Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."

 

Willa Cather: O Pioneers!

Mulperipuu, tarinaan oleellisesti liittyvä

Willa Cather

O Pioneers!

Dover Publication, 1993 (original 1913)

122 s.

 

Prairie Spring

Evening and the flat land,

Rich and sombre and always silent;

The miles of fresh-plowed soil,

Heavy and black, full of strength and harshness;

The growing wheat the growing weeds,

The toiling horses, the tired men;

The long empty roads,

Sullen fires of sunset, fading,

The eternal, unresponsive sky.

Against all this, Youth,

Flaming like the wild roses,

Singing like the larks over the plowed fields,

Flashing like a star out the twilight;

Youth with its insupportable sweetness

Its fierce necessity,

Its sharp desire

Singing and singing,

Out of the lips of silence,

Out of the earthy dusk. 

Viiltävän koskettava, traaginen, silti elämässä kiinni pysyvä tarina Nebraskasta, jonka päähenkilö Aleksandra Bergson on ruotsalaisen siirtolaisperheen tytär. Aleksandra on älykäs nuori nainen, nelilapsisen perheen vanhin. Aleksandralla on kolme veljeä, Emil, 5-vuotta, Lou 17-vuotta ja Oscar19-vuotta. Aleksandran isä John on sairas ja lähellä kuolemaa. Viimeisenä tahtonaan hän puhuu lapsilleen, kertoo jättävänsä heille maan, jota heidän tulee yhdessä vaalia siskonsa ohjaamina, sillä tämä on vanhin ja tietää toiveeni. En tahdo riitaa lasteni välille. 

Aleksandran ainoa ystävä on  naapurin Carl Linstrum, joka kuitenkin muuttaa pois. Elämä pientilalla (homestead) ei ole helppoa. Aleksandra alkaakin miettiä, miten maan saisi tuottavammaksi ja lähtee seuraamaan elämää joenvarrella. Palattuaan tutkimusretkeltä hän puhuu veljilleen, kuinka rikas mies ostaa aina lisää maata ja niin heidänkin pitää tehdä. Heidän pitää käyttää kaikki liikenevät rahat ja ostaa Linstrumin tila, sen jälkeen Peter Crown tila. Pojat vastustavat uutta kiinnitystä, mutta Aleksandra osoittautuu eteväksi liikenaiseksi ja rikastuu vähitellen. Hän alkaa maissin sijasta viljellä vehnää.

Tarinan alussa Aleksandra on parikymppinen, lopussa päälle nelikymppinen. Tarinassa edetään välillä aika vauhdilla, sillä alun jälkeen, isän kuoltua,  hypätään vuosikymmen, pari  eteenpäin. Pojat Lou ja Oscar ovat perheellistyneet. Maat on jaettu kolmen vanhimman lapsen kesken. Nuorin poika Emil asuu Aleksandran kanssa ja opiskelee yliopistossa tullakseen lakimieheksi, mutta keskeyttää opinnot lähteäkseen kiertelemään maata. Bergsonin isän toive lapsista, jotka ei joudu riitaan keskenään ei toteudu, kun Carl LInstrum palaa Aleksandran vieraaksi ja tästä aletaan huhuta, että mies haluaa vain Aleksandran rikkaudet. Loun ja Oscarin mielestä omaisuuden hallinta kuuluu heille, eikä naisilla ole mitään affaarien kanssa. Mutta Aleksandra sanoo, että maat on jaettu ja hän vastaa omaisuudestaan. sen asiantilan voi ottaa selville lakimiehiltä, Pojat puhuvat kuitenkin Carlin kanssa, joka lähtee taas etsimään onneaan kultakentiltä ja Aleksandra jää yksin. 

Tarinaa viedään eteenpäin Aleksandran näkökulmasta, mutta muita tärkeitä hahmoja ovat paitsi hänen veljensä, erityisesti Emil, josta Aleksandra toivoo suuria, myös Ivar-niminen mies, jota kutsutaan "hullu Ivariksi". Ivar ei syö lihaa ja lukee Raamattua. Saa jonkinlaisia kohtauksia. Elää yksinään lammen rannalla. Aleksandra ottaa Ivarin luokseen asumaan ja pistää vastaan, kun vanhimmat pojat ovat sitä mieltä, että tämä pitäisi pistää hoitolaan, ennen kuin tämä sytyttää talon palamaan tai jotain vastaavaa. Ivarin ohella tarinan keskiössä on Frank Shabata ja hänen puolisonsa Marie. Marie on nuorena karannut luostarikoulusta, johon hänen isänsä on hänet laittanut ja mennyt naimisiin Frankin kanssa, joka ei kuitenkaan tunnu vuosien myötä oikein arvostavan Marieta eikä avioliitto ole oikein onnellinen. Seuraukset ovat traagiset, kun Aleksandra lähettää Emilin auttamaan Marieta tilan töissä. 

Englanninkieli tuotti aika ajoin hankaluuksia sanastoltaan, välillä tarinan ymmärsi hyvinkin ja lukeminen sujui jouhevasti. Traagisuudesta huolimatta pidin tarinasta. Tässä on kerronnallisista keinoista huolimatta syvällisyyttä ja maanläheisyyttä ja se kuva, mikä itselle muotoutui henkilöistä ja heidän luonteistaan ei välttämättä ollut sama kuin tarinan henkilöiden luonnehdinnat. Ajattelemisen aiheita tässä tarinassa kyllä löytyy. 

Tarina ajallinen miljöö:

Vuosilukuja ei tarinassa mainita, mutta teos alkaa sanoilla: kolmekymmentä vuotta sitten ... Teos on ilmestynyt alkujaan 1913, joten vähennyslaskun suoritettuaan saa vuosiluvuksi 1883. Uskoisin ajankuvan olen suht tuolloinen.

Paikallisuus:

Divine, Lincoln, Hanover

Lincoln on Nebraskan pääkaupunki ja Divinenkin ilmeisesti todellinen paikka alueella, mutta Hanoverista en tiedä, josko on kuvitteellinen kaupunki. Tosin Saksassahan on Hannover-niminen kaupunkin. Saksalaiseen ja ranskalaiseeen siirtolaisuuteen tarinassa myös törmää pohjoismaisen ja böömiläisen rinnalla. 

Kirjallisuusviitteitä: Frithjof Saga, Longfellow's verse, ballads and Golden Legend ja Spanih Student. 

Siirtolaisuussanastoa:

Bohemian. Kyseessä ei ole boheemi ihminen, vaan siirtolaisiin liittyvä termi, eli mistä päin he ovat tulleet. Vrt. Norvegian, Swedish. 

Puista ja niiden merkityksestä

Kun Marie, kysyy Emililtä, mitä uskontoa ruotsalaiset edustivat ennen kuin he olivat kristittyjä, Emil vastaa, että ei tiedä. Ehkä kuin saksalaiset. Marie kertoo, että 

The bohemians, you know, were tree worshippers before the missionaries came. Father ays the people in the mountains still do queer things, sometimes,   - they believe that trees bring good or bad luck.

Ja Marie vastaa Emilin kysymykseen, mitkä on onnellisia puita, että ei tiedä kaikkia, mutta yhden hän tietää, lehmuksen.

The old people in the mountains plant lindens to purify the forest, and to do away with the spells that come from old trees they say have lasted from heathen times. I'm a good Catholic, but I think I could get along with caring for trees if I had n't anything else.

Taikausko ja loitsut sikseen, mutta puiden merkitystä elämän ylläpitäjinä ei voine väheksyä. Samoin kuin ei maankaan. 

Lou and Oscar can't see these things, said Aleksandra suddenly. Suppose I do will my land to their children, what difference will that make? The land belongs to the future, Carl, that ¨'s the way it seems to me. How many of the names on the county clerk´s plat will be there in fifty years? I might as well try to will the sunset over there to my brother's children. We come and go, but the land is always here. And the people who love it and understand it are the people who own it - for a little while.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja 

Kirjametsä-haasteeni: mulperi- eli silkkiäispuu

 

 

Covered Wagon Women (Kenneth L. Holmes (edit. & compl.)

Kenneth L. Holmes (Edited and completed) 

Covered Wagon Women

Diaries & Letters from the Western Trails, 1840-1849. 

Volyme I.

University of Nebraska Press, 1996

290 s.

Kansi: Benjamin Franklin Reinhart, The Emigrant Train Bedding Down for the Night, 1867, Oil on canvas. Corporan Gallery of Art, Gift of Mr and Mirs Landsell K. Christie.

Mikä vavahduttava  lukuelämys. Autenttista tarinaa Lännen asuttamisesta naisnäkökulmasta päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Englanninkieli oli minulle melko ymmärrettävää, jos kohta kaikkea ei ymmärtänytkään. Tämä oli kuitenkin selkeämpää ja ymmärrettävämpää, kuin edellinen Trails of Tears, jonka englanninkieli oli paljon mutkallisempaa (en osannut kirjoittanut sitä toista muotoa, meni kieli solmuun). 

Nämä ovat siis historiallisia tekstejä eri kirjoittajilta ja kertovat siitä, kuinka he ja perheensä lähtivät asuinsijoiltaan kohti Länttä, Oregoniin tai Kaliforniaan. Kirjoituksissa tulee esiin naisten oma ääni ja koulutuksen taso kirjoitusvirheineen ja kielioppisääntöineen. Teoksen julkaisijat ovat nimenomaan halunneet näin tuoda esiin autenttisuuden ja eletyn elämän tuomatta siihen mitään omaa. Pidin valtavasti, vaikka kirjoitukset romuttivatkin täysin romanttiset kuvitelmani Lännen asuttamisesta ja todellisuudesta. 

Se vaiva ja kurjuus, mikä näillä matkoilla naisia ja perheitä kohtasi on paikka paikoin järkyttävää luettavaa. Erityisesti se tulee esiin 13-vuotiaan Virginia Elisabeth B Reedin kirjeissä serkulleen. "O Mary I have not wrote you half of the truble we have had but I hav Wrote you anuf to let you now that you     now whattruble is but thank the Good god we have all got throw ..."

 Virginia Elisabeth B Reed kuului yhdessä Tamsen E. Donnerin, jonka kirjeitä on myös tässä teoksessa, kanssa niin kutsuttuun Donnerin uudisraivaajaryhmään, jonka 87:stä jäsenestä vain 48 selvisi hengissä Kaliforniaan. 

Monissa kirjeissä ja päiväkirjoissa kerrotaan, kuinka vuorten ylittäminen ja maasto-olosuhteet olivat sellaisia, että matkaajien täytyi jättää kaikki tavaransa voidakseen jatkaa. Pahinta oli nälkä. Milloin ei ollut ruohoa karjalle tai vesi oli suolaista. Muta, sade, lumi ja kylmyys, ja intiaanit toivat omat ongelmansa, Muutamia viittauksia Oregonissa tapahtuneeseen verilöylyyn löytyy, mutta on myös ystävällisempiä kohtaamisia vaihtokauppoineen. 

Tähän loppuun vielä ote 66-vuotiaan leskinaisen Tabitha Brownin kirjeestä. Tabitha oli edennyt hieman eri tahtia Kapteenin kanssa ja joutunut erilleen muusta joukosta.

The sun was now setting, the wind was blowing and the rain was drifting, upon the side of distant mountains  - poor Me! I crossed the plain to where these mountains spurs met Ravines, betwixt the points.  Here the shades of night were gathering fast, and I  could see the wagon track no further. I alighted from my horse, flung off my saddle and saddle bags, and tied him fast with a las(so) rope to a tree. The Captain asked what I was going to do. My answer was, I am going to camp for the night. He gave a groan, and fell to the ground. I gathered my wagon sheet, that I had put under my saddle; flung it over a firm projecting limb on a tree, and made me a fine tent. I then stripped the Captain's horse, and tied him; placed saddles, blankets, bridles, etc. under the tent; then helped up the bewildered old gentleman, and introduced him to his new lodgings upon the naked ground. His senses were gone: I covered him as well as I could with blankets, and then seated myself upon my feet behind him, expecting he would be a corpse by morning.

Kiinnostava, mieltä ravistelevakin teos rohkeudesta, pelottomuudesta ja selviytymisestä vaikeissa olosuhteissa. 

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Teoksen on editoinut ja koonnut Kenneth L. Holmes, esittelyn on kirjoittanut Anne M. Butler ja teos on täynnä eri naisten päiväkirjaotteita ja kirjeitä.

Geraldine McCaughrean: Juna seis!

 

Geraldine McCaughrean

Alkuteos: Stop the Train!

Juna seis!

Suomentanut Kaisa Kattelus

Tammi, 2001

291 s.

Aurinko porotti raivopäisenä kuin Cissyn äiti. Cissystä tuntui kuin hänen sydämensä olisi alkanut kiehua, kuin se olisi kuplinut kurkussa saakka. Hän tiesi että nyt ei saisi itkeä - että itkeminen ei suinkaan lievittäisi äidin eikä auringon vihaa mutta silti kyyneleet noruivat hänen luomiensa alta arabikumin tavoin.

Cissy Sissney on eräällä tavalla tarinan päähenkilö, vaikka toki paljon muitakin henkilöitä mainitaan, mutta Cissy on kuitenkin esillä siellä ja täällä.  Hulbert Sissney on Cissyn isä., joka kutsuu Cissyä kisuksi. Cissyn äidin, Hildyn kanssa he perustavat puodin Firenzeen, vastikään uudisasukkaille avatussa kaupungissa Oklahomassa.

Sukset menevät kuitenkin ristiin Sissneyn pariskunnalla, ja lopulta Hildy matkustaa äitinsä luokse. Syynä tähän ei ole ainoastaan se, että Hulbert avaa kymmenellä dollarilla ensimmäisen pankkitilin kaupungin pankissa, josta saa kuuulla:

- Oletko sinä antanut kymmenen dollaria meidän rahoja ventovieraalle? Sitten olet vielä suurempi houkka kuin arvasinkaan! Kuvitteletko tosissasi, että saat ne joskus takaisin? 

Hildy lähtee, koska kaupunki on paitsiossa. Kun uudisasukkaat ensi kerran astuivat Firenzen maaperälle vallatakseen  itselleen maapalstan, halusi rautatieyhtiön edustaja ostaa palstat yhtiölle. Asukkaat eivät kuitenkaan halunneet yhtiön vuokralaisiksi eivätkä suostuneet kauppoihin. Lopulta jopa edustajan oma poika rekisteröi palstan omiin nimiinsä ja jättää agiteerauksen. Tästä suivaantuneena rautatieyhtiön edustaja ilmoittaa, että tästä lähtien juna ei pysähdy kaupungissa, mikä on kaupungin loppu, sillä ilman rautatietä ei kaupunki tule toimeen. Ensi alkuun preerialla ei ole kuin tyhjyyttä, pikku hiljaa alkaa nousta turvemajoja ynnä muuta. Mutta se rautatie. Miten kaupunki voidaan saada eläväksi ilman rautatietä. Asukkaat päättävät, että juna täytyy saada pysähtymään, ja kyllä he keinoja keksivätkin. Niin pienet kuin suuretkin eivätkä kaikki keinot ole kauniita.

Juna seis! on hulvaton tarina lännenasuttamisen ajoilta. Ei ehkä ihan historiallinen, sillä sen verran erikoista meno kaupungissa on. Ihmisetkin ovat persoonallisuuksia, joista ei ryytiä tai ruutia puutu. Kerronta on vallatonta, ei ehkä sillä tavalla vallatonta kuin suomalaisissa farsseissa, vaan ilmeikkäällä tavalla vallatonta, hieman humoristista, mutta samalla vakavaa, ehkä mukana on hippunen satiiriakin mukana. Kun välillä alkaa todella olla pelottavat tilanteet ja jännitys kohoaa, niin kokonaisuutena jää kuitenkin mieleen tarinan lämminhenkisyys, jossa yhteenpuhaltaminen saa hiilet palamaan kirkkaalla liekillä.

Mukavia, kutkuttavia juonenkäänteitä ja ilmaisuja. Tämän kirjan parissa ei ole tylsää.

Ilmaisun voimaa:

Härskiä kuin maito kuolleessa kissassa

Räystäiden jääpuikot itkivät itsensä olemattomiin

Kaupungin persoonallisuuksista mainittakoon Loucienne-neiti,  joka tuli kaupunkiin morsianehdokkaana, mutta jäi toiseksi ja ryhtyi opettajaksi. Hän noudatti hyvin epätavallista opetussuunnitelmaa opettaen lapsille kaikenlaisia käytännöntaitoja luku- ja kirjoitustaidon sijasta, mutta hän olikin sukujuuriltaan osittain Choctav-heimoa.

Joitakin kirjallisuusviitteitä teoksesta löytyy, muun muassa Oscar Wildeen viitataan, Mietin vain, onko hän todella pitänyt esitelmän Cincinnatissa 'kodin ja työn estetiikasta'. 

...

Tällä valloitan Oklahoman osavaltion kirjallisessa Yhdysvaltain osavaltiovalloituksessani.

Tällä mukana Porin lukuhaasteessa, kohta seitsemän: Kirjassa matkustetaan kulkuneuvolla. Tämä sopisi erinomaisesti myös Kirjankannet auki -lukuhaasteeni kohtaan 14, sillä tämän teoksen kansissa on todella erikoinen fontti. Kannet ovat muutenkin kiinnostavat ja hyvin suunniteltu. Ne on Markko Tainan käsialaa.

 

Laura Ingalls Wilder: These Happy Golden Years!

Laura Ingalls Wilder

These Happy Golden Years

Puffin Books, 1975

237 s.

It was a beautifully sunny day, and that afternoon when the work was all done, Laura hoped that Mary Power woud come to talk to her while they crocheted. Ma was gently rockin while she knitted by the sunny window, Carrie piecing her patchwork, but somehow Laura could no settle  down. Mary did not come, and Laura had just decided that she would put on her wraps and go to see Mary, when she heard sleigh bells.

Laura on ensimmäistä päivää jälleen kotona oltuaan ensimmäisessä opettajantehtävässään kaukana kotoa. Laura on vasta 15-vuotias, siis alle säädetyn 16-vuoden aloittaessaan opettajana. Viikot Brewstereillä ovat olleet pitkiä ja välillä pelottaviakin, kun Brewsterin rouva seisoo veitsi kädessä miehensä sängyn vierellä ja vaatii tätä viemään hänet pois tältä kauhealta seudulta.  Laura ei olisi tiennyt, kuinka hän olisi selvinnyt, ellei muuan Almanzo Wilder olisi jokaisen viikon lopussa tullut hevosvaljakollaan hakemaan Lauraa kotiin ja vienyt jälleen takaisin. Ei edes paukkupakkaset estäneet häntä noutamasta Lauraa.Laura kuitenkin miettii, minkä vuoksi Almanzo tekee näin ja päätyy sanomaan, että sitten kun hän on jälleen kotona, hän ei halua kulkea Almanzon kanssa. Hän on kiitollinen siitä, että pääsee käymään kotona, mutta ei enempää. 

Nyt, kun Laura on jälleen kotona hän on iloinen, että tuo kauhea aika on ohitse ja kaipaa ystäviensä seuraa, mutta ystävät ovatkin hekin tahollaan rekiajelulla. 

These Happy Golden Year - suomeksi ilmestynyt nimellä Onnen kultaiset vuodet, kertoo Lauran nuoruusajasta, aikustumisesta, seurustelusta - rakastumisesta ja päättyy oman kodin perustamiseen. Paitsi opettajan tointa, Laura on töissä myös Miss Bellin ompeluliikkeessä. Palkkaa hän saa viisi senttiä päivältä ja työpäivä on seitsemästä aamulla viiteen iltapäivällä eli kymmenen tuntia ja omat eväät piti olla mukana. Isä Ingalls pitää tätä ihan menettelevänä sopimuksena. Minä vähän mietin, millainen palkka tuo viisi senttiä mahtaisi nykyrahassa olla kymmenen tunnin työpäivästä.

These Happy Golden Years on täynnä arjen pieniä askareita, ja elämän pieniä iloja, mutta myös elämän ankaruutta myrskyn iskiessä. Kuvaus kahdesta pienestä pojasta, joista toinen selviää luunkaan murtumatta, mutta toisen menehtyessä on raastavaa luettavaa. 

Laura on isänsä tavoin uudisraivaaja sisimmältään. Hän on itsenäinen, mutta ei tiukka feministi.

"Almanzo, I must ask you something. Do you want me to promise to obey you?"  Almanzon mielestä yksikään kunnon mies ei vaatisi tätä vaimoltaan. "Well, I am not going to say I  will obey you. Said Laura." Kysymykseen kannattaako Laura naisten oikeuksia Laura vastaa, että hän ei halua äänestää, mutta hän ei halua antaa lupausta, jota ei voisi pitää. Hän ei voisi totella ketään vastoin omaa ymmärrystäään.

Pidän paljon näistä Lauran kertomuksista lapsuudestaan. Näiden kerronta on yksinkertaista, mutta kuvauksellista ja elävää elämänläheistä elettyä ja koettua. Voin suositella mitä lämpimimmin.

j.k. Täytyy vielä mainita, että vaikka nämä Ingalls Wilderin kirjat ovatkin siis omaa laatuaan ja fiktiiviselämänkerrallista ainesta niin nyt uudemman kerran lukiessani tuo veitsikohtaus Brewstereillä toi mieleeni Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin. Näissä teoksissa ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon kirjallisia viitteitä. Runouteen näissä on joitain mainintoja. Enemmän kuin kirjallisuudella näissä tuntuu olevan merkitystä lauluilla. Isä Ingallsin viulunsoitto ja perinteiset laulut ovat tärkeässä roolissa Lauran ja perheen elämässä.

Tämä

 Tällä mukana myös Kirjahyllyn aarteet -lukuhaateessa.

---

Laura Ingalls Wilder: Pioneer girl!

Laura Ingalls Wilder Pioneer Girl

The Annotated Autobisograph 

Toim. Pamela Smith Hill 

 South Dakota Historical Society Press,

Pierre,  2014

400 s.

Laura Ingalls Wilderin kirjasarja  lapsuudestaan ja uudisraivaajaelämästä on yksi niistä kirjoista, jota ovat saaneet minut aivan täpinöihini siitä alkaen, kun ensimmäisen kerran avasin Luumujen poukama -kirjan. Mikä ihmeellinen, kiehtova maailma minulle avautuikaan.

Tämä kirjasarja on kuitenkin näennäisesti Lauran omaelämäkerrallinen, joskin Laura on tahtonut fiktonaalisen Laurankin kautta tuoda esiin sen fyysisen, tunneperäisen ja kulttuurisen puolen, mikä noina aikoina ilmeni ja oli. 

"She wanted her books to reflect accurately the historical spirit of her time." 

"Wilder once wrote to her friend Aubrey Sherwood,editor of the De Smet News,that her novel By the Shores of Silver Lake 'is not a history but a true story founded on historical fact'."

Pamela Smith Hillin toimittama teos Lauran alkuperäisestä Pioneer girl -teoksesta on ainutlaatuinen ja valaiseva teos kirjasarjan taustoista ja todellisen Lauran elämästä. 

Teos jakautuu esittelyosioon, jossa kerrotaan niistä eri vaiheista, joissa Pioneer girlistä muodostui 9-osainen kirjasarja, joista tosin viimeinen jäi keskeneräiseksi. Näissä vaiheissa on nähtävissä,että Lauran tyttärellä Rose Wilder Lanella oli oma vaikutuksensa, mutta Laura piti kyllä puolensa omissa näkemyksissään Rosen ujutusyrityksistä huolimatta.

Esittelyosan jälkeen seuraa alkuperäinen Pioneer girl tutkijan lisätiedoin varustettuna. Typografialtaan tämä osio on hieman vaikealukuisempi. Itse Lauran teksiosuus on ihan luettavaa kokoluokkaa kirjaimiltaan, mutta sivujen laidoissa, marginaalissa oleva teksti vaati ainakin minulta suurennuslasia. Nämä marginaalien avaavat tutkimukselliset huomiot tuovat lisävaloa ja elävöittävät tekstiä tuoden todelliset ihmiset ja elämän esille tekstin takaa.

Kirjassa on monia karttoja ja valokuvia tuon ajan elämästä, olosuhteista ja ihmisistä.

Pioneer girlin jälkeen on faximile-esitys Juvenile Pioneer girl -käsikirjoituksesta, joka sekään ei ollut se lopullinen kustannussopimusta saanut versio.

Teoksen lopussa on vielä muutama käsikirjoitus, jotka ovat lisäystä joihinkin Pioneer Girlin versioihin, mutta joissa ainakin yhden totuuspohja on kyseenalainen. Tämä onkin hyvin erilainen luonteeltaan kuin Lauran muu kerronta ja koskee erittäin brutaalia joukkomurhaa, joka tapahtui Kansasissa, alueella, jossa Laura lapsena asui, mutta jona aikana Lauran perhe oli jo lätenyt Kansasista takaisin Wisconsiniin.Tutkimuksellisesti onkin arveltu,että Rosella, Lauran tyttärellä olisi ollut kauhansa mukana tässä sopassa. Rose ainakin itse omassa julkaistussa novellissaan käytti tätä aihetta.

Lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja henkilöhakemisto. 

Kaiken kaikkiaan kiehtova ja avartava kirjallisuushistoriallinen läpivalaisu Lauran elämästä ja kirjoittamisprosessista.

Itselleni tästä teoksesta nouse kuvauksena esille tapaus, jossa intiaaniheimo nousi 'kapinaan'. Eräs henkilö oli nähnyt puuhun ripustetun korin, jossa oli muumioitunut vauvan ruumis. Hän otti sen ja lähetti lähikaupungin museoon tutkittavaksi, miten muumioituminen oli syntynyt. Intiaaniheimo, jolla oli tapana haudata  kuolleensa puissa oleville lavoille vaati saada ruumiin takaisin, ja lopulta se haettiin takaisin intiaanien protestoinnin seurauksena. Laura kuvaa, että kaupunkilaiset olivat levottomia, mutta kuvauksen mukaan mitään sen suurempaa konfliktia ei syntynyt.

Tämä kertomus nousi kerronnan lomasta siksi, että minua intiaanien elämä kiinnostaa ja myös siksi,  koska Lauran kirjoja on kritisoitu rasistisina. Tässä muistelussa ei ollut kuitenkaan mitään rasistisuutta, kerrotiin vain mitä oli tapahtunut ja mitä siitä seurasi. Ei mitään arvostelua ja syyttelyä, ellei sitten sitä kohtaan, joka oli muumion vienyt. Mielenkiintoinen yksityiskohta Lauran alkuperäismuistelmissa, jota ei löydy hänen kirjasarjastaan.

...

Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 12: Kirja kertoo paikasta, jossa en ole käynyt

Kirjakansibingo: kesä

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie!

Laura Ingalls Wilder
Little Town on the prairie
Puffin Books, 1976
223 s..

Kirjan aloitus on hieman erilainen kuin aiempien. Kirja alkaa keskustelulla, jossa isä Ingalls kysyy Lauralta, mitä tämä ajattelisi työskentelystä kaupungissa? Sitten kerronta siirtyy takaumaan, jossa kuvataan kaupungin kasvua pitkän talven jälkeen ja kevään heräämistä. Kunnes sitten jälleen jossain vaiheessa tullaan tuohon ydinkysymykseen. Mitä, Laura ajattelisit työskentelystä kaupungissa?

Työ, jota isä on Lauralle ajatellut on ompelimoapulaisen työ. Laura inhoaa nappien ja napinläpien tekoa, mutta ajatellessaan, että hän voisi ansaita rahaa, jotka auttaisivat sokeaa Mary-siskoa pääsemään sokeainkouluun saa hänet myöntymään, ja niin hän kulkee aamuisin isän seurassa kaupunkiin ja ompelee, vaikka kesä on kauneimmillaan.

Laura asuu De Smetin kaupungissa, johon on alkanut virrata väkeä. Kouluun tulee uusi opettaja neiti Wilder, joka ei oikein saa kuria luokkaan. Laurakin varomattomuuttaan hymyilee väärässä paikassa ja siitäkös sitten soppa syntyy. Laura joutuu opettajaneidin hampaisiin samoin kuin tämän pieni ja heivereöinen pikkusisko Carrie (suomalaisessa käännöksessä Leena). Tytöt lähetetään kesken koulupäivän kotiin.

Neiti Wilderin opettajakausi jää lyhyeksi ja yhden välikaisen opettajan jälkeen Laura saa opettajan, jota hän arvostaa suuresti. Tämä opettaja järjestää uuden koulun aikaan saamiseksi erityisen esittelypäivän, jossa koululaiset esittävät taitojaan ja oppimistaan. Laurakin pitää yhdessä ystävänsä Idan kanssa esitelmän USA:n historiasta, mistä on seurauksena, että hänelle tarjoutuu mahdollisuus saada ensimmäinen opettajanpaikka, vaikka hän ei ole vielä kuuttatoista täyttänytkään.

Myös paljon muuta uutta ja  ei niin arkistakaan hetkeä Lauran elämään mahtuu.

Olen viime aikoina lukenut myös teosta Pioneer girl, jossa on taustoitettu teoksen syntyä ja aikakautta. Sen suhteen on vielä paljon jäljellä, mutta jo nyt voin sanoa, että tämä Annontated Autobiografy on erittäin kiintoisa teos ja tuo lisävaloa Lauran kerrontaan. Vaikka nämä Pieni talo preerialla -kirjat siis ovatkin todellisuuteen pohjautuvia on ne dramatisoituja teoksia todellisuudesta.

Pidän tästä sarjasta silti paljon enkä voi ymmärtää sitä polemiikkia ja sitä rasistisuuden leimaa mikä viime aikoina näidenkin kirjojen suhteen on syntynyt. No, onhan näissä joitakin pieniä yksityiskohtia esimerkiksi intiaanien suhteen, joita voi katsoa stereotyyppisiksi, mutta en minä ainakaan näe niitä erityisesti rasistisina. Nämä kirjat on ensisijaisesti kirjoitettu uudisraivaajanäkökulmasta ja uudisraivaajaelämän arjesta.

Ja sitäpaitsi, jos aletaan arvottaa kirjoja joidenkin pienten yksityiskohtien mukaan, niin kohta pitäisi Dickensinkin teoksetkin (puhumattakaan monista muista klassikkoteoksista) pistää pannaan, koska niiden juutalaiskäsitys on ainakin joissakin kohdin todella pöyristyttävä.

Lauran itsenäisyyspäivän mietteitä:

"She thought: Americans won't obey any king on earth. American are free. That means they have to obley their own consciences. No king bosses pa; he has to boss himself. Wy (she thought), when I am a little older, Pa and Ma will stop telling me what to do, and there isn't anyone  else who has a right to give me orders. I will have to make myself be good.
Her whole ming seemed to be lighted up by that thought. This is what is means to be free. It means, you have to be good. 'Our father's God, author of liberty -' The laws of Nature and of Nature's God endow you with a right to life and liberty. Then you have to keep the laws of God, for God's law is the only thing that gives you a right to be free."

...

Kirjankannsibingo Nostalgia

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 44: lue kirja, jossa opiskellaan

Laura Ingals Wilder: The long Winter!

Laura Ingals Wilder

The long winter

Illustrated by Garth Williams

Puffin Books (1968-1975)

251 s.

Winter had lasted so long that it seemed it would never end. It seemed that they would never really wake up. In the mornig Laura got out of bed into the cold. She dressed downstairs by the fire that Pad kindled before he went to the stable. They ate their coarse brown bread. Then all day long she and Ma and Mary ground wheat and twisted hay as fast as they could. The fire must not go out; it was very cold. They ate some coarse brown bread. Then Lauura crawled into the cold bed and shivered until she grew warm enough to sleep.

Ajatteles, jos joutuisit syömään samaa kuivaa rouhseista leipää seitsemän pitkää kuukautta lisänä vain kuumaa teetä? Minulla tulee nälkä jo siitä, kun tiedän, että jääkaappi on tyhjä ja kaapissa on vain jotain puurohiutaleita, kauppaan olisi pakko päästä, en minä kestäisi seitsemää kuukautta palalla leipää ja muutamalla kupillisella teetä.

Ajatteles, että ei olisi radiota, ei sanomalehteä, ei nettiä ei mitään yhteyttä ystäviin ja ympärillä kohisisi vain tuulen vonkuna. Minä kuuntelen harvoin radiota, olen aika tottunut hiljaisuuteen yksineläjänä ja kun tuuli ulvahtaa vähänkin kovemmin ikkunan takana säpsähädän vuoteessani miettien, että ei kai sentään mitään pahaa saa aikaan.

Lauran kuvaus seitsemästä pitkästä talvikuukaudesta keskellä myrskyävää preeriaa on sitkeyden ja periksiantamattomuuden ylistys. Ei voi kuin ihmetellä sitä syvään juurtunutta uskoa, että "meitähän ei myrsky lyö". Mitä kannattaa  ruikuttaa, jos ruikuttaminen ei tuo helpotusta, se on tämän kertomuksen ydin.

Then what is the use repining,

for where there's a will, there's a way,

And tomorrow the sun may to shining,

Althought it is cloudy today.

Pitkäkin talvi päättyy lopulta, lumeen hautautunut juna pääsee liikkeelle ja rata avautuu. Tulee joulu keskelle toukokuuta, kun Ingalsien Idästä lähetetty lahjapaketti vihdoin saadaan perille. Aurinko paistaa ja ruoho viheriöi - elämä hymyilee.

Pidän paljon näistä Lauran tarinoista. Ne eivät ehkä kaunokirjallisina ole ihan yksi yhteen historiallisten tosiasioiden kanssa, mutta hyvin vahvasti kuitenkin koettua ja elettyä. Voin hyvin ajatella, miten Idästä tulleet siirtolaiset eivät välttämättä osanneet ajatella, mihin joutuisivat Dakotan preerioilla eivätkä osanneet varautua kylmiin ja pitkiin talviin. Isä Ingals oli varmaan oppinut mies, tai hän osasi nähdä luonnossa sitä, mitä muut eivät pistäneet merkille. Hän miettii ja pohtii säätä, kun näkee erityisen vahvasti rakennetun piisaminpesän. Kun sitten kauppaan tulee vanha intiaani, joka kertoo, että joka seitsemäs talvi on ankara ja seitsemän kertaa seitsemäs talvi erityisen ankara, päättää isä Ingals muuttaa asutustilalta kaupunkiin. Eipä hän kuitenkaan tiennyt, mitä talvi toisi, vaikka luuli varautuneensa. Kolme päivää lumimyrskyä, päivä tai kaksi aurinkoista, sitten taas kolmen päivän lumimyrsky jne. 

Pitkä talvi preerialla niin kuin tämän teoksen suomennettu nimi kuuluu on selviytymistarina vailla vertaa. Tässä on sekä hyvä että paha läsnä, lähimmäisestä huoltapitävä rakkaus  kuin omanvoitonpyrkyryys. En halua sen enempää avata tarinaa, suosittelen vain lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, ja muihinkin Lauran kirjoihin, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Parista seikasta haluan kuitenkin kirjoittaa. Paitsi arjen kuvausta Lauran kirjoissa on löydettävissä paljon tapakulttuuria ja elämänarvoja, vaikka ne tulevatkin kuin sivupolkuina. Esimerkiksi kirjoissa on hyvin nähtävissä kuinka erilaiset luonteet isä Ingals ja Äiti Ingals olivat. Isä Ingals oli haaveilija, vaikka toki työteliäs ja aikaansaapa, mutta hän oli silti mies, joka viihtyi erämetsissä enemmän kuin sivistyneessä maailmassa, äiti Ingals oli entinen opettaja ja hän halusi elää sivistyneeesti. Sivistyksen tärkeys käy ilmi myös siinä, kuinka hän korjaa tyttärensä puheen huolellisemmaksi. Slangia ei varmaankaan hyväksytty Ingalsseilla. Myös se, että vaimo kunnioitti miestään käy ilmi, kun äiti Ingals erään kerran sanoo isä Ingalsille, että älä kiroile ja heti kohta pyytää anteeksi näpäystään. Ehkä kyseessä oli myös äänensävy, ehkä hän pyysi anteeksi sitä, että sanoi sen liian kipakasti.

Hengellisiä arvoja perhe kunnioitti. Heidän hyvä ystävä oli pastori Alden. Mitä kuitenkin itse syvästi ihmettelen, oli se näkemys, että ei saanut rukoilla mitään itselleen. Kun Almanzo ja Cap ovat viljanhakureissullaan ja ei tiedetä, ovatko he selvinneet takaisin ennen uutta myrskyä Laura ja Mary keskustelevat siitä, rukoilivatko he näiden puolesta. Mary sanoo, että "se ei olisi itselle pyytämistä,en sanonut mitään vehnästä, pyysin vain, että Jumala pitäisi heidät hengissä". No, onhan se epäitsekästä ajattelua, vaan itse olen kuitenkin  sitä mieltä, että kyllä omienkin tarpeiden puolesta voi rukoilla.

 , j

Ovatko Lauran kirjat rasistisia? Pieni talo preerialla -kirjassa Laura kertoo mustasta tohtorista,  kun perhe on sairastunut kuumetautiin, intiaaneja kuvataan sekä hyvässä että pahassa, Hyvin suurelta osalta Lauran teokset on kuitenkin kirjoitettu siirtolaisnäkökulmasta siis valkoisen väestön. Tätä puolta aloin miettiä Almanzon pohtiessa sitä, kuinka osa kaupunkia näkee nälkää ja pohtii lähteäkö etsimään tuota huhuttua viljaa. Hän lausuu veljeleen Royalille:

I'm free, white and twenty-one. Eli olen vapaa, valkoinen ja täysi-ikäinen (Täysi-ikäisyyden raja oli kaksikymmentäyksi). Itse asiassa Almanzo oli pari vuotta nuorempi, hän vain uskotteli olevansa täysi-ikäinen ja ehkä hän henkisesti olikin). Vapaa, valkoinen ja täysi-ikäinen. Se on aika lailla pohtimaan pistävä lause. Aivankuin se olisi kalleinta, mitä voisi omata.

No, niin tai näin, niin en minä tämän yhden lauseen perusteella näille  rasismin leimaa antaisi. Otettakoon tuokin lause aikaansa vasten, eli näissä kirjoissa on nähtävissä ja luettavissa, mitä oli olla ja elää Amerikassa joskus vuosisata pari sitten. 

Sonja lukuhetkissään on löytänyt tiedon, että vuosien 1880-1881 talvi todella koetteli Dakotaa ankaralla kädellä, mutta katsoo Lauran liioittelevan kuvauksissaan (näin saattaa olla, sillä Lauran kirjathan ovat kuitenkin kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettuja lapsuusmuistoja), Pearl Clower mainitsee pitävänsä preeriahattua Lauran innoittamana ja Anna matkalla mikä mikä maahan kaipasi hieman enemmän romantiikkaa.
...
Tällä mukana maalaismaisemia haasteessa. Lauran elämä, jos mikä oli maalaistytön elämää.
USA:n osavaltiovalloitus kirjallisesti: South-Dakota (Etelä-Dakota)

Elina Aro: Karela tulee meren yli!

Elina Aro
Karela tulee meren yli
Osakeyhtiö Valistus, 1958
231 s.

Kirjoitin aiemmin siitä, että kirjaa ostaessa olisi hyvä pitää sitä kädessään, voidakseen saada siitä selkeän käsityksen. Minä ostan aika paljon kirjoja nettiantikvariaateista. Yleensä on tiennyt, mitä on ostanut, mutta poikkeuksiakin on. Yksi näistä poikkeuksista on Elina Aron Karela tulee meren yli. Minä olen joskus lukenut historiallisen kirjan, jossa tyttö tuli meren yli toisesta maasta, se on saattanut olla Ingrid Heslanderin Tyttö meren takaa -kirja, mutta kun mielessä on ajatuksenpoikanen, joka miettii, olikohan se sittenkään. Sitten olen yrittänyt etsiä löytyisikö mitään toista kirjaa, joka loksahtaisi paremmin muistikuviin. Karela tulee meren yli herätti nimenä jonkinlaisen kiinnostuksen, mutta muuta tietoa en siitä juuri löytänyt. Uskaltauduin kuitenkin kirjan ostamaan ja huomasin heti kohta, että ei tämä vastaakaan sitä mielikuvaa, mikä minulla oli nimen perusteella.

Kirjan alku: Karela kuulosti. Tuli, aivan varmasti tuli! - Vihdoinkin.

Kirjan alku, jossa kuvattiin kuinka Karela kuuli Tuksuttajan äänen ja saisi koha nähdä Jackin sai minut ajattelemaan avioliittokuvausta, vaan kuinkas kävikään. Karela ja Jack olivatkin sisaruksia. Karela oli viidentoista vanha, Jack parinkymmenen. He asuivat Oregonissa isänsä William Hargyn kanssa, tämän raivaamalla maatilalla, jossa viljeltiin muun muassa papua. Karelan kotoinen elä-mä muuttuu, kun isä ravaa huoneessaan edestakaisin ja veli Jackin on vaitonainen. Karela lähtee ystävänsä Klarissan luokse naapuritilalle ja huomaa, että Klarissassakin on jotain outoa. Klarissa on mennyt kihloihin Jackin kanssa, käynyt tämän kanssa kaupungissa, eikä Karela ole päässyt mukaan, vaikka on monesti kärttänyt Jackia viemään heitä sinne. Klarissa ei kuitenkaan tunnusta että on kihloissa, vaan sanoo sormuksen olevan äidltä saatu perintösormus. Karela lähtee vihoissa pois ja päättää, että hän ei mene enää kotiin, kun ei hänelle kerrota mitään. Hän suuntaa metsään koiransa Benin kanssa, joutuu pakenemaan mustakarhua jokeen ja syöksyy alas kuohuvasta koskesta. Kosken kuohuista selvinnyt Ben-koira pelastaa tytön rannalle, jossa tämä toipuu ja raahautuu vanhaan erämajaan, mistä isänsä tämän myöhemmin löytää, kun lähtee huolissaan etsimään. Karela on kuumeinen ja isä käyttää kuumeen alentamiseen jotain joen rannalta löytämäänsä kasvia, jota intiaanit kutsuivat nimellä 'kuoleman myrkkymarja'.

Tämän jälkeen Karelalle kerrotaan kaikki, Jackin kihlautuminen ja isän saamat uutiset. Isä William on oikealtaan nimeltään Ville Harju, kotoisin Suomesta, josta hän on lähtenyt parantelemaan sisällissodan aikaan saamiaan traumoja, mennyt aimisiin toisen karjalaisen siirtolaisen kanssa, elänyt ensin kalastuksessa Oregonin rannoilla, raivannut kodin ja perustanut perheen. Nyt hän on saanut tietää, että hänen veljensä Suomessa on kuollut ja jättänyt hänelle jonkin verran rahaa ja pienen maatilkun menetetyn karjalan rajamailla.

William Hargy on päättänyt muuttaa Suomeen ja jättää Oregonin tilan Jackille ja Karelalle, mutta Karela haluaakin lähteä myös Suomeen.

Ennen Suomeen muuttoa ehditään kuitenkin korjata papusato, jonka korjaamisessa tulee  auttamaan erään yhtiön työntekijät johtajanaan hieno herra Thomas Bark, joka ihastuu Karelan välittömään luonteeseen. Thomasin kanssa Karela pääsee käymään niin kaupungissa kuin Klamath-intiaanien asuma-alueella. Kaupunkilaisuudesta Karela ei ole ihastunut ja Thomasin naisystävästä hän sanoo: "Miten kamalasti väriä suussa, hän kuiskasi järkyttyneenä Thomakselle.  - Se ihan tippuu pois."

Mitä tulee kuvaukseen intiaanikylästä, olen pöyristynyt. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiinnostanut minua nuoresta tytöstä asti ja voin siis sanoa, jotain tietäväni intiaanien oloista ja elämästä. Elina Aro, oikealta nimeltään Elina Arohonka toimi aikoinaan opettajana oman kotikaupunkini yhteiskoulussa, siksi minua hieman ihmetyttää ja osin raivostuttaakin tämä kuvaus:

Säkkikankaasta ommmellut teltat seisoivat vieri vieressä, ja niiden keskessä paloi matala tuli, jonka yläpuolella parhaillaan raidakasviittainen nainen käristi kyykkysillään istuen lihankappaletta ja noukkasi siitä palasen leveillä etuhampaillaan. Se oli nähtävästi sopivan kypsää, koskapa nainen pujahti sisään teltan oviaukosta. Niiden majoissahan on tosiaan kuin luuta katolla, Bark naurahti, mutta sai tuomitsevan katseen Karelan totisista silmistä. ---  --- --- Olisipa ollut jotakin, jos edes yksi ainoa intiaani olisi väläyttänyt veistä ja tapparaa - tällainen vastaanotto oli mahdollisimman lattea. Mutta tuskin Karela oli ajatellut tämän ajatuksensa loppuun, kun telttojen takaa astui esiin ränsistyneeseen punaiseen hevosloimeen ja sulkapäähineeseen pukeutunut intiaanivanhus sotilas kummallakin sivulla henkivartiona...

Karela tuntee "syvää halveksuntaa sivistystä kohtaan , joka oli uurtanut tiensä korpeen, nähdessään intiaanipäälliköllä tehdastekoisen metallirenkaisen "rauhanpiipun".

Mistä en myöskään pitänyt oli ne lahjat, jotka Karelan seuralainen Thomas Bark oli tuonut mukanaan ja kuinka niiden käyttöä kuvattiin. Jo pelkästään lahjat  (henkselit ja hakaneulat) , karamelleja lukuunottamatta osoittivat ajattelemattomuutta ja jonkinlaista halveksuntaa tarinan hahmolta, mutta koko Klamath-heimon elämän kuvaaminen pöyristytti. Totta kyllä, intiaanit saattoivat käyttää valkoisten tavaroita hieman yllättävilläkin tavoilla, mutta mutta...Intiaanien elämä saattoi olla köyhää. Alunperin käytetyt nahkavaatteet olivat valkoisten valloittajien myötä vaihtuneet kankaisiksi.  Ränsistynyt punainen hevosloimi vaatekuvauksena ei kuitenkaan anna minusta oikeaa kuvaa siitäkään huolimatta, että intiaanilla olisi ollut kulunut kankainen lanneasu yllään. Myös sulkapäähineet olivat juhlakäyttöön, ei arjessa tai jatkuvassa käytössä. Ja mitä tulee mainintaan säkkikankaisesta teltasta, niin eihän säkkikangas pidä edes tuulta. Ero säkkikankaan ja puuvillaisen kanvaasikankaan, joka on ehkä vielä käsitelty vedenpitäväksi, välillä on mittava.  No, Barkin ajatus siitä, että Tipin katosta työntyi ulos luuta lienee otettava jonkinlaisena assosiaationa, mutta niin paljon, kuin tämä luonnontilainen kuvaus sai myös myönteisyyttä tarinan edetessä, niin tämä kuvaus tekee ikävän loven muuten raikkaaseen ja ihastuttavaan kerrontaan.

Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Karela on päättänyt matkustaa isänsä kanssa Suomeen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ilmeisesti uskottaiin ihan yleisesti amerikoissa, että "siellähän on jääkarhuja ja pakkasta". kuten Karelan ystävä Klarissakin uskoo. Karela kuitenkin vastaa: Suomi on hyvä maa,  sse on minun esi-isieni maa, ja minä muutan sinne takaisin. Myöhemmin Karelan täti sanoo, että ei ikinä, sehän on sellainen takaperoinen maa, kun Karela ihmettelee kaupungin jääkaappia ja miettii, että Suomessa ei varmaankaan sellaista ole.

Monen matkan ja mutkan jälkeen Karela ja isänsä saapuvat Suomeen. Suomessa eletään sotien jälkeistä aikaa, Karjala on menetetty. William Hargyn entisestä kotitilasta vain osa on jäljellä, osan jäätyä uuden rajan taakse. Yhdessä isä ja tytär kuitenkin suuntaavat korpeen, asuvat ensin ystävällisen Luikon mummon mökissä, kunnes uusi koti rakentuu.

Karela tulee meren yli ei ole huono kirja. Kirjan parasta antia on suomalaisen luonteen ja luonnon kuvaus sellaisena, kuin se oli sotien jälkeen. Rikas Amerikka - köyhä Suomi ovat vastakkain. Amerikassa Karelan elämä olisi helppoa, Suomessa se on työtä ja vaivannäköä. Juuri hankittu lehmä, Ruusukin kokee kovan kohtalon osuessaan sodanaikaiseen maamiinaan

Kun Karelan isä kuolee, Karela vuokraa korveen raivatun pientilan naapurin sotavammasta parantuneelle poikamiehelle ja matkustaa takaisin Oregoniin veljensä luo isänsä tahdon mukaisesti. Kohta hän saa kuitenkin huomata, että talous ei voi pitää kahta emäntää ja häntä ollaan kovasti naittamassa Klarissan veljelle. Karela itse kuulee vapauttavat sanat vanhalta tutulta Thomas Barkilta, jolle isä Hargy aikoinaan lausunut: Minun Karelassani elää suomalainen korvenraivaajahenki. Herra suokoon, ettei se hänestä katoaisi.

Jos jätetään tuo intiaanileirin kuvaus omaan arvoonsa, niin pidin tästä kirjasta, tässä sykkii suomalaisuus yhtäaikaa sisukkaana ja voimakkaana, mutta myös herkkänä ja runollisena.

Suomen kesäyö oli ihmeellinen. Kaikki oli hiljaista, ja kuitenkin tuon hiljaisuuden alla kaikki eli. Tienvieri kasvoi sakeana leinikkiä, valkoapilaa ja arokellukkaa, ja suoniityllä, aidan takana seisoivat lehdokit ja punaiset kirkiheinät kuin juhlakynttilät levittäen tuoksua valon sijasta. Jokin yöperhonen lensi matalalla rauhallisesti siipiään liikuttaen helpiheinän yläpuolella. Lintu päästi hätäisen kirkaisun kuusikossa, mutta nukahti samassa takaisin pesänsä pehmeyteen, ja kaukana oikealla kädellä läikkyi Laajalahti työntyen syvälle  peltojen ja kumpujen välin. Talot seioivat aitojensa takana aamua odotellen. Vain siellä täällä pihoissa näkyi liikettä, missä joku nuori tyttö veti kiinni aittansa oven, missä lammaslauma pelästyi öistä kulkijaa ja missä vanha vaimo kulki läävälle, nähtävästi sairasta lehmää katsomaan. ---- Siellä oli Niemenkaita, vaaleahirsisenä yhä. Mikä sen olisi muuttanut? --- ---  Ja Karela puolestaan tunsi syvällä sisimmässään, miten kaikki tulisi selviämään yksinkertaisesti. Muuten ei voisi ollakaan. Tämä oli alunalkaen määrätty näin tapahtumaan. Samalla hän toteuttaisi kaiken sen, mikä häneen oli kätketty, ilman suuria ristiriitoja ja katkeria ratkaisuja. Yhtä yksinkertainen kuin luonto tässä ympärillä, yhtä yksinkertainen oi oleva hänen kohtalonsa.

----
Tällä mukana Maalaismaisemia -haasteessa.
--- 
Tällä mukana valloittamassa kirjallisesti Yhdysvaltain osavaltioita: Oregon.