Paimentyttö
Otava, 2013
360 s.
- Kuudi, kuudi, kuudiii! Ruusa! Valpuri! Kruuna! Blumma! Majruusi!
Ei kuulunut kellon kalahdusta, ei edes minkäänlaista mölähdystä, vain sadepisaroiden tasaista ropinaa. Aallot iskeytyivät kohisten rantakallioihin Kasabergetin takana.
Jyrähtikö ukkonen? Ei kai sentään, nythän oli jo syyskuu. Uusi jyrähdys, ja toinen ja kolmas. Ehkä jokin laiva ampui tykillä, sillä ääni kuului kaukaa mereltä Granön takaa.
- Kuudi! Kuudi! Kuudiii! Ruusa, hoi, kom hit!
En ole aiemmin lukenut Enni Mustosen kirjoja. Suomalaiset kirjailijat eivät ole niitä ensimmäisiä, jotka herättäisivät mielenkiintoni. Paimentytöstä olen kuitenkin lukenut arvioita ja kun näin sen kirjastoauton valikoimissa ajattelin, että miksei, kaipa tämän voisi lukeakin.
Ja todellakin, en ainakaan pahemmin pettynyt tähän teokseen. Kerronta oli sutjakkaa ja mukaansaottavaa. Pienen piikatytön Inan elämä suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välimaastossa oli eläväistä. Se, että tapahtumat oli sijoitettu suomalaisen kirjailijan Z.Topeliuksen elämänpiiriin toi värikkyyttä ja loi historiallista aspektia. Tosin se, mitä minä Topeliuksesta tiedän ja olen lukenut on ilmeisen vähäistä, sillä en tunnistanut kirjan henkilöistä ainuttakaan ja jopa Topeliuksesta piirretty luonnekuva oli - sanoisinko hieman vieraalta tuntuva vaikka toki hyvän satusetämäinen, jos niin voi sanoa.
Jos ottaa teoksen sellaisena, mitä se on, nuoren piikatytön elämänä kulttuuriympäristössä on teoksen kerronta parhaimmillaan tyttökirjallisuudeksi luonnehdittavaa, siis tämä voisi olla miltei tyttökirjallisutta paremmin kuin aikuisten viihdekirjallisuutta. Kertojaääni on vielä lapsi kun hän jää orvoksi ja pääsee läheiseen kartanoon paimentytöksi, jossa hänet ottaa hoteisiinsa hieman tuima karjakko. Kun Ina satuttaa itsensä hänet ottaa hoteisiinsa Mamselli Irene, Topeliuksen taloudenhoitaja (?). Tätä ei selitellä, miksi näin on. Pelkkää hyväntahtoisuutta ilmeisesti. Inasta tulee sisäpiika ilman kontrahtia ja tavallaan Topeliuksen väestä hänen eräänlainen suojelijansa, kunnes elämä vie toisaalle.
Inan elämä ilmeisesti jatkuu toisessa kulttuuriympäristössä - Sibeliusten lastenhoitajana. Paimentyttö on ensimmäinen osa kolmiosaista teossarjaa, jossa Inan elämää seurataan. Saa nähdä innostunko lukemaan jatkotkin.
Mikä tässä teoksessa erityisesti kiinnitti huomiota oli aika ajoin toistuva lause, ilmaus siitä, kuinka "tyttö lensi kattoon". Inalla oli siis ilmeisesti sellainen ilmentymä että hän kohdatessaan jonkin epätavanomaisen tapahtuman katseli maailmaa ja itseään ulkopuolisena yläilmoissa. En tiedä, miten tämä piirre jatkossa kehittyy vai onko se vain tämän kirjan erikoispiirre. Jännä, mieltä kiinnittävä erityispiirre kuitenkin.