Jevhenija Kuznjetsova: Tikapuut!

 Jevhenija Kuznjetsova

Tikapuut

Alkuteos: драбина (drabina)

Suomentanut Eero Balk

Aula & Co, 2024

204 s.

 

Kevät kohisi, kaikki pihan paljaat osat versoivt erilaisia pensaita ja kukkia, joita ei ollut näkynyt talvella Tolikin ostaessa taloa. Nyt kävi selväksi, että Maricarmen, ikuinen muisto hänele, ei ollut harrastanut ainoastaan kirjailua vaan myös puutarhanhoitoa: joka kolkassa vihersi jotain pyrkien ylöspäin. Tolik hyppäsi kevyesti tikkailta ja juoksi portille. Tien laidassa kukkivat voikukat, äsken vielä alaston mantelipuu oli peittynyt lehtien vihreään seittiin. Hän muisti äidin, joka oli valittanut ääneen jokaiselle kukalle kuin vainajalle: "Minne sinä kurkotat, näin hirveään maailmaan?" Hryhorivnakin oli kertonut jokaisen kasvin kohdalla, mitä siitä oli määrä kasvaa ja "kukkia ihan kohta" ja puhjennut manailemaan: "Olisit jäänyt nousematta tänä keväänä! Ilahduttamatta maahantunkeutujia! Kuolisit mieluummin maan rakoon kuin alat kasvaa!" Äiti ja Hryhorivna olivat yhtä mieltä siitä, että yhdenkään kukan ei pidä ilahduttaa vihollisen sotilasta, eivätkä silti voineet mitenkään vaikuttaa siihen, että kukat olivat rehottaneet Hryhorivnan miehitetyllä pihalla runsaammin kuin koskaan.

Ajattelin ensin, että en postaisi tästä kirjasta mitään. Muutin sitten mieleni ja ajattelin: jotain pientä tästä kai voisi kirjoittaa ja teoksen esitellä. Muistan kansikuvan herättäneen kiinnostukseni aikoinaan, kun sen kirjamessuesittelynä näin. Laura Noposen kansisuunnittelu on viehättävän kiinnostava ja nyt teoksen luettuani aloin miettiä sen yhtenevyyttä tarinaan. En tiedä, mitä kukkia nuo punaiset ovat, en ainakaan tomaatinkukiksi niitä miellä (tomaatteja kasvatetaan tässä teoksessa kuivassa suihkulähteessä). auringonkukat erottuvat taustalla mitkä ymmärrän, kun niihin viitataan kerronnassa. Kansikuva siis herätti kiinnostuksen, mutta ei tämä ehkä ihan kuitenkaan vastannut odotuksia..

No, lähdetään päähenkilöstä, Tolikista. Tolik on ukrainalainen pakolainen, asettunut Espanjaan. Ostanut talon, josta haaveilee laittavansa omanlaisensa. Vaan, mihin katoaa itsenäisyys ja haaveet, kun taloon asettuu asumaan äidin ohella täti Hruhorivna, sisko Irusja, isoeno Anatoli StepanovytŠ, joka on toisen jalkansa menettänyt invalidi, ja Polina, jonka yhteyttä muihin en osaa sanoa, mutta Ukrainan pakolainen hänkin, Vielä taloon asettuu  yorkshiren terrieri Vladik sekä kissat  Zusja ja Drusja, jotka ovat kissasuvun miniä ja anoppi, sillä 

"Drusjalla oli poika, ja Zusja teki sen pojan kanssa pennut, joista yksi on nykyään Ljuballa, äiti selitti rauhallisesti.

Lopulta talossa on niin paljon liikettä, että Tolik kiipeää yläkerroksen huoneenseensa ikkunan alle tikkaat, joita pitkin kiipeää huoneeseensa välttääkseen muita ja saakseen rauhassa tehdä töitään.

Tikapuut on fiktiivistä lähihistoriaa. Ukrainalainen elämäntapa, ajatukset sodan menosta ja omista tuhotuista asuinpaikoista, kuolleista tuttavista värittävät arkea. Kerronta ei ole kuitenkaan synkkää, Siinä on ironiaa, hieman mustaa huumoriakin. Mitä sota tekee yksilöille ja perhekunnille, mitä on olla pakolainen vieraassa maassa? Miten suhtautua viholliseen? Siinäpä kysymyksiä, joita tämän tarinan myötä lukiessa heräilee. Teos kuvaa ihmisten sisäisiä jännitteitä, kaipausta, toivomuksia, arkista elämänmenoa, sitä, mitä sotauutiset eivät kerro. 

Kyllä tämän luki ja ei vastentahtoisestikaan. Kerronta oli vireää ja viritti myös omaa ajattelukykyä. Ihan loppua en ymmärtänyt. Otsikot olivat hieman ilkikurisia ja omiaan luomaan karikatyyristä, ironista, ei pahantahtoista, mutta hieman näpäyttävää otetta. 

Suomi-bongaus 

- Mistä on kyse?  - Ne aikovat lähettää Bobin Venäjälle. Amerikan passilla! - He sanoivat että Suomeen, auttamaan odessalaisia! - Ja ---  kanssa. Lana sanoi tytöntäen kasvonsa melkein kiinni Peteen. - Mitä  ---  odessalaisia Suomessa on? - Ihmisiä jotka pakenevat sotaa! Pete vastasi. - Mitä helkuttia ne tekevät Venäjän rajalla?! Lana huudahti. - Mitä odessalaisia. Mistä niitä on siunaantunut? 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira 

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsin mukaan kirjailija tasapainottelee kerronnassaan keveän ja vakavan välillä. 

Kirjahamsteria  "Koko kansan leimaaminen iski ikävästi silmään"

Sivumerkkejä:  näkee tarinan "lämpimällä huumorilla ryyditettynä perhetarinana, joka samalla  kurkottelee moniin metaforisiin suuntiin".

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri!

 

Annie Lyons

Pommisuojan lukupiiri

Alkuteos: The Air Raid Book Club

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Aula & Co, 2023

344 s.

Kansi: Laura Noponen

Takansitekstin kiteytys teoksesta on se, että "tarinoiden voima on sotaakin väkevämpi". Tarinat innoittavat, suovat lohtua ja taistelutahtoa myös pienen Beechamin kyläyhteisön asukkaisiin toisen maailmansodan järkyttävien tapahtumien keskellä.

Teoksen päähenkilö on kuuttakymmentä lähentelevä Gertie  Bingham, jonka aviomies Harry on kuollut. Gertie ajattelee jäävänsä eläkkeelle pitämästään pienestä kirjakaupasta, mutta ystävä Charles innostaa Gertien tarjoamaan turvapaikan saksanjuutalaiselle pakolaislapselle Hedy Fischerille. Gertie itse oli miehensä kanssa jäänyt lapsettomaksi monien keskenmenojen myötä. 

Ensi alkuun Hedy on sulkeutunut, omapäinen. Vain Gertyn koira Hemingway saa Hedyn hymyn irtoamaan. 

Pommisuojan lukupiiri on historiallisiin kehyksiin sijoitettu tarina, jonka historiallisia yhteyksiä aika ajoin mietin. Kirjat ja kirjailijat, jotka teoksessa mainitaan, saavat miettimään, onko ne kaikki ehtineet ilmestyä ennen vuotta 1938 tai sotavuosina. Nancy Mitford ja Rakkauden lumous minun täytyi googlata, ja kyllä, ei hänkään ollut nykykirjailija, vaikka siltä omiin "lukukorviini" kuulosti. Rakkauden lumousta ei ilmeisesti ole kuitenkaan suomennettu, sillä lopun kirjalistauksessa se on englanninkielisellä nimellä The pursuit of love. Teos on kuitenkin ilmestynyt ensikerran 1945, ja täytyi ihan tarkistaa, missä vaiheessa tarinaa tämä teos mainitaan. En tiedä, onko se hyvä merkki, jos kesken lukemisen täytyy alkaa pohtia historiallisia yksityiskohtia. 

Minua hämmentää myös se, että kun puhutaan Beechamista ja Lontoosta. Onko Beecham Lontoon osa, vai jossain kauempana Lontoosta?  Takakansiteksti alkaa sanoilla Lontoo 1938. Sijoittuuko tämä siis Lontooseen vai johonkin liepeille? Asuinolojen ja kuvauksen perusteella en ihan osaa sijoittaa tätä ainakaan Lontoon keskikaupungille. Mitä minä loppujen lopuksi Lontoosta tiedänkään. En mitään.

Kyllähän tämän luki, ja viihtyikin tämän parissa, vaikka mitenkään läheisiksi henkilöt eivät mudostuneetkaan, eikä tämä kovin syvää jälkeä lukumuistiin jättänekään. Teos eteni pikkuhiljaa, esitteli kylän ihmisiä, tapahtumia, lukupiirikin perustettiin ja ajan ilmapiiri ja muu ajankuva tuli esitellyksi. Arki ja dramatiikka vaihteli, kuten kerronnassa tuleekin olla, mutta ... kovin kesy kuvaus pommien tipahtelusta huolimatta tämä oli. Mitä jäinkin ihmettelmään oli Gertien selviäminen, kun hän oli mennyt hakemaan ilmahälytyksen aikana taloon jäänyt Hemingwayta eikä ehtinyt takaisin pommisuojaan. Miten hän selvisi, mutta pommisuojassa ollut Hedy jäi raunioiden alle. Ja myöhemmin myös se, kun Gertie muuttaa ja hänen talonsa ostetaan. Eikö siihen tullut vaurioita? Miten ne korjattiin? Toinenkin kuvaus oli jo aiemmin, mikä sai minut mietteliääksi.

Gertie avasi silmänsä, veti itsensä istuvaan asentoon, ja Hedy kaivautui hänen altaan. He tähyilivät muurin yli ja tuijottivat silmiä räpytellen suurta kraateria, jonka keskeltä törrötti räjähtätön pommi. Valtava sihisevä hirviö.

 Gertie ja Hedy olivat kadulla matkalla kotiin, kun saksalaisten pommikoneet lensivät ylitse. Minä jäin miettimään, miten se suuri kraateri oli syntynyt, jos pommi oli räjähtämätön?

Mutta kaikkein eniten minua häiritsee Hedy Fischer ja hänen historiallisuutensa. Onko hän todellinen henkilö. Tämän tarinan Hedy on nuori, joka kasvaa aikuisuuteen sotavuosina. Hän alkaa kirjoittaa tarinoita ja saa lopulta kirjankin julkaistua. Pommisuojan lukupiirin jokaisen luvun alussa on jokin tekstisitaatti kirjailijoilta tai muilta julkisuuden henkilöiltä. Luvussa 25 on sitaatti Hedy Fischerin teoksesta Gertien ja Arnon seikkailut. (Teos, jonka Pommisuojan lukupiirin Hedy Fischer on kirjoittanut). Teos mainitaan Binghamin lukupiiri suosittelee -kirjalistauksessa, mutta Sitaattilistauksesta teos puuttuu, vaikka Sitaattia on käytetty. Binghamin lukupiiri on kuvitteellinen lukupiiri, mutta suosittelee todellisia kirjoja, poikkeuksena tuo yksi.

Tämä häiritsee minua todella paljon. Jos tämän teoksen tarkoitus on innoittaa lukijoitaan lukemaan ja tutustumaan teoksessa mainittuihin teoksiin, niin kuinka voi tutustua johonkin teokseen, jota ei ole olemassa. Ärsyttävä yksityiskohta, todellakin. 

Täytyy sanoa, että minua ärsyttää myös pieni yksityiskohta koskien L.M. Alcotin Pikku naisia -teosta, jota muuan henkilöistä lukee lapselleen. Kun Beth kuolee, lapsi kysyy äidiltään, miksi Marmee (perheen äiti) salli Bethin yleensä mennä siihen perheeseen, jossa oli sairaita. Mutta mutta, Beth:än sairastui tulirokkoon äidin ollessa poissa, haavoittuneen miehensä luona. Oliko äiti lukenut teosta lapselleen huonosti, lapsi ei kuunnellut mitä luettiin eikä tajunnut lukemaansa vai käsitteleekö kirjailija teosta ylimalkaisesti?

...

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, tunteet, kohta 2: Empatia, sympatia. Sitä tässä teoksessa on sekä kirjojen että teen muodossa, mutta myös muin tavoin, joista Hemingwayn osoittama empatia heti kättelyssä Hedyä kohtaan on mitä aidointa.

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 9 Tapahtumapaikkana kirjakauppa tai kirjast.

Muualla blogeissa:

Anneli näkee teoksen lähinnä manifestina kaunokirjallisuuden ja lukemisen puolesta.

Kirjarouvan elämää pitää teosta vakavista elementeistään huolimatta helppolukuisena ja viihdyttävänä.  

Olen heidän kanssaan samoilla linjoilla. Teos on vahva lukuharrastuksen puolestapuhuja, viihdyttäväkin, vaikka minua se joiltain osin ärsyttikin.

Viola Ardone: Lasten juna

Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

Heather Morris: Kolme sisarta!

 

Heather Morris

Kolme sisarta

Alkuteos:Three sisters

Suomentanut Kristiina Drews

Aula & Co, 2022

469 s.

Nimiölehdellä on sanottu: Teos on fiktiota. Tarinan pohjana on kuitenkin todelliset henkilöt, jotka kirjailija on tavannut, ja tapahtumat. 

Minun täytyy myöntää, että olen suhtautunut hieman skeptisesti näihin Heather Morrisin kirjoihin, enkä siksi ole lukenut hänen aiempia teoksiaan. Tämä Kolme sisarta kuitenkin kiinnosti minua ei niinkään holokaus-kuvauksena, kuin kolmen sisaruksen tarinana. Ja kyllä, tämä teos hieman lievensi skeptisyyttäni. Todellisuus, aitous fiktionkin takaa on löydettävissä, kun teoksen lopussa on valokuvaliite. 

Tosin skeptisyys kerrontaa kohtaan on läsnä tyttöjen kuvauksessa.

Kiivas Cibi, sisukas Cibi --- ---- voi sitä, joka asettuu hänen tielleen. Kun hän kiivastuu hänen vihreisiin silmiinsä syttyy keltainen kiilto.

Magda, kaunis ja lempeä Magda --- --- Magdan suuret. siniset silmät suuntautuvat häneen, ja Menachem aistii tyttärensä rakkauden. Tajuaa, että tyttö on ikäistään kypsempi, että hänessä on myötätuntoa --- --- kiihkeää halua pitää huolta muista ihmisistä.

--- ---- Tyttöjen äidille Menachem on luonnehtinut Liviä villikoksi, joka karkaa susien matkaan ja murtuu kuin hento taimi, jos joutuu ahdinkoon, Livin läpitunkevan siniset silmät ja siro vartalo tuovat mieleen metsän faunin, helposti säikkyvän ja valmiin säntäämään pakoon.

Mikä mahdollisuus on, että yhdellä on vihreät silmät ja kahdella siniset silmät. Täytyi hieman lukea lisää asiasta ja kyllähän se on mahdollista. Vanhempien silmien väristä ei teksissä tosin puhuta mitään. Eikä silmien värillä tarinan kannalta ole oleellista merkitystä. Miksi siis kirjoittaa silmien väristä, paitsi, jos silmien värillä on jotain merkitystä luonteen kanssa? Ja pöh. Huomaan ajattelutavassani hirveätä stereotypiaa, kun takerrun silmien väriin. En vain voi olla kummastelematta tuota väriyhdistelmää.

Sisarukset Cibi, Magda ja Liv ovat slovakian juutalaisia. Heidän isänsä Menachem on ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut, saadun luodin niskaansa ja sitä ollaan nyt poistamassa, koska se on alkanut liikkua. Ennen leikkaustaan isä pyytää tyttäret luokseen ja pyytää heitä vannomaan, että tytöt "pysyisivät aina yhdessä". 

Isä kuolee leikkaukseen ja tytöt jäävät äitinsä kanssa. Tulee sota ja Slovakiassa Hlinkan kaarti laittaa natsien käskyjä toimeen. Toisen maailmansodan aikainen Euroopan kartta on toinen asia, joka alkaa mietityttää minua. Oliko toisen maailmansodan aikaan sellaista valtiota kuin Slovakia. Eikös Tsekkoslovakia jakautunut Tsekkiin ja Slovakiaan vasta vuosia myöhemmin. Tästäkin minun täytyi ottaa hieman selkoa ja huomasin, että tietoni olivat tältä osin hyvin vajavaiset. Tässä teoksessakin viitataan Tsekkien puoleen, mutta suurimmaksi osaksi puhutaan Slovakiasta. Loppupuolella taas puhutaan Tsekkoslovakiasta. Pientä epäloogisuutta siis näiden kahden välillä on löydettävissä.

Hlinkan kaarti tulee eräänä päivänä hakemaan Liviä, joka on nuorin perheen tytöistä. Seikka, mikä minua myös hieman kummastuttaa. Miksi aloitetaan nuorimmasta? Cibi vanhimpana lähtee Livin mukaan. Heidät kuljetetaan Auschwitzin keskitysleirille, josta myöhemmin Birkenauhin. Magda ei ole ollut kotona, kun Liviä on tultu hakemaan. Magdaakin Hlinkan kaarti myöhemmin tavoittelee, mutta tyttö piilottelee naapurinsa ullakolla ja metsässä, löytämässään luolassa. 

Eräänä päivänä hän näkee metsässä yksinäisen Iriksiin kuuluvan kasvin, joka valaa häneen "sisua ja toivoa".

Myöhemmin, sodan loppuvaiheissa, kuolemanmarssilla, hän kertoo tuon kukan tarinan  sisaruksilleen, valaen heihin sisua ja toivoa. Sillä Magdakin jää lopulta kiinni ja kuljetetuksi Birkenauhin.

Heather Morrisin kolme sisarta on fiktiivistä historiaa. Kerronnallisesti sujuvaa, tuttua ainesta monista muista samaa aihetta käsittelevistä tarinoista. Tytöt selviävät hengissä, vaikka joutuvat kohtaamaan monet kärsimykset. Toisaalta heillä on tukea toinen toisistaan, mutta myös vartijoista, jotka kohtelevat heitä "hieman paremmin", osoittaen pieniä inhimillisyyden piirteitä. Nämä keskitysleirivartijat, joiden nimet on mainittu on jälleen seikka, joista minun täytyy ottaa hieman selkoa. Tässä suhteessa historia ja kerronnallisuus luovat hämmentävää ristiriitaa joiltain osin. Inhimillisyys, jota tytöt kohtaavat joiltain tahoilta ei saa palkintoa sodan loppuselvittelyissä, lienee jäänyt kovin vähäiseksi suuressa kuvassa. 

Kolme sisarta ei kerronnallisesti tarjonnut mitään erityisen suurta ja uutta näkökulmaa. Ehkä fiktiivisyys hieman verottaa. Toisaalta fiktiivisyys antaa tarinalle joustavuutta ja ilmavuutta. Myös ajassa harppominen teoksen jälkipuolella jättää paljon ilmaa rivien väliin, mutta toisella tavalla.  Teos on yllättävän paksu. Puolet kertoo natsihallinnon keskellä taistelemisesta, jälkiosa syyllisyyden tunteista selviämisestä, uudesta elämästä Israelissa, jonne sisarukset ja enon perhe myöhemmin muuttavat. Tuo syyllisyyden tunne onkin mielenkiintoinen yksityiskohta. Miksi selviytyneet tuntevat syyllisyyttä? Miksi heidän täytyisi tuntea syyllisyyttä?Teoksen loppupuolella on lista kysymyksiä lukupiireille ja yksi niistä koskee Magdan syyllisyydentunteita, kun hän ei joutunut kokemaan yhtä paljon kärsimyksiä kuin sisarensa, joutuessaan keskitysleirille vasta paria vuotta myöhemmin kuin he. Minusta syyllisyyskysymystä voisi pohtia laajemminkin kuin Magdan osalta. 

Kaiken kaikkiaan, kerrotuksi tulemisen näiden kolmen sisaruksen tarina ansaitsi. 

Haluan tähän loppuun vielä laittaa tämän juutalaisen Hanukka-rukouksen, jonka Liv sai poikaystävältään tullessaan päivälliselle, vai oliko se illallinen.

Barukh ata Adonai Eloheinu Melekh ha-olam, Ŝe-asa nisim la-avoteinu v-imoteinu ba-yamin ha-heim ba-zman ha-se. Kiitetty olet sinä, Herra, meidän Jumalamme, maailmankaikkeuden Kuningas, joka suoritit ihmetekoja isillemme noina päivinä, tähän aikaan.

Kysymys siitä, missä oli Jumala, kun kaikki tämä tapahtui on varmaan monien mielessä. En nyt lähde teologiseen pohdintaan kärsimyksen problematiikasta, miettiköön sitä itse kukin tykönään. Jotain teoksen kokonaiskuvasta tämä kuitenkin kertokoon. Cibikin on menettänyt uskonsa. Toisin kuin Magda, hän ei rukoile, kunnes muisto pikkusisko Livin syntymästä tuo hänen mieleensä isä-Menachemin sanat.

Juuri ennen  nukahtamista hän muistaa vielä yhden yksityiskohdan kun hän oli lukemassa iltarukousta, isä tuli hänen ja Magdan yhteiseen huoneeseen sanomaa,n että oli aika nukahtaa, että Jumala olisi  seuraavankin päivänä kuuntelemassa hänen rukouksiaan, Jumala olisi täällä huomennakin.

Cibin silmät rävähtivät auki. Hän tarttuuu Mishkan käteen. Jumala on täällä tänään.

---

Muualla arvioitu:

Kirjasähkökäyrä:  Kolme sisarta tärkein teema oli toivo. Toivo siitä, että vapaus koittaisi ja keskitysleirivangit selviytyisivät hengissä elämään ihmisarvoista elämää. 

Kirjojen kuisketta: Morris kertoo sisarusten tarinan kauniisti. Suorasanainen ja kikkailematon teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. 

Yksi luku vielä:  Mutta se voima ja lohtu, jota he toisistaan saivat tekivät tästä kirjasta kauniin.

Mustelmiinan mietteitä: Kun edes yrittää ymmärtää kaikkia niitä kauheuksia, mitä jotkut ovat kokeneet, voi taistella sen puolesta, ettei vastaavaa enää ikinä tapahtuisi.

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia: Pikkuveli!

 

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia

Pikkuveli

Alkuteos: Minan

Aula & Co, 2022

169 s.

 

 

Ibrahima saapui Baskimaahan lokakuussa 2018. --- ---- Kun kävelimme Bidasoan rantaa, kyselin "mistä olet kotoisin?" "Guineasta", hän vastasi. "Guinea-Conakrysta!" "Niin, juuri sieltä." "Onko sinulla sisaruksia?" Hän päästi pitkän hiljaisen huokauksen ja vastasi: "Mon frère, la vie c'est pas fucile à dire, elämästä on vaikea puhua." Niin huomasin ensimmäisen kerran, että hänen äänessään oli jotain erityistä. Erikoinen haava, erikoinen tapa kertoa. Kuin hänen ruumiinsa eläisi sanojen mukana."

Pikkuveli on Ibrahim Balden tarina. Tarina, joka on kerrottu hänen äänellään, mutta Amets Arzallus Antian kynällä ja myötäelämisellä.

Ibrahima on pieni poika, nuoreksti varttuva Guineasta, jonka pääkaupunki on Conakry. Hän on fulani ja puhuu pulaaria, mutta osaa myös joitain muita heimokieliä. Ibrahiman perheeseen kuuluu äiti ja pikkuveli Alhassane sekä kaksi pikkusiskoa. He asuvat Thiankoissa. Isä hakee Ibrahiman luokseen Conakryyn, kun tämä on 5-vuotias. Kun isä kuolee hän lähtee Thiankoihin. Koska Thiankoissa ei ole paljon mahdollisuuksia elämiseen poika lähtee etsimään onneaan muualta. Vuosien myötä hän saa kuulla, että pikkuveli Alhassane on lähtenyt, kadonnut. Ibrahima kokee olevansa vastuussa ja lähtee hakemaan tätä takaisin ja joutuu näkemään ja kokemaan mitä on olla siirtolainen, parempaa tulevaisuutta etsivä nuori tai aikuinen. 

Pikkuveli on kauniisti ja myötätunnolla kerrottu tarina tapahtumista, joissa ei kaikissa ole kauneutta, vaan synkkää julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Pieni teos täynnä painavaa asiaa.

"Vietin siellä yhdeksän päivää. Oli vain miä ja kanat, satoja kanoja. Kaikki yhtä hulluja. Joskus olin koko päivän syömättä. Vanhus ilmestyi paikalle keskellä yötä ja antoi vähän leipää, kot-kot-kot. Hän kysyi aina, olinko löytänyt kuolleita kanoja ja vastasin: "En, tout est en ordre, kaikki kunnossa." "Oke." Ja hän lähti. Hän lukitsi portin aina kahdella lukolla, klak-klak. 

--

Kirjallinen Maailmanvalloitus: Guinea

--

"Yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos", luonnehditaan Anun ihmeelliset matkat -blogissa. Ja kyllä - Olen täysin samaa mieltä. Kaunokirjallisesti hienovireinen teos tämä tosiaan on, jossa tunteet ja tapahtumat ovat viritetty soimaan elävästi ja koskettavasti.

Kirjarikas elämäni on myös lukenut teoksen ja tuo esiin, että Pikkuveli kertoo sisällä kannetusta kivusta.