James Oliver Curwood: Vaaran polulla!

James Oliver Curwood

Vaaran polulla 

Alkuteos: The Danger Trail

Suomentanut Eero Alpi

Karisto, 1942

211 s. 

Aloitus: Howland tunsi ehkä ensimmäisen kerran elämässään haaveellisuutta; hänessä hehkui halu saada kokea jotakin outoa, uutta ja haaveellista. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet kultaisten, mutta jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot. 

Päähenkilö Jack Howland on ammatiltaan insinööri, 31-vuotias. Hän on kotoisin Yhdysvaltain Illinoisista, pieneltä farmilta, josta on lähtenyt "takomaan omaa kohtaloan". Hän oli myynyt sanomalehtiä, päässyt juoksupojaksi erääseen insinööritoimistoon ja kunnianhimo oli herännyt ja se kasvoi kasvamistaan, kunnes eräänä päivänä hän sai tehtävän, josta hän oli haaveillut kaikki oppivuotensa.

Howland, me olemme päättäneet uskoa  teillw Hudson-lahden rautatien rakentamisen. --- --- Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon  teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä". Voitte ilmoittautua Le Pasiin ...

Tarina alkaa Saskatchewanin Prince Albertista ja vanhasta Windsor-hotellista, jossa hän ensimmäisen kerran kohtaa Jean Crosset -nimisen miehen, joka on puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani.

Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon... 

Mainittakoon, että myöhemmin mainittua, kyseisen henkilön liikkumistyyliä,  sipsuttelua  hieman ihmettelen. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että mies, erämaan kesytön kulkija s i p s u t t e l i s i.  Kiinnitin huomiota myös sikarinpoltteluun, mitä pidin hieman epäuskottavana piirteenä, enkä kyllä itse paljonkaan sytyttelisi tulitikkuja dynamiitin lähellä.

Toinen henkilö, johon Howland 'törmää' on mykkä Meleese. Nuori ja kaunis nainen, johon Howland kohtalokseen rakastuu. 

Meleese on esiintynyt mykkänä, mutta se osoittautuu valheelliseksi. Howland joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää siitä Croissetin avustuksella, joka on seurannut Howlandia. 

Howlandin matka jatkuu rautatietyömaalle Wekuskoon, jossa aiemmin toimineet Gregson ja Thorne -nimiset miehet eivät halunneet enää työskennellä toimessaan. Heitä on kohdanneet erinäiset onnettomuudet. Ja onnettomuuksiin joutuu Howlandkin, tai sanotaan, että erittäin kiperiin tilanteisiin, joihin vain kirjailijan mielikuvitus voi miehen viedä.

Croissetin ja Howlandin, samoin kuin Howlandin ja Meleesen suhteet ovat ristiriitaisia. Välillä kumpikin tahoillaan haluaa auttaa Howlandia, välillä he toimivat miehen pään menoksi. Croisset sanoo välillä suoraan Howlandille, että tämä ansaitsisi kuolla, hän tappaa tämän, mutta ei sitten kuitenkaan tapa. Kuka ja mikä on lopulta kaiken takana? Loppukohtaus käydään suljetussa majassa, johon Howland on suljettu ja jossa tämä odottaa milloin häneen, seinissä olevista ampuma-aukoista iskeytyy luoti. Kello käy vääjäämättömästi ...

Tämä ei ehkä ole parhainta Curwoodia. Mutta onhan tämä jännittävä, erämaahenkinen kostotarina, jossa selvitetään omankäden oikeudella niin menneisyyden rikoksia kuin rakkauden solmuja.

---

Halki Kanadan  -lukuhaasteeni: Tarinassa liikutaan Saskatchewanin ja Manitoban maisemissa

Mitä muuta:

Teos on ilmestynyt myös nimellä Jack Howlandin seikkailut. Kuvakaappaus Antikvaari.fin sivuilta. Tässä vanhassa painoksessa on todella upea kansikuvitus. Olisi kiva tietää tekijä. 

Sekä WSOY:n Riksin sarjassa nimellä Kuolemanmajan salaisuus, mikä onkin aika osuva nimisuomennos teokselle. Suomentaja onkin eri kuin aiemmin ilmestyneessä. Kuvakaappaus antikvariaatti.net

Teoksen on lukenut nimellä Kuolemanmajan salaisuus Jokke, jonka mielestä "kirjan tenho perustuu erämaan kuvaukseen ja salaperäisyyteen."

Triviaa:

Curwoodin teos ilmestyi alkujaan 1910. Siitä on tehty mykkäajan elokuva vuonna 1917. Teoksen taustalla on rautatien rakentaminen Hudsonin lahdelle, joka valmistui 1929 (I maailmansota keskeytti hankkeen, joka oli alkanut jo 1910 tai hieman aiemmin). Rata yhdistää The Pas'n (Curwoodin kirjassa Le Pas) Churchiliin Hudsonin lahdella. 

Mikkel FØnsskov: Kirkas yö!

Mikkel FØnsskov

Kirkas yö

Alkuteos: Den lyse nat

Suomentanut Elina Lustig

Karisto, 2026

368 s.

 Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena esittely- ja markkinointitarkoituksessa. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan henkilökohtainen mielipide ja näkemys, omat ajatukseni lukukokemuksesta.

"Kauan ennen kuin oli olemassa klassista musiikkia, meillä oli käytössä vuorolaulu. Se oli ensimmäinen tunnettu laulumuoto, joka voidaan yhdistää varsinaiseen yhteislauluun. Vuorolaulussa ihmisjoukosta astui esiin yksi henkilö, joka lauloi yksin säkeistöt, kun taas muu väki liittyi mukaan kertosäkeessä. Kuvitelkaa naisia, jotka kulkevat pelloilla ja rupeavat yhtäkkiä laulamaan, tai merimiehiä, jotka vetävät köysiä tai nostavat purjeita laulunsa tahdissa. Tai marssivia ihmisiä. Nämä ihmiset tekivät rytmikästä työtä, ja juuri pysyäkseen rytmissä he lauloivat."

Mikkel FØnsskovin Kirkas yö on kunnianosoitus tanskalaiselle muusikolle Oluf Ringille ja tanskalaiselle laulurunoudelle sekä niille naisille, jotka keskitysleirijulmuuksien keskellä löysivät lauluista voimaa, vaikka laulaminen ja kuorotoiminta olikin kiellettyä.  

Kirkas yö on koskettavasti kerrottu tarina musiikin voimasta ja laulujen merkityksestä kansallisen identiteetin ja ihmisten välisen yhteishengen luomisessa. Laulu luo toivoa, antaa rohkeutta, voimistaa mieltä. 

"Ehkä kysytte itseltänne, onko sillä mitään merkitystä, että olemme nyt täällä taivasalla laulamassa. Laulamalla emme voita sotia, mutta saamme aikaan jotain muuta: laulaminen  sitoo meitä yhteen --- --- Oluf vaikeni ja antoi katseensa valetaa ihmisjoukossa. Jumala antakoon sinulle tulevaisuuden niin kuin antoi muistot. Rakastan sinua, Tanska, isänmaani. Sillä tavalla sanotaan yhdessä Tanskan kauneimpiin kuuluvassa laulussa. Emme saa ongelmia  väistymään laulamalla, mutta voimme muistuttaa toisiamme, että jonain päivänä nämäkin synkät ajat päättyvät. Laulakaamme, ja seisokaamme rinta rinnan."

Samoin kuin laululla on siivet, jotka kantavat yli vaikeuksien, on Mikkel Fonsskovilla taito kertoa tarinansa niin, että  draaman kaari nousee hitaasti, mutta vakuuttavasti laskeutuen suvantoon. Hän rakentaa tarinaansa pienin harkituin elein, luoden  hahmoja, jotka ovat lihaa ja verta, kuten asemanhoitaja Mogensen, joka hoitaa kuntoaan ensin kapteeni Jespersenin liikkeiden myötä, mutta siirtyy sitten pilatekseen tai meijeristipariskunta, pieni herra Winther  rouvansa Dagnyn kanssa, jonka silkkisukissa saattoi olla silmäpako. 

Kirkas yö on fiktiota ripauksella faktaa. Teoksen päähenkilö Oluf Ring vaimonsa Marien ja poikansa BØrgen kanssa. Olufin perhe on faktaa, todellinen, oikeasti elänyt perhe, jonka varaan, muutoin fiktiivinen tarina suurelta osin rakentuu. Tätä faktan ja fiktion osuutta kirjailija tuokin loppusanoissaan esille.

FØnsskovin kerronta on maanläheistä ja yksinkertaisuudessaankin sävähdyttävää. Se vie mukanaan, lukija ottaa hahmot omakseen, niin, että heidän puolestaan pelkää, toivoo - elää niin myötä- kuin vastakarvaan.

Olufin perheen ohella muita henkilöitä ova mm: Nete Holm, Olufin vuokralainen, jonka juutalainen tausta luo jännitteen draaman kaareen, Johtaja Berg, joka kaikessa noudattaa sääntöjä ja katsoo Olufin opetustavan liian vapaamuotoiseksi ja joka haluaa pojastaan matematiikanopettajan, vaikka poika Anders haluaa Jazzmuusikoksi tai kirjailijaksi. Andersin ja Neten välille syntyy suhde, jota isä Berg ei katso hyvällä. On Niels ja Ragna, Erna Olsen jne, joiden kaikkien myötä pieni yhteisö saa kasvot, jotka peilaavat aikaa ja natsimiehityksen tuomaa murrosta.

Kirkas yö herätti minussa erityistä kiinnostusta kevään kirjauutuuksissa. Odotin, että tarinassa korostuisi enemmän musiikin ja laulun merkitys vastarintatekona, ja kyllähän se sitä oli, vaikka ei siinä muodossa kuin olin ajatellut. En kuitenkaan ole pettynyt, vaikka ennakkoajatus ja -odotukset olikin hieman toisenlaiset.  Vastarintatoimintaakin tässä kuvataan, vaikkakin pääpaino on musiikissa ja laulun voimassa. Pienen yhteisön näkökulmassa. Ja se juuri on tarinan hienous. 

 

 

Kiitos kustantajalle lukukokemuksesta, joka oli ajatuksia herättävä, sai hakemaan lisätietoa ja pohtimaan asioita.  

 

Lopuksi vielä muutamia huomioita, jotka nousivat esille. 

Ajankuva versus nykyaika:

– Sepä olisi jotain, jos jonain päivänä keksittäisiin miten tehdään juustoa ilman lehmänmaitoa.

 – Höpöhöpö isukki.

 –Vaimosi on oikeassa, Johannes, Mogensen  huudahti ja ravisti päätään. – Miten minun voini muka voisi olla peräisin kasveista. 

Kirjallisuusviittauksia:

Sophus Claussenin romaani FrØken Regnvejr  

Kai Hoffmanin teksti "Laula Tanska, anna sydämen puhua, sillä runo ja laulu ovat sydämen kieltä"

Mainittakoon, että teoksen lopussa on listaus kaikista lauluista ja musiikkiteoksista, joihin teoksessa viitataan.  

Hieman espanjaa:

Por una Cabeza, todas las locurus. Su boca que besa, borra la tristeza, calma la amargura. 

Suomibongaus:  

1. Aseman edustalla Oluf pysähtyi lehtikioskille, jonka juureen oli kasattu sanomalehtipinoja. Oluf katsoi mylviviä lehtiotsikoita: Nationaltidende raportoi ankarista talvisäistä ja venäläisistä joukoista Suomessa. 

2. Olen juuri lukenut Peter de hemmer Gudmesta, Ragna sanoi ja työnsi kahvin syrjään. Hän oli Nationaltidenden sotakirjeenvaihtajana Suomessa ja julkaisee kohta uuden kirjan. 

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 17 Kirjassa mennään piiloon  

Henry Denker: Hoitaja vuorilla

 

Henry Denker

Hoitaja vuorilla 

Alkuteos: Kincaid

Suomentanut Auli Hurme

Kirjakerho Johanna, 1986 (Karisto)

366 s.

Hoitaja vuorilla on  Kate Kincaid, nuori sairaanhoitaja, joka saa tarpeekseen suuren kaupunkisairaalan oloista. Varsinkin, kun hän joutuu napit vastakkain synnytyslääkärin kanssa, joka haluaa "pöydän puhtaaksi" viikonlopun viettoon" ja määrää monisynnyttäjälle lääkettä, joka vaarantaa tämän. Seurauksena on lapsen menehtyminen, joka olisi voitu välttää ja johon Kate omalla toiminnallaan pyrki vastoin lääkärin määräyksiä. Kate saa toiminnastaan nuhteet, mutta ei potkuja. Hän saa kuitenkin ylihoitajalta esitteen Vuoristosairaalasta, joka on myös koulutuskeskus, tutustuu aiheeseen, tekee hakemuksen ja tulee hyväksytyksi. 

Vuoristosairaala sijaitseee Adelphissa, Appalakien vuoristossa, jossa kaupunkielämään tottunut ylipäättäväinen Kate saa vastaansa vuoriston erilaisen kulttuurin, niin kielen kuin tapojen suhteen. Kate päättää kuitenkin, että hän selvittää kykynsä ja pätevyytensä ja käy vuoden mittaisen koulutuksen tullakseen perheterveydenhoitajaksi ja kätilöksi.  

 "Te vaaditte liikaa itseltänne. Olette aina vaatinut. Miksi? Todistaaksenne, että teillä on kauneuden lisäksi myös älyä , vai?" Kysyy tohtori Ray Boyd Katelta. 

Ray Boydista tulee Katelle tärkeä henkilö. Se, että Katella on poikaystävä Howard Brewster, ei estä Katea ja Rayta läheisemmästäkin suhteesta, jossa uskollisuus poikaystävää kohtaan saa kyytiä. Teoksen kansikuva kuvastaakin hyvin teosta tältä osin. Kate on kahden miehen välissä.  Ray on lääkäri, ymmärtää Katen ammatilliset pyrkimykset, Howard on nuori lakimies, jota Kate kutsuu lempinimellä Haukka, ja jolla on ensimmäinen juttunsa Korkeimmassa oikeudessa. Howard ei oikein ymmärrä Katen pyrkimyksiä, vaan haluaa Katen emännöimään hänen asianajoillallisiaan.  Kummanko Kate lopulta valitseekaan. Elämän vuorilla pienessä maaseutuyhteisössä vai kaupunkielämän Howardin rinnalla?

Olen aikoinani pitänyt paljon Denkerin sairaalamaailmaan sijoittuvista tarinoista. Jokin aika sitten lukemani Aivoleikkaus ei sykähdyttänyt ihan samalla lailla kuin aiemmin. Tämä Hoitaja vuorilla oli innostavampi. Tässä oli tarpeeksi jännitettä, eikä aiemmat muistikuvat häirinneet lukunautintoa. Ihmissuhteita, terveydenhoidollisia haasteita ja kohoava draamankaari, kun hiilikaivosalueella tapahtuu maanvyöry pitävät jännitteen hyvin kasassa. 

Minua jäi kuitenkin kiusaamaan se, että vaikuttaa siltä, että Kate jättää bensat maksamatta, vaikka tekstissä puhutaan luottamuksesta. Tämä johtuu siitä, että ensin piti tankata ja sitten käydä maksamassa, mutta tankin oli ehtinyt täyttää joku ystävällinen henkilö, mutta missään ei mainita, että Kate olisi palannut ilmoittamaan määrän, kuten häntä oli neuvottu, vaan keskusteltuaan paikalla olleiden henkilöiden kanssa hän lähtee ajamaan kohti asiakastaan. Onko jätetty jotain suomentamatta, vai onko vain jätetty rivien väliin lukijan pohdittavaksi, mitä tässä kohtauksessa tapahtuikaan.

Toinen pohdituttava seikka on: Kuka kirjailija on sanonut:

"Vain yksi asia on pahempi kuin se, ettet saa mitä haluat. Se, että saat sen." 

No, yllätys, yllätys, kirjailijahan on Oscar Wilde, jonka teoksesta Lady Windermere's Fan ajatusta on siteerattu. Näin, jos tekoälyvastaukseen on luottaminen.

---

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 30: Kirja on sidottu 

Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus!

Kaisa Viitala

Klaanin tulevaisuus

Karisto, 2026

464 s. 

Agnes Hunterin, nykyisin rouva McTorrian tarina jatkuu huikean vaihtelevissa tunnelmissa. Seikkailua ja jännitystä on riittämiin puhumattakaan henkilökohtaisista haasteista, joita tulee vastaan niin avioliitossa kuin suhteissa lähimpiin. Oman osansa arjen haasteista saa myös Fingalin sisko Ailsa, jonka synnytys on käsillä ja josta seuraa erinäisiä ongelmia niin Ailsalle kuin muillekin tarinan henkilöille. Varsinkin, kun Fingal lähtee klaanitapaamiseen ja vaatii Agnesin mukaansa, josta siitäkin syntyy mittavia hankaluuksia ei vain Agnesille vaan Fingalille itselleen.

Yllätykselliset juonenkäänteet puhumattakaan odotetuista tai ei niin odotetuista tapahtumista pitävät lukijan hyvin otteessaan. Kerronta on sujuvaa ja kielellinen ilmaisu reipasta  ja kuvailevaa. Henkilöiden luonteenpiirteet saavat lisävahvistusta, saavatpa uusia ulottuvuuksiakin. Erityisesti Ailsan luonne vahvistuu ja kehittyy.

Kuvaavuudesta:

Agnesia vavisutti muukin kuin kylmä tuuli, joka puhalsi järven yli ja sai veden väreilemään mustan silkin tapaan.

EDIT: Fiba vaihdettu muotoon Hämmentävä kohta:

Ettäkö hän kiipeäisi itse nuoraportaita! Miten Millie kuvitteli hänen kykenevän laskeutumaan niitä pitkin. Vaikka hänellä oli miten vahvat kädet, hänen olisi pitänyt pystyä astumaan alimmalta nuora-askelmalta heikoilla jaloillaan veneeseen, joka heiluisi... Ewen siirtyi laiturin reunalle, ja Agnes tunsi miehen vetävän syvään henkeä, ennen kuin tämä haki jalansijaa, kyykistyi ja kumartui laskemaan rouvansa alas ---- Ewen oli kuitenkin laskemassa Agnesia, Ei Millietä. 

Ajatuskatkos vai mikä lienee tullut eteen, tässä vain on kerronnallinen tarkkuus herpaantunut, kun Agnesista äkkiä tehdäänkin Ewenin rouva. Lukijalle jää epäselväksi oliko Ewen laskemassa Millietä, joka siis oli hänen rouvansa vai Agnesia Millien vielä katsellessa laiturin päällä, vai oliko rouva jo laskettu alas. Ymmärtääkseni kuitenkin vielä laiturilla katselemassa Agnesin selviämistä veneeseen. Täytyy muutenkin sanoa, että tätä nuoratikkailla kiipeämiskuvailua olisi voinut hieman miettiä ja  sillä ainakin itseni oli hyvin vaikea kuvitella sitä "sirkusmaista kiipeilyä", jota muutamissa kohdin kuvaillaan, Uskottavuus hieman kärsii tältä osin. 

Ei sillä, tästä yksittäisestä, sanoisinko hieman hiomattomasta kohdasta huolimatta, viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ja viimeisen sivun kääntyessä jäin jo malttamattomana haikailemaan seuraavaa osaa.  Ja täytyy sanoa, että kun sekin sitten on luettu niin jäänen kyllä pohdiskelemaan, mistä löytyykään seuraava yhtä ihastuttava ja valloittava tarina kuin tämä Skotlannin nummille ja linnoihin sijoittuva klaanitarina. Harvinaista herkkua romanttisen historiallisen tarinan ystäväville ja harvinaisuudessaan sitäkin nautinnollisempaa.  Harmittaa vain, kun en hetimmitten tullut hankkineeksi omaksi sitä ensimmäistä osaa, jonka lainasin kirjastosta. Nyt sitä saa metsästää kovakantisena päällyspapereineen kaikkineen ties kuinka kauan ties mistä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 5: Kirjassa käsitellään vanhemmuutta

F. R. de Chateaubriand: Atala Seikkailu aarniometsässä

Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa

F. R. de Chateaubriand

Atala Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912

Luettu Projekti Gutenbergista 

Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista  Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.  

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa  hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä. 

Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi" 

Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan,  eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää. 

Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka. 

Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.  

No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan. 

Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.  

Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät. 

"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista  levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.  Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."

Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun. 

Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa. 

Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.

Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan". 

Norah Lofts: Viinitarhan villivarsa!

 

Norah Lofts

Viinitarhan villivarsa

Alkuperäisteos: The Story of Maude Reed

Suomentanut Kaarina Jaatinen

Karisto, 1978

140 s. 

 

 

 

Hän oli niin ystävällinen ja kaunis että minusta tuntui, että olisin voinut kertoa hänelle kaiken niistä leikeistä, joissa minä olin Sir Reed. Jokin varoitti minua kuitenkin. Ensinnäkin leikit olivat salaisia ja sitä paitsi niistä puhuminen olisi tehnyt ne vähemmän todentuntuisiksi ja sitten oli vielä kolmaskin syy - eiväthän sellaiset asiat kuuluneet Melusinen maailmaan. Olin täysin tietoinen tästä ristiriidasta, oli olemassa sievä, herttainen ja sulotuoksuinen naisten maailma ja kova ja ankara miesten maailma. Oli kuin olisin isutnut veräjällä kahareisin, olin puolittain kummankin puolella. Samassa tajusin että oli olemassa vielä kolmaskin maailma --- --- neulan ja niiausten ja juorujen ja päähineiden hallitsema maailma ja toisella puolella kynien ja kirjoitetun sanan maailma. 

 

Maude Reed on 12-vuotias tyttölapsi 1400-luvun Englannissa, Baildonissa. Hänen isänsä on kuollut. Isänisä, eli isoisä Reed on villakauppias. Äiti Anne ja isoisä toivovat Mauden veljestä Walterista jatkajaa isoisän villakauppias-ammatille, mutta Walteria kauppiaan ura ja lampaiden kasvatus kiinnosta. Hän haluaa musikantiksi ja luutunsoittajaksi. Maude sen sijaan haluaa villakauppiaaksi. Esteenä vain on se, että hän ei ole poika. Äiti lähettää Mauden kotoaan Vanhasta Viinitarhasta Sussexiin, Beauclairin linnaan tuttavansa Lady Astallonin kasvatettavaksi nuoren naisen tapoihin. 

Nuoren naisen tavat saavat jäädä sivuun, kun Beauclairissa Maude tapaa Lady Melusinen, joka alkaa opettaa Maudea kirjoittamaan ja lukemaan, mutta myös suunnilleen ikäisensä pojan Henry Ranconin, joka toivoo tulevansa ritariksi. Henryn kanssa Maude leikkii ritarileikkejä.

Mauden elämä suuntautuu kuitenkin toisaalle ikävien tapahtumien myötä ja hän päättää karata yksinään takaisin kotiinsa. Miten yksinäinen tyttölapsi selviää pitkästä matkastaan. Maude saa huomata, että hän ei ole aina ihan ajantasalla tapahtumien merkityksestä. Kun hän vihdoin saapuu kotiin, saa hän nähdä äitinsä suremassa menetettyä poikaansa ja isoisänsä liikuntakyvyttömänä. Kaikki on ihan kurjassa kunnossa. Mitä täällä oikein on tapahtunut sen vuoden aikana, minkä hän on ollut poissa. Mikäs se Firmankaan on miehiään. Siitä Maude on pian selvillä ja pienestä iästään tuntee itsensä "ikäistään vanhemmaksi".

Viinitarhan villivarsa  on ihan rattoisa lukukokemus nuoresta tytöstä, joka haluaa jotain, mikä ei ole ihan tyypillistä ajassaan ja olossaan. 1400-luvun miljöö avautuu pienin hienoin pistoin, kuin merkkuuliinan kuviot. Kerronta on minä-kertojan kuvausta, jälkikäteen kerrottua muistelua tietystä ajankohdasta ja tapahtumista. Ruusujen sotaan viitataan, mutta itse sota on vasta ollut tulossa tämän tarinan aikaan, ei vielä läsnä. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, ehkä nimen olen nähnyt jossain. Romantiikkaa ja historiaa yhdistävään kirjallisuuteensa voisi ehkä tutustua enemmänkin tämän teoksen nojalla, joskin tämä nuortenkirja on mahdollisesti poikkeus muuten aikuisille suunnatussa tarjonnassa. 

 

Merri Vik: Kirjoita muistiin, Lotta!

Merri Vik

Kirjoita muistiin, Lotta

Alkuteos: Skriv upp dett, Lotta

Suomentanut A.-M. Helminen

Karisto, 1975

156 + 1 s.

Kansi: Heidi Lindgren

Lotta on tyttö, jolle sattuu ja tapahtuu. Lotan paras ystävä on Giggi. Lotalla on isosiskot Malin ja Gerd sekä isoveli Knat, oikealta nimeltään Torkel. Lotan perhe on keskiluokkainen, hyvin toimeentuleva ruotsalainen perhe, jossa isä käy töissä ja äiti on kotona tai puuhailee mitä puuhailee. Alkujaan tämä teos on ilmestynyt 1962, joten tästä voi päätellä, että Lotta-kirjojen miljöö on 1950-60-lukujen vaihde. Lotta asuu kaupunkiympäristössä, mutta ei missään suurkaupungissa kuitenkaan. Iältään hän 14-vuotias, pian viidentoista. Lotta-kirjoja on ilmestynyt yli neljäkymmentä. Vaikka tapahtumat ja kuvaus voi olla menevää, Lotta kasvaa ja kehittyy, ikää kartuu, mutta tapahtumat etenevät hitaahkosti. Lotta-kirjoissa on paljon hyväntuulista huumoria, sellaista arkipäivän sattumushuumoria. Joskus näitä lukiessani, saatan tirskahtaa itsekseni jollekin tilanteelle. Lotta-kirjat kertovat elämästä nuoren kasvavan tytön elämässä, tytön, jolle sattuu ja tapahtuu sekä harmillisia, että vähemmän harmillisia juttuja. Lotta on hyväsydäminen toilailija, jonka toilailuista saattaa jolle kulle toiselle seurata hyvää. 

Kirjoita muistiin, Lotta -teos alkaa Lotan lukiessa läksyjä. Hän kiinnostuu historiankirjan kuvasta, joka esittää Frans I. Kuinka sattuikaan. Muutamia päiviä sitten samanniminen herra tuli vastaan toisessa lukemassani teoksessa, vaan oliko kyse samaisesta historian henkilöstä, onkin eri juttu. Kuvauksen perusteella ajattelisin, että kyse olisi samasta henkilöstä (mikäänhän ei estä vertailemasta kuvausta netin syövereistä löytyviin kuviin). Lotan mielessä ei kuitenkaan ole Frans I vaan serkkunsa vai oliko se pikkuserkku, Paul Ryd, jota tämä muistuttaa. Lotan suhde Pauliin on sekoitus herääviä tunteita, jotka saavat hänet vuoroin epävarmaksi, vuoroin onnelliseksi. 

Leikkiä Lotta kirjojen sisällysluettelolla 

Huvikseni aloin rakentaa lukujen nimistä  runonsäkeitä valitsemalla sanan tai useamman.  Tällaisia sain aikaan: 

Historiankirjan likellä yllättävä harmi. 

Mikä valssiunelma.

Keinuttaa!

 

Kirjoita: Hätä ei lukea.

Fallerii, Falleraa - puhelimessa syvällistä pohdiskelua.

 

Sireenien siimeksessä.  Siinä  aina rauhallisesa sopessa ....

 

Ja lopussa voi todeta, että  "On kyllä parasta niin kuin on... Giggi on aina yhtä järkevä."

Mutta teki aina järkevä Giggikin yhden erehdyksen tässä tairnassa, ja siitä seurasi kaikkea muuta kuin oloa sireenien siimeksessä tai muussa rauhallisessa sopessa oloa.  

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 7. Hyvän mielen kirja

---

Muualla mainittua:

Luetut, lukemattomat: Teos on "Hassujen sattumusten summa" 

 

Henry Denker: Aivoleikkaus!

Henry Denker

Aivoleikkaus

Alkuteos: The Warfield syndrome

Suomentanut Kaarina Jaatinen 

Karisto, 1984 

271 s.

Kansi: Aimo Virtasalo

Aloitus: Christine Warfield, joka toimi neurologian professorina Washingtonin uudessa asumalähiössä Capitol Parkissa sijaitsevassa yliopistollisessa sairaassa, valmistautui parhaillaan vastaanotollaan tärkeään neuvotteluun erään potilaansa kanssa.

Potilas on Josef Benders, maailmankuulu juutalainen viulutaiteilija, jonka kuulo on heikentynyt. Syynä on akustinen neurooma eli kasvain, joka tosin on hyvälaatuinen ja poistettavissa. Josefin äiti on kuitenkin kahden vaiheilla, hän ei halua, että pojan aivoihin kosketaan ja päätyy menemään toiselle kirurgille, joka poistaisi kasvaimen pienestä reiästä. 

Josef on  ensimmäinen niistä kolmesta keskeisestä potilaasta, jotka muodostavat tämän teoksen juonen. Toinen on Jennie Clarke, joka ei oikeastaan ole Chirstine Warfieldin oma potilas ja jonka tapaus koskee hoitovirhettä ja jonka  todistajaksi  Warfield joutuu. Kolmas tapaus koskee politiikkaa. Gilbert Hopkins on fyysikko, joka on ollut keskusteluissa venäläisen miehen kanssa Sveitsissä. Venäläismies ammutaan hengiltä ja Hopkinsiakin ammutaan. Tiedustelupalvelun mies Frick häärää omalla sarallaan ja Christine Warfield omallaan. Asiaa mutkistaa, että Christine tuntee Hopkinsin ennestään. Kaiken lisäksi miehellä on 15-vuotias tytär, joka tuo Christinen mieleen oman elämänsä trauman, glioomaan kuolleen tyttären ja sitä seuranneen avioeron. 

Ajallisesti eletään kylmän sodan aikaa. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1981 (Suomennos joitakin vuosia myöhemmin), jolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli Reagan. Mutta onko itse tarina kuitenkin Reagania edeltävältä ajalta? Gilbert Hopkins on menettänyt muistinsa ja elää viiden vuoden takaisissa muistoissa. Neurologisiin testeihin kuuluu kysymyksiä ja Hopkins mainitsee presidentiksi  Fordin, mutta  ... mutta kuka oli tarinan ajankohtainen presidentti jää vaille vastausta. Christine Warfield vain suree sitä, että Hopkins, joka on ollut älykäs fyysikko ja matemaatikko ei muista presidentin nimeä. Juonikuvioon liittyy  aserajoitusneuvottelut, joissa Hopkins on ollut mukana. Kyllä minä itse hieman kaiveltuani lisätietoa pistäisin tämän 1970-luvun loppupuolelle enemmän kuin Reaganin aikaan (päinvastoin kuin Kirjasammon aikalaisarvostelija). Joka tapauksessa kylmän sodan aikaa eletään, ei ollut vielä EU:ta ja Venäjän sijaan puhutaan Neuvostoliitosta. 

Suomennos ja kieliseikat: 

"Hän haluaa minun yrittävän suostutella sinua jättämään hieman liikuntavaraa selontekoosi."

"lamppu välähti sekuntin murto-osaa... "

"Hän ei tule sinne tänään, tohtori, rouva Hendrickson sanoi. - Ei tänään eikä koskaan muullostikaan."

Kerronta on kirjakieltä. Tosin nuo kolme kohtaa minua ihmetytti. Liikuntavara kuulostaao oudolta, kun parempi olisi sanoa liikkumavaraa. Samoin sekuntin murto-osa kohottaa kulmia, eikö pitäisi sanoa sekunnin murto-osa? Ja sitten tuo viimeinen: muullostikaan. Se menee jo murteellisuuden puolelle, vaikka dialogeissa ei muuten murteista käytetäkään. Tosin en ole koskaan kuullut sellaista muotoa kuin muullostikaan, kun puhutaan ettei jotain tapahtuisi muulloinkaan. Kohtauksittain etenevää, enempi kertovaa kuin kuvailevaa. Pientä dialogia ja keskustelua elävöittämässä tekstiä. 

Yhteen aikaan tykkäsin näistä Denkerin kirjoista ja tarkoitukseni on lukea varastoistani löytyneet kirjailijan teokset jollain aikavälillä uudelleen. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan värähdyttänyt samalla lukijan mieltäni ihana samalla tavalla kuin aikoinaan. Kaipasin ehkä hieman enemmän jännitettä. Juonesta en sinällään muistanut kovin paljoa. Sairaalamaailman hierarkia, potilassuhteet ja potilasvahingot puhumattakaan rahasta ja politiikasta sekoittuvat yksityiseen tunne-elämään. Onko tämä romanttista viihdettä, ehkä hieman, mutta ei täysin. Romanttinen jännityskirja? Ehkä vähän sitäkin. Dekkari? Ei. Dekkari tämä ei ole. Toimintajännäri? Ehkä ripauksen verran. 

Suomi-bongaus:

"He allekirjoittivat Helsingin sopimuksen koska se takaa heille vallan Keski-Euroopassa olevissa satelliittivaltioissa."

 

 

Denise Robins: Erämaan tuulet

Denise Robins

Erämaan tuulet

Alkuteos: Desert Rapture

Suomentanut Marja Helanen-Ahtola

Arvi A. Karisto, 1982

252 + 1 s.

Kansikuvitus: Satu Sisko Sintonen

Mutta Alexa ei voinut. Miehen intohimoinen syleily oli tosin hiukan säväyttänyt häntä, fyysisesti. Se johtui vain siitä, että Derrick oli komea, siisti ja raikas, ja tämän huulet olivat painaneet vaativasti hänen huuliaan. Mutta hän ei voinut olla Derrickille mitä tämä toivoi. Hän oli pakko sanoa "Ei". Hän ei voisi koskaan mennä kenenkään miehen kanssa naimisiin ellei olisi syvästi, hurjasti rakastunut. Hurjasti ... sitä sanaa hän oli käyttänyt. Hän oli sanonut Derrickille: -Rakas kunnon Derrick ... anna anteeksi ... mutta minä en ole hurjasti rakastunut ja minun täytyy olla ... kun menen naimisiin. Derrick oli katsonut häneen surullisena ja pettyneenä ja sanonut: - Sinä olet niin viileä ja maltillinen ... niin johdonmukainen henkilö, Alexa. Mahdatkohan sinä rakastua koskaan hurjasti kehenkään mieheen? Alexa tiesi että rakastuisi. Tunne oli olemasa ... hurjuus hänen veressään. Syvällä lepäävä intohimo. Siellä se oli odottamassa esiin kutsumista.

Denise Robins on minulle uusi tuttavuus. En muista, että olisin hänen teoksiaan aiemmin lukenut. Kaipasin kuitenkin jotain romanttista luettavaa ja tämän teoksen kansikuvitus vetosi minuun tyylillään. En kuitenkaan saanut ihan sitä mitä kaipasin. No, olihan tämä romanttinen ja salaperäisyyttäkin ilmassa leijaili. Tässä oli kuitenkin liikaa höttöä ja päähenkilö aivan liian yksioikoinen, jos en vallan sanoisi "bimbo". 

Nykyajan feministille tämä teos olisi ehdottomasti punainen vaate.

Teoksen päähenkilö Alexa on siis englantilainen perhetyttö Beckenhamista. Isä on lääkäri, äiti kotirouva. Alexalla on veli, joka on laivastossa ja kaksossisarukset. Ajankuva on toisen maailmansodan aikainen. Alexa työskentelee jossain virastossa, jota ei suuremmin kuvata, hän lähtee kuitenkin ulkomaan komennukselle Lähi-Itään, Egyptin Kairoon. Heti aluksi hän kuitenkin saa verenmyrkytyksen ja toivuttuaan siitä jää pitkälle sairaslomalle ja lähtee Syyriaan lomailemaan. Matkalla Damaskokseen taksiin tulee vika ja korjausta odotellessaan Alexa lähtee kävelemään ominpäin etsimään apua. Hän saapuu hienoon itämaiseen taloon ja saapuu keskelle salaista kokousta, jota johtaa salaperäinen arabi, joka Alexan tullessa ottaa tämän syleilyynsä, kutsuu tätä Marieksi ja ohjaa tämän toiseen huoneeseen. Alexa on aivan hämmennyksissään. Ranskaa puhuva arabi auttaa Alexan kuitenkin takaisin Damaskon tielle. Myöhemmin Damaskossa Alexa tapaa brittiläisen diplomaatin Blake Laghamin ja sattuneista syistä Alexa on varma, että Blake on sama mies kuin tuo tuntematon arabi. Alexa on varma, että miehellä ei ole puhtaat jauhot pussissaan, koska hän ei suostu tunnustamaan olevansa sama henkilö ja kun hän lopulta sen tunnustaa, ei  suostu kuitenkaan selittämään tekojaan. 

- Minne olet menossa? Miksi et käänny takaisinpäin? Mies vilkaisi häneen, ja Alexan mielestä miehen komeilla kasvoilla oli pilkkaava, melkein pirullinen hymy. Sitten mies sanoi täydellisellä ranskalla: - Koska, ma belle femme, sinä tiedät liikaa. Tällä hetkellä on monta muutakin syytä, miksi en voi sallia tiedon vuotavan Wirrelleille. Joten sinä palaat minun aavikkotalooni vieraaksi, piditpä siitä tai et.

Alexa joutuu tosi pahaan pulaan, kun hän karkaa Blaken eli Hasaelin luota luottaen sinisilmäisesti Jeddahiin, jonka isän kanssa Hasael/Blakella on neuvottelut menossa.

Romanttista höttöä tässä siis löytyy, mutta myös liiallista ennalta-arvattavuutta. Tosin aivan lopussa tulee yllätys, jota ei ole osannut odottaa, mikä kääntää asetelmaa hieman eri suuntaan. Tämä yllätys tuo myös sodan enemmän läsnäolevaksi, mikä tekijä minua erityisesti tässä teoksessa ärsyttää ja hämmentää. Koska ajankuva on toisen maailmansodan aika ei sodasta oikeastaan puhuta paljonkaan eikä kuvata, mikä merkitys lähi-idän tuolloisella tilanteella on sodan kuviohin. Saksan osuus tulee  hyvin pienesti esille tuossa yllättävässä tilanteessa, mutta siis mikään sotakuvaus tämä ei ole, vaan puhdas rakkaustarina. Itse odotin, että kun sota-ajasta on kyse, olisi tarinan taustalla jokin suurikin sodan kulkuun liittyvä vakoilu tai operaatio kyseessä, mutta lopulta kyse oli siitä, mistä Lähi-Idässä aina on kyse: öljystä. 

No, olihan tämä ihan mukava pieni välipala, jäin vain kaipaamaan hieman "värisyttävämpää" tarinaa.

 

Kaisa Viitala: Klaanin suojeluksessa!

 

Kaisa Viitala

Klaanin suojeluksessa

Nummien kutsu 2

Karisto, 2025

457 + 1 s.

Parasta oli se, että hän sai todella ostaa mitä tahtoi. Hän valitsi kaikki Daniel Defoen uusimmat, sillä isä ei hyväksynyt Defoeta eikä antanut Agnesin kotona lukea tämän tekstejä. Hän iloitsi nähdessään useita naiskirjailijoiden teoksia ja osti Louisa-nimimerkillä julkaisevan runoilijan valikoiman. Elisa Haywoodia ja muutamia Mary Davysin romaaneja. Agnes ilahtui mys löytäessään Amerikassa painetun kirjan, jossa New Yorkin kuvernööri kertoi intiaaniheimoista, vaikka se saikin hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, ettei edelleenkään ollut kirjoittanut vanhemilleen. Hän valitsi Ramsayn, Fieldingin ja Popen runoja, ja päästyään vauhtiin jopa muutamia ranskalaisia kirjoja...

 

Agnes Hunter on avioitunut Fingal McTorrianin kanssa ja on nyt klaanipäällikön rouvana Skoltlannin ylämaalla ja viettää kunnioitettua elämää Edingburghissa, mitä nyt Fingalin palvelija, rouva Fletcher vähän ylenkatsoo rampaa rouvaa.  Fingal joutuu kuitenkin omien liiketoimiensa ohella hoitamaan  Agnesin sedän Colin Hunterin konkurssia ja petosoikeudenkäyntiä. Talo ja tavarat huutokaupataan, Colin Hunter tuomitaan ja  Emily-täti ja Lily-serkku muuttavat Fingalin Edingburghin asuntoon. Edingburgh kuohuu juoruja ja Agnes saa ensimakua tulevasta astuessaaan kangasostosten lomassa vastapäiseen kirjakauppaan. Lily, joka on vihainen isälleen tämän aiheuttaman harmin takia on päättänyt ottaa onnensa omiin käsiin ja aiheuttanut skandaalin kävellessään yksin iltasella ja tulemalla kuokkavieraana tansseihin. Fingalin liiketoimet alkavat sakata eikä Agnesin ystävätkään enää hae tämän seuraa, päinvastoin alkavat karttaa tätä. Paluu Ylämaalle Gilleshieliin alkaa ennen aikojaan.

Gilleshieliin matkaavat myös Emily-täti, joka on järkytyksestä hieman "omissa maailmoissaan" ja Lily, joka on vihainen vanhemmilleen. Fingalin sisko Ailsha, joka on naimisissa Alistair Gilfillianin kanssa odottaa esikoistaan, ja Agnes itse tuskailee, kun ei ala odottaa ja saa sen vuoksi klaanilaisilta erinäisiä katseita.

Klaanin suojeluksessa jatkaa Klaanin vieraana -teoksen tarinaa rammasta Agneksesta, jonka terveydelliset rajoitteet tuovat omia mutkia  ja ongelmia matkaan. Tarinan päähenkilö on omintakeinen nuori nainen, jonka persoonassa on hieman ristiriitaisuutta. Hän on vahva ja omatahtoinen, joka on oppinut selviytymään, mutta toisaalta hänellä on kaikki ihmisen ja nuoren naisen tunteet heikkouksineen ja epävarmuuksineen. Kuitenkin minua hieman jäi mietityttämään millaista henkilöhahmoa kirjailija haluaa rakentaa, kun hän mainitsee Agneksen olevan "hieman hysteerinen". Hysteriahan on entisaikaan liitetty nimenomaan naisiin mutta hysteriaa aikaan liittyvänä ilmiönä on vaikea liittää Agneksesta saamaani mielikuvaan. Toisaalta se, että Anges tuleekin hieman hysteeriseksi ei merkitse sitä, että hän jatkuvasti olisi heikkohermoinen hysteerikko. Kaikkea muuta. 

Viitalan kerronta on sujuvaa. Näkökulma kaikkitietävällä kertojalla on Agneksen. Välillä näkökulma vaihtuu ja asioita katsotaan "toisin silmin". Sarjan ensimmäisessä osassa nämä toisin silmin -luvut olivat Fingalin näkökulmasta, tässä osassa asioita tarkastellaan välillä Lilyn silmin. Lily, josta saa kuvan juonittelevasta ja omahyväisestä, itserakkaasta naisesta saa uusia piirteitä, kun hän joutuu McTorrianin klaanin hyökkäyksen kohteeksi, josta hänet pelastaa Douglas Logie -niminen gillie. Lilylla ja Douglasilla ei ole yhteistä kieltä. Lily on halveksinut gaelin kieltä, mutta kummastuksekseen hän huomaa sisimmässään heräävän uusia outoja tunteita ja kuinka ollakaan, hän tekee Agnekselle odottamattoman pyynnön. 

Klaanin suojeluksessa on mutkatonta ja mukaansatempaavaa. Siellä täällä on gaelinkielistä sanastoa, jota ei harmikseni ole suomennettu, mutta jotka toisaalta luovat autenttisuutta ja paikallisväriä. Google-kääntäjästä ei ollut apuja, mutta nettihaulla sain selville ainakin yhden lauseen merkityksen, joten ehkä on hyväkin, että ei ole suomennettu. Kerronta on suurimmaksi osaksi kirjakielistä, puhekielisyys sujuvaa ja luonnollista ilman erityisvivahteita tai ilmaisuja lukuunottamatta palvelusneito Millietä, joka murre erottuu muusta sanailusta.

Millie oli ilmeisesti juossut pidemmältäkin kuin pelkät portaat alas, sillä hänen oli huohotettava hetki, ennen kuin hän pystyi puhumaan. - Emily rouva on karonnut! - Kadonnut? Agnes puuskahti. - Miten niin? - No kuin sitä nyt ihminen katoaa? Ei oo kamarissaan! - Mutta olihan Lily hänen kanssaan! Millien tuhahdukselta vei hieman pontta se, että hän huohotti edelleen. - Neiti oli lähtenyt katselemaan paikkoja, palvelijatar ilmoitti happamasti. Eikä tullut miäleen soittaa piikaa äirillensä seuraksi siksi aikaa! Kun se oli tullut takaisin, ei rouvaa ollut missään! Sitten vasta oli hoksannut, jotta vois ilmoittaa jollekulle! - Millie, Agnes sanoi ankarasti, - lopeta tuo paasaaminen. Miten kauan Lily oli poissa? - Mistä mä tiärän! Orla tuli henkihapatuksis mua herättämään, kun ei ollut ymmärtänyt sanaakaan neirin puheesta, ei tiätystikään, muuta kun että joku on hätänä.

Klaanin suojeluksessa on todella viihdyttävää kerrontaa. Tarinassa yhdistyy ajattomat arkiset kuviot ihmismielen ominaispiirteisiin ja vaihteluihin. On tavallista elämänmenoa, rakkautta ja tunteita, mutta myös juonitteluja ja salaisuuksia, ristiriitoja, epäilyksiä, välirikkoja ja sovintoja. Englannin ja Skotlannin historia taustoittaa tapahtumia. 

Olin todella haltioitunut ensimmäisen osan, Klaanin vieraana -luettuani. Sen lainasin kirjastosta, mutta tämän toisen osan ostin omakseni. Nyt odotan malttamattomana seuraavan osan ilmestymistä. Kaisa Viitala on todellakin osunut hyvällä tavalla lukijan makuhermoon: Tätä täytyy saada lisää.

--- 

Pistän tämän, vaikka tuli nyt ennakolta luetuksi, Kyyti 2025 kohtaan Marraskuu 1: Vuonna 2025 julkaistu kirja

---

 Muualla sanottua:

Amman lukuhetki: Pesunkestävää historiallista viihdettä, silti syvältä koskettavaa

Kirsin Book Club: Kunnianhimoinen ja sydämellinen, historiallinen viihderomaani

Kirjakaapin kummitus: Houkuttava ja koukuttava

Kulttuuri kukoistaa:  Viihdyttävää ja vetävää kerrontaa, jota lukiessa sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla

 

Anni Polva: Tiina seikkailee. NAISTENVIIKKO 2025

Anni Polva

Tiina seikkailee

Karisto, 1967 (3. painos)

180 s. 

Kansikuvantekijästä ei tietoa 

Sepä on sitten NAISTENVIIKON lukuhaaste  saapunut viimeiseen päiväänsä. Nimipäiviään viettävät tänään 24. heinäkuuta: Kiia, Kirsi, Kirsti, Krista, Kristiina, Tiina, Tinja. Onneksi olkoon vain kaikille. Tämän kesäsen lukuhaasteen ja maratonlukuviikon päätteeksi luin Anni Polvan teoksen Tiina seikkailee.

Juha on saanut uuden teltan ja pyytää Tiinaa pyöräretkelle kanssaan. Tiinan isän pitäisi lähteä mukaan retkelle, mutta sitten tämä sairastuu eikä saa rasittaa itseään yhtän. Suunniteltu retki uhkaa kaatua, kun pelastukseksi tulee Juhan serkku Aune, joka on jo ainakin kahdeksantoista-vuotias ja siis "täysi-ikäinen". Se, oliko se jo teoksen ilmestyessä virallinen täysi-ikäisyyden raja ei ole minulle aivan selvää. No, kun tämä puoli on selvä, tulee eteen uusi ongelma. Tiina Veli-veli ei anna omaa pyöräänsä lainaksi, eikä Tiinalla ole omaa pyörää. Vaan sitten Tiinan isän työpaikan johtaja antaakin ullakolta vanhan romunaistenpyörän, jonka isä ja Juha yhdessä laittavat kuntoon ja vihdoinkin koittaa aamu, jolloin päästään matkaan. Vaan kuinkas käy. Ajettuaan muutaman kilometrin päähän kaupungista, Aune pysäyttää pyöränsä ja ilmoittaa, että hänen täytyy lähteä sulhasensa luokse... Hän oli vain halunnut auttaa lapset matkaan.

Hetken asiaa mietityttään Tiinan omatunto mukautuu ja he, Tiina ja Juha siis, päättävät pyöräillä Tiinan mummon luokse, jonne ei nyt niin hirmuisen pitkä matka ole.

Anni Polvan kerronta on rempseää, jota ei ole tarkoituskaan ottaa hirmu vakavasti.  Olin hieman kahden vaiheilla, luenko tämän vai valitsisinko kuitenkin jonkin toisen teoksen, Vaikka tiinat ovat lapsuudestani tärkeitä ja rakkaita, niin minusta ensin tuntui, että tämä saattaisi olla vähän jähmeä tuttuudessaan, vaan mitä vielä. Kerronta oli kaikkea muuta kuin jähmeää. Luin tämän, pientä vaille yhteen kyytiin ja viihdyin tarinan parissa, vaikka en tiedä, montako kertaa tämän olen lukenut.

Tässä seikkailuissa kaupunkilaisnuoret kohtaavat niin lehmiä, hevosia kuin käärmeitäkin. Juha löytää outoja merkkejä ja yöpyessään järven rannasta löytämäänsä moottoriveneeseen päätyvät autiolle saarelle, saaden "vakavan varoituksen", ettei vieraisiin veneisiin kannata noin vain mennä. Eikä Tiina olisi Tiina, jos hän ei kerran kesässä joutuisi tappeluun. Kun kylän pojat aikovat viedä pienet linnunpojat kissanruoaksi, pistää Tiina voimalla hanttiin Juhan avustuksella. Tappelu taas johtaa siihen, että Tiinan jalka nuljahtaa. Miten nyt päästään eteenpäin? 

Todellakin mukavan leppoisaa ja lupsakkaa kerrontaa maaseutumaisessa miljöössä, jossa reilu toveruus on arvoista tärkeimpiä. 

Naiseudesta:

Majassa Juha tarkasteli tytön saamia muksuja ja raapi harmissaan päätään. - On siinä minulla nainen, tappelee tisensä mustelmille joka paikasta eikä huuda minua avuksi.  

 

Kaisa Meri: Meidän pihan lapset!

 

Kaisa Meri

Meidän pihan lapset

Karisto, 1961

177 s.

Kansikuvittajasta ei tietoa

Olisi parempi nähdä oikeista asioissta unia, väitti Niku ja siirtyi lähemmäksi tyttöjoukkoa. - Kuninkaat ja prinsessat ovat jo tuossa paikassa museotavaraa. - Eikä niillä mitään virkaa olekaan, jatkoi Pekka toisten juttua. - Mitä sitten pitäisi  olla? uteli Sirkka-Liisa. - Täytyyhän jonkun kuitenkin hallita? - Onhan olemassa presidenttejäkin, muistutti Naku. - Ne ovatkin oikeita miehiä, vahvisti Niku. - Mieshän kuningaskin on? muisteli Marja. - Ne voivat olla vaikka hiukan höperöitäkin, ne kuninkaat, mutta presidentin täytyy aina olla viisas mies, tiesi Naku. - Miksi? ihmettelivät tytöt. - Hän saa potkut, ellei pysty tehtäviinsä ja tilalle valitaan uusi mies, selitti Niku. - Aina vaihdetaan, kunnes hyvä saadaan, vahvisti Naku. - Ja jokainen presidentti tekee aina parhaansa, sillä hän istuu valtaistuimella järkensä voimalla.  (tekstin vahvistus oma)

Järkensä voimalla juu. Tämä kohta nousi suupieliä kohottavana, hymyilyttävänä huomiona muuten aika tavanomaisesta kerronnasta. Meidän pihan lapset on aikansa ilmiö, mutta toisaalta siinä on elämän kuhinaa, pieniä arkisia touhuja, jotka ovat ikiaikaisia. Lasten leikit, koululaiselämä, perhe-elämä ovat niin toisenlaisia kuin tänä päivänä, liiankin toisenlaisia, jos ajattelee esimerkiksi kouluja. Ei enää ole kansakoulua, josta pyrittiin yhteiskouluun tai tyttökouluun, jäädäänköhän enää luokallekaan. Peruskoulu tuli tasa-arvoistamaan, mutta onko kaikilla lapsilla yhtäläiset mahdollisuudet. Lasten leikitkään ei enää ole samoja. Lasten viattomuus, pulpahteleva elämänilo, missä se on tänä päivänä? Toisaalta nykyäänkin on nähtävissä samaa kuin Meidän pihan lapsissa, on terhakkaita lapsia, on kiusattuja ja kiusaavia lapsia (mikä on ero kiusoittelulla ja kiusaamisella, onko sitä? Tässä kiusoitellaan, ei niinkään kiusata, nykyään kiusaaminen on iso ongelma. Toisaalta pieni kiusoittelukin voi sattua pahasti), nokkaa kohottavia lapsia, lapsia, joiden mielestä parasta on, kun vanhemmat eivät ole valvomassa.

Kaisa Merin Meidän pihan lapset päähenkilö on Marja, 10-vuotias "iltatähti", jolla on niin paljon vanhempi isoveli, Jali, jota luullaan Marjan isäksi. Marja on aiemmin asunut vihreässä rivitalossa joen varrella, missä hän on ollut pihan ainoa lapsi. Asuinalueesta käytetään nimeä Öljysäiliö, mikä tuntuu kummalliselta, varsinkin, kun sitä ei erikoisemmin selitetä. Mistä öljysäiliöstä on kyse. Jostain yhtiöstä ilmeisesti kyse. Mutta nykyajan valossa, luontoarvoja kun ajattelee, niin Öljysäiliö joen varrella ei kuulosta kovin hienolta ajatukselta. No, Marja muuttaa perheineen toisaalle, taloon, jonka omistaja on leski ja asunto täynnä tavaraa niin ettei siellä mahdu kunnolla  olemaankaan ja piha täynnä lapsia. On kahdet kaksoset, pikkukaksoset Silja ja Milja ja isot kaksoset Anna-Liisa ja Maija-Liisa, mutta jossakin vaiheeessa kerrontaa Maija-Liisasta tuleekin Sirkka-Liisa. Outoa, että tätä ei ole aikoinaan huomattu. Sitten on vielä kolmannetkin kaksot, pojat Niku ja Naku. Ja tietysti joukossa täytyy olla yksi "poikkeavakin", Pirkko, joka on jo 13-vuotias ja keekoilee ja pyörii vannehameessaan muiden yläpuolella. 

Kerronta on hyvin arkista, pieniä päivittäisiä tapahtumia, joihin vaihtelua tuo pienet juhlatilaisuudet, kuten talon isännän naimisiin meno, jonka seurauksena uusi rouva pistää talon isännän huoneet uuteen uskoon, on koulunjuhlat, joissa kaikki saavat esiintyä tavalla tai toisella ja on Jalin, Marjan isoveljen häät, joita tosin niitäkään ei suuremmin kuvailla. Sitten Jali muuttaa Öljysäiliöön, on saanut sieltä töitä ja vihreän rivitalon tilalle on rakennettu uusi talo, josta hän ja Anja-vaimo saavat työsuhdeasunnon. Talon kolmannessa kerroksessa olisi pieni yksiö, jota Marjan vanhemmat miettivät, vuokraisivatko sen, mutta yksiö on niin pieni eikä ikkunoistakaan näe kunnon maisemaa. Parempi on jäädä asumaan nykyiseen isoon asuntoon, jossa on ihan hyvä piha ja mukavammat oltavat. 

Ajankuvana ihan metka tarina lapsijoukon touhuista ja arkisista ja vähän juhlallisemmistakin sattumuksista. Kerronta olisi tosin voinut olla hieman monipuolisempaa, mutta lasten luonteiden kuvauksissa on mukavaa ilmeikkyyttä, erityisesti pikkukaksosten Miljan ja Siljan kohdalla. Marjan kiltteys ja kuuliaisuus ei ole mitenkään ylikorostunutta, tosin ihmettelen sitä, että Marja ei äitinsä käskyn takia saa vierailla muiden lasten luona ilman erityistä lupaa. Pirkon käytös puolestaan on korostuneen alleviivaavaa. jos hän kohta kuitenkin kuuluu joukkoon muiden lailla. Tässä oli ylimalkaisuudestaan huolimatta omat ansionsa kuitenkin.

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta toukokuu 1: Romaanissa on juhlat. No, tässä on kahdet häät ja yksi koulujuhla, joita tosin ei kovin suuresti kuvailla. Mietityttää tuo romaani-määritelmäkin. No, tällä nyt kuitenkin paremman puutteessa mennään.

Anni Polva: Tiina vauhdissa!

 

Anni Polva

Tiina vauhdissa

Karisto, 1985

156 s.

Kansikuva: Satu-Sisko Sintonen

Aloitus: Ovi yläkerrassa ja alakerrassa pamahti lukkoon ja portaista alkoi kuulua pomppivia askeleita.

Lopetus: Rakkaudesta tietysti, mistäpä muusta.

Päähenkilöt: Tiina ja Juha

Sivuhenkilöitä: Kalle, talonmiehen poika, Juhan setä, joka on erakkona elelevä taiteilija ym.

Tiina-kirjat kuuluvat lapsuuteni unohtumattomiin lukukokemuksiin. Muutamaa poikkeusta lukuuunottamatta minulla on koko sarja. Tämän kirjan olen hankkinut kirjaston poistomyynnistä. Kyseessä on sarjan loppupään kirja, jossa Tiina lähentelee rippikouluikää. Tiinan ikää ei kuitenkaan mainita. 

Tiina-kirjojen kerronta on ajatonta. Tosin ajankuva näkyy enemmän alkupään kirjoissa ja näissäkin lähinnä ensimmäisissä painoksissa. Varhaisempien Tiina-kirjojen kerrontaa on jossain vaiheessa stilisoitu nykyaikaisemmaksi. 

Anni Polvan Tiina on menevä ja reipas tyttö, jonka paras kaveri on Juha. Heidän kaveruutensa sai alkunsa tappelussa Tiinan muuttaessa nykyiseen kotiinsa. Ero kaverisuhteessa on hyvin erilainen ensimmäisessä ja tässä teoksessa. Kuvaan mukaan on tullut "tunteita". Tämän teoksen loppu lähentelee jo hieman "siirappisuutta", mikä ei ole tyypillistä Tiina-kirjoille.

Myös kansikuvissa on tapahtunut muutos alkupään kirjoihin. Ensimmäissiä Tiina-kirjoissa oli yleensä yksinkertainen kuva Tiinasta eri tilanteissa. Sitten kansikuvissa alkoi olla enemmän tapahtumia, liikettä. Uusintapainosten kansikuvat ovat vauhdikkaampia kuin alkuperäiset. Tämän Tiina vauhdissa kansikuva kuvaa Tiinan, Juhan ja Kallen korulöytökohstausta, joka tosin ei maisemallisesti sovi kuvattuun tilanteeseen. Kallen ylisuuret saappaat ovat hauska yksityiskohta.

Tiina vauhdissa jakautuu kerronnallisesti kahteen osioon. On hyötykasvikurssi, jolle Tiina ilmoittautuu ja Juha lähtee mukaan ja on retki Juhan erakko-sedän luokse, jonne Kalle lähtee kolmanneksi. 

Hyötykasvikurssilla on poika, joka sairastuu syötyään uhmakkaana kielonmarjoja. Se, että Tiina vahtii pojan sairasvuoteen äärellä ei aivan miellytä Juhaa, mutta ei tämä kovin vastustakaan, eli mustasukkaisuuspiirre ei ole niin voimakas kuin joissakin tiinoissa.

Kielonmarjojen värissä tosin tulee tämän teoksen ristiriita. Ensin marjat ovat tiilenpunaisia ja sitten niiden sanotaan olevan keltaisia. 

Retki Juhan erakkosedän luokse jonnekin pohjoiseen Keski-Suomeen muuttuu seikkailuksi, kun Tiina näkee unta sinisestä kissasta, joka kiertelee palaneen rakennuksen raunioita. Lapset ovat juuri yöpymässä keskellä metsää, vanhassa ladossa ja Tiina puhuu unissaan: mitähän se merkitsee, mitähän se merkitsee. Herättyään hän alkaa tutkia lähellä olevia raunioita ja löytää kasan kultakoruja. Lapset piilottavat ne toiseen paikkaan, josta aikovat ne paluumatkalla hakea ja toimittaa poliiseille.

Tämä ei ihan paras Tiina-kirja ehkä ole. Nopeasti ja kevyesti läpiviety juttu, jossa kerronnallista väriä tuo hyötykasviasiat ja Kallen taikauskoiset jutut. Alun hyötykasvikurssi ja lopun retkijuttu ovat hyvin erilaisia, peilaten todellisuutta ja mielikuvitusta. Hieman arkea, hieman seikkailua, totta ja tarua kerronnassa, pieniä lystikkäitä hetkiä ja kuvailuja.

Mikä minua mietitytti, oli hyötykasvijohtajan tapa ajatella: Pojat saivat poimia nokkosia, koska ne olivat niin pistäviä, tytöt saivat poimia vadelmanlehtiä ja sillai. Höyräkkä, se poika, joka söi niitä kielonmarjoja, ei halunnut nokkosia poimimaan, sen paremmin kuin kiipeilemän kallioille. Juha sanoi lahjoittavansa pojalle hamekankaan, mistä oli seurata tappelu, mutta Tiina viittaa Juhan mukaansa. "Hän kyllä uskalsi juosta paljain jalkoin nokkospuskissakin." 

Kevyttä tyttökirjallisuusviihdettä, nämä tiinat.  Tässä teoksessa mainitaan Kirkonkylä, mistä mietin, vieläkö nykyään puhutaan kirkonkylistä? 

kalastussanastoa: pahlain

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta 1b: Annien tammikuu: Anni Polvan syntymästä 110 vuotta.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana

 

Kaisa Viitala

Klaanin vieraana

Karisto, 2024

460 s.

Fingal Mac Torrian oli nostanut ja kantanut Agnesia lukemattomia kertoja kuluneina kuukausina, joten ei olisi pitänyt tuntua erityisen kiusalliselta istua satulassa tämän rintaan nojaten. Mutta sitä se sittenkin oli. Agnes koetti olla tuntematta miehen sydämen voimakasta tasaista sykettä poskensa alla. Hän koetti olla tiedostamatta miehen tuoksua, joka oli sekoitus havuja, hevosta ja pakkasilmaa. Hän koetti olla välittämättä tämän käsivarsien lämmöstä, kun ne lepäsivät rentoina hänen kummallakin puolellaan ohjia pidellen. Ennen kaikkea Agnes koetti olla huomaamatta sitä värinää, jonka tämä kaikki hänessä herätti. 

Ah! Tässäpä tarina, jonka parissa viihtyi. Romantiikkaa ja jännitystä hieman epätavallisessa näkökulmassa. Tätä luki ilman takkuamista, nopeasti, ei jankaten tai  miettien, vaan eläytyen, edeten, malttamatta laskea kirjaa käsistään, mutta pakkohan se välillä oli, jos nukkuakin aikoi. 

Teoksen päähenkilö on Agnes Hunter, 17-vuotias nuori nainen, joka on sntymästään asti ollut raajarikko. Tarkkaa diagnoosia ei anneta, mutta kävelykyky on rajoittunut, kipuja ja rajoituksia paljon. Vanhemmat ovat kuitenkin olleet rakastavia ja kasvattaneet tyttärensä kaikkien hienostoperheen sääntöjen mukaan, vaikka "rakkautta aviollisesti" ei luvatakaan. 

Agnesin koti, Hackney, on Lontoossa. Agnesin vanhemmat lähtevät Amerikkaan ja lähettävät Agnesin setänsä luokse Edinburghiin. Sedän perheeseen kuuluvat paitsi liikemiessetää Colinia, hänen vaimonsa Emily sekä serkku Lily, joka katsoo ja kohtelee Agnesia nureksien. Agnes saa avukseen palvelustyttö Millien.

Agnesin elämä saa uuden suunnan, kun hän pääsee tanssiaisiin, jossa tosin joutuu istumaan paikallaan, mutta häneen kiinnittää huomiota Fingal McTorrian, jota pelätään mutta myös katsellaan sydän syrjällään. Käy  niin, että Agnes saa kutsun Fingalin luokse tämän siskon kutsumana, josta Agnes kieltäytyy, mutta Colin-herra puuttuu tilanteeseen ja käskee ottaa kutsun vastaan, koska kyse on hänen liikeasioiden onnistumisesta. Mitä siitä, että Fingalista puhutaan "naisten kaatajana". Colinin ja Fingalin välillä on myös vanha konflikti, joka liittyy Fingalin isän joutumiseen maanpakoon. Colin osoittautuu  henkilönä melkoiseksi despootiksi, joka ei kaihda lyömästä raajarikkoa veljentyttöä omien etujensa edistämiseksi.

Englannin ja Skotlannin historiallinen kytkös liittyy vahvasti tarinaan. ja on osa tarinan viehätystä. Fingal on skotti ja klaanin päällikkö isänsä ollessa maanpaossa. Agnes ystävystyy Fingalin siskon kanssa ja erinäisten väärinkäsitysten johdosta tai niistä huolimatta, miten päin asiaa nyt tahtoo arvioida, Agnes lähtee Skotlantiin Fingal McTorrianin kartanoon Gilleshieliin Fingalin siskon, Ailshan seuraksi.

Klaanin vieraana on romaani täynnä Skotlannin historiaa, klaanielämää ja romantiikkaa. ja juonitteluja. Skotlanti on aina kiehtonut minua ja suuri osa tämän teoksen viehättävyyttä ja kiinnostavuutta onkin Skotlantiin liittyvät seikat, kuten gaelin kieli, klaanien merkitys ja toiminta. 1700-luvun historialliset aspektit liittyen uskonnollisiin ja vallanperimyskysymyksiin. Agnes on anglikaani, Colin-sedän perhe presbyteerejä ja Fingalin perhe katolinen. Skotlantilaiset tavat, joissa on ripaus taikauskoa ovat myös kiinnostavia. Mitenkään uskonnollinen teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan kyse on enemmän historiallisista seikoista. 

Tarinaa viedään eteepäin kaikkitietävän kertojan toimesta,  ensijaisesti Agneksen näkökulmasta. Teos jakautuu neljään osaan ja nimettyihin lukuihin. Tässä onkin erikoinen näkökulma-aspekti, sillä luvun nimenä "Toisin silmin"  toistuu aika ajoin. Nämä Toisin silmit -tilanteet ovat Fingalin näkökulmaa. Fingalin, jolla on kaksi luontoa. Kiltti ja sydämellinen ja sitten se toinen, raju on kovaotteinen. Kieli on suurelta osin kirjakieltä, Agneksen palvelustyttö Millie puhuu murretta, kutusen Agnesia "neiriksi". Siellä täällä on gaelin-kielisiä sanoja, joista olisi kiva olla perillä. Kerronta on sujuvaa ja hyvin etenevää, mukaansatempaavaa juonenkuljetusta ja draamankaari on loppua kohden nouseva ja yllättäväkin rajuudessaan. Ei todellakaan mikä tasapaksu rakkaushöttö.

Teoksen kannet ovat upeat sisäliepeineen kaikkineen. Harmi, että kansien tekijästä ei ole mainintaa. Tekoälyäkö kenties käytetty?

Minä todella pidin tästä tarinasta ja odotan innolla jatkoa tarinaan , jota on Kaisa Viitalan omien sanojen mukaan tulossa kolmen osan verran. Romanttisesta juonteesta huolimatta tässä ei kuljeteta tarinaa vaaleanpunaisten silmälasien kautta, vaan ollaan hyvinkin inhimillisessä ja elävässä lähestymistavassa. Tässä tulee hyvin esille, kuinka vaikeaa rajoitetun liikkumisen omaavan henkilön elämä on ollut, jos se kohta on vaikeaa nykyaikanakin.

Kaisa Viitala, tyttönimeltään Ikola, on aiemmin kirjoittanut, myös Skotlantiin littyvän Ylämaa-trilogian, johon mielelläni myös tutustuisin. Minulle on hieman epäselvää tuo Skotlannin historia ja hieman epäselväksi se jää tämänkin luettuani. Täytyy varmaan perehtyä asiaan tarkemmin. 

--

Tämä teos sopisi hyvin moneen ja monen haasteen kohtaan, mutta päädyin valitsemaan

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 10:  Kirja, jonka päähenkilö haluaisin olla.

--

Kirsin bookclub: Nokkelaa dialogia ja ajankuvausta

Amman kirjablogi: Jymypaukku. "Henkilöhahmoja kuvataan reippaasti isolla pensselillä - hajuttomia ja mauttomia sivuhahmoja ei tässä tarinassa juurikaan ole."

Clare Darcy: Pääosassa rakkaus

Clare Darcy

Pääosassa rakkaus

Alkuteos Rolande

Suomentanut Maikku Konsin

Karisto, 1982

224 s.

Kansikuva: Satu Sisko Sintonen

 - Mutta Honoria-tätisi --- ----  tämä mitäänsanomaton poika, jonka hän on valinnut esittämään Giles Arcourtia  --- ---  Niin punaiset posket, vaaleat kutrit ja ovelat enkelin silmät ja niin tyypillinen itävaltalaisen tahmea ääni. 

- Onko hän petkuttaja? Jasper kysyi.

- Kultaseni, totta kai hän on! En koskaan voinut erityisemmin sietää John Arcourtia, mutta ei hän eikä tuo ranskatar, jonka hän nai, olisi millään voinut saada aikaan tuollaista karamellipojua! Ranskatar oli tosin liian iso - ei oikeastaan ruma, ymmärräthän, mutta ei misään tapauksessa kaunis - mutta hänessä oli tyylikkyyttä, erehtymätöntä tyyliä...

Romantiikan nälkääni löysin tämän teoksen, jonka oranssit kannet ja hauska kansikuva vetosivat  minun tyylitajuuni. Ja kyllähän tämä on romanttinen teos. 

Päähenkilöinä on Jasper Carrington, Paronittaren nuori sukulaispoika, jonka pitäisi periä kahdeksan miljoonaa 1600-luvulla laaditun testamentin nojalla. Nyt on kuitenkin ilmaantunut toinen perijä, Giles Ascourt, joka on kadonnut ranskan sotien tuoksinassa. Jasperin Honoria-täti on asianajajansa Croilin kanssa löytänytkin "oikean perijän" ja Jasper on menettämässä perintönsä. Jasper keksii kuitenkin vastavedon ja palkkaan tuntemansa nuoren ranskalaisen näyttelijättären  Rolande Henryn näyttelemään Giles Ascourtia.

Rolande joutuu kuitenkin kohta murhayritysten kohteeksi eikä Jasper pidä asian saamasta käänteestä. Hän ei myönnä, että olisi rakastunut Rolandeen ja Rolande itse, vaikka onkin rakastumassa Jasperiin, on arvonsa tunteva nainen ja pitää kiinni itsenäisyydestään. Rolande luopuu esittämästä Giles Arcourtia ja vaihtaa roolia unkarilaiseksi kreivittäreksi ja siirtyy asumaan Paronittaren luokse, joka pitää perintöasiassa Jasperin puolta. 

Kuka lopulta on petkuttaja ja löytyykö oikea Giles Arcourt selviää monien mutkien ja vaiheiden kautta. Samoin selviää Jasperin tunteetkin.

Minulle ei kuitenkaan ihan täysin selvinnyt tarinan ajallinen konteksti. Teksissä mainitaan vuonna 1903 päättynyt sota Ranskan ja Englannin välillä. Mikä ihmeen sota.? Samoin mainitaan Aminienssin rauha? Sellaisestakaan en ole kuullut. Täytyipä siis ottaa selvää. Ilmeisesti tekstissä on vuosiluvun suhteen joko painovirhe tai no virhe kuitenkin, sillä Aminienssin rauha tapahtui 1802 ja kyseessä oli Napoleonin sota. Toinen ajallinen vihje on maininta kuninkaan arkkitehdista John Nashista, joka on suunnitellut Brightonin Meripaviljongin. Tosin, kun puhuttiin paviljongista, tuli mieleeni ensin kuningatar Victorian puoliso, mutta kyse ei kuitenkaan ollut tästä paviljongista.

Ajallisesti tämä siis ilmeisesti kuvaa ehkä1800-luvun alkupuolta enemmän kuin loppupuolta.

Tämä on tosiaankin höttöistä viihdettä brittiläiseen tapaan, tosin kirjailija on amerikkalainen. Mikä minua myös lukiessa häiritsee on se, että kaikilla tuntuu olevan siniset silmät ja se on hieman epäuskottavaa tai sitten tietoinen valinta kirjailijalta, joka suuntaa ajatukset piilorasismiin. Mieleeni tulikin alkaa tehdä lukemistani kirjoista tilastoa henkilöiden silmien väreistä. Se saattaisi olla mielenkiintoista.

Romantiikan nälkään tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä lukukokemus ja olihan tässä pientä seikkailua ja jännitystäkin. Sukuyhteydet tosin olisi voinut olla hieman selkeämmin esillä. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10 Kirjassa on oranssit kannet

Per Hansson: Jos veis he henkemme

 Per Hansson

Jos veis he henkemme 

Morsetin perheen tarina

Alkuteos: - Og tok de enn vårt liv

Suomentanut Elvi Nieminen

Karisto, 1966 

Esipuheesta: Tämä on todenmukainen kertomus Marit ja Peder Morsetista ja heidän seitsemästä pojastaan. Suku on kotoisin Tröndelagista, ja aviopari omisti Selbussa Klegsetin talon. Tällä tilalla on asunut ihmisiä jo tuhannen vuotta, ja toisen tuhannen vuoden aikana kokoontuvat seudun asukkaat kuuntelemaan kertomusta siitä, mitä perheelle tapahtui sodan aikana.

Kyse on toisesta maailmansodasta ja ajasta, jolloin Norja oli saksalaisten miehittämä. Peder Morsetista ja hänen pojistaan tuli vastarintataistelijoita. Harmillista kyllä, norjalaisissa oli myös niitä, jotka ihanoivat natseja ja liittyivät heihin pettäen maansa.

Kun natsit saavat jotain kautta vinkin Morsetien vastarintatouhuista, he, norjalaisen natsin Rinnanin johtaessa joukkoa, perheen kotitilalle Klegsetiin kuulustelemaan perhettä. Oli karmea lumimyrsky ja eräs pojista valvoi ja kuuli joukon olevan tulossa ja osa pojista pakeni ikkunasta.  Onnekkaiden sattumusten kautta myös muu perhe pääsi pakenemaan, mutta perhe hajaantui ja osa heistä joutui kiinni.

Tämä oli tosi kiintoisa tarina. Alun jälkeen juoni tiivistyy ja lukemista ei oikein malttaisi lopettaakaan jännityksen ollessa tiiveimmillään. Loppua kohden kerronta alkaa taas mennä nopeutettua tahtia ja muuttuu kerronnaltaan ja narratiivisilta ominaisuuksiltaan yleisemmäksi tapahtumien kerronnaksi, jossa ei enää ole tunteita mukana. Vain lopputoteamus, miten henkilö(i)lle  kävi. Valokuvaliite antaa oman valotuksensa tapahtumiin ja perhehistoriaan. 

Morsetin perheen seitsemästä pojasta yksi ammuttiin, yhdeltä amputotiin käsi, mutta seitsemästä kuusi selvisi hengissä. Isä Peder vangittiin ja teloitettiin.

Suomi-bongaus:

1) Garbergin sillan luona muutamat harvat, mutta rohkeat miehet yrittivät pidätellä saksalaisia. Heidän päällikkönään oli ruotsalainen vänrikki Åke Sjögren, joka aikaisemmin oli taistellut Francoa vastaan Espanjassa ja sittemmin suomalaisten rinnalla talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan.

2) Mutta Gerhard Flesch ei tyytynyt lähettämään vain omia miehiään ja Rinnanin porukkaa Pederin ja Maritin ja poikien perään. Juuri niinä päivinä oli ryhmä SS-sotilaita saapunut Trondheimiin odottamaan kuljetusta etelään. He olivat olleet kauan Suomessa ja  Finnmarkissa ja heidät oli koulutettu erityisesti talvisotaa varten. (Huom. Talvisota tässä otteessa tarkoittaa talvista  ei Suomen historiaan liittyvää talvisotaa). 

Tarinaa lukiessa en voinut olla miettimättä, miten sodan loppuessa ja Saksan antautuessa, natsit saatiin pois Norjasta. Suomen Lapin sodassahan saksalaisia kai pakeni Norjan kautta. Näitä vaiheita ei tässä tarinassa kerrottu. 

-- -- --

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024 kohta 26. vapaus, Per Hansson: Jos veis he henkemme 

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 19. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa.