29 huhtikuuta 2020

Sharon Moore: Valkoinen noidankehä!

Sharon Moore
Valkoinen noidankehä
Alkuteos: Rapturous Memory
Suomentanut Maija Manni
Weilin+Göös, 1968
197 s.


Jill katsoi tätiinsä ja sanoi hieman hämillään: "Sinä ollut ihmeellisin ihminen minun elämässäni, Minnie-täti... voi, saanhan sen sanoa - tämän ainoan kerran. Tänään minä täytän kahdeksantoista ja voin vaatia erikoisoikeuksia!"


Jill on nuori, elämä edessä, kun tilanne muuttuu. Syntymäpäivätanssiaisissa Minnie-täti saa kohtauksen ja kuolee. Mihin nyt Jill joutuu. Ilmeisesti hän on orpo, koska on asunut Minnien luona. Avuksi tilanteeseen tulee paitsi tohtori John Dorne, joka sanoo, että Jill ei mitenkään voi jäädä asumaan Minnie-tädin huvilaan  sekä Estelle Copeland tyttärensä Denisen kanssa. Copelandeihin kuuluu myös Estellen puoliso Derek ja poika Nigel. Estelle kutsuu Jillin asumaan heidän kartanoonsa ja ei vain asumaan vaan myös auttamaan toisen tyttären Annen kanssa, joka on rampa ja muutenkin vähän heikoissa kantimissa.

Niin Jill muuttaa Headlandsiin. Sinne saavuttuaan hän pian huomaa, että Copelandien perheessä on jotain pahasti vialla ja että Anne on todellisessa vaarassa.

Jill seisoi liikkumatta paikallaan ja tärisi sekä raivosta että pelosta. Tämän talon hiljaisessa ilmapiirissä oli jotakin katalaa, aivan kuin joku näkymätön ihminen olisi hengittänyt yössä."

Löysin tämän teoksen kerran kirpputorilta ja sen painoasu herätti huomioni. Teoksessa oli jotain, mikä vetosi minuun. Kirja oli jäänyt kuitenkin unohduksiin muiden kirjojen joukkoon, kunnes nyt löysin sen ja koin, että tämäpä soveltuu tämänhetkiseen olotilaani. Täytyy sanoa, että niin keveää kuin tarina kerronnallisesti onkin (juonikuvio tulee lukijalle hyvin äkkiä selville eikä johtolankoja tarvitse paljoakaan noukkia), tämä oli kirja, jota ei malttanut laskea käsistään ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. No, kyllä minä niitä taukoja pidin, mutta siis tarina veti puoleensa erittäin vahvasti. 

Jill on rakastunut John Dorneen ja tämäkin tuntee vetoa Jilliin. Jilliin tuntee vetoa myös Nigel Copeland, joka on riitautunut tyttöystävänsä Sarahin kanssa, Sarah on töissä sanomalehdessä, seikka, mistä Jilille on paljon apua myöhemmin. John Dornen haluaa itselleen myös Denise Copeland, joka ei kaihda äitinsä kanssa mitään keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Vaikka siis juonikuviot tulevat hyvin selviksi heti kättelyssä niin lopussa tuli kuitenkin yllätys, jota ei ollut osannut odottaa. 

Tämän tarinan myötä mietin, että jos mies rakastaa naista ja ei luota tähän vähääkään, niin voiko sitä kutsua rakkaudeksi. Minusta ei. Loppu oli siis yllättävä, mutta se herätti myös ajatuksia. Pitikö miehen saada viimeinen sana ja naisen jäädä ihailijaksi. Toisaalta, jos nainen olisi vienyt voiton ja mies jäänyt häviölle, niin olisiko silloinkaan rakkaus voittanut, kun miehen kunnia olisi kokenut tappion. 

Jaa jaa. Keveästä romantiikkahömpästä, jännityksellä maustettuna tämä teos jää hyllyyni odottamaan uutta lukukertaa. Kirjan suomennettua nimeä tosin jäin hieman miettimään.  Ei sen puoleen, että pääsisin jyvälle alkuperäisestäkään nimestä. Ei sillä, aikamoisessa kehässä tässä pyöritään.

...

28 huhtikuuta 2020

James Oliver Curwood: Musta metsästäjä!

James Oliver Curwood
Musta metsästäjä
Suomentanut H. Vaaja
WSOY 1942 (4. painos)
251 s.

"Tyttö käänsi sarvea ja keksi kauniin mäntymetsikön keskeen kaiverretun nauhan. Nauhaan oli piirretty kaksi riviä kirjaimia: Rakastan sinua. Kuolemaani asti taistelen puolestasi."











Tytön nimi on Anne St. Denis ja sarvi, jota hän katseli ja ihasteli oli David Rockin koristelema ruutisarvi. Anne oli 17-vuotias ja lähdössä Quebeciin Ursuliini-luostariin opiskelemaan. Anne oli ylhäistä ranskalaista sukua. David taas oli ranskalais-englantilainen. David asui äitinsä kanssa, sillä hänen muu perheensä oli kuollut.

Anne ja David rakastivat toisiaan. Heidän romanttisen hetkensä näkee kolme quebeciläistä valtaherraa, joista yksi iskee silmänsä kauniiseen Anneen ja alkaa juonitella Davidin päänmenoksi saadakseen Annesta itselleen uuden lelun. Anne ei aavista mitään pahaa.

Rävähtämättä toivotti David hyvää yötä. Ryhdikkäänä kuin intiaani hän astui ovesta ulos yöhön. Mutta kadulla häntä horjutti. Sitten hän puri hammasta. Hän tiesi mitä Musta Metsästäjä oli sanonut.'Richelieun mies ei milloinkaan kavahda taistelua, David!' Niin oli totuus vihdoinkin valjennut hänelle, viikkokausia, kuukausimääriä kestäneen sokeuden jälkeen. Ja tämän hänen mielessään jyskyttävän ja takovan totuuden mukana tuli muuan kysymys- arvoituksellinen, yksitoikkoisen itsepintainen. Jos Bigot halusi Annea, jos hän punoi juonia tytön voittaakseen, niin miksikä hän niin ankarasti hieroi hänen, Davidin, kanssa ystävyyttä?

Anne lähtee Quebeciin ja asettuu luostariin. Quebeciin lähtee myös David Annen kutsumana. Mutta onni, jonka Anne luulee Davidille Quebecissä koittavan, onkin johtamassa Davidin lopulta täydelliseen tuhoon. Näyttää siltä, että Annen ja Davidin rakkaus on lopullisesti kuollut ja Bigot juonineen voittamassa.


Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä rakkaustarina. Eletään 1700-luvun jälkipuoliskolla. En oikein osaa sanoa onko tarinan kulussa jokin virhe, sillä alkupuolella mainitaan l754 ja loppupuolella 1775. Tarinan aikajana ei kuitenkaan ole noin pitkä. Englantilaisten ja ranskalaisten välillä soditaan ja intiaaniheimot taistelevat kuka minkäkin puolella. Musta metsästäjä, jonka mukaan teos on saanut nimensä on ranskalainen, joka on Davidin ja hänen äitinsä ystävä. Hän on aikoinaan pelastanut heidät ja tuonut heidät Pensylvaniasta Kanadan Richelieun metsiin, kun intiaanit olivat surmanneet hänen oman perheensä ja osan Rockin väestä. Miehestä oli tullut Musta metsästäjä, joka taisteli intiaaneja vastaan ja pelastaen heidän ryöstämiään naisia. Mies kulki omia teitään. Anne pelkää miestä, mutta David rakastaa, onhan tämä kantanut hänet, hänen lasna ollessaan turvaan.

Kirja sijoittuu siis samoihin aikoihin, kuin Fennimore Cooperin Viimeinen mohikaani. (Jos olen oikein ymmärtänyt. Viimeistä Mohikaani en ole lukenut, mutta elokuvan tässä taannoin kyllä katsoin). Teoksen loppuupuolella alkoi olla sen verran hurjaa menoa ja sotimista, että minun lukuhaluni laimeni ja minun täytyi loikkia tekstin yli loppuun, jotta saisin tietää edes sen, päättyykö kaikki tuhoon ja kuolemaan, vai onko Annella ja Davidilla lainkaan tulevaisuutta.

Muutamia huomioita:

Kirjan kannesta voisin mainita, että se on upea. Tekijä Eeli Jaatinen.  Kanteen ei mielestäni kuitenkaan ole kuvattuna Anne St. Denis vaan Nancy Lotbiniére. Näin siksi, että Anne kuvataan teoksen alussa tummahiuksiseksi, tosin myöhemmin tekstissä hänen hiuksensa kuvataan kastanjanvärisiksi. Nancyn hiukset taas olivat kuin tulta liekehtivää.  Musta metsästäjä on kansikuvassa kuin varjona päähenkilön taustalla. Todellisen varjon luo kuitenkin tuo quebeciläinen valtaherra Bigot, joka on päättänyt voittaa Annen omakseen keinolla, millä hyvänsä.

Kielellisesti tämä on hieman vanhahtavaa,  paikka paikoin jäykähköä suomea, ei kuitenkaan tyystin uuvuttavaa lukea. Muusta tekstityylistä poikkeavana ponnahti sana murkinalle. Se ei jotenkin sopinut lainkaan joukkoon vaan herätti minussa lähinnä kummastusta.

Tämä tarina ei ole suosikkini Curwoodin teoksista ja laitan tämän varmaankin kiertoon. Tämä kiinnosti minua siksi, että tähän teokseen viitataan eräässä toisessa Curwoodin teoksessa, Kirottu Laakso, josta taas pidän paljon ja jota pidän parhaimpana tähän mennessä lukemistani Curwoodin teoksista.
...


26 huhtikuuta 2020

Aino-Inkeri Kumara: Ulla peikkotyttö!



Aino-Inkeri Kumara
Ulla Peikkotyttö
Otava, 1956
194 s.

Kansi ja kuvitus: Lauri Manninen

Seitsemän vuotta minä etsin tätä kirjaa, joka herätti uteliaisuuteni Saran blogikirjoituksen myötä. Seitsemän pitkää vuotta ja nyt, kun olen kirjan lukenut minun täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. En sano, että kirja huono on. Ei ollenkaan. Aihe on tärkeä ja koskettava. Tarina on, varsinkin alkuluvuissa todella vahvasti kirjoitettua, raastaavaa luettavaa. Sisuksissa aivan kipristelee kipu ja tuska. Miksikö sitten olen pettynyt? No, juonenkehittely ei ollut ihan sitä, mihin suuntaan itse olisin toivonut kirjan menevän. Kokonaisuutena tämä herätti minussa paljon kysymyksiä köyhyydestä, ihmis- ja perhesuhteista.

Ulla on kaltoinkohdeltu 10-vuotias tyttö, jolla on sisko Vuokko ja pikkuveljet. Isä ei paljon huomaa tytärtä töittensä keskeltä, äiti on sairaalloinen eikä hänkään oikein näe tyttärensä tuskaa. Koulussa muut pilkkaa Ullaa peikkojen tuomaksi.

"Peikkotyttö, sen kyllä näkee sinusta! huusi Tiina ja hyppi tasajalkaa Ullan edessä. - Minä olen aina ajatellutkin, miksi sinä olet niin omituinen."

Kaiken huipuksi Ullan oma sisko yhtyy näihin väitteisiin ja se se on minusta kaikkein kamalinta. Että oma sisko voi olla niin julma.

Ulla rakastaa metsää, siellä hän kokee olevansa turvassa. Lopulta tyttöjen uskottelut siitä, että Ulla on peikkojen lapsi, joka on tuotu kasvatiksi perheeseen saa Ullan ajattelemaan, että parempi on sitten lähteä metsään, etsimään sitä oikeaa peikkojen kotia. Kaiken lisäksi Ulla pettyy jumaloimaansa opettajaankin, joka kohtelee Ullaa väärin.

Ullan elämä kuitenkin muuttuu, kun hän väsyneenä menee lepäämään erääseen vajaan, josta hänet löytää vajan omistaja eläinlääkäri Vaara.

Teoksen alku on siis todella raastavaa luettavaa, mutta ei se täysin keveää luettavaa ole loppupuolellakaan. Ulla jää Vaaran perheeseen, jonka tytär on kuollut. Eläinlääkäri ja hänen rouvansa tuntuvat olevan hyviä ihmisiä, mutta minä en täysin varauksettomasti heistäkään pidä. Heidän suhtautumisena Ullaan ei ole yksiselitteisen ymmärtävää. Vaarat ovat rikkaita, Ulla köyhistä oloista, mutta ei köyhyys ole syy Ullan elämän nurjuuteen. Ullaa ei huomioitu kodissaan. Häntä ei ymmärretty. Läheisyys puuttui. Rouva Vaaran sukulaistäti ei tykkää ollenkaan siitä, että tyttö on otettu taloon ja juonii tämän poissaamiseksi. Lopulta kuitenkin tämä Hilma joutuu pyörtämään tuumailunsa ja kaikki päättyy onnellisesti. Se, että Hilma myöntää tekosensa oli minulle helpotus. Jotain sentään! Mutta se, mikä minua jäi kaivelemaan erityisesti oli Ulla perhe, koti, sisar! Eivätkö he yhtään piitanneet siiitä, miten Ullan kävi? Eikö Ulla yhtään kaivannut kotiin? Näistä tunteista ei kirjassa puhuta mitään. Oliko ainoa ratkaisu Ullan elämän tolalleen saamiseksi siirto toiselle paikkakunnalle, toiseen kouluun, toisiin oloihin. Ehkä! Kai niitä on ihan oikeassakin elämässä tilanteita, joissa oma koti ei enää olekaan se oikea kasvuympäristö.  Mutta ehkä se ei sitten olisikaan ollut Ulla peikkotytön tarina.

Kansikuva oli se, mikä minua erityisesti ensiksi veti tämän tarinan äärelle. Minä samaistun hyvin vahvasti tuohon kuvan tunnelmaan, vaikka oma elämäni ei olekaan niin kuin tämän tarinan tytön.Tuossa tummahiuksisessa metsäntytössä vain jostain syystä näen itseni.

Tämä jää kuitenkin kirjahyllyni aarteisiin, ehdottomasti.

Olen lukenut Kumaralta myös teoksen Pieni karjalainen, jossa on samoja teemoja ja joka mielestäni oli tasapainoisempi ja jäntevämpi kuin tämä teos.

---

Pohjoinen-lukuhaaste kohta 12:  Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Kirjahyllyn aarteet -lukuhaaste

25 huhtikuuta 2020

Copycat iski kyntensä kirjankansiin!

Alkuperäinen kansikuva
Pitkästä aikaa Amma julisti vappumaisen Copycat-haasteen, jossa siis tehdään omannäköinen kansi jostain valitusta kirjankannesta. Minusta tämä idea on niin hauska, että pakko oli taas tulla mukaan. Tein nämä kaksi kantta. Molemmat teokset ovat kirjahyllyni aarteita. 


Alkuperäiskansi 
 


löydety netin syövereistä, sillä
puuuttuu omasta kirjastani





24 huhtikuuta 2020

Inkeri Taube: Tunturimajan tyttö!


Inkeri Taube
Tunturimajan tyttö
Gummerus, 1944
189 s


Päähenkilö Anna-Liisa Paja, joka kuvaa itseään seuraavasti: "Olen 160 cm pitkä, vaalea permanenttini on otettu vuoden takuulla ja kenkäkaupasta hankin tavallisesti 37 numeron jalkineita." Ei mikään tavanomainen päähenkilön kuvaus, ei lainkaan. Anna-Liisa on juuri kirjoittanut  ylioppilaaksi, mikä on hänen mukaansa autuaallinen olotila. Ei niin tavanomaiselta kuulostaa myös Anna-Liisan kysymys äidiltään: "Ovatko asiat päin pyttyä, äiti muori?" Äidin mielestä tyttären kieli on huolimatonta ja no, onhan se aika rempseätä.  Anna-Liisan äiti on syntyään Groscreutz ja tullut perheensä hylkäämäksi, koska on avioitunut suomalaisen Kustaa Mauri (vai oliko se Mauri Kustaa) Pajan kanssa. 

Anna-Liisalla on poikaystävä Björn. Anna-Liisa lähtee kesäksi kirjanpitäjän ja talousvastaavaksi Pohjoisen tuntureille, pieneen lomahotelliin, jossa hän tutustuu Gertiin, joka on karannut miehensä luota eikä aio palata, jos mies ei itse tule häntä hakemaan. Tunturihotellia pitää yksinhuoltaja, leskirouva Pörö. Hotelliin saapuu myös Anna-Liisan pikkuserkku, tohtori Georg Grosscreutz, jonka suhteen Anna-Liisa on vähän hakusalla, tykätäkö miehestä vai ei.

 Kirja sijoittuu ajallisesti vuoteen 1939. Viitteitä todellisuuteen on maininta Inkerin veljen Jarmon osallistumisesta Linnoitustöihin ja sodan uhka, mikä kirjan lopussa onkin jo käynyt toteen. En kuitenkaan osaa tätä oikein täysin realistisena pitää miljööltään. No, maantieteellisesti kyllä, tässä mainitaan ainakin Kaunispää, Petsamo, Kolttaköngäs. Anna-Liisan perhe asuu Haminassa ja pikkuserkku, josta lopulta  tulee tuttavallisesti Jyri, asuu  Kulosaaressa. Maantieteen ohella miljöökuvaus luonnon osalta on upeaa.

"Syksy pyrkii valloittamaan Lappia hitaasti, mutta varmasti. Se alkaa tunturien laelta, riipii viimeisistä tunturikukista terälehdet ja riepottelee siemenet pitkin rinteitä palvellen siten luontoa puutarhurina. Sitten se siirtyy laaksoihin ja koskettaa hyisillä sormillaan koivujen latvoja --- --- On niin kevyt ja hyvä hengittää! Yksinäinen retkeilijä unohtuuu keron laelle uneksimaan värien, viivojen ja ajan sopusoinnusta. Vain se, joka kokonaan antautuu luonnon armoille, voi imeä itseensä kaiken sopusoinnun, minkä jumalainen rytmitaju on luonut. Rinnassa herää luomiskaipuu. Olisi suurta voida sanoin ja poljennoin kertoa siitä, mitä silmä, korva ja sieraimet voivat aistia. Mutta kukapa pystyisi pukemaan sanoiksi sen kaipuun, mikä kuuluu kurjen kirkunassa, silloin kun se jättää suosaarekkeella olevan kesäisen kotinsa, tai kurmitsan valituksen, kun sen on levitettävä siipensä ja suunnattava matkansa etelään."

Todellakin pidän tästä luonnon kuvauksesta. Ja tuo määrite, jumalainen rytmitaju on erikoinen. Se tuo aivan uudenlaisen näkökulman jopa raamatulliseen luomiskertomukseen.

Mutta siis se realistisuus. Todenmukainen ja aito miljöö saa pienen kolauksen, kun aletaan puhua kuinka tunturimajalla vierailee Ruotsin (?) prinssi, jonka nimeä ei osaa yhdistää historiaalliseen kuvioon tai Persian prinssin vierailu, mikä kuulostaa vielä utopistisemmalta. Persiaahan ei enää vuonna 1939 tunnettua Persiana vaan Iranina enkä tiedä, onko sieltä tehty vierailuja noihin aikoihin. Nämä pari mainintaa veivät miljöökuvauksen vähän sivuteille. Myös aatelisuuden merkittävyys noihin aikoihin on hieman kysymyksenalainen. Vieläkö sillä oli painoarvoa sodan alla? Kaiken kaikkiaan siis fiktiivinen tarina jota voisi kuvata todella ja pilvilinnoilla. 

Ei kuitenkaan mitenkään huono kirja. Oma teokseni on kirjastonpoistokappale, antikvariaattiostos, josssa ei ollut kansipapereita. Löysin kuitenkin kansipapereista kuvan netistä, tulostin sen ja tuunasin kannet omanlaisikseen. Kansipaperien suunnittelijasta en tiedä, mutta hienoa työtä hän on tehnyt.

Intertekstuaalisuus:

Pajan perheellä on kissa, jonka nimi on Katinka Rabe. Jolla kuitenkin tunnutaan viittaavan historiallisuuteen ei niinkään kirjallisuuteen.
...
Tällä mukana

Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 20: pohjoista luontoa kuvaava kirja
Joken rauhanhaasteessa   Talvisota oli kuitenkin eräällä tavalla toisen maailmansodan sivujuonne



19 huhtikuuta 2020

Helga Nuorpuu: Anjan onni!






Helga Nuorpuu
Anjan onni
Gummerus, 1945
167 s.











"Tahtoisin juoda tuota aamukasteista ilmaa ja syödä noita kultaisia auringonsäteitä."

Sanat lausui aamusella 13-vuotias Pirkko. Joitakin vuosia vanhempi siskonsa Kerttu ei ymmärtänyt siskoaan ja tokaisi: "Nuo nyt ovat taas sinun tyhmyyksiäsi." Avoimen ikkunan takaa kuului kuitenkin joku mieshenkilö kuulleen Pirkon sanat ja sanoi: "Sinullapa ei olekaan pieniä ja vaatimattomia toivomuksia, tyttöseni, kun haluat syödä auringonsäteitä. Puheesi kuulostaa aivan nykyaikaiselta. Sanopa, oletko futuristi, kubisti vai dadaisti?" Kubistista tulee Pirkon selityksen myötä kuburisti, jonka sisko Kerttu tulkitsee kuubalaiseksi, koska Pirkko on ihonväriltään ruskea kuin kettu. En tiedä, selviääkö tytöille koskaan sanojen todellinen merkitys, mutta herrasmies, joka sanat sanoi, ilmenee rouva Ros-Marie Marttisen isäksi.

Ros-Marie pitää täysihoitolaa tyttökoululaisille, joihin Kertun ja Pirkon lisäksi kuuluu myös Mirja ja Liisa. Liisa on koppava ja pisteliäs tyttö, joka suhtautuu alentuvasti muihin, erityisesti köyhään Anjaan, joka myös tulee täysihoitolan asukkaaksi.

Täysihoitolan naapuriin muuttaa suurilapsinen perhe, jossa on yhdeksän poikaa ja jo aikuinen laulajaksi ryhtynyt tytär. Pojista vanhin on nuori luutnatti Erkki, jonka Anja on jo tavannut, kun tämä on auttanut häntä asemalta perille. Anjan ja luutnantin välillä alkaa olla helliä tunteita, joita Liisa sammuttaa juonillaan.

Anjan onni on ensimmäinen osa neliosaisesta Ruusula-sarjasta. Tarina on tyypillinen tyttökirjatarina. Vaikka kyse on tyttökoululaisista ei kouluasioita juurikaan käsitellä, mitä nyt Pirkko yhdessä vaiheessa tuskittelee Koljattia, historianopettajaa, joka on 'oikea hirviö'. Muutoin tarina nivoutuu Anjan ja Luutnantin rakkaustarinan ympärille ja Liisan juonitteluihin, jotka saavat vakavan käänteen. Vakavaksi tarinan vetää ja tuo myös lähemmäksi nykypäivää Espanjantauti, johon yksi ja toinen Ruusulan väestä sairastuu, ei vähiten Liisa, joka kuolemantuskassaan katuu tekosiaan.


Tämä oli ihan mukava tarina, ei mikään suuria tunteita tai ajatuksia herättävä, mutta ei toisaalta kuolettavan tylsäkään. Toisaalta en ollut oikein ihastunut ennustajaeukkojen ymppäämisestä  juoneen.  Loppupuolella myös alkoi hieman tuntua pientä venytystä.  Olen lukenut muut sarjan kirjat aiemmin, mutta nyt en muista juurikaan mitään keskimmäisistä osista joihin olisi ihan mukava palata tämän jatkoksi puhumattakaan sitä viimeisestä osasta, joka toi mieleeni Montgomeryn Anna-kirjat. Mielleyhtymä sai selityksensä tässä teoksessa, jossa mainitaan, että Pirkon "suurin ihastus oli aina ollut Amerikka, missä kaikki Alcotin ja Montgomeryn ihastuttavat tytöt ja pojat olivat eläneet ja kasvaneet." Tämä teos ei juurikaan tuonut mieleeni sen paremmin Alcotia kuin Montgomeryäkään eikä kyllä oikein muitakaan tyttökirjaklassikkoja. Kirjan esipuheessa mainitaan, että kirja ajallisesti sijoittuu 1918-1919-luvulle. Ajankuva ei juurikaan ilmene teoksessa paitsi Espanjantaudin osalta. Köyhyyys, rikkaus ja keskiluokkaisuus kuultaa kyllä rivien välistä, mutta kuinka todellista pikkukaupunkilaiselämää tai tyttökoululais-, täysihoitolaiselämää tämä kuvaa, jää kysymykseksi. Ei tämän varmaan ole ollut tarkoituskaan ihan todenmukaista elämää kuvata.

Muuan kuvaava ilmaisu: Ajatusten temmellyspaikat.


Ruusula-sarjan muut osat:

---

Ruusula-sarjaan on tutustuttu myös Sinisen linnan kirjastossa.

---
Pohjoinen-lukuhaaste kohta 8: Kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani.

 


18 huhtikuuta 2020

Se tunne, kun löytää jo pitkään etsimänsä!


Siitä alkaen, kun Sara seitsemän vuotta sitten esitteli blogissaan Aino-Inkeri Kumaran kirjan Ulla peikkotyttö, olen aika ajoin kokeillut, josko se löytyisi nettiantivariaattien tarjonnassa. Kirja tuntuu olevan harvinainen, sillä tähän asti on jatkuvasti saanut vastaukseksi, ei löydy, teos on myyty. Mikä olikaan hämmästykseni, kun tässä muutama päivä sitten kirja löytyiksin erään antikvariaatin tarjonnasta ja erittäin edullisesti. Eihän tätä voinut olla ostamatta, kun on juo vuosia teosta metsästänyt. Kirja oli kuitenkin todella niin halpa, että en kehdannut pelkästään sellaisella summalla tilausta tehdä ja niinpä tilasin lisäksi tämän Florence Montgomeryn Väärin ymmärrrety -teoksen, jota olen harkinnut aiempien tilausten yhteydessä. Selailun perusteella tämäkin kuulostaa erittäin kiintoisalta lapsen elämän kuvaukselta.

Mutta siis se tunne kun löytää jotain, mitä on jo pitkään etsinyt - oi! Voiko tämä olla totta!

16 huhtikuuta 2020

Willa Cather: Antonia ystäväni!




Willa Cather
Antonia ystäväni
Alkuteos: My Antonia
Suomentanut Leena Karro
WSOY, 1940
335 + 2 s.


"Tuo hetki jolloin he kaikki syöksähtivät kellarista valoon, oli näky, jota näkemmään kuka tahansa olisi tullut matkojenkin takaa. Antonialla oli aina ollut ihmeellinen kyky jättää mieleen kuvia, jotka eivät kalvenneet vaan tulivat yhä voimakkaammiksi aikojen kuluessa. Muistissani oli kokonainen sarja tuollaisia kuva, mieleeni kaiverrettuina kuin ensimmäisen lukukirjani vanhat puupiirrokset: Antonia paljaat sääret heiluen ponin kyljillä, kun palasimme kotiin riemusaatossa kalkkarokäärmme saaliinamme; Antonia musta huivi harteillaan ja turkislakki päässään isänsä haudlla lumisateessa; Antonia illan suussa tulossa pelloilta työvvaljakkoinene. Hänen olemuksesaan saivat ilmauksensa ikivanhat inhimilliset tunnelmat, jotka vaistomaisesti tajuamme aidoiksi ja yleispäteviksi. "

Antonia Shimerda on Böömistä Nebraskaan muuttanut  siirtolaisperheen tytär. Hänellä ja isällään on läheiset välit, äitinsä on vähän erikoinen, joka pitää vanhemman pojan puolta. Nuoremmmalla pojalla on kehityshäiriö, ja sitten perheessä on vielä pikkusisko Yulka.  Antoniaa muistelee Jim Burden niminen poika, joka 10-vuotiaana tapasi Antonian ensimmäisen kerran. Nimestään huolimatta tämä teos ei kerro vain Antoniasta. Pitäisin tätä enemmän Jim Burdenin tarinana, sillä kertojana ja näkijänä ja kokijana on hän, ja hänen elämästään kerrotaan oikeastaan enemmän kuin Antoniasta. Silti Antonia, joka on joitakin vuosia vanhempi kuin Jim, tekee lähtemättömän vaikutuksen Jimiin. Heidän välinen ystävyytensä saa välillä hieman kupruja siloittuakseen kuitenkin elämän vaiheissa. Odottamaani avioliittoa heidän välilleen ei kuitenkaan synny. Elämä vie eri suuntiin.

Kiinnostuin tästä kirjasta Gregoriuksen lyhyen maininnan johdosta. Löysinkin sitten tämän teoksen nettiantikvariaatista ja ihastuin tähän painokseen, jonka vahvat punaiset kannet tekivät minuun varmaan yhtä vahvan vaikutelman kuin Antonia Jimiin.  Ehkäpä nämä kannet ovat jopa vaikuttavammat kuin itse tarina, joka ei sekään toki huono ole. Jäin kuitenkin lukukokemuksen myötä pohtimaan, miksi näin läpipunaiset kannet? Mielestäni kannet antavat hyvin sopivan jännitteen tarinalle, joka on vahvan, periksiantamattoman naisen kuva. Myös sanana määritteenä,, laatusananana punainen esiintyy teoksessa eri muodoissa ja eri asteisina ja eri yhteyksissä jopa viisikymmentäviisi kertaa, mikä ei ehkä ole ihana tavanomaista yhden tarinan aikana. Erityisesti Nebraskan punainen ruoho toistuu kuvauksessa.

"Varhain seuraavana aamuna juoksin ulos tutkiakseni lähiympäristöä. Minulle oli kerrottu, että talomme oli ainoa puinen talo Black Hawkista länteen - kunnes tulltiin norjalaisen siirtokunnan alueelle, missä niitä oli useita. Naapurimme asuivat turvemajoissa ja maakuopissa, jotka olivat kylläkin kodikkaita, mutta eivät kovinkaan tilavia. --- --- Postitoimistoon menevä tie vei suoraan ovemme ohi ja  yli pihan, teki mutkan tuon pienen lammen kohdalla ja alkoi sitten hiljalleen nousta kohti länttä silmänkantamattomalle preerialle. Siellä se kulki läntisellä taivaanrannalla suuren maissivainion reunaa, suuremman kuin eläissäni olin nähnyt. Muuta raivattua maata kuin tämä maissivainio ja pieni hirssipelto navetan takana ei ollut näköpiirissä. Kaikkialla, niin kauas kuin silmä kantoi, oli vain karkeaa punaista ruohoa, enimmäkseen minua pidempää." 

Antonia ystäväni on pioneeritarina, se on eurooppalaisten siirtolaisten tarina, tarina ystävyydestä ja eteenpäinpyrkimisestä. Se on vahvan naisen tarina toisen silmin kerrottuna. Teoksen  parasta antia on upea luonnonkuvaus, jännitteitä ja vastakkainasettelua tälle tunnelmalliselle  kuvaukselle luo muutamat tilannekuvaukset, kuten erään siirtolaismiehen syvä syyllisyys menneisyydessä tapahtuneesta, jossa morsiussaatto joutuu susien suuhun, Antonian isän kuolema, jossa oikeus ei tapahtunut (minun mielestäni ainakaan) ja muutamat muut tapahtumat.

Gregorius mainitsi tämän teoksen esitellessään Laura Ingals Wilderin Pieni talo preerialla -teosta. Yhtymäkohtia teosten välillä toki on, luonnonkuvaus, arjen kuvaus. Kuitenkin teosten yleissävy ja tunnelma on hyvin erilainen. Antonia ystäväni on paljon vakavampi, sanoisin herkempi pienille nyansseille kerronnassa.

Tarina sijoittuu Nebraskaan noin 1870-1900 välille. Viitteitä ajallisesta miljööstä saa kun Jim menee Lincolnin yliopistoon, joka on perustettu joitakin vuosia aiemmin sekä maininta Alaskan kultaryntäyksestä. Mikä kuitenkin pienenä detaljina minua mietityttää on jäätelönmyynti kioskista, mitä en oikein osaa sijoittaa 1800-luvun puolelle, mutta voinhan erehtyäkin. 

Kirjan alussa on johdanto, jossa nimeltä mainitsematon henkilö matkustaa yhdessä Jimin kanssa junalla ja Jim kertoo kirjoittaneensa muistikuvia ystävästään Antoniasta. Haluaisiko toinen ehkä lukea ne? Minulle tulee mieleen, että tämä toinen olisi kenties kirjailija. Tämä johdanto myös antaa ikään kuin ymmärtää, että kyse olisi todellisista henkilöistä. Kyse ei liene kuitenkaan täysin elämänkerrallinen vaan fiktiiivinen, aitouteen pyrkivä  tarina Nebraskan siirtolaisasutuksesta. Ystäväni Antonian henkilökuviin on ehkä saattanut vaikuttaa jotkut todelliset henkilöt. Näin ainakin itse olen ymmärtänyt, kuin hieman tutkin kirjailijan taustoja. 

Lyhennetyn alkuperäistarinan voi lukea täältä: https://cather.unl.edu/writings/books/0003

---
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 42: Kirjassa on isovanhempia. Jim Burden muuttaa kymmmenvuotiaana isovanhempiensa luokse asumaan.






Kansisuunnittelija ei mainita, hän saa 
minulta kuitenkin täydet pisteet.
Huikea kansi.

12 huhtikuuta 2020

Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika!


Jules Verne
Kahden vuoden loma-aika
Alkuteos: Deux ans de vacanses
Mukaillen suomentanut Anni Swan
Otava, 1990 (10. painos)
215 s.


"Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille."





Kahden vuoden loma-aika on Robinson Crusoe -henkinen seikkailukirja. Lähtötilanteessa viisitoista koulupoikaa on lähdössä Uuen-Seelannin Aucklandista muutamaksi lomakuukaudeksi laivaristeilylle. Eteenpäin-kuunarin miehistön ollessa vielä lähtöä edeltävänä iltana hummailemassa tai muuten poissa laivalta, pääsee kuunari jostain syytä ajelehtimaan vapaana merelle. Tarina saakin alkunsa siitä, kun 8-14-vuotiaat poikalapset yrittävät selviytyä myrskyävällä merellä, ajautuen lopulta autiolle saarelle. Tämä selviää poikajoukolle vähitellen.

Pojista suurin osa on englantilaisia, muutama amerikkalainen ja yksi ranskalainen. Yksi pojista ei ole koulun oppilas, vaan laivapoika Moko.  Englantilaisen Robertin ja ranskalaisen Henrin välit eivät ole oikein hyvät. Amerikkalainen Gordon yrittää tasoitella tunnelmia.

En tiedä, kuinka hyvin Anni Swanin mukailtu suomennos vastaa alkuperäistä tekstiä. Kirja oli kyllä ihan kiinnostava, joskaan en oikein tykännyt kaikesta toiminnasta. Minusta tuntui karsealta ajatella, että alaikäiset lapset joutuvat tappelemaan roistoja vastaan ja ampumaan näitä hengiltä ilman mitään tunnontuskia. Tarinassa on myös joitakin loogisuusongelmia, jotka laittavat mietteliäiksi, kuten se, kulkevatko ketut  laumoissa. Minun ymmärtääkseni ketut saalistavat yksikseen toisin kuin sudet. Myös panttereiden ja jaguaarien suhteen olen epäileväinen laumassa elämisen suhteen. Kerronnan kronologisuus on myös vähän kyseenalainen ainakin yhdessä kohdin, kun puhutaan talventulosta toukokuussa, sitten hypätään syyskuuhun, jossa valitaan uusi johtaja ja palataan kesäkuuhun.

Poikajoukko selviytyy koettelemuksestaan kummallisen hyvin, mitä nyt yhdessä vaiheessa poikajoukko jakautuu kahtia, kun Robert kolmen muun pojan kanssa lähtee omille teilleen.Hekin kuitenkin palaavat lopulta takaisin, kun Henri pelastaa Robertin hengen. Jännitteet ja yksinäisyys, koti-ikävä sivuutetaan aika kevyesti. Ainoastaan Henrin pikkuveljen Paulin mielenliikkeitä vähän sivutaan. Miksi vilkas ja iloinen poika on äkkiä muuttunut jöröksi ja alakuloiseksi?

Jules Verne tunnetaan mielikuvituksellisita seikkailukertomuksistaan, jotka ovat olleet aikaansa edellä joissain suhteissa. En kuitenkaan oikein osaa kuvitella leijan avulla korissa yllös nousevaa 14-vuotiasta poikaa. Kuumailmapallo on eri asia, mutta leija...

Kirja on luettu myös Oksan hyllyllä, jossa teoksen painoasun kansi on humoristisempi. Yksi pojista on pättänyt kesyttää nandun ratsukseen, mutta ilmalentohan siitä tulee.

.............

Tällä mukana Kirjoja ulapalta -haasteessa.

----------

Jos Kahden vuoden loma-aika on jossain määrin Robinson Crusoen innoittama, niin ymmärtääkseni  tämä on puolestaan innoittanut William Goldingin Kärpästen Herra -teosta ainakin jossain määrin. Itse en ole teosta lukenut. Sen sijaan olen joskus muinoin lukenut Sven Wernströmin Salaisten saari -teoksen, jossa  on samaa tematiikkaa, ja jonka teoksen lukisin mielelläni uudelleen.  Näissä teoksissa on ymmärtääkseni enemmän sisäisistä ja psykologisista jännitteistä kuin nyt lukemassani Kahden vuoden loma-ajassa. Mene ja tiedä sitten, miten näitä jännitteitä on käsitelty Vernen alkuperäisteoksessa.

11 huhtikuuta 2020

Mitäpä tässä - vähän lukemista vaan!

 

Kirjapinot senkun kasvaa vaan. Sorruin taas hankkimaan muutaman kirjan, kun edullisesti löysin. Inkeri Tauben Tunturimajan tyttö kiinnostaa tunturiteemallaan, Marryatin Uudenmetsän lapset on ollut pitkään mielessä. Sven Skin Viidakon rovio on hengellistä nuortenkirjallisuutta, jonka kansi on on jännitystä kihelmöivä. Nämä tilasin nettiantikvariaatista. Blackmooren Rosvolaakson tytär sijoittuu 1600-luvun Englantiin. Löysin sen taannoin kirpparilta enkä voinut sinnekään jättää. Historialliset romaanit ovat suosikkigenreäni.


Enid Blyton Salaisuus-sarja minulla oli lapsena, kunnes myin kirjat tädilleni. Nyt olen alkanut kerätä sarjaa uudelleen näillä punaselkäisillä kansilla. Sarjasta puuttuu vielä viisi kirjaa, joista yksi on tilauksessa.



Helen Wellsin Ursula-sarja on ihana sairaalamaailmaan sijoittuva sarja. Kaikkia sarjan teoksia ei vain ole ikäväkseni suomennettu, joten olen yrittänyt hankkia puuttuvia englanninkielisinä. 

Jos ei muuta tekemistä näinä aikoina ole, niin lukemista minulla ainakin riittää. Tosin  olen viime aikoina tykännyt enimmäksene lukea iltasella ennen nukkumaanmenoa. Päiväsaika kuluu muuten haahuillessa. Ennen sitä luki päivät pitkät eikä ajankohdalla niin ollut väliä. Milloin sinun paras lukuhetkesi on?

10 huhtikuuta 2020

Barbra Ring: Peik!

Barbra Ring
Peik
Suomentanut Ilmi Hallsten
WSOY, 1950 (6. painos)
119 s.

Peik on pieni poika, oikealta nimeltään Pavel Bededikt. Peik on orpo. Hänen saksalaista sukujuurta oleva äitinsä on kuollut aiemmin ja nyt myös isä on kuollut purjeveneen kaatuessa kovassa myrskyssä, juuri kun tämä oli tulossa kotiin majakanvartija Hansenin pojan kanssa, joka oli mennyt siinä samassa "tapauksessa". Peikin mielestä olisi ollut "paljo pahempi, jos ajuri Ondursen olisi hukkunut. Ajuri Ondursen oli Peikin paras ystävä Liinukka-hevosensa kanssa.

Peik on mukavan lystikäs pieni tarina. Peik matkustaa kaukaisen setänsä professori Hedenmanin luokse, jonka nimi on myös Pavel Benedikt "jatkaakseen sukua". 

Tarina on kirjoitettu lapsentasolta hauskasti ja leikkisästi. Välillä puhutaan murteella, kuten ajuri Ondurska: "sehän merkissöö niin paljon, miten se issensä käyttää - tai sillä viisiin." Tässä oli kyse siitä, pitäisikö Peikin teititellä vai sinutella professoria. 

Niin Peik muuttaa pienestä satamakylästä kaupunkiin Kristianstadiin. Siellä hä tekee tuttavuutta taloudenhoitaja Blomin kanssa, jonka mielestä korvat pitää pestä joka päivä. Peik tekee tuttavuutta myös naapuristossa olevien kolmen tytön kanssa, Mairin ja Kotihiiren ja Tunturihiiren kanssa. 

"Tunturihiiri on hauska, hän on jotakin kummallista, jonka nimi on fanteribbel. Isoäiti sanoo niin. Kotihiiri on vino ja käy Otto Pedersenin instituutissa tullakseen suoraksi. - Mairi, sanoi kotihiiri ankarasti, sinä et saa niitä sanoja käyttää, koska sinä et milloinkaan voi niitä  oppia. Se on 'enfant terrible', ja se on ranskaa. Ja toinen on 'or-to-pee-di-nen instituutti'. - Sitähän minä juuri sanon, vastasi Mairi kärsimättömänä."

Dramaattiseksi tarina muuttuu kun Peik kiipeää tikkaita ja putoaa selälleen lyöden päänsä. Silloin Tunturihiiri tulee professorin luokse ja haluaa jäädä yöksi neuvomaan professoria Peikin hoidossa.Tunturihiiri oli rohkea tyttö, jojka uskalsi vastustaa aikuista ihmistä ja joka "ei koskaan huolinut tuumia pelkäämistä". 

Kaatumisen seurauksena Peik saa aivokuumeen. "Siinä hän makasi, kasvot kiehuvan punaisina, suuret silmät loistavina, eikä vastannut, kun he puhuivat hänelle."

Kiehuvan punaiset kasvot kuulostaa kovin liioittelevalta mutta tuo kerrontaan mukavaa väriä ja vahvuutta. Pidin paljon tästä kirjasta, johon on kirjoitettu myös jatkoa.  Ja tekisipä mieleni saada se jatko-osakin käsiini. Kuinka Peik lopulta kotiutuu uuteen kotiinsa vai jääkö ajuri Ondruska hänen suureksi sankarikseen, jonka luokse koti-ikävä Peikiä vetää selviää lopulta, kun Peik selviää kuin selviääkin kuumeestaan ja professori löytää muitakin kuin kovin vaikeasti tajuttavia sanoja.

Maan mainio lastenkirja, täytyy sanoa. Tämän painoksen kansikuva on viehättävä. Tekijää ei ikävä kyllä mainita. Ainoa, mitä en pitänyt erityisen onnistuneena, oli teokseen sisällytetyt piirrokset kreikkalaisista patsaista, jotka kyllä toivat esiin jotain kerrontaan liittyvää, mutta eivät sopineet muuhun layoutiin ja piirrosjälkeen (pienen lapsen näkemys kyseisistä patsaista ja alla lapsen käsialalla selitykset).
...



08 huhtikuuta 2020

Naomi Stephens: Shadow among sheaves!

Stephens Naomi
Shadow among sheaves
Barbour Publishing, 2019
317 pages



"Where you go I will go, and where you stay I will stay. Your people will be my people and your God my God. Where you die I will die, and there I will be buried." . Ruth 1:16-17 NIV





Päähenkilö Rena on intialainen leski. Hänen miehensä Edric oli brittisotilas. Eletään 1800-luvun puolivälin paikkeilla.Tekstissä viitataan ilmeisestikin Sepoy-kapinaan. Myös Kuningatar Viktorian puolison Prinssi Albertin kuolemaan viitataan. Rena anoppi Nell, Lady Hawley on hänkin leski. Hänen miehensä Sir Alistair on kuollut samoihin aikoihin kuin poikansa Edric. Sir Alistairin testamentissa on epäselvyyksiä. Ensin ajatellaan, että hän on jättänyt kaiken jollekin serkulle, joka asuu Australiassa. Nell ei saa vastausta kirjeeseensä.

Rena lähtee anoppinsa kanssa Englantiin. Nellin on ensin tarkoitus asettua tuttavansa Lady Harrietin luokse, mutta kun hän saapuu tämän luokse, Lady Harriet sanookin, että tulitte liian aikaisin. Meillä ei ole huoneita kahdelle vieraalle. Syy tähän on ilmiselvä: Renan intialainen tausta.

Rena ja Nell etsivät yösijaa Abbotsvillen kaupungissa  ja löytävät sen ilotalosta, tosin ilotalon emäntä on vastahankainen, mutta isäntä säälii heitä. Rena etsii jotain, millä he selviäisivät ja näkee sadonkorjaajia lähistöllä olevan kartanon pelloilla. Rena jää kiinni lyhteiden varastamisesta, mutta Kartanon omistaja Lord Barricin päällysmies William sallii Renan poimivan viljaa itselleen. Myöhemmin Rena sopii Barrickin kanssa siitä, että hän saa käydä poimimassa viljaa hänen pelloillaan ja kun aika kuluu, antaa Barrick Renalle ja Nellille erään tyhjän työläismökin asuttavakseen. Rena ystävyystyy Williamin sisaren kanssa.Barrick myös pelastaa Renan serkkunsa Thomasin käsistä tämän yrittäessä tehdä tytölle väkivaltaa.

Koska kirja on englannnkielinen en ymmärtänyt täysin kaikkea. Rena ja Barrick tuntevat vetoa toisiinsa, mutta heidän välejään hiertää erilaiset taustat. Barrickin täytyy pitää huolta maineestaan englantilaisena yläluokan edustajana, Rena on intialainen, jota kaupunkilaiset pitävät huorana (ilotalossa asuminen on ollut vain asumista, ei työskentelyä alalla) puhumattakaan siitä, että hän intialainen ja hindu taustaltaan.

Teoksen motiivissa on yhtymäkohtia Raamatun Ruutin kirjaan, joka kertoo mooabilaisen Ruutin uskollisuudesta israelilaista anoppiaan kohtaan. Renakin, vaikka hänen omatkin vanhempansa elävät Intiassa, on uskollinen anopilleen ja tahtoo pitää tästä huolta oman hyvinvointinsa kustannuksella. Rena myös ajattelee, että ei voi mennä uudelleen naimisiin, koska rakkaus Edriciin oli niin syvää. Kaikki muuttuu, kun Sir Alistairin uusi testamentti löydetään. Nell saa omaisuuden ja Rena Hawleyn kartanon, jos Rena menee naimisiin Sir Alistairin sukuun kuuluvan henkilön kanssa (Suvun eri jäsenten kanssa on ollut jotain kitkaa ja tällä tavalla Sir Alistair on halunnut korjata välit). Sattumalla Lord Barrick on yksi suvun edustajia. 

Kuten sanoin, tästä jäi paljon ymmärtämättä, mutta ajatus että Renan pitäisi mennä naimisiin tietyn suvun edustajan kanssa saadakseen elannon anopilleen ja itselleen on minusta naisen arvon alentamista. No, naisten asema 1800-luvun Englannissa ei ehkä ollut niitä itsenäisimpiä. Myös Lord Barrickissa on piirteitä, joita en ihan sulata, vaikka hän sankari lopulta onkin. Suuttumus saa hänet tekemään Renalle tarjouksen, joka on minusta kamala ehdotus. Pohjimmiltaan tämä on kuitenkin rakkaustarina ja kaikki päättyy onnellisesti. 

Tulin hankkineeksi tämän kirjan, kun ymmärsin esittelyn väärin. Minulle sattui niin sanotusti kolumbukset ja luulin Indian sanaa intiaaniksi. Ei sillä, Intia-teema oli ihan yhtä lailla kiinnostava.
---
Helmet lukuhaaste kohta 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Olavi Eskola: Susipassissa!


Olavi Eskola
Susipassissa
RV-kirjat, 1994
196 s.


"Olkoon järki veturina ja tunteet perävaunussa" Isä Juhon neuvo tyttärelleen Larissalle, kun tämä mietti mennäkö puolisoksi Kostialle. Itselleni sanonta on tuttu Katinalan raamattuopistolta, jolloin sillä valotettiin sitä, onko uskonasioissa kyse tunteista. Ehkä järjen tilalla oli kuitenkin joku muu sana, jota en nyt muista.

"Jokin tähän nyt on haudattuna, mietti Kostia kävellessään kiivaana virtaavan joen vartta kotiaan kohti. Hetkeksi hän jäi istumaan puutarhapalstan takana kohisevan kosken ääreen. Vuorilla sulavat vedet olivat täyttäneet joen äärimmilleen. Kauniit vaaleanpunaiselle kukalle puhjenneet mantelipuut reunustivat joenvartta kulkevaa peltoa. Kostia istahti vänkkyrävartisen puun juurelle: - Jotakin niillä on mielessä, hän mietti. Pääskyt viipottivat täysin pilvettömässä taivaan sinessä, joki kohisi täyteyttään. - Voi, hyvä Jumala, vaimo odottaa lasta, ja mikä muu niillä on mielessä, kuin vangita minut. onko tästä taas lähdettävä? Kostia puri hammasta taistellessaan mielenliikutusta vastaan. - Larissalle se olisi liikaa. Hänen oma isänsä vangittiin juuri, kun hänen äitinsä odotti häntä. Hän joutuisi saman kohtalon uhriksi..."

Susipassissa on jatkoa Olavi Eskolan aiempaan Siperian kierros -teokseen, jota en ole lukenut. Molempien päähenkilö on inkeriläissyntyinen Juho Punkka ja hänen perheensä. Juho Punkka joutuu tunnustava kristittynä Stalinin vainojen seurauksena vangituksi, mutta tämän kuoleman jälkeen hän vähäksi aikaa saa pastorin valtakirjan, kunnes taas HruŜtŜevin jälkeen tilanne NL:ssa taas vaikeutui ja uskovia alettiin vangita ja hengellistä työtä rajata.

Juhon tytär Larissa miettii omaa uskoaan: Kärsiäkö isänsä uskon takia vai oman uskon vuoksi.  Punkan perhe asuu ensin Kirgisiassa  Frunzen kaupungissa, mutta muuttavat sitten Mustan meren lähettyville Suhumiin. Larissa menee naimisiin hengellistä nuorisotyötä tekevän Kostian kanssa, joka on tullut Ukrainan Rostovista vähäksi aikaa Suhumiin. Nuoret muuttavat Rostoviin. Punkan jäljelle jäänyt perhe muuttaa vähän väliä, milloin ollaan paikassa nimeltä Saht, milloin Saparovskissa,milloin Karzajovskissa. Piipahdetaanpa välillä Moskovassakin. Miliisi ja uskontasioista vastaavat ovat aina mustine volgineen lähettyvillä. Uskosta pidetään kuitenkin kiinni vaikka 'maan alla'.

Susipassissa sijoittuu aikaan ennen NL:n romahdusta. Vihdoin, GorbatŜhovin tultua valtaan ja glasnostin myötä Punkan perhe saa muuttoluvan ja he matkustavat Yhdysvaltoihin, jossa saavat kodin  Bryte-nimisessä pikkukaupungissa.

Susipassissa kertoo vankasta uskosta vainojenkin keskellä, peräänantamattomuudesta ja rohkeudesta. Se kertoo siitä, kuinka Jumala pitää huolen omistaan vaikeuksienkin keskellä. Olisi kylllä ihan kiinnostavaa lukea se ekaosakin.

Hieman ihmettelin, miksi kirjassa puhuttiin Gruusiasta, kun kartassa kuitenkin näkyy alueen nimenä Georgia. Ilmeisesti kyse oli kuitenkin samasta asiasta, Mustan meren lähellä, Suhumissa kun oltiin.

---
Kirjallinen maailmanvalloitus Georgia 

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 10:  Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa (Kirjan tapahtuma-aikaan Georgia oli osa NL:a, nykyisin se on itsenäinen valtio ja pienen googlauksen kautta oletan sen asukasmäärän pienemmäksi kuin Suomen.



03 huhtikuuta 2020

Felix Salten: Bambi!


Felix Salten
Bambi
Alkuteos:Bambi
Suomentanut Sirkka Reinelä
Kuvittanut Hans Bertle
WSOY, 1973 (2. painos)
170 + 1 s.

"Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä. Paikka oli tuollainen pieni metsän piilo, näköjään helppo kenen tahansa löytää, mutta silti kaikilta kätkössä. Tilaakin siinä oli vähän, vain juuri tarpeeksi hänelle ja hänen äidilleen."






 

Bambi on lastenkirjaklassikko. Kuitenkin hieman mietin tuota lastenkirjatermiä, sillä tässä on seikkoja, jotka  pistävät hieman mietteliääksi, onko sittenkään ihan lasten kirja. Tässä on paljon myös viitteellistä ja pohtimaan pistävää. 

Bambi kertoo pienen metsäkaurisvasan kasvutarinan. Luonnonkuvaus on hyvin vahvasti läsnä ja pääteemana läpi teoksen. Kuitenkaan tämä ei ole puhtaasti luonnontieteellinen teos, joka kuvaisi metsäkauriiden todellista elämää, vaan faktaan sekoittuu fiktiota ja satua.

Hieman erikoinen on kirjailijan valinta puhua hän-muodossa. Tämä inhimillistää eläinmaailman. Myös Bambin vihollisesta puhutaan Hän-muodossa. Vihollinen jää hieman salaperäiseksi ilmentymäksi, mutta on kyllä tunnistettavissa ihmiseksi, joka metsästää. Kirjan sanoma viime kädessä on se, että niin eläimet kuin ihmiset ovat samalla viivalla, molemmat tuntevat ja kärsivät. Ihminen ei ole kaiken yläpuolella vaan niin ihmisten kuin eläintenkin yläpuolella on vielä jotain suurempaa, kuten Bambi Vanhalle Ruhtinaalle oivaltaen sanoo.

- Ymmärrätkö minua, Bambi? Kysyi vanhus sitten. Bambi vastasi kuiskaten: - Minä luulen... - No, kerro! kehotti vanhus. Bambi punastui ja selitti ääni vapisten: - Joku toinen on meidän kaikkien yläpuuolella... meidän yläpuolellamme ja Hänen yläpuolellaan. - Nyt voin lähteä, totesi vanhus.

Bambi on siis vahvasti kasvutarina, mutta myös luonnon monipuolisuus ja merkitys tulee voimakkaasti esille. Kerronta keskittyy kauriiden elämän kuvaukseen, mutta väliin mahtuu osin erillisenä myös kuvaus, kuin erillinen satu  siitä, kuinka lehtipuut pudottavat lehtensä ja tulee talvi. Tämä luku erottuu muun kerronnan lomasta selkeästi ja poikkeavana muuhun kerrontaan nähden, mutta niveltyy eräällä tavalla yhdistäen kaksi aikakautta Bambin elämässä, astumisen ulos lapsuudesta. 

Teos ei anna pelkästään ruusuista kuvaa Bambin elämästä. Tästä syystä hieman mietinkin tuota lastenkirjagenreä. Tässä on myös raadollista kuvausta. Kuolemaa ei selitetä pois. Se kauhistaa ja järkyttää. Eräällä tavalla tätä voisi luonnehtia fatalistiseksi. Kohtaloa voi yrittää paeta, mutta se on, mikä on.

Mainitsin, että tämä tarina on yhdistelmä faktaa ja satua. Paitsi tuota erillistä tarinaa talven tulosta sadunomaisuus korostuu siinä, kuinka Vanha Ruhtinas pelastaa jäniksen ansalangasta. Tässä vaiheessa tarinaa en enää "uskonut" tarinaan aitona luonnonkuvauksena.


Laaatusanoilla leikittelyä:

Koko metsä oli tulvillaan iloista hälinää. Kuhankeittäjä riemuitsi, kyyhkyset kujersivat, rastaat viheltelivät, peipposet liversivät, tiaiset tirskuttivat. Välillä kajahti närhen riitaisa huuto, harakan pilkallinen nauru....

Tosin tämä kuvauksen monipuolisuus hieman laantuu loppua kohden.

Hans Bertlen kuvitus täydentää tarinaa hienosti.
Maija Karman kansikuva tässä laitoksessa on hieno ja kosketttava. Tosin Karman kansikuvistus pääsee enmmän oikeuksiinsa vanhemassa painoksessa, josta löytyy kuva esimerikiksi Joken postauksessa.



--- --- ---
Bambin on lukenut myös Jokke , joka pitää kirjan nimeä rasitteena, kertoohan teos pikku metsäkauriin elämän pienestä vasasta rotevaksi sarvipääksi. Joken mielestä "Salten kuvaa oikealla asenteella luontoa, ihmisen sekaantumista siihen, metsästystä, ja luonnon valintaa" Joken mielestä eläinten vuoropuhelu ja luonnon inhimillistäminen kuuluu lastenkirjoihin, mutta hänkin näkee, että tämä sopii erityisesti aikuisille.

En itsekään niinkään vierasta tuota luonnon inhimillistämistä, se on eräs kerronnallinen tapa. Minua vain häiritsee se, ettt tämä ei ole oikein puhdas luonnosta kertova teos eikä puhdas satu vaan jossain siinä välimaastossa. Lisäksi minä ehkä hieman vierastan sitä taustalla piilevää filosofiaa, jota olen aisitivinani, mutta johon en täysin pääse sisälle. Ei tämä minusta kuitenkaan ihan huono kirja ole, päinvastoin. Ympäristön ja luonnon kunnioituksen ja arvostuksen puolestapuhujana tämä on oivallinen teos.
--- --- ---
Tämä sopii Helmet 2020 lukuhaasteen kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja