Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen!

Sara Saarela
Nimeä minut uudelleen
Kharis Oy
2015

"Hänen viiksensä kuiskaavat: balettitanssijan säärilläsi voisit lumota kaikki kelltaisen kerrostalon isät ja äidit, haluaisivat sinut, röyhelömekon. Olet haltija, saanut loitsuillasi minut laulamaan hiuksiisiisi orvokkeja ja männyn tuoksua, laulamaan kadonnutta kuvaa, joka avaa silmänsä taas, vuosien jälkeen. Täytän toiveesi, muovailen sinusta prinsessan, jollaista ei leikkipuistossa ole vielä nähty, ei edes saduissa.

Hän silittää tukkaani ja hymyilee, vie minut käymään linnassani kädestä pitäen. Tämä paikka on salaisuutemme.

Miksi linnantornini kamarissa on pimeää ---"

Sara Saarela teos Nimeä minut uudelleen on rankkaa luettavaa. Sen päähenkilö on Elle, joka on myös tarinan kaikkitietävä minä-kertoja. Hän kertoo tarinaansa vaiheittain alta kymmenvuotiaasta (?) 14-vuotiaaksi itsetuhoiseksi nuoreksi, jonka elämässä ei juurikaan näy valoa, nuoreksi, jonka elämä ei ole lainkaan sellaista, kuin 14-vuotiaan nuoren naisenalun elämän tulisi olla. Elle ei kerro kaikkea, paljon jää rivien väliin. Aavisteltavaksi, arvattavaksi.

Kirjan aihe, hyväksikäyttö - on karmiva. Minulle ehkä vähän liian rankka aihe. Kuvaus minulle ehkä vähän liian vahvaa,  mutta eihän tästä aiheesta voi kevyesti kirjoittaakaan. Aivan tarinan loppumetreille saakka minua vaivasi eniten kirjan toivottomuus ja hurja meno, ei kenenkään elämä saisi olla tällaista, tämänhän piti olla hengellinen kirja, missä on toivo ja valonkajo? Muutoksen mahdollisuus. No, kyllä se valo alkoi lopulta kajastaa, vaikka ei ihan täydeltä  laidalta tulvinutkaan, alkoi vain pilkistellä sieltä mustien pilvien lomasta.

Nimeä minut uudelleen on rakenteeltaan jännä yhdistelmä lyyrisyyttä ja rankkaa proosaa. Lyyrisiä ovat lukujen välien runojen tapaiset kirjoitelmat, joissa välittyy tunteiden moninaiset sävyt. Varsinainen kerronta onkin sitten kaunistelematonta totuutta rikkirevityn sielun epätoivosta ja noidanpyörästä, josta on vaikea omin voimin irtaantua.Täytyy myöntää, että kokonaisuus muodostaa vahvan ja vaikuttavan, myötäelävän kertomuksen, jossa vastakkainasettelun ja eräänlainen voiman ja vastavoiman epätasapainoisuus luovat jännitteen, joka pitää tarinan koossa. Ja se, mikä minua eniten vaivasi jääkin sen totuuden varjoon, että pienikin määrä valoa poistaa suurimmankin pimeyden.

"Edessäni Jumalan talo, valo aamuyön taivasta vasten, mustavihreä pensasaita. portti vaaleanvihreästä helmestä ja ovi, simpukoita. Uskallanko astua sisään, olenhan kulkenut monien järvien  pituuden, tänne asti, ajattelen. Avaan oven. Eteisessä metallinpaljastin, ei ääntäkään. Minua ei viedä sivummalle, tehdä ruumiintarkastusta. Ei, vaikka taskussani on vasara, kengissä rautapiikit. Jumala sanoo: ota kengät jalastasi. Minä teen sinusta pyhän."
----

Kirja on luettu myös Kirjasähkökäyrässä.