Maurice Druon: Tistu Vihreäpeukalo!

Maurice Druon (teksti) & Jacqueline Duhéme (kuvitus)

Tistu Vihreäpeukalo

Alkuteos: Tistou les pouces verts 

Suomentanut Inkeri Tuomikoski

Otava, 1974

143 + 1 s.

 

Tistu on pieni poika, joka ristittiin Kaarle Juhaniksi, mutta kuka nyt voisi kutsua pientä suloista pojanpalleroa Kaarle Juhaniksi ja niin hänestä tuli Tistu. Tistun Äiti Kulta ja Rakas Isä asuivat

Talossa nimeltä Kiilto-Kuulto, loistoautojen, kauniitten puitten ja komeitten hevosten keskellä, erinoamisen isänsä ja kukkakimppua muistuttavan äitinsä kanssa viettäen hyvin onnellista elämää.

Kaupunki, jossa perhe asui oli Niittyvilla ja sen asukkaita kutsuttiin villaniittyläisiksi. Villaniitty oli kuuluisa ja vauras, kiitos Rakkaan Isän tehtaan. Tistun isä oli asetehtailija.

"Usko pois, poikaseni, miellä on tuottava liikeyritys. Kukaan ei halua ostaa sateensuojia, jos on kaunis ilma, ja jos taas tulee sateinen kesä, niin olkihatut jäävät varastoon. sen sijaan kanuunat menevät aina kaupaksi, satoi tai paistoi."

Rakas Isä ajattelee, että Tistusta tulee sitten hänen jälkeensä oiva jatkaja, mutta kuinka käykään. Tistu laitetaan kouluun, jossa hän ei tule toimeen. Hän on liian erikoinen poika tavalliseen kouluun ja Tistu saa opetella asioita elämällä. Hän aloittaa puutarhassa Herra Viiksekkään opastuksella ja saa selville, että hänellä onkin vihreät peukalot. Minne vain hän painaakin peukalonjälkensä syntyy kukkia ja kasveja, toinen toistaan upeampia ja rehevämpiä. Mutta siitä pitää olla vaiti. Asiaa ei saa paljastaa kenellekään. Tistu tutustuu erilaisiin paikkoihin, kuten vankilaan, jonka asukit kovin säälittävät häntä ja niin Tistu salaa käy painamassa peukalonjälkensä vankilan muureihin ja kaltereihin ja mitä tapahtuukaan. Koko vankila muuttuu kukkatarhaksi ja ruusulinnaksi. Samoin käy köyhälistökorttelin, jonka väki alkaa menestyä, kun he ottavat pääsymaksun puutarhaksi muuttuneesta asuinlähiöstä.

Tistu Vihreäpeukalo on mainio saturomaani Pikku Prinssin hengessä, kuten takakansiteksissäkin mainitaan. Teokset eivät kuitenkaan ole aivan yksi yhteen. Tistun kerronnassa on vaihtelevuutta. Siinä on sadunkerronnan elementtejä, esim. ihmesadun piirteitä, mutta myös symboliikkaa. Numero yhdeksän toistuu kerronnassa ja mietinkin, mikä merkitys tällä numerolla mahtaa olla?!

Tämä komeutta rakastava mies oli hyvä luonteeltaan, ja niinpä kaikki tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi. Ja tallirengit harjasivat hevosia: yhdeksan karvaa yhteen, yhdeksän toiseen suuntaan, ja lopulta näitten vaapukanväristen hevosten selät muistuttivat suunnattoman suuria, hienosti hiottuja rubiineja.

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen ja hän vie tarinaa eteenpäin sujuvasti. Kerronnassa on välillä hieman ironian tai satiirin tuntua ollakseen vain pienten lasten satu. Tässä on viitteellisyyttä aikuistenkin suuntaan. Tarina on kauttaaltaan pasifistinen sodanvastustamisjulistus ja tässä on hieman hippiajan tunnelmaa.

Jacqueline Duhémen rehevän hersyvä mustavalkokuvitus on aivan loistava. Hieno pieni antikvarilöytö, joka on jo pitkään odottanut hyllyssä lukuvuoroaan. Suosittelen kaikille tutustumaan. 

Pohjoinen 2024 kohta 6.   Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea

Edita Morris: Hirosiman kukat!

Edita Morris
Hirosiman kukat
WSOY,  1965
Alkuteos:  The flowers of Hiroshima
Suomentanut Juhani Jaskari
169 + 2 s.

Elokuun kuudenteen päivään tuhat yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi asti Hirosima oli vilkas satamakaupunki, jonka asukasluku oli kolmesataakuusikymmentätuhatta. Mutta tuon päivän aamuna suuri kaupunki katosi maan pinnalta....

Edita Morrisin Hirosiman kukat on pitkään ollut hyllyssäni. Sinne sen poimin aikoinaan lapsuuskotini vintin lattialta hylättynä . Muistan miettineeni, mikähän kirja se tämäkin on?

Hirosiman kukat on kertomus japanilaisesta yhteiskunnasta ja Hirosiman tuhosta yhden köyhän perheen ja amerikkalaisen turistin näkökulmasta.  Tarinan kertoja on Juka, jolla on pikkusisar Ohatsu sekä puoliso Fumio. Hirosiman tuhosta on kulunut neljätoista vuotta. Juka tapaa amerikkalaisen turistin Samin, jonka Juka pyytää (japanilaiseen tapaan hienovaraisesti) asumaan heille. Sam ihastuu Ohatsuun, Jukan pikkusisaren kauneuteen. Sitä, että Jukan perhe on selviytynyt Hirosiman pommituksista elävinä, mutta kärsineinä Juka ei paljasta, kunnes eräällä kävelyretkellä Sam näkee virrassa lipuvat valkoiset kukat. 

- Katsokaa, tuossa on taas kukkakimppu, aivan kuin silloinkin. 

-  Olette oikeassa, Sam-san, Tuo on Ohatsun kukkakimppu, sanon hiljaa...

ja Juka kertoo liekehtivän Hirosiman päivästä. Kertoo, kuinka hän juoksee pitkin katuja, äitinsä, Matsui-täti ja Ohatsu, vielä kolmivuotias lapsi takertuneena äitinsä selkään. Kuinka heidän kaikki vaatteet oli räjähdys repinyt yltänsä, kuinka tulenlieskat syöksähtelivät läpi ilman, kertoi kiitävistä liekkisuihkuista, jotka polttivat kaiken, mihin koskivat - puut, talot, pakenevat ihmiset. 

- Kadut olivat niin kuumia että asfaltti kuohui, ja moni koiraparka paahtui elävältä, koska ei saanut käpäliään irti. Muistan miten ne huusivat pelosta, nuo koirat. Ja äiti huusi varmaan myös, ennen kuin hän hyppäsi veteen.

- Juka, älkää sanoko enempää. Teillä ei ole siihen voimaa.

- Minun on löydettävä voimaa. Teidän on  tiedettävä tämä, sanon hänelle, sillä te olette nyt sisäpuolella, kuten mekin.

Hirosiman kukat ei ole onnellinen kirja. Se ei ole puhtaan onnellisen rakkauden kertomus, vaikka siinä rakastutaankin. Olla Hirosiman selviytynyt on ehkä jonkun mielestä onnekkuutta, mutta ei heidän, jotka kokevat sen vuoksi syrjimistä. Sen saa Ohatsukin kokea, kun hän rakastuu nuoreen valokuvaajaan, mutta jonka vanhemmat eivät hyväksy Hirosiman selvinnyttä sukuun.

Tästä aiheesta tuli jolloinkin dokumentti YLE:llä. Siitä, miten heihin suhtauduttiin, heihin, jotka selvisivät. Itse tämän kirjan luettunani jäin miettimään, kuinka Hirosimassa vielä voi olla elämää? Tsernobyl tyhjennettiin, se autioitui, kuinka voi Hirosimassa vielä olla elämää? Myös kuva kärsivistä eläimistä, koirista ulisemassa asfalttiin juuttuneina koskettaa kummallisen syvältä. Miksi juuri tuo kuvaus korventaa niin mieltä. Eikö ihmisten kärsiminen ole suurempi kuin eläinten? 

Hirosiman kukat puhuu tärkeästä asiasta. Se ei ole vain syväluotaus japanilaiseen elämään, jos siinä kohta japanilainen kulttuuri jollain tasolla avautuukin. Enemmänkin se puhuu juuri kärsimyksestä. Mitä me toisillemme teemme? Mikä mielenkiintoista, Juka ei syytä Samia Hirosiman tuhosta, eikä kirjailija puhu mitään Samin syyllisyydentunteista, onhan hän amerikkalainen, vaikka ei sotilas olekaan. "Ne kenraalit". Sam vain toteaa. Mitäpä hyötyä syyttelystä olisikaan. Eikö se vain veisi uusiin konflikteihin. 

Hirosiman kukat on hyvin hienovarainen kirja. Japanilainen kulttuuri, vanhemman ihmisen kunnioitus, naisen asema, sisustustyyli, askeettisuus tulevat hyvin esiin. Silti jään pohtimaan, onko kirja loppujen lopuksi erityisen japanilainen? Onko kirjoittaja japanilainen? Ei. Kirjoittaja on yllätyksekseni ruotsalainen. Kirja pohjautuu hänen poikansa kokemuksiin ja tunnelmiin. 

Hirosiman kukat on hyvin sodanvastainen tarina. Mietin kirjan henkilöitä. Ohatsu on nuori, rakastunut, mutta kokee, että hänen pitää kadota, vaikka Hiiroo haluaa naida hänet vastoin kunnioitettujen vanhempiensa tahtoa. Kadota siksi, että hän ei ehkä pystyisi saamaan terveitä lapsia, joihin jokaisella miehellä on oikeus. Juka, kertoja on nainen kolmissakymmenissä, hänellä on lapsia ja kuolemansairas mies. Juka tuntee syvästi, mutta hänellä on myös järkeä ja taito katsoa eteenpäin. Sam - tuo amerikkalainen turisti taas on minusta hieman naiivi. Voiko todella olla niin tietämätön Hirosiman todellisuudesta, kuin Sam näyttää olevan, pohtiessaan, miksi silkkitoukanviljelijällä ei ole korvia ja miksi hän vetää myssynsä niin syvälle, mikä on kynsinyt hänen ihonsa arville? Voiko todella olla niin tietämätön todellisuudesta? Kuitenkin Sam on kiltti, lääkärin poika, joka on ajautunut liikealalle, mies, joka etsii paikkaansa maailmassa.

Hirosiman kukat on moniulotteinen kirja. Se on kärsineen ihmisen ääni ihmiselle. On eri asia tietää asioista, kuin olla niissä sisällä. Siitä oikeastaan puhuu tämän päivän pakolaisongelmakin. On eri asia teitää pakolaisongelman olemassaolo, kuin olla itse sisällä siinä pakolaisongelmassa. Hirosiman kukat on sodanvastainen kirja mainitsematta lainkaan sanaa sota. Se puhuu kärsimyksestä ja siitä, että lievittääkseen kärsimystä on itse oltava kärsimyksessä sisällä. 

....

Kurjen siivillä -haasteessa mukana tällä kirjalla.

Adrienne Thomas: Katrinista tuli sotilas!

Adrienne Thomas
Katrinista tuli sotilas!
WSOY, 1931
Alkuteos: Katrin wird Soldat
Suomentanut Felix Brofelt
341 s.

Löysin tämän kirjan jäljille luettuani Mary Bergin päiväkirjan, jossa teokseen viitattiin.

Katrinista tuli sotilas kertoo juutalaisesta tytöstä, Catherine Lenzistä, joka asuu Menzin kaupungissa Elsas-Lothringenissa. Kirjan alussa hän on 14-vuotias ja alkaa pitää päiväkirjaa. En yleensä ole kovin innostunut pelkästään päiväkirjamuotoon tai kirjemuotoon kirjoitetuista romaaneista (todelliset päiväkirjat on asia erikseen), mutta tämä kirja oli ainutlaatuisen kiinnostava erilaisena nuortenkirjana. Tosin kerronta alkaa tyystin sellaisesta näkövinkkelistä, että mietin, mistä kummasta tuo kirjan nimi juontuu, sillä pitkän aikaa teos etenee teemalla, jota voisi nimittää rakastumiseksi Tai en minä tiedä, onko kyse rakastumisesta. Hyvin erikoislaatuisesta suhteesta kuitenkin, sillä ollessaan  vanhempiensa kanssa jollain lomamatkalla (olikohan se nyt Baden-Badenissa) Catherine  tapaa miehen, Johanin, joka pyytää hänet seurakseen kävelemään. Catherine on 14-vuotias ja mies lähemmäs neljääkymmentä. No, ,Johan poistuu sitten Catherinen elämästä ja tilalle tulee Lucien. Nuori taiteilijaksi haluava poika, joka on enemmän Catherinen ikäluokkaa.

Catherinen ja Lucienin tarinaa voisi verrata Romeon ja Julian rakkaustarinaan traagisuudessa. Nuorten haaveet keskeyttää I maailmansota, Lucien joutuu lähtemään sotakentille, Catherine, vaikka ei olekaan vielä kahdeksaatoista täyttänyt pestautuu Punaisen Ristin töihin Mentzin asemalle.

Katrinista tuli sotilas on siis päiväkirjamuotoon kirjoitettu kaunokirjallinen romaani. Tosin siinä ehkä on elämäkerrallista ainesta ja omakohtaista kokemusta, sillä krjoittaja itse toimi sairaanhoitajana I maailmansodassa. Jos loppu ei olisi se, mikä se on, pitäisin tätä kirjoittajan omana sotapäiväkirjana, mutta ilmeisestikään näin ei ole. 

Yöllä. Tänään ei kukaan voi nukkua. Ei koko maailmassa. Venäläiset ovat asettaneet puolet armeijastaan liikekannalle. He tahtovat - tahtovat sotaa kaikin mokomin, samalla kuin kaikki vallat - Saksa etupäässä - eivät jätä käyttämättä mitään keinoa rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. ILmasta kuuluu potkurien surinaa. Lentäjämme pitävät manöövereitä.

Katrinista tuli sotilas on mielenkiintoinen teos siinäkin mielessä, että se luo kontrastia äskettäin lukemalleni Montgomeryn Kotikunnaan Rillalle. Molemmissa tapahtumat sijoittuvat I maailmansodan aikaan ja tapahtumiin, eri puolilla taisteluja. Olikin mielenkiintoista ja ajattelemaan herättävää se, että Katrin saksanjuutalaisena katseli ja kirjoitti asioista keisarillisen Saksan näkökulmasta (ainakin ensialkuun).  Eikö Saksan keisari ollutkaan se kaiken pahan alku ja juuri, mikä kuva hänestä annettiin Kotikunnaan Rillassa. 

Ajattelu "me hyvät ja nuo muut pahat" on puolin ja toisin nähtävissä. Kuka siis tahtoi sotaa ja kuka ei? Totuus - mikä on totuus! Kuolematon lausahdus, mikä pätee myös tähän.

Katrinista tuli sotilas teosta ei voi kuitenkaan ottaa isänmaallisena paatoksena, kaukana siitä. Katrinista tuli sotilas on hyvin sodanvastainen teos. 

Onnellinen se maa, jonka sydän on puhdas ja joka tietää, ettei se millän tavoin ole osallinen tähän verivelkaan.

Tämä oli todella hieno antikvariaattinen löytö ja lukisin mielelläni muitakin Thomasin teoksia, jos niitä vain olisi saatavissa.

Mieleenpainut määritelmä "liian" sinisistä silmistä: Mutta silmät on tällä suvun säilyttäjällä kuin maidossa keitetyt orvokit

...
Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini ennen kuin aloin matkani Idän pikajunassa, olisin saanut tällä kirjalla voinut kuitata Strasbourgin-aseman. Tässä kirjassa mainitiin myös Pariisi, Munchen ja Wien, joten tällä kirjalla pääsisi jo melkoisen pitkälle Idän pikajunassa, tämä ihan kuriositeettina.