Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Francois Mauriac: Karitsa!

 

Francois Mauriac

Karitsa

Alkuteos: L'Agneau

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1955

169 + 1 s.

Teoksensa esipuheessa kirjailija lainaa Simone Weiliä: "Äärettömän hellä Rakkaus, joka on lahjoittanut minulle onnettomuuden". Kirjailija viittaa myös aiempaan teokseensa Täydellisyyden kudos (Le Pharisienne), jossa on samoja henkilöitä tässä teoksessa. Karitsa ei kuitenkaan ole jatkoa aiempaa teokseen, mutta tämän teoksen päähenkilön  Jean de Mirbellen oudot ja kammottavat piirteet selittyvät tuolla aiemmalla teoksella. Harmi siis, että en ole tuot teosta lukenut,  sillä Jean de Mirbelle vaikutta todella kaikkea muuta kuin miellyttävältä päähenkilöltä aina viimeiselle sivulle asti.

Karitsan keskiössä on Xavier-niminen nuori mies, joka on Pariisin-junassa matkalla katoliseen pappisseminaariin. Matkalla hän näkee asemalaiturilla Jeanin ja tämän vaimon Michellen ja heidän keskinäinen kanssakäyminen, tai pitäisikö sanoa kanssakäymättömyys, kiinnittää Xavierin huomion.

"Xavier ponnisti koko tahdonvoimansa vapautuakseen näystä. Hän ei milloinkaan lakkaisi nousemasta yhä uudelleen samaa vuorenrinnettä, hän ryhtyisi yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät merkinneet hänelle mitään, johin häntä ei yhdistänyt mikään lihan side ja joista hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen mitä hän aavisteli, 'vainusi', kuten hän sanoi. --- --- ---Rakkaus, joka tulvahti hänen sydämeensä hänen nähdessään vilahdukselta kenen tahansa vieraan ihmisen kasvot, ei kohdistunut hänen isäänsä, äitiinsä eikä veljeensä. --- ---- --- hän eli vain niissä ihmisissä, joita kohti  hän lakkaamatta tunsi itseänsä ikään kuin nostettavan ja joiden puolesta hän tahtoi antaa henkensä."

Xavier kokee olevansa kiinni kohtaamissaan ihmisissä, hän tuntee sisimmässään velvoitteen heitä kohtaan, pelastaa heidät, vaikka ei tuntisikaan heitä. Hänellä on oma sisäinen näkynsä ja kutsu. Tuo kutsu joutuu koetukselle, kun hän kohtaa junassa Jeanin, joka toisin kuin Xavier on paremminkin skeptinen uskon asioita kohtaan. Onko mies ystävä vai vihollinen, kenties jopa itsse Paholainen? Miesten välille syntyy keskustelu ja Jean, joka on jättänyt vaimonsa ja aikonut tehdä itsemurhan (tätä ei kuitenkaan aivan suoranaisesti kuvata eikä kerrota) pyytää Xavieria keskeyttämään matkansa ja urasuunnitelmansa, tulemaan sen sijaan hänen mukanaan hänen kotiinsa, sillä Xavier pystyisi  ehkä järjestämään asiat.

Lopulta Xavier lähtee Jeanin matkaan, saapuu tämän kotiin, jossa tapaa Jeanin vaimon Michelen ja heidän luonaan asuvan pikkupojan Rolandin, jota Jean vihaa, eikä Michelekään saa poikaan minkäänlaista otetta. Pariskunta on ensin aikonut adoptoida pojan, mutta nyt he vain miettivät hänen palauttamistaan orpokotiin. Xavier kohtaa myös joitakin muita henkilöitä, joista yhteen hän rakastuu.

Karitsa on hyvin moniulotteinen ja osin vaikeaselkoinenkin (ainakin minulle) teos. Minun on hyvin vaikea ymmärtää Jeania, hänen julmuuttaan ja itsekästä ajatteluaan. Xavier yrittää selvitä kutsumuksen ja houkutusten ristitulessa toiveenaan "pelastaa edes yksi ihminen".

Kaikesta vaikeaselkoisuudestaan ja ihmisten välisissä jännitteistä huolimatta tämä on hieno pieni teos, jonka viimeinen kappale saa hengähtämään syvään ja oivaltamaan jotakin teoksen mestarillisuudesta.. Karitsa on jonkinasteinen allegorinen tarina, näin voidaan sanoa, sillä Xavier pappiskutsumuksessaan on syvästi samaistunut Kristukseen. Kansikuvakin (Martti Mykkäsen käsialaa) viittaa tähän. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään saarna eikä varsinaisesti hengellinen kirja, vaikka hengellinen aspekti kulkee taustalla. Tämä on tarina kärsimyksestä ja vapautuksesta, sielun levosta ja rauhasta.

"Hän ei tuntenut heitä, hän ei koskaan enää ollut tapaava heitä. Ja kuitenkin  hän olisi halunnut kutsua heitä etunimeltä, viivyttää heitä, tunkeutua heidän kaikkien elämään, varjella heitä kaikilta vaaroilta, suojella heitä omalla ruumillaan. Hirvittävä jumalallinen intohimo, niin juuri! Sitä se oli! Jumalan intohimoista rakkautta luotuaan kohtaan."

 

Mainittakoon vielä, että Francois Mauriac on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1952. 

...

Kijrjan kannet auki kohta 16: Lue pehmeäkantinen kirja.

Edita Morris: Hirosiman kukat!

Edita Morris
Hirosiman kukat
WSOY,  1965
Alkuteos:  The flowers of Hiroshima
Suomentanut Juhani Jaskari
169 + 2 s.

Elokuun kuudenteen päivään tuhat yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi asti Hirosima oli vilkas satamakaupunki, jonka asukasluku oli kolmesataakuusikymmentätuhatta. Mutta tuon päivän aamuna suuri kaupunki katosi maan pinnalta....

Edita Morrisin Hirosiman kukat on pitkään ollut hyllyssäni. Sinne sen poimin aikoinaan lapsuuskotini vintin lattialta hylättynä . Muistan miettineeni, mikähän kirja se tämäkin on?

Hirosiman kukat on kertomus japanilaisesta yhteiskunnasta ja Hirosiman tuhosta yhden köyhän perheen ja amerikkalaisen turistin näkökulmasta.  Tarinan kertoja on Juka, jolla on pikkusisar Ohatsu sekä puoliso Fumio. Hirosiman tuhosta on kulunut neljätoista vuotta. Juka tapaa amerikkalaisen turistin Samin, jonka Juka pyytää (japanilaiseen tapaan hienovaraisesti) asumaan heille. Sam ihastuu Ohatsuun, Jukan pikkusisaren kauneuteen. Sitä, että Jukan perhe on selviytynyt Hirosiman pommituksista elävinä, mutta kärsineinä Juka ei paljasta, kunnes eräällä kävelyretkellä Sam näkee virrassa lipuvat valkoiset kukat. 

- Katsokaa, tuossa on taas kukkakimppu, aivan kuin silloinkin. 

-  Olette oikeassa, Sam-san, Tuo on Ohatsun kukkakimppu, sanon hiljaa...

ja Juka kertoo liekehtivän Hirosiman päivästä. Kertoo, kuinka hän juoksee pitkin katuja, äitinsä, Matsui-täti ja Ohatsu, vielä kolmivuotias lapsi takertuneena äitinsä selkään. Kuinka heidän kaikki vaatteet oli räjähdys repinyt yltänsä, kuinka tulenlieskat syöksähtelivät läpi ilman, kertoi kiitävistä liekkisuihkuista, jotka polttivat kaiken, mihin koskivat - puut, talot, pakenevat ihmiset. 

- Kadut olivat niin kuumia että asfaltti kuohui, ja moni koiraparka paahtui elävältä, koska ei saanut käpäliään irti. Muistan miten ne huusivat pelosta, nuo koirat. Ja äiti huusi varmaan myös, ennen kuin hän hyppäsi veteen.

- Juka, älkää sanoko enempää. Teillä ei ole siihen voimaa.

- Minun on löydettävä voimaa. Teidän on  tiedettävä tämä, sanon hänelle, sillä te olette nyt sisäpuolella, kuten mekin.

Hirosiman kukat ei ole onnellinen kirja. Se ei ole puhtaan onnellisen rakkauden kertomus, vaikka siinä rakastutaankin. Olla Hirosiman selviytynyt on ehkä jonkun mielestä onnekkuutta, mutta ei heidän, jotka kokevat sen vuoksi syrjimistä. Sen saa Ohatsukin kokea, kun hän rakastuu nuoreen valokuvaajaan, mutta jonka vanhemmat eivät hyväksy Hirosiman selvinnyttä sukuun.

Tästä aiheesta tuli jolloinkin dokumentti YLE:llä. Siitä, miten heihin suhtauduttiin, heihin, jotka selvisivät. Itse tämän kirjan luettunani jäin miettimään, kuinka Hirosimassa vielä voi olla elämää? Tsernobyl tyhjennettiin, se autioitui, kuinka voi Hirosimassa vielä olla elämää? Myös kuva kärsivistä eläimistä, koirista ulisemassa asfalttiin juuttuneina koskettaa kummallisen syvältä. Miksi juuri tuo kuvaus korventaa niin mieltä. Eikö ihmisten kärsiminen ole suurempi kuin eläinten? 

Hirosiman kukat puhuu tärkeästä asiasta. Se ei ole vain syväluotaus japanilaiseen elämään, jos siinä kohta japanilainen kulttuuri jollain tasolla avautuukin. Enemmänkin se puhuu juuri kärsimyksestä. Mitä me toisillemme teemme? Mikä mielenkiintoista, Juka ei syytä Samia Hirosiman tuhosta, eikä kirjailija puhu mitään Samin syyllisyydentunteista, onhan hän amerikkalainen, vaikka ei sotilas olekaan. "Ne kenraalit". Sam vain toteaa. Mitäpä hyötyä syyttelystä olisikaan. Eikö se vain veisi uusiin konflikteihin. 

Hirosiman kukat on hyvin hienovarainen kirja. Japanilainen kulttuuri, vanhemman ihmisen kunnioitus, naisen asema, sisustustyyli, askeettisuus tulevat hyvin esiin. Silti jään pohtimaan, onko kirja loppujen lopuksi erityisen japanilainen? Onko kirjoittaja japanilainen? Ei. Kirjoittaja on yllätyksekseni ruotsalainen. Kirja pohjautuu hänen poikansa kokemuksiin ja tunnelmiin. 

Hirosiman kukat on hyvin sodanvastainen tarina. Mietin kirjan henkilöitä. Ohatsu on nuori, rakastunut, mutta kokee, että hänen pitää kadota, vaikka Hiiroo haluaa naida hänet vastoin kunnioitettujen vanhempiensa tahtoa. Kadota siksi, että hän ei ehkä pystyisi saamaan terveitä lapsia, joihin jokaisella miehellä on oikeus. Juka, kertoja on nainen kolmissakymmenissä, hänellä on lapsia ja kuolemansairas mies. Juka tuntee syvästi, mutta hänellä on myös järkeä ja taito katsoa eteenpäin. Sam - tuo amerikkalainen turisti taas on minusta hieman naiivi. Voiko todella olla niin tietämätön Hirosiman todellisuudesta, kuin Sam näyttää olevan, pohtiessaan, miksi silkkitoukanviljelijällä ei ole korvia ja miksi hän vetää myssynsä niin syvälle, mikä on kynsinyt hänen ihonsa arville? Voiko todella olla niin tietämätön todellisuudesta? Kuitenkin Sam on kiltti, lääkärin poika, joka on ajautunut liikealalle, mies, joka etsii paikkaansa maailmassa.

Hirosiman kukat on moniulotteinen kirja. Se on kärsineen ihmisen ääni ihmiselle. On eri asia tietää asioista, kuin olla niissä sisällä. Siitä oikeastaan puhuu tämän päivän pakolaisongelmakin. On eri asia teitää pakolaisongelman olemassaolo, kuin olla itse sisällä siinä pakolaisongelmassa. Hirosiman kukat on sodanvastainen kirja mainitsematta lainkaan sanaa sota. Se puhuu kärsimyksestä ja siitä, että lievittääkseen kärsimystä on itse oltava kärsimyksessä sisällä. 

....

Kurjen siivillä -haasteessa mukana tällä kirjalla.