Helmi Salokannel: Rajakylän lapset!

Helmi Salokannel

Rajakylän lapset

WSOY, 1961

137 S.

Kansi kuva: Sauli Rantamäki

NTK 143

"Koetapas etsiä kartalta Eksymän kylää! No niin, arvasinhan sen. Ei löytynyt." Näin siis kirjailija esipuheessa teoksensa seuduista. Eksymä on merenkulkuun liittyvä termi, mutta tässä teoksessa se on siis kyläkunta jossain pohjoisessa. Ja vaikka Eksymän kylää ei kartalta löydä, niin Saittajärven löytää ja löytövaaran, jotka mainitaan paikaniminä, mutta kun Suomen karttaa katselee, niin kilometrejä niiden välillä on kyllä tämän tarinan kannalta niin paljon, että lienevätkö nimet kirjassa ihan yksi yhteen todellisuuden kanssa.

Tarina on siis sijoitettu pohjoisen perukoille, jonnekin Lapin tunturiseutuville. Metsääkin on ja järviä. Eletään sotavuotta 1942-43.

Henkilöitä: Iippa Kukkuma, Ikää ei mainita. Eksymän talossa asuu Pieta-ämmi ja Sammeli-ukko, ja he ovat Iipan isovanhempia äidin puolelta. Lisäksi Eksymässä on Emäntä-Riika. Lapsia on Miili ja kaksoset Jukka ja Lillukka, sekä vielä sylivauva-Jallukka. Teoksen alussa Iippa saapuu hiihtäen Eksymään kysymään Miiliä kaverikseen etsimään Tupsuniskaa, ajoporoa, joka on jossain Pisteen heinäsaroilla nähty.

Taivaalla on lentänyt viisitoista saksalaisten stukaa, jotka Iippa on laskenut ja Routeloaavalla päin on nähty desantteja.

Miettis-Hemma, talosta toiseen kiertävä pärekoppien tekijä on hieman epäileväinen. "Ei niitä ole ennenkään näkynyt kylän liepeillä."

Miili saa kuitenkin luvan lähteä kun eivät "etäälle hiihdä"

Iipan ja Miilin poronetsimisretki vie Iipan kylmään kylpyyn suolammessa, Tupsuniskaa ei lödy. Lapset selviytyvät erämökkiin,  pelästyvät sutta, joka osoittautui koiraksi, josta on luvattu 2000 markan löytöpalkkio ja Tupsuniskan sijasta otetaan mukaan Poikkisarvi.

Suurempi seikkailu lapsia kuitenkin kohtaa, kun on käyty hetki koulua opettajan johdolla, vietetty joulujuhlaa, joka keskeytyy kun kouluneteiseen heitetään käsikranaatteja. Opettaja osoittautuu vakoilijaksi, mutta pääsee pakoon. Aika kuluu ja rauhoittuu kesää kohden, mutta  Pieta-ämmi, joka on vanhaa tietäjäsukua kokee etiäisiä ja kun Riika-äiti lähtee  asioille lähtevät lapset Akanlahteen kaloja narraamaan. Kesäisestä retkestä ei tulekaan hauska, vaan hurja pakomatka, kun kylästä alkaa näkyä savua ja Aution talo palaa. Kuuluu konekiväärin papatusta ja lapset joutuvat pakenemaan niin metsäpaloa kuin desanttejakin.

Jännittävä seikkailu päättyy lopulta takaisin kotikylään saklaisten lentokonekyydissä. Desantit ovat hävinneet rajan yli, tuhoja on tehty, mutta kaikki on selvinneet hengissä.

Mielenkiintoinen, hieman jännäkin seikkailutarina jatkosodan ajoilta. Todenmukaisuus ehkä hieman kärsii, mutta pidän tästä inhimillisyyden näkymisesä taholla, josta sitä ei odottaisi.

Ajallisesti ja ehkä aatteellisestikin mielenkiintoisena pidän kuvausta saksalaisten ja suomalaisten hyvästä rinnakkainelosta. Politiikkaa ei tässä puhuta, mutta mielenkiintoinen ja minua lastenkirjatutkimuksen kannalta kiinnostava ja  mielenkiintoinen yksityiskohta on, kun Iippo ja Miili tekevät olkiukkokummituksen pelotetllaakseen maitoa hakevaa sotamies Lipposta, joka on kova pälpättäjä ja kerskuri.

"Suuri valkoinen haamu irtaantuu riihen seinustalta ja lähenee ... se lähenee... lähenee... ja aivan äkkiä se leijaa Lipposen edessä ... ja kahisee! Huiiih! Puussa kyyhöttäjiäkin aivan hirvitti tämä kummitusmainen tunnelma. Lipponen oli töksähtänyt paikalleen. Iippo kävi käsiksi naruihinsa, ja "kaveri" kohotti kätensä arvokkaaseen hitler-tervehdykseen."

Maininta Hitler-tervehdyksestä on, sanoisinko hieman erikoinen ja poikkeava nuortenkirjallisuudessa Tämän teoksen ajankuvaan suhteutettuna se kertoo jotain ja jättää monia kysymyksiä, vaikka huomioisi, että tervehdys on pistetty humoristiseen yhteyteen.

Mainittakoon, että kirjailija, oikealta nimeltä Helmi Kellokumpu on lappilainen kirjailija. Hän on ilmeisesti saanut Anni Swan -muistokilpailusssa kunniamaininnan tämän kirjan ilmestymisvuonna. Enkä minä tätä huonona teoksena pitänytkään. Minua kiinnostaa sota-ajan kuvaukset lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja erityisesti juurikin talvi- ja jatkosota-aiheiden kuvaukset. Tämä on pohjimmiltaan hyvin lämminhenkinen teos jännitysmomentista huolimatta. Sanasto (poronripuset, kallokkaat, ärmäkkä, nutukkaat) asiantuntevaa ja miljöötä tehokkaasti luova. Mikä minua, jos palaan aloitukseeni on se, kuinka pitkän matkan pieni lapsijoukko pystyy matkaamaan, vaikka välillä käytettäisiinkin venettä. 

Paitsi sota-ajan historiaa täytyy mainita että aika on ollut toinen myös kurituksen suhteen. Pienen     Lillukan sanat kiroilevalle sotilaalle "Ität ei vittiinkään ole antanut tinulle talpeekti tolkipäälemmiä" korventaa sielua. Ajatus, että solkipäävyöllä lyötäisiin pientä (tai suurempaakaan) lasta, kuten Lillukka toteaa saaneensa on sydäntäsärkevä.

Viime aikoina on puhuttu siitä pitäisikö kirjoja muokata nykyajatuksia vastaaviksi. Pitäisikö tämäkin teos siis pistää kuvauksena roskakoriin, jos tekstiä ei muuteta. Minusta ajakuva on tärkeä tarinoissa, oli se ajankuva sitten hyvä tai huono. Se kertoo jotain ajastaan ja auttaa huomaamaan, mikä on muuttunut hyvään, mikä huonoon suuntaan.

---

Pohjoinen 2023 kohta  19: Kirjassa on tunturi tai vaara