Juhani Syrjä
Juho
Monologiromaani
Gummerus, 2008
667 s.
Huh, mikä luku-urakka, mutta tulipa luettua, vaikka laahustaen, silmät sikkarassa keskiyön tunteina viimeisiä sivuja kääntelin. Minulle suositeltiin tätä teosta, kun kysyin eräältä tutulta suositusta teoksesta, josta saisi virikettä tunteiden ilmaisemiseen. Minusta tässä ei paljon tunteita esitelty eikä ilmaistu tai sitten se tehtiin tavalla, jota minä en ymmärtänyt.
Juho on yhden miehen tarina elämästään ja suvustaan. Tarina alkaa vuodesta 1918, kun 18-vuotias torpan poika lähtee punaisten riveihin ja päättyy vuoteen 1984. Teoksessa kuvastuu suomalaisen "neuvokkaan, lannistumattoman" miehen kuva, kuten takakansitekstissä tuodaan esille.
Teoksessa on paljon "ammatillisia kuvauksia", jotka eivät suuremmin innostaneet, päinvastoin olisin mielelläni jäänyt niitä vaille. Mielenkiintoista oli ajankuva ja päähenkilön suhtautuminen kulloiseenkin poliittiseen ajankohtaan.
Ensialkuun teosta lukiessani ajattelin lukevani ihan tavallisen mattimeikäläisen, köyhistä oloista punnertaneen miehen tarinaa, mutta mitä pitemmälle etenin, sitä yllättyneemmäksi kävin. Sain huomata, että ei tämä olekaan mikä tahansa torpparista isännäksi -tarina, vaan osa suomalaista kulttuurielämää. Monologia pitävä mies saa miniäkseen sanataituri Kirsi Kunnaksen ja lapsen lapsikseen "Epun". Suurin yllätys tuli eteen kuitenkin mitä lähemmäs loppua tulin. Ei tämä minä-muotoon kirjoitettu monologia pitävä tarinoitsija voi olla itse tätä kirjoittanut, niin kuin ensi alkuun ajattelin. Juho on pojan kunnianosoitus isälleen.
Muutamia erikoisempia ilmaisuja:
Imelän kuuma värinä
Puut vihelsivät uunissa ja itkivät päistään vettä
Siipiä myöten oli oltava
--
Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 23: Kirja on iso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti