keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Paavo Kiuru: Kannaksen kansaa!

 

Paavo Kiuru

Kannaksen kansaa

Otava, 1982

218 s.


Motto: Muistele muinaisia päiviä 

            ajattele menneiden sukupolvien vuosia

             (5 Moos. 32:7)


Katoavaiselle karjalaisuudelle ja harveneville karjalaisriveille kuvattua kansanelämää Karjalan Kannakselta yhden suvun ja kyläkuntien elämänkierrossa. Mukavasti Kannaksen karjalan murteella replikoitua, muuten suorasanaisesti kerrottua suomalaisuuden historiaa rajaseudun arjesta.

Tarina alkaa 1850-luvun paikkkeilta ja päättyy 1920-luvun  hujakoille. Kirjailija on kirjoittanut tarinan sukututkimukseen (Seppäsen suku) ja arkistomateriaalin pohjautuen. Paikkakuntia, joissa liikutaan on Rasala, Kivennapa, Raivola, Terijoki, Viipuri, Tyrisevä. Kovin on miljöö erilainen sisä-Suomeen verrattuna.

Ihan mukavaa luettavaa. Toi uutta näkökulmaa elämää Suomen ja Venäjän rajaseudulla aikoina muinaisina. Mikä minua kuitenkin historiankirjoituksen osalta arvelutti, oli se, että kirjailija puhui Suomen valtiosta kuvatessaan aikaa, jolloin Suomi ei ollut itsenäinen eikä siis valtio lainkaan, vaan oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Kaikilta osin tämä ei siis ole puhdasta historiankirjoitusta, vaan hyvinkin omintakeinen näkökulma asioihin tästä on löydettävissä.Myös jotkin historiantapahtumat olivat aivan uutta minulle, kuten Kivennavan pakkoliittämisajatukset Venäjään (ennen itsenäistymistä) ja jonka vuoksi oltiin lähtettämässä tsaarille adressiakin. Itselleni tuli mieleen vain Suuri adressi, mutta siitähän ei kuitenkaan ollut kyse.

Tavat ja puheet

Yllö jatkoi: - Älä unehuta sitä rahojais. Missäs se siul on. Issäishä anto sen siul. Juhana kaivoi ruplan taskustaan ja ojensi senkin Marille, joka jälleen nousee ja niijaa sekä nostaen silmänsä ujosti Juhanaan sanoo hiljaa: kiitos.

Sitä oli Juhana itselleen vaimoa hakemassa. Puhemiehen eli martin " se  pittää tätä hommaa eistää iellee. Jos ei Maril oo mittää sitä vastaa, ni ens perjantain määttää pappilaa ja ens pyhän teit kuuloitettaa jo ensimäise kerra. Tei pittää tietyst olla molempii sitä kuulemas  kirkos. Saman päin sit morsee tulloo kirkost Rasalaa. Äitiis tietää, kenet pyytää sauvaäämmäks, ko morsee tulloo katsomaa sitä keträpuu siijjaa. 

Jotain oli tuttuakin ja lapsuuden muistot hauskat tulivat mieleen:

Kohta kaikui lasten huuto ja riemu ladosta, jonne he olivat menneet tallomaan heiniä tiukempaan. Oli siellä mukava piehtaroida ja heittää häränpyllyä! Heinänteko oli hauskaa hommaa. Vaikka se olikin raskasta, jäi aina ihmeeesti voimaa ja aikaa leikkiin ja lasten kanssa peuhaamiseen. Olihan kesä ja heinäpouta.


Kirjallisuusviite:

 Erityisen kiinnostavaa oli myös viittaukset Edith Södegraniin.

- Kenenkäs taatsa se tuol näkkyy? kysyi Juho.

- Sehä on sen Södegranin. Se mikä ol Pietaris tek puukauppoi. Joha se on kuolt, mut lesk ja tytär assuut tuol. Ootha sie nyt kuultf se Edit, mikä kirjoittelloo runnoi, ruotsiks.

--- ---

- Heitti vettee!

- Mitä heitti? Mite nää siu vaatteheis tääl ovat? Kuka ne sinne viskas?

- Suur naine, ja...

- No, älä huoli. Ei se mittää. Se ol varmast se Södegranin rouva. Se on sen runoilijan äit. Sen tyttö Edit kirjuttelloo runnoi, mut on raukka sairas - keuhkotautine. Mein pittää antaa heil anteeks. Hyö o saaneet kärsii nii paljo, eikä se ymmärtänt mitä hää tek, eno haateli. - Eihä nää o paljo kastuneetkaa. Ota vaa päälleis. Kuivatellaa vähä auringos ja juossaa kottii.

- On nää viel märät.

- Kyl ne kohta kuivaat. Se Edit on hyvä runoilija. Miekii on lukent häne runojaa. Kuunteleha

        "Maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,

        ja lapsi vastaa sopetrrellen luomakunnan kieleen."

        Ja Jumalan kätkee pienin kukka

        ja luodut julistavat häntä,

        mut sen ihmisen sydän,

        jonka Isä on työntänyt luotaan,

        ei tiedä, miten lähellä hän on"


Pidin murteesta kerronnassa, joskin välillä lukeminen hieman töksähtelikin, puhuttuna ei onnistuisi minulta laisinkaan. Alussa oli pieni sanasto erikoisemmista karjalaisista sanoista, mutta ei kaikista käytetyistä, joten jotkin sanat jäivät avautumatta. Minulle yllättävämpiä sanoja oli jässikkä ja kuli. Jässikkä tarkoittaa minun sanastossani jotain sellaista "pojan jässikkää" ja kuli tarkoittaa kaljua, mutta karjalanmurteessa tarkoitukset ovatkin aivan jotain muuta. Jässikkä = laatikko ja kuli = niinisäkki.

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 10: Lue kirja, jonka kannet haluaisit tehdä uusiksi. 

Kansikuva on sinänsä aiheeseen ihan sopiva, karjalaista punakirjontaa ja Karjalan käki ilmeisestikin. Minua nämä kannet eivät kuitenkaan erityisen suuresti vedä puoleensa. Tartuin tähän teokseen paremman puutteessa ja sisällön vuoksi, joka kuulosti kuitenkin ihan kiintoisalta. Lukemani teoskappale on jo käytössä nuhraantunut, mutta vaikka ei olisikaan, niin tahtoisin kuitenkin suunnitella tähän toisenlaiset kannet, ehkä aihe saisi olla tuo kirjontakuvio, mutta hieman pienempänä ja toisenlaisena, en tiedä.  Kirjankansitaide on kiinnostava aihe sinänsä. Millaiset kannet sinuun vetoavat?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jättäessäsi kommentin olet tietoinen, että antamasi tiedot jäävät blogin kommentteihin, ellei minulla ole syystä tai toisesta syytä poistaa kommenttia. Sinulla on oikeus pyytää kommenttisi poistoa jos et itse voi sitä tehdä. Tällöin sinun tulee antaa yksilöity tieto poistettavaksi pyydetystä kommentista. Tämän blogin pitäjä ei pidä sähköpostilistoja eikä keräile tietoja ihmisten yksityiselämästä. Pyydettyjä sähköpostiosoitteita käytetään vain niihin tarkoituksiin, joita varten niitä on pyydetty.