lauantai 19. syyskuuta 2020

Renia Spiegel: Renian päiväkirja!

 


Renia Spiegel  - yhdessä sisarensa Elisabeth Bellakin kanssa

Renian päiväkirja

Nuoren tytön elämä holokaustin varjossa

Suomenttanut Ilkka Rekiaro

Tammi, 2020

 

Renian päiväkirja on autenttinen nuoren tytön päiväkirja. Se on aloitettu tammikuun lopulla 1939 ja päättyy 25. heinäkuuta (jonka jälkeen Renian poikaystävä kirjoittaa viimeiset sivut). Tähän ajanjaksoon, sodan varjostamaan mahtuu nuoren lahjakkaan tytön unelmat ja toiveet, jotka päättyvät ennenaikaisesti julmiiin surmanluoteihin.

Renian päiväkirja alkaa kuin mikä tahansa tyttökirja. Tämän tyttökirjaluonteen kirjalle antaa Renian kuvaus Renian luokkayhteisöstä. Renia asuu Prxemyślissä mummonsa luona. Hänellä on sisko, Arianka. Äiti ja isä ovat eronneet. Arianka, joka on Reniaa viitisen vuotta nuorempi on Puolan Shirley Temple jota äitinsä managerisoi. Renian paras ystävä on Norka, jonka kanssa hän koulussa istuu vierekkäin. Renia unelmoi kirjailijan urasta hän kirjoittaa runoja.Vaikuttaa, että Renialla on vahva mielikuvitus, sillä hän kirjoittaa runon jopa roskalaatikosta.


Oi yö! On vihdoinkin pimeää!

Täällä viihdy mä en! Mua häiritään!

Jäi kaupungin lämpö ja aurinko

Tuli tukaluus sijaan. Mikä vahinko!

Muuan sivu näin purki sydäntään

Keskeltä viikkolehteään.

Mut eilenhän vasta ostettiin

Ja tänään jo roskiin heitettiin! --- ---- ---


Roskalaatikkorunon voisi näin jälkikäteen ajatella olevan symbolinen kuvaus Reniasta, jota natsihallinto pitää 'yhteiskunnallisena roskana'. Renia elää sodan varjossa, mutta sodasta Renia ei puhu kovin paljon. Sota ja sen tuomat jännitteet kyllä vilahtavat tekstien lomassa ja tulevat loppua kohden vahvemmiksi.


 "Eilen näin, kun juutalaisia hakattiin. Joku saksalaiseen univormuun pukeutunut ukrainalainen hirviö pieksi kaikkia vastaantulevia. Hän löi ja potki heitä, emmekäme mahtaan mitään, olimme niin heikkoja ja kykenemättömiä...  Meidän oli nieltävä se mukisematta. Ja sillä hetkellä ainoa lohtuni oli koston ajatus, kyllä, kosto on suloinen, mutta se ei saisi olla verinen. Ja minä haluan elää siihen hetkeen saakka, jolloin voin nostaa pääni pystyyn, jolloin olen tasaveroinen, vapaa ihminen vapaassa demokraattisessa maassa! Minä haluan olla silloin onnellinen Zygun kanssa, kaikkien jotka ovat joutuneet kestämään tämän häpeän, tämän teurastuksen ja nöyryytyksen  --- ---- ---"

 

Suurimmaksi osaksi päiväkirjamerkinnät ovat tavallista nuoren tytön elämää, toiveita ja kaipuuta. Tarkoitan siis, että tämä ei ole pelkästään ja ainoastaan holokauskuvaus, vaan hyvin paljon nuoren kasvavan tytön tavallista elämää tunteineen, jotka vaihtelevat itseluottamuksesta epävarmuuteen.  Äiti, joka asuu Varsovassa on kaukana ja Renia kaipaa häntä. Kun sota syttyy ja Prxemyśliä pommitetaan, Renia ja Arianka ja Ukki pakenevat Lwóviin, Mummin jäädessä Prxemyśliin. Renia on harras juutalainen, joka uskoo ja luottaa Jumalaan. Tämä juutalaisen hartauselämä ja pienet kulttuuriset ilmaisut ovatkin kiintoisia yksityiskohtia. Niitä ei ole monia, mutta luovat mukavaa yksityiskohtaisuutta kulttuuriseen näkökulmaan.

Arianka on ilmeisesti välillä äitinsä luona Varsovassa, välillä Renian kanssa isovanhempiensa luona. He palaavat Prxemyśliin ja elämä jatkuu sodasta huolimatta. Renia kaipaa äitiään, jota kutsuu hellittelynimellä Buluś. Hän alkaa päiväkirjamerkintöjensä lopussa kohdistaa rukouksensa sekä Jumalalle että äidilleen luöttaen siihen, että nämä auttaisivat häntä. Renian elämään ilmaantuu myös ensirakkaus - Zygmunt, lyheysti Zygu. Suurimmaksi osaksi tämä päiväkirja onkin tämän nuoren rakkauden ja tunteiden kuvausta. 

Kun sota jatkuu ja Prxemyślistä muodostetaan getto elämän mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan. Zygmunt järjestää Renian pikkkusiskon Ariankan turvaan ja yrittää sitten pelastaa Renian ja vanhempansa, jotka ovat piiloutuneet talon ullakolle. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä sitä, vaan natsit löytävät piiloutuneet ja laukaukset kajahtavat. Zygmunt kirjoittaa Renian päiväkirjaan viimeisten hetkien tunnelmat.

Renian päiväkirjaa voi verrata Anne Frankin päiväkirjaan, mutta mielestäni se on turhaa. Mielestäni sitä ei myöskään pitäisi tehdä. Holokaustin varjossa on elänyt varmasti monia nuoria juutalaistyttöjä, jotka ovat pitäneet päiväkirjoja, mutta harvojen päiväkirjat ovat säilyneet kertomassa heidän tarinaansa. Renian päiväkirjan säilyi. Se oli pitkään hänen siskonsa Ariankan hallussa kunnes hän päätti julkaista sen. Tässä teoksessa on Ariankan, joka säilyäkseen hengissä otti katolisen kasteen ja muutti nimensä Elisabethiksi jälkisanat ja omat viitteet tiettyihin päiväkirjan tilanteisiin liittyen.  Myös Renian äiti on aiemmin vaihtanut  nimensä ja ottanut  katolisen kasteen.Tätä juutalaisuuden ja kristinuskon katolista puolta hieman mietin minkä verran se on vaikuttanut ilmaisuihin ja  englanninkieliseen laitokseen, josta suomennos on tehty. Mielenkiintoinen kysymys on myös tämä juutalaisuuden ja kristillisyyden yhteensovittaminen, sillä 'kristityksi kääntyminen' oli yksi selviytymiskeino, mutta oliko se sydämen ja sisimmän tasolla tapahtunut, on eri kysymys. Tämä kysymys ei tietenkään ole tämän teoksen pointti. Se vain mietityttää perheen vaiheita ajatellessa.

Muutama kolahtanut sanonta.

"Miks'on julmia tunteja nin paljon?"

"Kun sydän suree, kipu tuntuu kaikissa raajoissa."

 

--- ---- 

minä rakastin, minä haaveilin, minä kaipasin.

Kaikki oli hiljaista, kirkasta ja tuoretta

lumessa omenapuiden kukista

me vain istuimme siellä

kalpeina onnesta

valkoisina kukista.

Aurinko meitä armahti

ja meidät kastehelmillä hunnutti

Ei, sitä ei tapahtunut!

Mutta olisipa voinut.

------

Tällä mukana  Joken rauhanhaasteessa 






lauantai 12. syyskuuta 2020

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus!

 

 

Ulla-Maija Paavilainen

Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

Otava, 2020

346 s.

Pitäisi tehdä johtajuusesitttely teologian opintoihini liittyen ja valitsin tarkasteluni kohteeksi tämän uutuusteoksen. Tosin en vielä tiedä, miten tuon esseen saan aikaiseksi. Minulla on aina ollut vähän vaikeuksia saada aineistoa johdonmukaiseen järjestykseen. No, mietitään, mietitään. Ja tässä miettiessä voisin jakaa jotain pientä yleisestä lukukokemuksestani.

---

Tämä oli mielenkiintoinen elämäkerta vahvasta ja räväkästä naisyrittäjästä, jonka elämään on mahtunut niin iloja kuin suruja, mutta joka ei ole antanut periksi vaikeuksienkaan keskellä. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta ja syntymästä.

"Pakkaspäivän aurinko kitkuttaa vaivalloisesti järvenselän yli." 

On vuosi 1929 keskisuomalaisessa saarijärveläisessä mökissä.Olot ei ole suurudella pilattuja. Heti alussa mieltäni kiinnittää maininta Kirsti Paakkasen Helmi-äidin iästä, jota isä Vihtori tuntuu pitävän korkeana ja lastensynnyttämiselle varsin myöhäisenä. 

 "Mikä ikä se on lapsen saamiselle? Pitäisikö  tätä hävetä? Ei kylällä kenelläkään toisella saman ikäisellä ole enää imeväisiä. Hyvä, kun on edes hampaista leuassa."

Hmm. Pistää todella mietteliääksi, onko noin, vai onko tässä hieman hyperbolistista kerrontaa. Olot ovat varmasti olleet toisenlaiset tuolloin. Naimisiin on menty nuorena ja kasvettu eri tahtia, mutta silti. Eihän kolmikymmentä vielä ole ikä eikä mikään.

Köyhät olot ovat kuitenkin se kasvupohja, jolta Kirsti Paakkanen on ponnistanut. Koulua hän ei paljoa käynyt. Liikunnasta tai 'heilumisesta' tyttö saa opettajalta täyden kympin. 

Ensimmäisen liiketoimensa tyttö pistää pystyyn 5-vuotiaana. Äiti on paistanut tytölle lettuja lohdutukseksi, kun joutuu jättämään tämän vähäksi aikaa yksikseen. Vaan eipä hän niitä itse syö vaan täyttää letut mansikkka- ja vadelmahillolla ja käärii ne yksittäin paperiin, jonka on leikannut pitsimäiseksi. Sitten hän lähtee unikkojen reunustamaa hiekkatietä naapureihin myymään näitä lettukääröjä viidellä pennillä kappale.  Ensimmäinen suuri idea on syttynyt.

Äidin roolin merkitys tulee kirjassa vahvasti esille. Helmi-äiti rohkaisi Kirstiä, loi tähän uskoa itseensä ja elämään.

Ja itseensä Kirsti on uskonut eikä ole periksi antanut. 

Kirsti Paakkasen tarina on kuva oman tiensä kulkijasta, persoonallisesta ja vahvasta naisesta, jonka tie on kulkenut köyhyydestä rikkauksiin. Raha ja vaikutusvalta eivät kuitenkaan ole saaneet häntä unohtamaan juuriaan. Kodin antaman kasvupohjan merkitys korostuu tarinassa. Köyhistäkin oloista voi ponnistaa korkealle, kun on rakkautta, jota osoittaa.

---

Kirsti Paakkasen mainostoimistoajalta tuntenut Riitta K. kuvaa Paakkasta luovaksi ja intuitiiviseksi luonnonvoimaksi, mitä hän tämän kirjan mukaan onkin.

Riitta Ylilehto pitää Paavilaisen kirjoittamaa Paakkas-elämäkertaa inspiroivana, ihmettelee kuitenkin muutamia lyhyitä jaksoja suosittelee olemaan lukematta loppua, joka hänen mielestään latistaa tarinan. En tiedä tarkoittaako hän kahdeksatta lukua vai epilogia vai molempia yhdessä. Kahdeksannessa luvussa on kuitenkin tarinan kannalta hyvin merkityksellinen kohtaus, joka liittyy äidin vahvaan rooliin Kirsti Paakkasen kasvutarinassa, joten kyllä se luku puoltaa paikkaansa.

Kirjakaapin kummitus pitää Paakkasen elämäntarinaa ei vain yhden yritysjohtajan muotokuvana vaan kuvauksena suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja yritysjohtamisesta laajemminkin.


keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Frank Walker: Jack!

 

Frank Walker 

Paimenkoira Jack 

Alkuteos. Jack

Suomentanut Pirkko Huhtanen

WSOY, 1976

204 s.

 

Jack oli pelkkiä silmiä, korvia ja kuonoa aistiessaan outoa ympäristöään ja erikoisesti sitä kiinnostivat kotkottavat ja kaakattavat linnut, jotka tulivat talon keititön takaovesta.  Uteliaisuus vain lisääntyi kun sen nenään kantautui herkullisia tuoksuja uunista ja hellalla porisevista kattiloista. Rex asteli huolettomasti sisään viimeisenä, osoitti ylenkatsettaan valtavalla haukotuksella ja asettui  sitten makuulle omaan nurkkaansa. Tom otti Jackin Philipiltä ja asetti sen maahan. - No niin, parasta kun alat tutkia paikkoja ja totut tähän taloon.


Talo on Tom Evingin, vaimonsa Agneksen ja heidän lastensa Philipin ja Marjorien koti, Scargillin torpassa. Tom on alueen riistanvartija. Perhe rakastaa koiria. Rex oli pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, vanha ja uskollinen työtoveri, joka läheni jo 'eläkeikää'. Jack oli "belgianpaimenkoirien karaistuneeseen rotuun kuuluvien valioyksilöiden urospentu". Sen täydellinen nimi oli Jacques De Montpelier, lyhyesti vain Jack.


Tom alkaa kasvattaa koiraa ja opettaa tämän tottelemaan käskyjä. Jack on nopea oppimaan, joskin sille sattuu myös haavereita, joiden aiheuttamat vammat vaativat eläinlääkärin toimenpiteitä. Tottelevaisuuskokeissa Jack voittaa palkinnon jos toisenkin ja siitä tulee kuuluisa. Monet haluaisivat ostaa Jackin, mutta ei Tom luopuisi koirasta mistään hinnasta.

Vuosien kuluessa Jack on Tomin rinnalla ottamassa kiinni niin salametsästäjiä kuin lampaita tappanutta villiintynyttä koiraakin. Läheisessä joessa asustavia saukkoja se myös pyydystää, sillä Tomin mielestä saukkoja piti vähentää, koska ne vievät kaikki kalat joesta. (Tätä en oikein sulattanut, sillä minusta saukoillakin on oikeutensa elää ja olla osa luontoa).


Jack on rehellistä, aitoa ja elävää koiranelämää pennusta aikuisuuteen. Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen kuvailua siitä, millaista on kasvattaa koiraa, kiintymyksestä ja surusta, kun pitkäaikainen eläinystävä kuolee. Kun vanha Rex kuoleee vanhuuttaan hakee Tom heti uuden koiran tilalle ja Jackin toveriksi. Charlie DeMontpellier haetaan samasta kennelistä, mistä Jackin on hankittu. Charliesta tulee lähes yhtä hieno ja hyvä kuin Jackistakin.

Varoitus: Tämä on hieno koiratarina, mutta surullinen. Jack putoaa korkealta kalliolta yrittäessään nujertaa ovelaa Saukkoa, katkaisee selkärankansa ja halvaantuu. Kirjailija kuvaa koskettavasti ja eläytyen koiran tuntemuksia, kun pitäisi päästä kotiin, mutta takajalat ei toimi."Mutta Tom tulee kohta, Jack ajattelee." Tom tulee ja oivaltaessaan tilanteen, tekee sen ainoan ratkaisun, mikä on tehtävissä.

Pakko sanoa, että kyyneleet eivät olleet kaukana viimeistä lukua lukiessa. Mutta mitä tekee Tom, kun perheen naiset Agnes ja Marjorie ottavat kovin raskaasti Jackin menetyksen. Hän soittaa Wilfille ja kysyy,olisiko tällä myydä yhtä belgianpaimenkoiran pentua.

Kummastutti kovasti:

Jackille annettiin suklaanappeja palkinnoksi, mikä oudoksutti minua. Olen jostain kuullut, että  koirille ei kai saisi syöttää suklaata.

Eräs poikkeava tekstityyli:

Jack oli jo ylhäällä kun aurinko ojensi sormensa ja alkoi valaista taivasta. Auringon sormet olivat kielikuva, joka erottui muuten tavanomaisen tekstin lomasta. Tavanomainen ei tarkoita tylsää tai puisevaa. Teksti on kertovaa ja kuvailevaa, jossa omat lukijantunteeni käyvät laidasta laitaan. Erityisesti kuvaus siitä, miten lampaiden tappajakoira saavutetaan ja mitä sitten tapahtuu saa sisikunnan värisemään. Tarkoitan, että sanastossa ei ole mitään ylilyöntejä tai suuria hehkutuksia, ei erikoisia sanoja, joita ei ymmärtäisi. Tämä on kertomus koirankasvusta ja koirankasvatuksesta, mutta myös pieni perhetarina, johon kuuluu olennaisena osana koirat.

...