Tuulikki Otsola: Yksinäinen Inkeri!

Tuulikki Otsola

Yksinäinen Inkeri

Karisto, 1955

137 s

Alkulause:

Kun ihmisellä ei ole perhettä, täytyy olla ainakin päiväkirja.

Loppulause: 

Syyskesän illassa visersi lintu viimeisen kerran, kun me käsi kädessä astuimme sisään.

Päähenkilö:

Inkeri, orpo tyttö, joka asuu Kaisa-tätinsä luona.

Sivuhenkilöt:

Perhe Saarinen, johon kuuluu herra ja rouva Saarinen, 11-vuotiaat kaksoset Risto ja Ritva sekä ylioppilaspoika Kai sekä erinäisiä muita henkilöitä, kuten lähihuvilassa, milteipä linnassa asuva Kenraaali. 

Tapahtumat:

Inkeri haluaa kesäksi töihin ja vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa. Hän saa paikan ja karkaa Kaisa-tädiltään Saarisen huvilalle, josta sitten kirjoittaa ja kertoo tapahtumat. Inkerin töihin kuuluu paitsi opettaa Ristoa ja Ritvaa auttaa taloustöissä. Rouva Saarinen on ihan mukiinmenevää sorttia oleva työnanantaja, mutta ylioppilas Kai sitä vastoin on Inkerin mielestä pöyhkeä.

Inkeri on siis orpo ja asuu tätinsä Kaisan luona. Hänen vanhempansa "hukkuivat molemmat eräänä myrskyisenä syysiltana lähelle  huvilamme rantaa; olin silloin neljän vuoden."

Hmm. Tämä olikin seikka, mikä kiinnitti huomiotani. Tämä tarina muistutti hyvin paljon vähän aikaa sittten lukemaani toista tyttökirjaa, Soilan Tuulikki Tuuliaista, vaikka toki erojakin löytyy. Tämä sijoittui kesään ja Tuulikki Tuuliainen talveen, mutta mutta. Kuinka sattuikaan niin samankaltaiset kirjat miltei perä perään luettavaksi. Kaiken lisäksi molemmat ovat päiväkirjamuotoon kirjoitettuja. Tarina orpolapsesta, joka löytää sukulaisensa erinäisten vaiheiden jälkeen on tietysti ikiaikainen juoni, josta on erilaisia variaatioita, ei siinä mitään.

Miesten ja naisten taidot:

Kai, tuo ylioppilas oli Inkerin mielestä siis ylpeä luonnoltaan, jonka tapa ilmaista asioita hieman kolahti Inkerin korvaan. Kiintoisa yksityiskohta kerronnassa oli tapaus, jossa Kai tuo takkiaan äidilleen, jotta tämä ompelisi siihen napin. Täh! Iso aikuinen mies, eikä osaa itse nappia ommella? Ajattelin lukiessani. Mutta sellaista se kai on ollut joskus muinoin ja ehkä vieläkin joidenkin kohdalla - mene ja tiedä.

Jännitystä tarinaan tuo Insinööri Saarisen kadonneet paperit, joiden takia perhettä uhkaa suuret menetykset. 

Salaperäisyyttä puolestaan luo tuon linnamaisen lähihuvilan omistaja, Kenraali, johon Inkeri tekee  tuttavuutta kävelyretkellään.

Ja ei sille mitään voi, eittämättä tässäkin kirjassa on rakkautta ilmassa. 

Kaunein lause tarinassa  tai ainakin osa siitä:

Seisoimme kauan vanhojen omenapuiden alla ja tuhat laulua kaikui sisimmässäni --- ---