Valkoinen noidankehä
Alkuteos: Rapturous Memory
Suomentanut Maija Manni
Weilin+Göös, 1968
197 s.
Jill katsoi tätiinsä ja sanoi hieman hämillään: "Sinä ollut ihmeellisin ihminen minun elämässäni, Minnie-täti... voi, saanhan sen sanoa - tämän ainoan kerran. Tänään minä täytän kahdeksantoista ja voin vaatia erikoisoikeuksia!"
Jill on nuori, elämä edessä, kun tilanne muuttuu. Syntymäpäivätanssiaisissa Minnie-täti saa kohtauksen ja kuolee. Mihin nyt Jill joutuu. Ilmeisesti hän on orpo, koska on asunut Minnien luona. Avuksi tilanteeseen tulee paitsi tohtori John Dorne, joka sanoo, että Jill ei mitenkään voi jäädä asumaan Minnie-tädin huvilaan sekä Estelle Copeland tyttärensä Denisen kanssa. Copelandeihin kuuluu myös Estellen puoliso Derek ja poika Nigel. Estelle kutsuu Jillin asumaan heidän kartanoonsa ja ei vain asumaan vaan myös auttamaan toisen tyttären Annen kanssa, joka on rampa ja muutenkin vähän heikoissa kantimissa.
Niin Jill muuttaa Headlandsiin. Sinne saavuttuaan hän pian huomaa, että Copelandien perheessä on jotain pahasti vialla ja että Anne on todellisessa vaarassa.
Jill seisoi liikkumatta paikallaan ja tärisi sekä raivosta että pelosta. Tämän talon hiljaisessa ilmapiirissä oli jotakin katalaa, aivan kuin joku näkymätön ihminen olisi hengittänyt yössä."
Löysin tämän teoksen kerran kirpputorilta ja sen painoasu herätti huomioni. Teoksessa oli jotain, mikä vetosi minuun. Kirja oli jäänyt kuitenkin unohduksiin muiden kirjojen joukkoon, kunnes nyt löysin sen ja koin, että tämäpä soveltuu tämänhetkiseen olotilaani. Täytyy sanoa, että niin keveää kuin tarina kerronnallisesti onkin (juonikuvio tulee lukijalle hyvin äkkiä selville eikä johtolankoja tarvitse paljoakaan noukkia), tämä oli kirja, jota ei malttanut laskea käsistään ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. No, kyllä minä niitä taukoja pidin, mutta siis tarina veti puoleensa erittäin vahvasti.
Jill on rakastunut John Dorneen ja tämäkin tuntee vetoa Jilliin. Jilliin tuntee vetoa myös Nigel Copeland, joka on riitautunut tyttöystävänsä Sarahin kanssa, Sarah on töissä sanomalehdessä, seikka, mistä Jilille on paljon apua myöhemmin. John Dornen haluaa itselleen myös Denise Copeland, joka ei kaihda äitinsä kanssa mitään keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Vaikka siis juonikuviot tulevat hyvin selviksi heti kättelyssä niin lopussa tuli kuitenkin yllätys, jota ei ollut osannut odottaa.
Tämän tarinan myötä mietin, että jos mies rakastaa naista ja ei luota tähän vähääkään, niin voiko sitä kutsua rakkaudeksi. Minusta ei. Loppu oli siis yllättävä, mutta se herätti myös ajatuksia. Pitikö miehen saada viimeinen sana ja naisen jäädä ihailijaksi. Toisaalta, jos nainen olisi vienyt voiton ja mies jäänyt häviölle, niin olisiko silloinkaan rakkaus voittanut, kun miehen kunnia olisi kokenut tappion.
Jaa jaa. Keveästä romantiikkahömpästä, jännityksellä maustettuna tämä teos jää hyllyyni odottamaan uutta lukukertaa. Kirjan suomennettua nimeä tosin jäin hieman miettimään. Ei sen puoleen, että pääsisin jyvälle alkuperäisestäkään nimestä. Ei sillä, aikamoisessa kehässä tässä pyöritään.
...
