Joel Haahtela
Jaakobin portaat
Otava, 2022
192 s.
"Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui. Ei ollut enää mitään varjoa. Niin kauan kun en muistanut äidin kasvoja, minuakaan ei ollut. Vasta kasvot tekivät minut todeksi, kun äiti näki minut edessään, ja minä katselin itseäni kasvoista kasvoihin. Äiti oli siinä. Ja minä olin siinä, olemisen reunalla. Hän katsoi minua joka pyörähdyksellä. Samalla kuitenkin mietin missä minä oikeastaan olin, ja pikku hiljaa ymmärsin olevani äidin rakkaudessa, mitenkään muuten en osannut asiaa selittää. Olin rakkaudesa, jonka äiti oli jättänyt tähän maailmaan. Tuo rakkaus pystyi ottamaan minkä muodon tahansa, se saattoi liikkua ajassa ja muuttua myös paikaksi. Eikä äidin rakkakus loppunut hänen kuolemaansa, koska hän pystyi rakastamaan kuolemankin yli, ja sen täytyi tarkoittaa vain sitä, että kuoleman valta oli rajallinen ja rakkaus sai kuoleman menettämään voimansa."
Jaakobin portaat on hyvin erikoislaatuinen teos. Se on täynnä uskonnollisia symboleja ja kielikuvia ja taustalla on Raamatun kertomus Jaakobista, joka on nukahtanut kivi päänalusena ja näkee unta taivaaseen nousevista tikapuista, joita enkelit laskeutuvat ja nousevat. Teos on kuitenkin luonteeltaan enemmän filosofinen kuin uskonnollinen, pohtiva kuin hengellinen. Jaakobin portaat on kertomus kahdesta veljeksestä, joista toinen on tarinan minäkertoja. Nimeä ei mainita. Kertojan veli Ilja on häntä kolmisen vuotta vanhempi. Tarina sijoittuu Israeliin, Jerusalemiin, josta minäkertoja saa viestin, että Ilja on sairaalassa Jerusalemin syndrooman takia ja veljen tulisi saapua noutamaan veljensä kotiin.
Jerusalem muuttaa myös minäkertojan elämän.
Jerusalemissa minäkertoja tapaa paitsi Iljan lääkärin Elishevan, myös psykiatrin (?) Mihalyn, jonka naapurina Ilja on asunut. Tutkiessaan Iljan asuntoa minäkertoja löytää isoisänsä muistikirjan ja merkinnän Jaakobin portaista, jotka legendan mukaan sijoittuvat jonnekin Vanhan kaupungin ja tuhotun Temppelin paikkeille. Minäkertoja lähtee etsimään paikkaa ja joutuu tämän olevaisen ja tuntemattoman rajalle, jossa tapaa nuorena kuolleen äitinsä.
Tämä on todellakin hyvin erikoislaatuinen teos. Kauniisti kirjoitettua, ilmavaa kerrontaa (pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta, joka läjäyttää arkitodellisuuden kasvoille). Teosta voi lukea hengellisenä etsintänä, mutta minä koen sen enemmän kaipauksena lapsuuteen, läheisten, menetettyjen rakkaiden ikävöimisenä ja terapiamatkana oman elämän selvittämättömyyksiin. Jaakobin portaat on ennen kaikkea symbolinen teos tämän maailman ja häilyvän tuntemattoman maailman välillä, josta Haahtela myös kirjamessuilla haastattelussaan puhui: Ajallisen ja ikuisen välinen verho on hyvin ohut.
Kuvauksellisuudesta:
"oli kuin sohvalle kuukahtava kissanpentu, jota yö nuoleskeli hiljaa."
--
Muualla blogeissa:
Minä pidin tästä tosi paljon!
VastaaPoistaItse luin tätä uskonnollisuus edellä, koska ne elementit olivat niin vahvoja. Ja onhan rakkaus myös yksi tärkeistä kristinuskon opeista ja ilmiöistä.
Totta! Itse koin tämän enemmän uskonnonfilosofisena kuin tunnustuksellisena teoksena.
PoistaTämä on kaunis ja kiehtova teos. Pidän Haahtelan pohdiskelevasta tyylistä. Jerusalemin syndroomasta en muista ennen kuulleeni, mutta varmaan moni psyykkisesti hauras ihminen voi siellä alkaa kokea yhtä ja toista.
VastaaPoista