Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut!

 Agatha Christie

Rouva McGinty on kuollut

WSOY, 1973

223 S.

Alkuteos: Mrs McGinty's dead

Suomentanut Eva Siikala

”Syöminen ei nyt ollut vain fyysinen nautinto, se oli myös älyllistä etsintää.” Näin ajattelee Agatha Christien luoma salapoliisi belgialainen Hercule Poirot. Alkaessani lukea Christien Rouva McGinty on kuollut -teosta en voinut olla kiinnittämättä huomiota hänen kuvaukseensa Poirotista. Se ei ollut aisteilleni mitenkään imartelevaa kuvausta. Poirotin luonnehdinta itsestään hipoo jopa narsismia.

Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään – ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan toinen ihminen. Siihen tarvitaan – niin kuin nykyään on tapana sanoa – avustaja.

Mikä kuitenkin erottaa Poirotin narsistisesta luonteesta on se, että hän pystyy samaistumaan läheisiinsä, tuntemaan ja ymmärtämään ihmisluonnetta, toisinaan jopa rikoksen motiiveja. Hän ei ole itsekeskeisyydessään itsekäs omanvoitonpyytäjä. Onkin mielenkiintoista, että samalla, kun Christie on luonut hyvin tarkkanäköisen ja kyvykkään oikeudenpuolustajan hän myös leikkii ironialla, sillä miksi muuksi, kuin satiiriksi pitäisi ajatella hänen kuvaustaan itsekeskeisestä ja omahyväisestä Poirotista?

Rouva McGinty tarina alkaa, kun Poirot saa vieraakseen poliisitarkastaja Spencen. Spencellä on Poirotille pyyntö. Voisiko tämä tutkia kuolleen rouva McGintyn tapauksen uudelleen ja löytää todisteet siitä, että rikoksesta tuomittu ja hirteen joutuva James Bentley ei tehnyt sitä. Spence on itse hankkinut todisteet Bentleytä vastaan, mutta hän ei pidä Bentleytä syyllisenä. Tämä ei ole tarpeeksi röyhkeä murhatakseen ketään.

Poirot lupautuu tehtävään ja lähtee pieneen Broadhinnyn kylään penkoakseen heinäsuovaa siksi kunnes löytää neulan.

Broadhinnyssä Poirot asettuu asumaan rouva Summerhayesin luo, ja kärsii. Hän todella kärsii, sillä rouva Summerhayes on kaikkea muuta kuin loistava taloudenhoitaja.

"Ei madame, Poirot sanoi. - Häntä ei ole hirtetty – vielä. Eikä se rouva McGintyn juttu ole 'ohitse' – muistutan mieleenne erään teidän runoilijanne säkeen. 'Asiaa ei ole koskaan ratkaistu, ennen kuin se on ratkaistu – oikein'. - Voi, rouva Summerhayes sanoi ja hänen huomionsa kääntyi Poirotista hänen sylissään olevaan vatiin. - Minähän tiputan verta pavuille. Paha juttu kun meidän täytyy syödä ne lounaaksi. Vaikka ei kai se merkitse mitään kun ne pannaan kiehuvaan veteen. Kaikkihan on ihan okei kun ne keitetään, eikö niin? Purkitkin. - Minusta tuntuu että en ole täällä lounasaikaan, Poirot sanoi hiljaa.”

Juonesta ei sen enempää, mutta Poirotin olo Broadhinnyssä saa murhaajan liikkeelle niin, että Poirotin täytyy lopulta soittaa Spencelle ja kertoa: Tekö siellä, mon ami? Kuunnelkaa. Minulla on uutisia. Loistavia uutisia. Joku yritti tappaa minut...

Christien tarinoita lukee sujuvasti. Yhtä sujuvasti en aina nouki johtolankoja enkä päädy oikeaan ratkaisuunkaan. Dekkarin kirjoittaminen ja yleensä kirjan kirjoittaminen on kuin palapeliä kokoisi. Kaikkien pienten yksityiskohtien yhteenlimittäminen ja sovittaminen on taitolaji. Christie on onnistunut hyvin pitämään langat käsissä. Hänen henkilögalleriansa on monipuolinen ja värikäs. Christien tarinat istuvat hyvin brittiläiseen ilmastoon. Mikä erityisesti kiinnittää minun huomiotani on lastenlorut, joita Christie viljelee kirjoissaan tiuhaan, niin tässäkin. Sinänsä lastenloruilla ei ole juonikuivon kanssa paljonkaan tekemistä. Tuleekin tunne,että se, mistä Christie on napannut lähtökohdan teoksilleen on se arkinen ympäristö, missä hän on lapsuutensa viettänyt.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Alkupuoli oli kuitenkin aivan unohduksissa,  ehdin lukea suunnilleen puoliväliin, kun muisti alkoi toimia ja ajatukset suuntautua kohden syyllistä. Aiempi postaukseni löytyy täältä. 

...

Sinisen linna kirjaston Marian mielestä rouva Summerhayes saisi nykään ADHD-diagnoosin ja Jokken analyysi tästä ja Christiestä on aivan omaa luokkaansa.