Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan!

 

Margaret Craven

Kuulin pöllön kutsuvan

Alkuperäisteos: I Heard the Owl  Call My Name (1967) 

Suomentanut Risto Lehmusoksa 

Koko Kansan Kirjakerho (KKK), 1985

223 s.

Kansi: Seppo Polameri 

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä? Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä? - Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea. - Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi. - Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan. Mutta piispa vastasi lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa. 

Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan on erikoinen pienoisromaani. Tarina, jossa on paljon ilmaa, mutta tunnelma tiivis. Olen lukenut tämän muutamaankin kertaan, mutta paljon kerronnassa ilmenevää oli jo unohtunut. Muistelen, että olisin nähnyt tästä tehdyn tv-elokuvankin joskus vuosia vuosia sitten. 

Kerronnallisesti tämä jakautuu neljään neljään osaan: 1. Kyllä, herra - ei herra 2. Surun syvyys 3. Che-kwa-lá 4. Tule susi tule uija jakautuva tarina sijoittuu Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, pieneen Kingcomen kylään. Päähenkilö Mark Brian lähetetään  Kwakwa̱ka̱ʼwakw-heimon (aiemmin Kwakiutl) kirkkoherraksi. Ajalliseti tämä tarina sijoittuu 1960-luvulle, mikä ilmenee, kun Mark kysyy matkalla halki joen, piirroksista, joita on kaiverrettu kupareihin. 

Ovatko piirrokset (esittävät heimon suuressa potlachissa annettuja lahjoja)  hyvin vanhoja? Kysyy Mark. Jim vastaa: -Vajaat kolmekymmentä vuotta. Potlatch oli vuonna 1936. 

Kuulin pöllön kutsuvan -teoksen teema on kuolema. Kirjailija kuvaa, ei vain Markin elämää ja suhtautumista lähestyvään kuolemaan, josta hänellä ei tosin heti ole tietoa, koska se on häneltä salattu,  vaan kyläyhteisön, vanhojen tarujen ja tapojen kuolemaa. Hyvin harva enää osasi ja  puhui kwakwalaksi.

Hienointa tässä tarinassa on alkuperäiskansan tapojen kuvaus ja yhteisöllisyys. Mark kristittynä oppii jotain intiaaneilta, intiaanit puolestaan Markilta. Kärsiessään yhdessä heimon kanssa, Markista tulee yksi heistä, osa yhteisöä. 

Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä. Viidenkymmenen jalan toteemi kirkon vieressä on kylä, ja Setrimies, joka seisoo alinna ja kannattaa kotkaa, sutta ja korppia! Ja ääni sanoi suurelle seetripuulle Bondin salmessa: "Astu esiin, Tzakamayi, ja ole ihminen" --- ---  Ja piispa oli ollut tovin vaiti, ennen kuin oli lisännyt: - Tämä on kylä. Jos menet sinne, siitä hetkestä asti kun kiinnität veneesi lahden laituriin kylä on sinä. 

Pidin tästä yhteisöllisyyden kuvauksesta, läsnäolosta. Kuitenkin koin tämän lukukokemuksen ristiriitaisena. Minä sekä pidin, että en pitänyt, tai sanotaanko niin, että minun on hyvin vaikea sanoa, oliko tämä hyvä vai karmea teos. Tämä johtuu joistakin heimon vanhojen tapojen ja tarujen kuvauksesta, joista on hyväkin, että karmeudessaan olivat katoamassa. Ei kaikkea tarvitse muistaa ja pitää yllä. Henkimaailma on maailma, johon suhtaudun vakavan varauksellisesti. 

Teos saa myös pohtimaan alkuperäiskansojen olosuhteita. Luonnon kahtalaista vaikutusta ihmisten elämään. Elää siitä ja siinä ja kuitenkin sen armoilla. Ja mitä valtaapitävät ovat saaneet aikaan,  tekevät ja vaikuttavat? 

Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka intiaanit eivät saaneet ostaa viinaa kuin tiettynä aikana. Ja viinahan tunnetusti toi turmion intiaaneille. Silti he tässä tarinassa tuhlaavat siihen rahansa. Toisaalta valkoiset, alkuperäiskansan käsitöitä tai esineistöä hamutessaan käyttävät viinaa välineenä saadakseen sen, mitä haluavat, antamatta arvoa kulttuuriperinnöille. Häpeä, häpeä! 

Kirjailija kuvaa hienosti alkuperäiskansan ja "ulkopuolisten" välistä suhtautumista. Toiselle ei suoraan naureta, vaikka toinen toimisi typerästi, nauru ja iva on hienovaraista, kuten esim. suhtautumisessa siihen ylimieliseen ratsupoliisiin, joka on tullut antamaan hautajaisluvan jo monta viikkoa  kuolleena olleelle henkilölle. Tai suhtautumisessa englantilaiseen antropologiin, joka pitäytyy siinä, mikä on ollut käytäntö jo sata vuotta. 

Mitä tulee kristillisyyteen, olen jostain syystä liittänyt tämän tarinan katolisuuteen, mutta nyt lukiessani huomasinkin, että tässä puhutaan anglikaanisuudesta. Se, millä tavalla anglikaanisuus eroaa katolisuudesta on minulle hieman hämärää, paitsi suhteessa paaviin. Kristillisyys ei kuitenkaan nouse yli alkuperäiskansojen tapain ja uskomusten. Jossain kristinuskon ja alkuperäistapojen välimaastossa tässä liikutaan rupeamatta väittelemään toisen paremmuudesta toisen suhteen. Ja siinä on lukukokemukseni hankalin puoli. Missä määrin ja millä tavalla kristillisyyden tulisi muuttaa tai olla muuttamatta perinteistä tapaa elää? Mutta tämähän ei ole tämän teoksen ydinaihe. Teemahan on kuolema, ei niinkään kuoleman odottaminen väistämättömänä tapahtumana vaan sitä kohti eläminen ja kun kutsu kuuluu ... 

Kummastusta herätti "Ikivanha arvausleikki lahelli" joka oli alkamassa, "penkit olivat paikoillaan, luut lattialla."

Mitkä luut? Millainen leikki? Luihin tekstissä viitataan myös muissa yhteyksissä. 

---

Muualla mainittua:

Marjatan kirjat ja mietteet: Surumielinen ja harras teos, jonka päähenkilöitä on pappi ja kyläyhteisö

Tarinauttisen hämärän hetket: "Lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan", "retriittikirja"

Nipvet: "Vaatimattomuudessaan kaunis kirja."