Liisaan. Seikka, mikä saa Hannelen nyrpeäksi, kun Kirsti on ominut pojat ja Else osoittautuu vähemmän miellyttäväksi seuraksi ja osoittautuu oikeaksi madoksi "livauttelemaan pieniä sieviä pumpuliin kiedottuja epäkohteliaisuuksia niille, joille hän halusi osoittaa ylemmmyysrajan.

Ei sillä, kyllä Hannelekin tämän taidon osaa, kun Kirsti lopulta kertoo Liisasta ja tuo tämän vierailulle huvilalle. Kyllä hyväntekeväisyyttä voi harrastaa, mutta rajat sentään on oltava, hän ajattelee.

Ihan menevää ihmissuhdedraamaa siis nuorten kesken tämä teos. 

Lapsus: Kirstin ilmoittama koko nimi: Kirsti Agneetta Johanna Karoliina Saarinen muuttuu myöhemmin Kirsti Angeetta Johanna Kristiinaksi. 

Kirjallisuusviitteitä: Pikku Heidi, Caritaksen kirja, Kahdeksan serkusta. Montgomery, Topelius, Swan, Webster vastapainona kauhukirjallisuuteen viittaavia nimiä, joista mietin, ovatko ne todellisia vai keksittyjä teoksia, niin hyytäviä niiden nimet ovat, ja erityisen merkittäväksi muodostuu Pieni runotyttö -teos.  

Hieman ihmettelen ajankuvaa:

Liisa, joka on 11-12-vuotias ei ole käynyt koulua. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sivusta seuraten. Teos on ilmestynyt 1958, mutta kuvaako teos viisikymmenlukua? Mitä oppivelvollisuus, joka oli voimassa, tarkoitti tuohon aikaan. Vapauttiko laki invalidit? Käsite holhouslautakunta tulee esille, mutta kovin huolestuneita ei Liisan hyvinvoinnista tunnuta olevan, ennen kuin Kirsti puuttuu asiaan. 

Tämä tarina jäi siis kesken ja vaatii myös sen jatko-osan, Musta lammas lyö päänsä seinään,  lukua, jotta voisi olla tyytyväinen. 

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Elif Shafak

Kadotettujen puiden saari

Gummerus, 2021

Alkuteos: The Island of Missing Trees

Suomentanut Helinä Kangas

395 s.

Teos alkaa prologilla, joka alkaa kuin satu: Olipa kerran kaukana Välimerellä sijaitseva ikimuistoinen saari, niin kaunis ja sininen, että monet matkaajat, pyhiinvaeltajat, ristiretkeilijät ja kauppiaat rakastuivat siihen eivätkä olisi halunneet lähteä sieltä ikinä pois, ja oli niitäkin jotka yrittivät hinata sen hamppuköysillä omaan maahansa.

Tämä ei kuitenkaan ole satu. Ei ehkä aivan autenttistakaan tietokirjallisuuttakaan, vaikka teoksessa on paljon asiaa niin historiallisista tapahtumista, malariasta ja hyttysistä mehiläisistä puhumattakaan. Hieman sekava soppa - sanoisin.

Teoksen päähenkilöt on kyproksen kreikkalainen Kostas ja Kyproksen turkkilainen Defne. Nuori teinipari, jotka ovat rakastuneet toisiinsa. Mutta he ovat kuin Shakespearen Romeo ja Julia. Voiko kahtia jaetussa maailmassa eri puolilla olevat koskaan saada toisiaan? Voiko rakkaus kestää ajan murheet ja paineet?

Historiallisena taustana teokselle on Kyproksen poliittinen tilanne vuonna 1960-70 -luvuilla. Kerronnallisesti teoksessa vuorottelee 1974-luku ja nykyaika (2010). Kostas ja Defne tapaavat toisiaan salaa tavernassa nimeltä Iloinen Viikunapuu, jota pitävät Kyproksen turkkilainen Yussuf ja kyproksen kreikkalainen Yorgos.Tavernassa kasvaa sisällä oikea Viikunapuu. Kostaksen äiti lähettää kuitenkin pojan englantiin enonsa luokse ja rakastavaisten tiet eroavat.

Nykyajassa Kostas elää tyttärensä Adan kanssa Lontoossa. Ada ei tiedä suvustaan juuri mitään. Sukulaisiin ei pidetä yhteyttä, kunnes Defnen sisko Meryem tulee kylään. 

Kerronnassa vuorottelee kaikkitietävän kertojan luvut ja luvut, joissa Kyprokselta salakuljetettu Viikunapuu (tai siitä otettu oksa, josta on kasvatettu puu omaan puutarhaan) kertoo omaa tarinaansa ja ajatuksiaan puista ja elämästä. Ajatus puusta kertojana on sinänsä hauska ja kutkuttava, ja aluksi se ehkä tuntuu toimivankin, mutta loppua kohden epäuskottavuus lisääntyy ja kuvio jotenkin levähtää.

Kadotettujen puiden saari on, paitsi rakkaustarina, myös Adan kasvutarina, jonka osalta käydään läpi nuoren ihmisen ongelmia koti- ja koulumaailmassa. Some-ilmiöitä haittoineen sivutaan. Kadotettujen puiden saari on myös tarina ilmastonmuutoksesta ja luonnon merkityksellisyydestä.  Tämä rinnasteisuus ihmiselon ja puiden elämän välillä tulee kyllä ilmi, mutta ei kuitenkaan sulaudu täysin yhtenäiseksi. Erityisesti lopussa Viikunapuun juttelut ovat aivan irti muusta tarinasta. Rivien väliin jäi muutenkin paljon sanomatonta ja selittämätöntä.

Teoksen alussa on siteeraukset Pablo Nerudalta ja William Shakespearelta, jotka ovat eräänlaisena mottona ja johdattelijoina tarinaan. Teoksen lopussa on sanasto ja luku, jossa kirjailija kertoo lähdeaineistostaan. Mitä itse googlasin oli viikunapuiden hautaaminen, josta en suomenkielisellä ha'ulla löytänyt mitään viikunapuihin viittaavakaan, sen sijaan  englanninkielinen haku tuotti tuloksia. Eli vaikka tuntuu hieman utopistiselta ajatukselta haudata puu talven kylmyydeltä suojaan, niin kai se on ihan mahdollista ja toimivaa, tosin melkoisen vaivan takana. 

Viikunoita kyllä alkoi tehdä mieli tämän teoksen luettuani, vaikka muuten teos ei suurta innostusta herättänytkään.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kypros

Muualla arvioitua:

Kirja hyllyssä   "Aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista"

Sivumerkkejä:  "Klassisia elementtejä sisältävä tarina, jonka koossapitävä voima on viikunapuu, joka elää ja hengittää tarinassa kuin ihminen". 

Kirjasähkökäyrä pitää teosta rohkeana kertomuksena kyproslaisten lähihistoriasta.

Kirjan jos toisenkin  Jane pitää puhuvaa puuta turhan outona ja sitä, että teoksessa julkaistiin kokonainen Iloinen Viikunapuu -tavernan ruokalista todella julmana

Margrit Hauser: Denise löytää tehtävänsä!

 

Margit Hauser

Denise löytää tehtävänsä

Alkuteos: Denise findet ihre  aufgabe

Suomentanut Kyllikki Härkäpää

Gummerus, 1965

228 + 1 s.

Kansi: Matti Louhi

Sitten saapui joulu. Denise tuli pyhiksi kotiin, koristi sisarustensa kanssa kuten aina ennenkin ison kuusen, jollaisen isä haki joka vuosi metsästä. Se hipoi melkein kattoa seistessään Roumontin perheen kodikkaassa, vaalealla laudoituksella vuoratussa yksityisessä olohuoneessa, ja kun se sitten oli valmis , täpösen täynnä hopeavälkettä, hopeoituja käpyjä ja pähkinöitä, keltaisia ja valkeita lasipalloja ja lukemattomia punaisia kynttilöitä, rakensivat nuoret hellästi sen juurelle vanhan jouluseimen, jonka henkilökuvat isoisän isä oli veistänyt ja isoisän äiti vaatettanut.

Margrit Hauserin Erika perustaa perheen -kirjasta tuttu kotiapulainen Denise muuttaa Geneveen ja ryhtyy huolehtimaan YK:n vammaisten pakolaislasten osastosta. Muutto Zurichista Geneveen ei vain ole niin helppoa, kuin valmisteluista huolimatta luulisi. Genevestä ei niin vain saa asuntoa. Lopulta Denise löytää asunnon rouva Dáglonin ja tämän sokea tyttären Jeannen luona. Myös Fortune-kissa suvaitaan. Denise antautuu työhön ja saa ystävän Tom O'Flarasta sekä Suzy Wongista, josta on ollut apua asunnon löytämisessä ja myös ristiriitojen sovittelijana, kun rouva Dáglon tulee mustasukkaiseksi tyttärensä ja Denisen hyvistä suhteista. Denisen silmät avautuvat tilanteelle myös erään vanhalta ystävältä tulleen kirjeen myötä.

Denise löytää tehtävänsä on ihan luettava tyttökirja joka avaa sveitsiläistä elämäntapaa, YK:n pakolaisapua ja sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa. Denise itse on kotoisin Jura-vuoristosta,pienestä majatalosta, jonne kehitys myös kulkeutuu köysiradan myötä. En kuitenkaan tykästynyt tähän teokseen samalla tavalla kuin aikaisemmin lukemiini Erika-kirjoihin tai joihinkin kirjailijan muihin teoksiin. Denise löytää tehtävänsä on ilmestynyt alkujaan 1963, mutta kuvaako se kuusikymmenluvun alkua vai onko ajankuva sittenkin 50-lukua? Vaikea sanoa, kun vuosista ei puhuta mitään ja kerronnasta on vaikea löytää mitään kiinnekohtaan maailmantapahtumiin. Ainoa sellainen on viittaus Persian maanjäristykseen, mutta onko kyse todellisesta tapahtumasta. Hieman kaiveltuani löysin tiedon, että vuonna 1962 olisi Persiassa ollut maanjäristys, joten ilmeisesti ajankuva on sitten kuusikymmenluvun vaihdetta ja alkuvuosia.

Denisen elämä muuttuu, kun hänet siirretään pakolaisten kuljetustehtäviin ja hän tapaa pienen, 4-vuotiaan tiibetiläistytön, joka on karannut ominpäin mukaan. Tyttöä aletaan kutsua Tintiniksi ja hän puolestaan kutsuu Deniseä hyväksi hengekseen. Mutta mitä tehdä tytön kanssa? Myös aiempi ihastus Tom O¨Flaraan vaihtuu kiintymykseksi erääseen Hansruedi Walteriin.

Kerronnallisesti kaikkitietävän kertojan kerrontaa, jossa asioita seurataan Denisen näkökulmasta. Yksi luku sisältää kirjeitä Deniseltä tutuille ja tutuilta Deniselle. Dialogia ei ole kovin paljon, mutta sen verran kuitenkin, että kerronta ei käy liian yksipuoliseksi ja henkilöihin saa tuntumaa. Ei tämä huono teos ole, vaikka ei tosiaankaan tekijänsä parhaimpia. Suomalaisen painoksen kansipaperikuvituksesta pidän.

Suomi-bongaus

Huoltoalan koulutuksen ei ainakaan luulisi käyvän ylivoimaiseksi. Meillä oli pestalozzi-kylässä sokea suomalainen tyttö, joka ryhtyi hierojaksi ...

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 24. Kirjan nimi on lause . 

Kirja nimi on lause, koska siinä on löydettävissä subjekti, verbi ja objekti.

Juhani Syrjä: Juho!

 

Juhani Syrjä

Juho

Monologiromaani

Gummerus, 2008

667 s.

Huh, mikä luku-urakka, mutta tulipa luettua, vaikka laahustaen, silmät sikkarassa keskiyön tunteina viimeisiä sivuja kääntelin. Minulle suositeltiin tätä teosta, kun kysyin eräältä tutulta suositusta teoksesta, josta saisi virikettä tunteiden ilmaisemiseen. Minusta tässä ei paljon tunteita esitelty eikä ilmaistu tai sitten se tehtiin tavalla, jota minä en ymmärtänyt. 

Juho on yhden miehen tarina elämästään ja suvustaan. Tarina alkaa vuodesta 1918, kun 18-vuotias torpan poika lähtee punaisten riveihin ja päättyy vuoteen 1984. Teoksessa kuvastuu suomalaisen "neuvokkaan, lannistumattoman" miehen kuva, kuten takakansitekstissä tuodaan esille. 

Teoksessa on paljon "ammatillisia kuvauksia", jotka eivät suuremmin innostaneet, päinvastoin olisin mielelläni jäänyt niitä vaille. Mielenkiintoista oli ajankuva ja päähenkilön suhtautuminen kulloiseenkin poliittiseen ajankohtaan. 

Ensialkuun teosta lukiessani ajattelin lukevani ihan tavallisen mattimeikäläisen, köyhistä oloista punnertaneen miehen tarinaa, mutta mitä pitemmälle etenin, sitä yllättyneemmäksi kävin. Sain huomata, että ei tämä olekaan mikä tahansa torpparista isännäksi -tarina, vaan osa suomalaista kulttuurielämää. Monologia pitävä mies saa miniäkseen sanataituri Kirsi Kunnaksen ja lapsen lapsikseen "Epun". Suurin yllätys tuli eteen kuitenkin mitä lähemmäs loppua tulin. Ei tämä minä-muotoon kirjoitettu monologia pitävä tarinoitsija voi olla itse tätä kirjoittanut, niin kuin ensi alkuun ajattelin. Juho on pojan kunnianosoitus isälleen.

Muutamia erikoisempia ilmaisuja:  

Imelän kuuma värinä

Puut vihelsivät uunissa ja itkivät päistään vettä

Siipiä myöten oli oltava

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 23: Kirja on iso.

 

Anna Kasurinen: Uusia ystäviä!

 

Anna Kasurinen

Uusia ystäviä

Gummerus, 1938

100 s.

Kansikuva: Martta Wendelin

Tänään vietämme Sarin, saritan,  Saran, Saaran , Sallan, Sallin (Sally) nimipäivää. Onnea kaikille päivänsankareille.

Naistenviikon haasteeseen valitsin Anna Kasurisen Uusia ystäviä -teoksen, jonka henkilögalleriasta löytyy Saara. Teoksen Saara  ei ole teoksen päähenkilö, vaan yksi koulutyttöjoukosta. Muita keskeisiä henkilöitä on Pirkko, Liisa, Mirja ja muutamia muita puhumatta pojista,

Uusia ystäviä on aika vinkeä teos. Se on toki tyypillinen tyttökirja, koululaiskertomus. Kerronta on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka tarkastelee tyttöjoukkoa, sen keskusteluja, toimintaa ja yhteenkuuluvuutta suhteessa toisiinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan. Kieli on reipasta, suorasukaista, vaivatonta. Onko se ajalleen tyypillistä, on vaikea sanoa. Siellä täällä jokin tunnelma, ilmaisu luo kuvan vähemmän tyypillisestä keskustelukulttuurista tai tyttökirja-aineksesta. Mainittakoon esimerkiksi maininta, kuinka luokkatoverin isä oli ampunut itsensä ennen koulun alkua. Itsemurhaan viittaaminen ei juuri ole tullut vastaan näissä tarinoissa. 

Uusia ystäviä -teoksen päähenkilö on Aino Koivu. Hän on vilkas, temperamenttinen, omat arvonsa ja näkemykset omaava opiskelija. Pojat, erityisesti muuan Pekka, kutsuu Ainoa pienokaiseksi. Ilmeisesti tytön koon takia. Ystävä, Pirkko, kutsuu häntä rohkeaksi.

Minusta hänen elämänsä on seikkailu. Aino oli kesän maalla aivan vieraassa paikassa puodissa, ja nyt hän hommasi itse lainan kouluaan varten. Aino oli mennyt pankkiin ja kysynyt, millaisia nimiä pitäisi olla takaajiksi. - Keitä neiti tuntee? oli pankissa kysytty. Sitten he olivat luetelleet muutamia, ja Aino käveli rohkeasti nimien luo ja sai ne ja lainan. Minusta ei olisi koskaan ollut sellaiseen.

Seikkailuun joutuu myös Saara kun hän on Ainon ja Pirkon kanssa joululomamatkalla Mirjan luokse ja eksyy hiihtoladulta väärälle uralle. Hän pakenee eräässä talossa mölyävää miesjoukkoa ja yrittää löytää ystävänsä, jotka ovat saapuneet perille ja ihmettelevät, missä Saara on. Tyttöä lähdetään joukolla etsimään ja avuksi otetaan suojeluskuntajoukot. Lopulta Saara ilmestyy paikalle ja kertoo nukkuneensa yönsä läheisessä saunassa. Tapaus saa valtakunnallista mainetta, sillä se kerrotaan lehdissä ja siitäkös tyttöjen perheet saavat sanomista.

Anna Kasurisen Uusia ystäviä on ilmestynyt 1938. Tarinassa liikutaan koululaisyhteisössä, puhutaan koulujuhlista. Kun ajattelen omia opiskelujani, niin minua hämmentää se kuvaus, miten opiskeluilmapiiriä, opettajia ja koulumaailmaa miljööstetään. Tytöistä osa käy yhteiskoulua (tai tyttökoulua). Aino ja Liisa ja Mirja ovat kauppaopistolaisia. Saara ja Pirkko yhteiskoululaisia. Se, miten Aino siirtyy kauppaopistolaisten juhlista yhteiskoululaisten (tai tyttökoulun) juhliin herättää kysymyksiä paitsi kaupunkiympäristöstä,  myös koulujen toimintaan liittyvistä kysymyksistä. Teoksesta nousee toki muitakin aikaan liittyviä yksityiskohtia ja huomioita, kuten se, kuinka kauppaopistossa opiskelevat ovat jo aikuisia, kun yhteiskoululaiset/tyttökoululaiset ovat vielä lapsia. Tämä liikkuminen eri koulujen välillä ja kysymys siitä, oliko kyseeessä mikä opinahjo jää vähän vaillinaiseksi ja epätietoisuuden varaan.

Naiseuden peruskysymyksiä tämä toki vilisee. Ollako itsenäinen, tietoa ja taitoa etsivä vai ruvetako romanttiseksi ja avioliittoon hakeutuvaksi. Ainon ja Pekan välillä kipinät sinkoilevat enemmän ja vähemmän. Tyttötoverit keskusteluineen luovat enemmän ja vähemmän tuttua tyttötyyppiä kauneusihanteineen. Hieman ihmettelen ajatusta, että filmeissä saksalaisten tai itävaltalaisten tanssi olisi jotenkin kauniimpaa ja sulokkaampaa kuin amerikkalaisissa filmeissä, kuten Aino ilmaisee tanssiinpyytävälle Martille. En voi olla ajattelematta, että tässä liikutaan tuon ajan poliittisessa ilmapiirissä, mutta mene ja tiedä. Aikaa kuvastavia viitteitä on myös viittaukset Shirley Templeen ja Marlene Dietrichiin.

Googlausta aiheuttivat viittaukset Malthusin väestöteoriaan, josta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä mahtaa olla kyse sen paremmin kuin Finne Ikuinen kysymys -teoksestakaan, joka oli keskustelunaiheena tyttöjen Kirjallisessa huutokerhossa. Tosin teoksesta ei tuossa kokoontumisessa juurikaan puhuttu. 

Yritin löytää jotakin arviota Finnen teoksesta, mutta en ainkaan vielä löytänyt. Minulla on kuitenkin tuntuma, että tuo romaanin teema olisi mahdollisesti kytköksissä tähän teokseen. Osaako kukaan lukijani valaista asiaa?

Minusta on hieman outoa lukea kirjallisuutta, jonka päähenkilön nimi on sama, kuin omani. Onko tämän teoksen Aino minunkaltaiseni. Meissä on ehkä jotain samaa. Kirjanpito onnistui häneltä erinomaisesti, eikä se minullakaan aikoinaan huonoimpia onnistumisia ollut. Arvoissa ja suhtatumisessa viinanjuontiin olemme samoilla linjoilla.Erään luvun otsikointi: Aino ei ymmärrä huumoria on suhteellinen. Minä en juurikaan ole huumorintajuinen ja varsinkin itselle nauraminen ei onnistu. Saatan kyllä hörähdellä jollekin osuvalle sana-assosiaatiolle tai kielelliselle leikille, mutta kuten sanottua. Huumori on suhteellinen juttu. 

Mainittakoon, että kirjailija Anna Kasurinen on yhtä kuin kirjailija Kaija Väänänen, jonka tiedon sain tyttökirjallisuutta tutkineelta Saralta. Onnitteluni hänelle erityisesti näin Saran-päivänä. Teos Uusia ystäviä on ilmestynyt 1950-luvulla, Kaija Väänäsen hieman laajempana ja uudistettuna, Otavan julkaisemana,  nimellä Viluinen unelma. Teos löytyy hyllystäni, kun tulin sen hankkineeksi ennen kuin tietää, että kyse on samasta teoksesta. Aikomus on kuitenkin lukea tuokin teos ja vertailla, mitä eroa ajankuvassa ja tunnelmissa löytyneekään. Minusta on kuitenkin hieman outoa ja kummallista, että teos on julkaistu eri nimellä ja eri kustantajan toimesta. Herättää monia kustannuspoliittisia kysymyksiä.

 

Margit Hauser: Erika!

 

 

Margit Hauser

Erika

Alkuteos: Vertrauen in Erika

(Alkuteos ilmestynyt Orell Fussli Verlag, Zurich 1954)

Suomentanut Liisa Jalovaara

Gummerus, 1961

Kansi: Kaarina Hieta

Tänään viettää nimipäiväänsä: Riikka, Fredrika (kalenteriini (17/18) on pujahtanut myös miehinen muoto Fredrik). Onnitteluni.

Vuosi sitten tähän samaiseen, Tuijatan ideoimaan naistenviikon haasteeseen luin Margit Hauserin teoksen Erika perustaa kodin. Teos oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin löytää myös sitä edeltävän teoksen, ja nyt luettuani tämän teoksen, jossa Erika on seitsemäntoistavuotias, muotisuunnittelijaksi opiskeleva nuori neitonen, minulle jäi tunne, että näiden kahden teoksen välissä täytyy olla vielä joku teos, sillä hyppäys tuohon kodinperustamiskirjaan tuntuu liian suurelta. Mutta mene ja tiedä. Täytyy tutkia asiaa.

No, Margit Hauserin Erika -teos on hauska, lämminhenkinen tyttökirja. Ajallisesti kuvannee 50-luvun alkuvuosia. Teos sijoittuu Sveitsiin, Zurichiin, ja kaupunkikuvaus on sen verran elävää ja kaupunkikuvaa luovaa, että minun alkoi suuresti tehdä mieleni päästä käymään tuossa vanhassa eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Unelma, jonka toteutuminen tosin näyttää hyvin epätodennäköiseeltä.

Paikannimistöä:

Limmat-joki, Storchen-hotelli, Fraumunsterin torni, Pietarin kirkon kupoli Euroopan suurimpine kellotauluineen. Fahrin luostari, Kirchgasse,

Muodikkuudesta:

Sininen hame ja maissikeltainen, kaulaa myötäilevä pusero, joka jätti hoikat, kevyesti ruskettuneet käsivarret paljaiksi.

 Valkoinen pusero ja skottilainen kaulahuivi.

Erikan lisäksi Toblerin perheeseen kuuluu isä, kuuluisa taidemaalari Arnold Tobler, joka perheenisänä on hieman syrjäänvetäytyvä, taiteeseensa uppoutuva, mutta hädän hetkellä osaa tarttua asioihin omalla tavallaan. Erikan äiti, rouva Eleonora Tobler on miestään huomattavasti nuorempi, kieltenopettaja, ja sitten on 7-vuotiaat kaksospojat Bert ja Hein. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tapahtumia Erikan näkökulmasta. Kun Erikan äiti saa tarjouksen lähteä muutamaksi kuukaudeksi Espanjaan espanjan tulkiksi, työtarjous, jota ei voi vastustaa, sillä siinä voisi ansaita paremmin kuin kieltenopettajana Berliz-koulussa, joutuu Erika ottamaan vastuun perheestä.

Kerronta on mukaansatempaavaa, elävää. Paikallisesti orientoinutta, vaikka enhän minä tiedä, millaista elämä Zurichissa on ollut ihmisikä sitten, Elävää se kuitenkin on ja tapahtumat sykkivät Limmat-joen tahtiin sillä tavalla, että kuten jo sanoin, minun tekisi hirveästi mieleni päästä Zurichiin.

Kuvauksessa on pieniä suuria tapahtumia, nuoruuden polttavia kysymyksiä niin Erikan kuin ystävien näkökulmasta. Koskettavimpia omalla kohdallani ovat kaksospoikien tempaukset ja erityisesti heidän luonteidensa eroavaisuus tulee esille, kun pojat sairastuvat tuhkarokkoon ja toinen saa lisäksi angiinan. 

Kerronta on siis hyvin elävää ja aitoa. Tosin yksi pieni yksityiskohta saa mietteliääksi. Se voi olla suomennostekninen kysymys, en tiedä, mutta kun kuvataan, kuinka pojat ovat

salakuljettaneet kaksi vastasyntynyttä kissanpentua ----  ja edelleen kuvataan, kuinka ne ovat piiloutuneet ja takertuneet peloissaan sängyn alle, josa ne houkutellaan maidon avulla ja sitten ---- kuului hiljaista litkutusta ja poikien riemunhuuto: Fops nauttii ensimmäistä ateriaansa, niin eiväthän ne millään voineet olla vastasyntyneitä. Ei vastasyntyneitä, sokeita kissanpentuja voi erottaa emostaan, eiväthän ne selviäisi.

Mielenkiintoinen oli myös poikien määritelmä lentokoneen marssimisesta. 

Naistenviikon haasteesta kun on kyse, pitänee tehdä muutama huomio myös naisiin liittyen.

Ajattele Riki, naisolennot eivät saa Espanjassa käyttää pitkiä housuja. Sanoo Eleonora-äiti valmistautuessaan matkalle Espanjaan. Ollaanko siellä niin vanhoillisia? kysyy tytär, Mutta kyllähän Sveitsikin aika vanhoillinen oli, ainakin mitä tulee naisten äänioikeuteen. Vuosi sitten kiinnitin tuohon asiaan huomiota teoksen jatko-osassa ja tässäkin asia ohimennen mainitaan.

Ehkä teillä naisilla sittenkin pitäisi olla äänioikeus? Näin sanoo Werner Vischer, papiksi aikova, runoja kirjoitteleva nuori mies, jonka kanssa Erika on jo lapsuudestaan alkaen kulkenut yhdessä, käynyt pyöräilemässä ja soutelemassa.

Erilaisia naishahmoja teoksessa on täti Amélie, jonka tarkka silmä huomasi epäjärjestyksen ja asenne oli sen mukainen. Toisenlainen elämänasenne oli Lydia-tädillä, joka toisin kuin Amélie oli rauhallinen eikä niin turhantarkka. 

Erikan ystävä Martina on avioeroperheen tytär, joka suree isänsä uutta avioliittoa, mutta Erikan käytännöllisten neuvojen avulla saa elämänsä tasapainoon ja suhteen Monicaan toimimaan. Monicalta Martina kuulee hyvän neuvon:

Jokaisen tytön täytyy oppia jokin ammatti perusteellisesti, sillä etukäteen ei voi tietää, millaisia vaatimuksia elämä asettaa ja tuleeko hänelle ilman omia tuloja olemaan kylliksi rahaa, vaikka siltä nuoruudessa näyttäisikin. 

Monica itse on asianajaja, kuten Martinan isäkin.

Pidin tästä teoksesta todella paljon. Aloitus tosin oli hieman erikoinen ja itse tarinaan pääsy Zurichin vanhojen korttelien kuvauksesta kesti aikansa, mutta aloitus ja lopetus nivoutuivat yhteen. Tämä on hyvin Zurichilainen tarina muuttuvan elämänympäristön taitteessa.

 

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille!

 

Linda Olsson

Sonaatti Miriamille

Alkuteos: Sonata for Miriam

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus, 2009

379 s.

 

"Nyt minä olen täällä, Krakovassa, josta elämäni alkoi." Näin alkaa viuluvirtuoosi Adam Ankerin tarina. Tarina on monipolvinen ja alkaa oikeastaan Uudessa Seelannissa, jossa Adam on asunut yhdeksäntoista vuotta tyttärensä Miriamin kanssa. Sitten Miriam kuolee ja  Adamilla ei ole kuin historiansa. Historia, josta hän ei ole kertonut Miriamille, ja joka on hänelle itselleenkin osin salaisuus.

Adam löytää valokuvan Memorial Hall -museon eräässä huoneessa ja tunnistaa nimen Adam Lipski. Kuvan on jättänyt rouva Clara Fried, Adam Lipskin sisko. Adam lähtee vierailulle Claran luokse ja samalla matkalle omaan menneisyyteensä. Matka vie hänet ensin Puolan Krakovaan, ja sitten Ruotsin Tukholmaan, pienelle saarelle, tapaamaan Ceciliaa. 

"- Minä rakastin häntä. Niin paljon kuin ikinä kykenen rakastamaan, niin häntä rakastin. Mutta hän jätti minut ja lapsemme. Hän antoi minulle tyttäremme, Miriamin." Vanhan miehen silmät laajenivat äkisti. Hän tuijotti minua kuin iskun saaneena. - Hän teki mitä? hän kysyi niin käheästi, että hädin tuskin kuulin. - Hän luovutti lapsemme minulle."

Cecilialla on hänelläkin menneisyytensä, salaisuutensa.

Sonaatti Miriamille on erikoinen, hieman mystinenkin tarina rakkaudesta ja elämän kolhuista, pettymyksistä. Elämää varjostaa menetykset, sodan varjo, holokaustin epäinhimillisyys, joka tosin on löydettävissä vain rivien välissä, pienissä viittauksissa. Kaiken keskiössä on äänen ja äänettömyyden merkitys. Milloin on tarpeen puhua, milloin olla hiljaa? Hienosti viritetty, psykologinen teos, joka ehkä vaatii lukijalta enemmän kuin sanojen ymmärtämisen.

Kerronta on minä-muotoista. Ensin kerronta on Adamin näkökulmasta, sitten se vaihtuu Cecilian kerrontaan ja päättyy jälleen Adamin kerrontaan. Hiljainen, verkkainen kerronta virtaa eteenpäin. Ajallisessa kuvauksessa on pientä epäselvyyttä, mikä ilmenee, kun ensin kerrotaan, kuinka Adam oli "jättämässä Waiheken turvaisan saaren, kotini yli nejäntoista vuoden ajalta ja kohta kuvaillaan, kuinka hän katseli "alapuolella levittäytyvää kaupunkia ja ajattelin, että se oli ollut melkein kahdeksantoista vuotta kotini." Kuitenkin siitä, kun Adam ja Cecilia olivat eronneet on yhdeksäntoista vuotta. No, ei siinä ehkä sittenkään ole epäselvyyttä, sillä Adam oli ensin asunut Aucklandissa ja muuttanut sitten Waihekelle. Ehkä alapuolella levittäytyvä kaupunki oli Auckland, sillä Waiheke sijaitsi tässä kohtauksessa "jossain oikealla, vai oliko se vasemmalla", Mutta lukiessa tuollaiset pienet detaljit ärsyttävät. Täytyi taas hieman kaivella lisätietoa ja Uuden Seelannin kartan katselu kyllä selkeytti kuvaa.

Mielenkiintoinen, polveileva tarina, jota säestää Tymoteusz Karpowiczin runot joidenkin lukujen johdantona, sekä maailmankuulujen säveltäjien sävelet.

Suomi-bongaus: 

"--- suomalaista saaristoleipää"

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 18: Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä).

 

Merja Mäki: Ennen lintuja!

 

 

 

Merja Mäki

Ennen lintuja

Gummerus, 2022

415 + 1 s,

 

 

 

Merja Mäen Ennen lintuja on erikoinen teos. Sen kieli on alkuvoimaista, vahvaa ja perinteikästä, paikallisväritteistä. Vahvoja vaikutteita kalevalalaisesta maailmasta. Buabo, saiju, bunukka, "kasvaa täysmieliseksi". Sanasto luo omalta osaltaan miljöötä kiintoisasti, välillä hieman kummastustakin herättäen pertti (ei miehennimi vaan pirtti, tupa). Kuvaus on hyvin elävää ja kuvaavaa.Tunnelmallista ja aikaan, paikkaan sidonnaisuuksia luova. Eletään talvisodan vaiheissa Laaatokan karjalassa, Sortavalan Haavuksen saarella. Teoksen päähenkilö Alli kaipaa isänsä lailla kalastajaksi. Äitinsä, jonka ensimmäinen puoliso, Allin isä, on kuollut, taas sanoo, että Allin on löydettävä ammatti ja on laittanut vanhinpansa parantajanoppiin, kansanparannusta oppimaan. Mustasuola kynnyksellä ja lyylityskivet pihamaalla saavat kulmakarvat vähän kohottumaan, kaikkeen sitä ihmiset uskovat. Taikausko ja todellisest taidot ja luonnonlääkinnälliset keinot sekoittuvat. Allilla on pikkusko Ilmi, jonka kasvua "täysimieliseksi" odotetaan Kyse ei kuitenkaan ole muusta, kuin aikuiseksi kasvamisesta. Lisäksi on pikkuveli Tuomas, jonka kaksospuolikas Aatos on kuollut sodan alkumetreillä. Kun paikalle ilmestyy Sylvi, Tuomaan morsian, joka odottaa lasta alkaa Allin ja äitinsä väleihin tulla lisää skismaa, kun äiti alkaa katsoa Sylviä maireasti.

Allin ja äitinsä välit ovat hakauksessa. Alli kaipaa äitinsä hyväksyntää, rakkautta. Äitinsä taas on jäyhä luonne, kylmän, kalsena vaikutelman tekevä, joka puolestaan kaipaa Allin taholta kunnoitusta ja äidin tahtoon alistumista. Alli, ensimmäisestä avioliitosta olevana, jää jotenkin lapsipuolen asemaan. Ristiriita äidin ja Allin välillä jää selvittämättä, kaihertamaan, ymmärtämättä.

Sota jatkuu ja perhe jotuuu evakkomatkalle sukulaisiin Pohjanmaalle, josta Allin kasvatti-isällä (Ilmin ja Kaksosten isä) on kotoisin. Muun perheen lähtiessä evakkokyydillä jää Alli Sylvin kanssa kuljettamaan lehmiä jalkapatikassa. Allin ja Sylvin välit lähenevät, mutta elämä ei ole helppoa Allille. Hän saa käydä kovan koulun ennen kuin löytää paikkansa ja onnensa.

Olisin pitänyt tästä teoksesta paljonkin, jos lukunautintoa ei olisi häirinnyt muuan sanavalinta. Suomalaiset kirosanat vielä jotenkin sylkäisisin pois, vaikka niidenkin ylenmääräinen käyttö vie lukuhaluja, mutta kun "siunaus ja kirous" liitetään yhteen se menee liialti yli, olkoonkin, että teoksen kieleen kuuluu paikallisväri. Ajattelin jo, että jätän lukemisen sikseen, mutta sinnittelin loppuun.

Tosin minua hieman mietitytti tuo kalevalaisuuden vahvuus liitettynä sota-aikaan ja nelikymmen-luvulle. Onko se todella ollut niin vahvaa tuolloin?!  No, kyllähän sitä vielä nykyäänkin on kalevalaista jäsenparannusta sun muuta. Kalevalainen taikausko kulki käsikädessä ortodoksisten tapojen kanssa tässä teoksessa. Aika-aspekti oli tämän vuoksi hieman erikoinen ja vei mielen jotenkin paljon kauemmas kuin sotavuosiin. Myönnän, että tällaisen sisäsuomalaisen on vaikea tietää mitään itäkarjalaisesta elämänmenosta. 

Mistä annan erityiskiitoksen kustantajalle on panostuksen teoksen ulkoasuun. Kansi (suunnitellut Jenni Noponen) herätti heti lukuhalua. Upea ja vahva tarinaa tukeva. Lisäksi sisäkansien sininen aallokko tuo lisäarvoa. Laatokan aalloista nousee tarina Allista, meren ja aaltojen linnusta.

"Yö oli hauras ja hiljainen" 

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  30: . Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Merja Mäki sai tästä teoksesta Aamulehden Tulenkantaja -palkinnon.

Emily Wu & Larry Engelmann: Kuin höyhen myrskytuulessa!

 

Emily Wu & Larry Engelmann

Kuin höyhen myrskytuulessa - Kiinalaistytön tarina

Gummerus, 2008

Alkuteos: Feather in the Storm

Suomentanut Ari Ahola

Kansikuva: Meg Takamura/IZA Stock/Getty Images

384 s.

Opin laulamaan ja laskemaan leikkikentällä ja vähitellen minusta tuli taitava kuminarun yli hyppäämisessä. Pian pystyin hyppäämään narun yli edes sitä näkemättä seuraamalla vain edessäni olevien lasten liikkeitä. Opimme hyppäämään yhtenä joukkona ja välttämään harha-askelia ja toisiimme törmäämistä. Aluksi leikki oli vain hauskaa ajankulua. Huomasin kuitenkin ajan mittaan, että leikkimme oli ihanteellinen tapa valmistaa lapsia niihin odotuksiin, joita he kohtaisivat siinä sosialistisen samanlaisuuden maailmassa, johon me olimme syntyneet.

Wu Yimao on syntynyt perheeseen, jonka isä oli intellektuelli yliopisto-opettaja (samoin ilmeisesti äiti oli opettaja), Amerikassa aikoinaan opiskellut, minkä vuoksi perhe joutui "mustalle listalle" ja vastavallankumouksellisena isä joutui "leirille". Wu Yiamao eli Maomao oli myös vasenkätinen, mikä ei myöskään ollut sallittua. Maomao puhui myös Tianjinin murretta, mikä erottui muusta paikallisesta puhetavasta ja se aiheutti nauruntirskettä kuulijoissa. Pahin ongelma, johon ei voinut vaikuttaa oli kuitenkin tuo isän menneisyys, mikä mustasi maineen koko perheeltä.

Kuusikymmenluvulla Kiinassa syntyy kulttuurivallankumous. Perhe kohtaa lisää vaikeuksia.  Isä ja äiti lähetetään maaseudulle. Lapset jää  yliopiston yhteydessä olevaan päiväkotiin.

--- älymystö ei ymmärrä elämäntapansa todellista hintaa, eikä kykene uudistamaan ajatteluaan, sillä ajatukset kasvavat kokemuksesta. Ja jos ette kykene uudistamaan omaa ajatteluanne, olette epäpäteviä opettajaam opiskelijoita, johtaja päätteli. Sen vuoksi kaikki ylemmän opetuksen opettajat ja oppilaat muuttavat maaseudulle elämään talonpoikien keskuudessa --- 

Ajatukset kasvavat kokemuksesta kuulostaa ihan tajuttavalta ajatukselta, joltain, mitä voi soveltaa esimerkiksi, jos haluaa kirjoittaa kirjoja. On oltava kokemuksia, jotta voisi kirjoittaa kokemuksista, ymmärtää. Toisaalta tässä, tämän tarinan yhteydessä kyse on muusta. En ole juurikaan  perehtynyt Kiinan historiaan ja menneisyyteen, vaikka tiedän toki sen ihmisoikeustilanteen. Kulttuurivallankumouksen taustat ja vaikutukset ovat jääneet nimen tasolle. Kuin höyhen myrskytuulessa tuo yhden näkökulman noihin vaiheisiin eikä se ole mitenkään mairitteleva kuva. Mielenkiintoinen yhteensattuma tai kontravisio tähän teokseen oli taannoin YLE Areenasta katsomani dokumentti suomalaisista maolaisista joskus 60/70-luvun vaiheissa. Ei ymmärrä, ei ymmärrä, paitsi sen, että pieni ihminen yhteiskunnan suurissa rattaissa saattaa pahasti musertua, kun mennään ääri-ilmiöihin, eikä ymmärretä että olemme yksilöitä, emme massaa.

Kuin höyhen myrskytuulessa on kiinalaisen tytön tarina, kasvusta vallankumouksen keskellä, hyljeksittynä, mutta periksiantamattomana. Kerronta oli sujuvaa, minä-kertojan näkökulmasta. Tämä oli suht nopealukuinen, kiinnostava, ajatuksia herättävä teos. Paikka paikoin kuvaus kävi kyllä etovaksi.  Odotin kyllä, että tarina päättyisi muuttoon pois maasta, mutta ei. Emily Wun muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kattavat yhdeksäntoista vuotta hänen elämästään ja päättyvät siihen, kun Mao kuolee ja alkaa uusi vaihe Kiinan politiikassa. Wu Yiamao hyväksytään yliopistoon, ja hän pääsee kotiin vuorilta, johon "oppineena nuorena" hänet oli määrätty elämään maaseudun väestölta oppia ottamassa. Minua olisi kovasti kiinnostanut, miten hän (ilmeisesti) lähti maasta ja miksi? Miten hänen perheenjäsenille kävi?

Kauneutta muuten rujoihin kokemuksiin tuo muutama kiinalainen runo, erityisesti tämä, jos oikein olen tulkinnut Li Pon runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen (tiedot alkulehdeltä).

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla,

Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.

Persikankukka ui virran myötä kauas pois.

On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

 

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 29: Kirjassa on minä-kertoja

Teoksesta muualla:

Järjellä ja tunteella piti tätä monella tapaa vaikuttavan teoksena

Anne Catherine Bomann: Agathe!

 

Anne Catherine Bomann

Agathe

Suomentanut Sanna Manninen

Gummerus,  2020

122 s.

Agathe päätyi lainakirjapinooni lähinnä kauniin kannen takia, mutta myös ensivilkaisu sisältöön vaikutti. Ajattelin, no, miksei voisi kokeilla jotain erilaista, sillä erilaista tavalliseen lukutottumukseeni tämä oli.

Teoksen päähenkilö on 72-vuotias psykiatri, joka odottaa eläkkeelle pääsyä ja laskee, kuinka monta potilastapaamista hänellä vielä on jäljellä. Sitten hänen sihteerinsa Madame Surrugue (älä kysy minulta, miten se lausutaan) ilmoittaa, että olisi tulossa aivan uusi potilas, joka on ollut hoidettavan vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen vuoksi. Psykiatri ei millään haluaisi enää uutta potilasta, jonka hoito jäisi kesken, kun hän jää eläkkeelle, mutta niin vain kuitenkin Agathe ilmestyy paikalle ja tapaamisista sovitaan.

Kerronnallisen näkökulma on psykiatrin, jonka nimeä ei mainita, Hän on tarinan minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin. Vaikka teoksen nimi on Agathe, niin Agathe ei oikestaan ole teoksen päähenkilö, vaan päähenkilö on tuo nimeltä mainitsematon psykiatri, jonka eläkkeellejäämisen Agathe ilmestyy sekoittamaan. Jos Agathe tarvitsee apua, niin sitä tarvitsee paitsi Madame Surrugue, jonka aviomies sairastaa syöpää, miyös psykiatri itse, jonka elämänilo on kadokissa. Potilaita kuunnellessaan hän piirtelee lintuja ja kuuntelemisen taito on vähän kysymysmerkki. Ilmeisesti jotkut potilaat kuitenkin saavat avun. Ja psykiatrinkin elämä saa uuden suunnan Agathen ilmestymisen myötä.

Hieman erikoinen pienoisromaani, jonka ajallinen miljöö oli minulle hieman hakusalla. Joitakin vuosilukuja mainittiin, mutta saattoiko niistä päätellä aikaa on hieman epäselvää. Ehkä sillä ei niin väliä olekaan. Ajattomuus ehkä on ihan hyvä kuva tästä teoksesta. 

Ihan kaunis, miellyttävä tarina, jonka luki ilman vastahankaa, vailla suurempia intohimoja tai mielenpäälle jääneitä kysymyksiä. Erityisesti lukiessani ponnahti kuitenkin esille omenakakun resepti. Se sai miettimään, josko minäkin pitkästä aikaa pystyisin leipomaan, haluaisin leipoa, mutta taitaa jäädä ajatuksen tasolle.

Tuijata sen sijaan on löytänyt teoksen hienouden ja lohduttavuuden.  Hänen postaustaan lukiessani muistin, että läheisyyden tarve on tärkeä teema tässä teoksessa. Ja hänen postauksensa saa myös miettimään, että tämän voisi ehkä lukea uudelleen uusin kirkastuinein silmälasein. Osoittaa kuinka tärkeitä kirjablogit ovatkaan.

Kim Thúy: Em Rakasta!

 

Kim Thúy

Em Rakasta

Alkuperäisteos: Em

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus, 2021

123 s.

Pieni ja ohut teos. Luvut lyhyitä, ilmavia, kerronta jaarittelematonta, selkeää. Se kerrotaan, mikä on olennaista, mikä tapahtui, mitä seurasi. Rivien väliin jää paljon tyhjää, tilaa ajatuksille, tunteille, jotka nousevat sieltä kerronnan maaperästä. Ilmavuudessaan ja lyhykäisyydessään tämä teos on silti hyvin raskas, painava. Sota ei koskaan ole kevyttä, vaikka päätöksiä voidaankin tehdä kevyesti. 

Tämä teos kertoo Vietnamin sodasta ja siitä, mitä kaikkea se sai aikaan. Sodan mielettömyyden taustalla kasvaa kuitenkin rakkaus, toisesta välittäminen.

En ole juurikaan tiennyt Vietnamin sodan taustoista, vaikka sen maailmanpoliittinen merkitys onkin ollut tietoisuuteni reunamilla. Tämä oli melkoisen järkyttävä teos, mutta avasi historiallista kontekstia. Tosin ajallinen kulku hieman hämärtyi paikka paikoin eikä tämä täysin vaikuta kronologiselta teokselta, vaikka henkilöiden suhteen teos kulkee suurin piirtein sukupolvesta toiseen. Ensin on Aleksander ja Mai, sitten syntyy Tam, Em. Jossain kohtaa kuitenkin nykyaika ja menneisyys, ainakin minun mielessäni, sulautuu  yhdeksi ja mietin, mitä aikaa tässä eletään. Ollaanko vielä 70-luvulla? Mietin myös ovatko teoksen henkilöt fiktiivisiä vai todellisia. Tässä on kuitenkin vahva historiallisuus läsnä ja todellisuuden kuvaus. Minun täytyi hieman googlailla teoksen historiallisia yksityiskohtia, kuten My Lain verilöyly ja Babylift, joista en tiennyt mitään. En tiedä, olenko yhtään parempi ihminen, kun nyt tiedän, mutta tiedän, että tämä ei ollut mikään turha teos luettavaksi.

Suomi-bongaus:

Koska William ei enää poistunut kattohuoneistostaan hän palkkasi Emma-Jaden matkustelemaan maailmalla ja kertomaan kokemuksistaan --- --- Suomessa järjestetystä kongressista, jonka aiheena oli jäätikköjen sulamisen seuraukset, erityisesti vapaaksi päässeet, tuhansia vuosia vanhat virukset ja bakteerit.

--

Kirjallinen maailmanvalloitus: Vietnam

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.

Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä