Sinikka Lehtinen
Kunnes varjot pakenevat
Aika Oy, 1999
209 s.
Kunnes varjot pakenevat on kertomus Elinasta, jonka viileän kuoren alla on kyllä lämpöä, mutta jota tämä ei uskalla tuoda esiin. Elina on pystyvä maatalon tytär, naimisissa Topin kanssa, joka on aivan eri maata, vähemmän pystyvä, näytelmäseuralainen. Elinan elämä muuttuu, kun Topi ilmoittaa lähtevänsä. Topi haluaisi kokea olevansa mies, johon Elina voisi turvautua, mutta Elina pärjää omillaankin. Ei hän tarvitse miestä siinä mielessä. Mutta Topi tarvitsee naisen pärjätäkseen, naisen, jolle hän saa olla olkapää. Tulee avioero. Elinan elämä muuttuu. Hän on kanslistina koulussa, jossa on töissä myös vihreäsilmäinen Mirkku, joka alkaa vihjailla Elinalle Topista, he kun käyvät samassa näytelmäseurassa. Elina tajuaa, että Mirkku on se "toinen nainen". Elina kaipaa elämäänsä jotain uutta, hakee luonto-opas kurssille ja lähtee Lappiin.
Kunnes varjot pakenevat on kertomus avioerosta ja rakkaudesta, mutta myös luonto- ja hengellisistä arvoista, jotka tulevat esille vähin erin, siellä täällä. Kerronta on arkisen soljuvaa, vähäeleistä, korutonta. Ei kuitenkaan aivan yksitotista. Siellä täällä kuvauksen kauneus ja puhuttelevuus nostaa päätään. Tämä ei ole mikään riemukas, nopeatahtinen lukukokemus, mutta ei toki väsyttävän puuduttavakaan. Lehtisellä on omanlaisensa kertojanääni, ja vie tarinaa eteenpäin rytmikkäästi hetkestä hetkeen. Tarina etenee kronologisesti, mutta tekee välillä hyppäyksiä ajassa. Tämä ajallisen miljöön rakentaminen herättää hieman kysymyksiä. Esimerkiksi kun Elina työssään miettii mitä tekisi on syksy. Sitten ollaan äkkiä keväässä. Puhutaan varhaiskeväästä, mutta kuitenkin eräs lappilainen sanoo, että toukokuussakin voi olla jäät järvessä, niin hämmennyn lukiessa. Ollaanko nyt helmi- maaliskuulla, vai jo kesän alussa. Mikä on Pohjoisen varhaiskevät? Ristiriitainen on myös kun ensin puhutaan, että keväinen tuuli muistutti ja samaisesta tuulesta puhutaan, että siinä on syksyinen sävy.
Luontokuvaus:
Talven karu, eleetön kauneus ei antanut pientäkään aavistusta siitä runsaudesta, jonka kulkija täällä kohtaisi muutamia viikkoja myöhemmin. Silloin purot joikaisivat riemuiten vapauduttuaan jäisistä kahleistaan. Ja metsissä soittaisivat linnut. Tuuli leikkisi tunturikoivujen kiharoilla, ja niiden hiussuonissa virtailisi kevätsateen väkevä tuoksu.
Kielikuvien vaikuttavuus:
Märät hiutaleet kuin rujot perhset
Kevään riemua joikaava joki
Ruskan veri valui pitkin tunturin kylkiä
Paikallisväriä:
Rakka, rankinen, jänkä, pitkospuut, pesäpounu, kynttiläkuuset, räkkäaika, palkiset
Hieman humoristisuutta ja koulusivistyksen puutettakin mukana:
Helsinkiläistyttö, joka luuli sudenkorentoa "hirveän kokoiseksi hyttyseksi"
Symboliikkaa:
Hääpäivän seitsemän valkeaa joutsenta
Loppu - Meneekö tämä jo äiteläksi?
Rintieden riekonmarja hehkui veripunaisena. Tuuli oli nukahtanut kultaisen valon siiven alle. Ja varjot olivat säteitä. Aamun silmäripsiä.
No, ei tämä äitelä tarina ollut, mutta ei suolainenkaan. Sellainen sopivan sutjakka ja yleistajuinen, kuin perunat ja kastike arkipäivän ruokana.
...
Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 5: Kirja, jossa erotaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä roskaa!