29 huhtikuuta 2018

Aira Kokki: Tyttö kertoo itse!



Aira Kokki
Tyttö kertoo itse
Gummerus, 1952
130 s.
Kansikuva: Heli Ojanperä

"Hilman ja minun riisuutuessa nukkumaan menoa varten tuli Elli tupaan. - Joko isäntä kerkisi kamariinsa? Olisin tarvinnut rahaa, sanoi hän."

Tarinan alku on vie ajatukset, ainakin se minun ajatukseni vei, ensin ihan eri suuntaiseen kertomukseen, kuin mitä kirja loppujen lopuksi oli. Aira Kokin tyyli on valloittanut minut täysin. Se on jotenkin niin erilainen, kuin mikään, mitä olen lukenut keneltäkään toiselta.

Tyttö kertoo itse on tarina Erjasta, puoliorvosta tytöstä, jonka äiti on kuollut synnytykseen ja isä matkustanut Amerikkaan. Erja asuu äitinsä sukulaisten luona. En nyt ole ihan varma, oliko Hilma Erjan täti vai Kustaa Erjan eno, ei, ei eno, sillä Erja kutsuu tätä sedäksi. Olisiko hän sitten Erjan isän veli? Joka tapauksessa, Erja asuu Kustaa-isännän talossa Hilma-emännöitsijän hoivissa. Minkä ikäinen Erja on ei kerrota, mutta ilmeisesti hän ei ole vielä koulussa. Tarinassa ei ainakaan puhuta mitään koulunkäynnistä. Erjan, joka on siis kirjan minäkertoja kerronta on sellaista, että siitä voi ymmärtää, että tyttö ei vielä ymmärrä kaikkea, mitä aikuiset puhuu, mutta kerronta ei ole kuitenkin naivistisen lapsekasta, vaan enemmänkin pikkuvanhaa, joka saakin miettimään, minkä ikäisestä lapsesta onkaan kysymys. 

"- Kas kun tuo isäntä on jäänyt vanhaksipojaksi? kuului Miljan ääni. - Joo. Se on semmoinen hiljainen. Heinät kahisivat. Seisoin rehuladon ulkoseinustalla. Päivän lämpimyyden tähden kehoitti Hilma minua 'menemään ulos kun siellä paistaa noin tavattomasti aurinkoa.' Ja kyllä aurinko paistoikin! Se oli kuumentanut seinänkin, johon nojasin."

Kuinka elävää kerrontaa. Aivan vie ajatukset omaan lapsuuteeni ja auringonpaahtamaan navetanseinään, joten vasten nojailen. Kokin kerronnassa on myös lystikkäitä, omintakeisia sanayhdistelmiä - tavattomasti aurinkoa. Arkista ja kuitenkin lähelle tulevaa ja eläväistä. Sanoilla leikittely on Kokille aivan omaa laatuaan muutenkin, mikä ilmenee  tässäkin tarinassa..Se on sellaista  sanojen merkitysten ja arjen sattumusten oivaltavaa yhdistelmistä.

"...miksi ei hän nai Hilmaa, likkakin olisi reerassa! - Jaa Erja? - Niin tietenkin! Niinhän se näkyy Hilmalle olevan kuin oma vasikka. Passaa ja syöttää sitä ruipeliinia - --- ----
En ole koskaan ennen huomannut, että Hilma ja Kustaa-setä voisivat mennä naimisiin! Mutta että minä olen vasikka ja reerassa ja ruipeliini... Tähän asti olin tuntenut etten pidä Miljasta, mutta nyt minä tiesin sen ihan varmaksi."

Kirja on ilmestynyt viisikymmenluvun alussa. Tarina sijoittuu maaseutuyhteisöön. Eletään maanviljelys ja karjatalousaikaa. Talossa on piikoja ja renkejä, jotka tulevat ja menevät. Yhdestä nuoresta piikatytöstä Erja saa ystävän, jonka kanssa hän pohtii taivasasioita sen jälkeen, kun naapuriin syntynyt pikkutyttö kuolee pian syntymän jälkeen. Hengellisestä aspektistaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ole lainkaan saaarnaava. Tarinassa on niin vakavuutta kuin huumoria hyvässä harmoniassa.


Myös tihentyvää jännitystä kirjasta löytyy:

- Katsos, minä olen jo lihonut! Teutori nyökkäsi. Ei hän olisikaan saanut puhuttua kun suu oli niin täynnä. - Tiedätkö mistä se johtuu! Jatkoin. - En ole kenellekään kertonut mutta kerron nyt sinulle, jos vannot ettet sano sitä koskaan ainoallekaan joka hengittää. Sinä et voisi ikinä edes aavistaa mikä minusssa oli...
- Mikä - ?
Vilkaisin ympärilleni: - Minä, ajatteles, minä olin sisältäpäin melkein syöty - .

Tarinan käänne tapahtuu, kun Erjan isä palaa Amerikasta. Antaako anteeksi isälle, joka hylkäsi, vai eikö? Siinä on Erjalla pohtimista. Pienen ihmisen  suuri päätös.

Hieno pieni tarina, jokaon kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mutta toimisi ihan yhtä hyvin ilman päiväyksiäkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä roskaa!