Kirjoja ulapalta -haasteesta!

 

Kirjoja ulapalta oli kiehtovan kuuloinen haaste. Valitettavasti en ehtinyt haasteeseen lukea enempää kuin yhden kirjan:

Astrid Lindgrenin Saariston lapset

Merta kyllä sivuttiin muutamassa kirjassa, kuten  Joseph L. Lincolnin kirjassa Viisas Mary, jossa päähenkilöinä oli kaksi vanhaa merimiestä ja Donja Rosenin Metsä oli ystäväni, jossa lopulta matkattiin yli valtameren uuteen maahan. Mikael Sandin Pikku Lallin maapallo -kirjassa sivuttiin myös hieman valtameriaihetta. Mikään näistä teoksista ei kuitenkaan itsessään sijoittunut merelliseen miljööseen tai käsitellyt varsinaisesti meriaihetta. 

Niinpä minun täytyy vain tyytyä tähän yhteen teokseen ja todeta, että kirjojenlukutahti ei ole tänä vuonna ollut ihan niin vauhdikasta, kiitos opiskeluiden, jotka vaativat omanlaisensa luku-urakan.

Kiitos kuitenkin kivasta haasteesta, Nanna. Meri on hieno motiivi kirjoissa.

Kirjamessut 2019!

Kirjamessut jäivät minun osaltani tänä vuonna yhteen päivään. Hulinaan ja vilskettä oli yllin kyllin, niin että ihan meni pää pyörälle. Ohjelma ja keskustelut, jotka minua olisivat eniten kiinnostaneet olivat olleet jo edellisinä päivinä. Lauantai menikin suurimmaksi osaksi haahuiluksi ympäriinsä ja antikvariaatteja kierrellessä. Otin kuitenkin muutaman kuvan muistoksi. Heti ensimmäisenä saliin tultuani, haettuani ensin bloggaajapassini, näin ihastuttavan satumaisen metsäneidon Hakaniemen lavalla. En muista, mikä keskustelu oli meneillään,enkä tiedä, kuka tämä puhuja oli, mutta heti tuli hyvälle mielin, kun hänet näki. 

Minkä myös huomioin oli se, että lapsiin oli kiinnitetty erityistä huomiota. Iloiset Tatu ja Patu tulivat vastaani etsiessäni ensimmäistä kohdettani.  Ehdin juuri loppua kuuntelemaan Mormoni-keskustelusta. Teologian opiskelijalle keskustelu oli ihan mielenkiintoista ja vahvisti omaa näkemystä. 

Olin myös kuuntelemassa keskustelua Helsinki 1939  Suomenlinnan lavalla. Sen verran keskustelu herätti kiinnostusta, että täytyy pitää kirjan nimi mielessä ja yrittää saada luettavaksi.

Siinäpä se sitten olikin anti minun osaltani, paitsi että tapasin Saran, joka nykyään kirjoittaa kirjoista instragrammin puolelta. Saran kanssa tutkailimme antikvariaaatttilöytöjäni, jotka olivat tällä kertaa tämänkaltaisia.

Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjaa olin jo jonkin aikaa katsellut nettiantikvariaatissa ja nimenomaan näissä 60-luvun kansissa. Erityisesti tuo oranssisävyinen kansi iskee minuun tyylillään. Olen tämän sarjan, ainakin osittain joskus varhaisessa nuoruudessani lukenut, mutta en muista kovinkaan hyvin ja nämä kuulostavat kiintoisilta koululaiselämän kuvauksilta. 

  

Mark Twainin Johanna D'Arc kirja minulla on ollut aiemminkin, lahjoitin sen vain pois. Kirja on kuitenkin tehnyt sen verran vahvan vaikutuksen, että halusin hankkia itselleni uuden kappaleen. Kirjan hinta kyllä kirpaisi melko pahasti bubjettiani ja olikin kalleimmasta päästä. Tosin kirja on myös vanha painos eikä sitä taida olla paljoa liikkeellä.

Barbara Ringin Peik on vanha teos, joka on ilmestynyt uudempanakin painoksena. Olen tätä teosta pitkään ajatellut lukeakseni. Viehätyin vanhaan ja kuluneeseen painokseen, kun ei hintakaan ollut suuren suuri.

Ester Ahokaisen Pirkko päättää kertoo opettajauraa ajattelevasta neitokaisesta. Mustalaisten enneustukset eivät minua erityisesti ihasuttaneet, mutta koululaiselämä ja opettajahaaveet saivat kiinnostuksen heräämään. Kansikuvakin on vetoava.

Sairaanhoitajattaren tarina sijoittuu Afrikkaan ja on ilmeisesti jonkinlainen dekkarin ja romanttisen tarinan yhdistelmä. Teos on pitäkän kiehtonut nettiantikvariaatteja tutkaillessa mieltäni kansikuvallaan. Sairaanhoitajakuvaus kiinnostaa myös, mutta siitä murhatarinasta en tiedä...Ans kattoo nyt, minkälainen tarina tämä on.

Niin on sitten kirjamessut taas kerran koettu. Ja kyllähän se kokemus oli tälläkin kertaa.

Ursa Aspegren: Oikeita ja vääriä ämmiä!

Ursa Aspegren
Oikeita ja vääriä ämmiä
Karisto, 1956
174 s.
Kansikuva: Vappu Metsälä

Oikeita ja vääriä ämmiä on rennon hauskasti kertomus Kukkelinkylän elämänmenosta, jonka tyttönelikko pistää mullin mallin ja vipinään. Ursa Aspegrenin kerronta on tyyliltään aivan omaa laatuaan. Siinä on pirteyttä ja omintakeisuutta, kuten osoittaa jo henkilöhahmojen nimet: Iisu Ripikka, Ippa Larunen, Eeku-Mimmukka Rännäri ja Hikkuli Pärrälä. 

"Mitä? Ettäkö hassua nimiä - ? Niin no, vähän hassujahan ne lienevät. Mutta kas, kun tytötkin olivat hieman hassuja. Ei, ei toki paljon, ihan pikkuisen vain. Juuri niin pikkuisen kuin pikkuisen hassujen pikkukylien pikkkutytöt tapaavat olla."

Erään kerran koulumatkalla tyttöjen päähän pälkähtää tuuma. Nyt ei puhuttaisi sanaakaan Yliymmälän mutkasta koulun portille, paitsi naks. Mutta kuinka käykään, Hikkuli on tyttö, jolta puhetta syntyy ja kun hän huomaa, että nyt tuli puhetta kuin turkinhihasta vaikka ei olisi saanut  sanoa kuin naks, niin kun kylän diakoni tulee tyttöjä vastaan ja kysyy paljonko kello on, niin Hikkuli säikähdyksissään sanoo Naks ja Diakoni tulkitsee sen,että kaks ja pinkoo pyörällään vinhaa vauhtia eteenpäin. Siitä tulee juttua, joka johtaa kadonneeseen taatelipurkkiin, kadonneesseen saappaaseen ja lopulta syytöksiin siitä, kuka on pääsiäisenä sitonut lehmien häntään kirjavat nauhat. No, kaikki ei tietnkään johdu edellisistä, mutta tyttöjen elämän tapahtumat pistävät varpeilleen ja kylän emännät liikkeelle.

Hilpeätä, lystikästä ja vähän vakavaakin mukavasti kerrottuna.

Tietokilpakysymys?

Mitä tarkoittaa, kun mennään heikkihasua? Minulla meni hetki oivaltaa asia. Pieni ajankuva, joka ei ehkä avaudu ihan nykynuorelle, ellei ole tosi kiinnostunut suomen talviurheilun historiasta. Sanamääritelmä kuvastaa hyvin Aspegrenin idearikasta kieltä, enkä edellä sanotusta huolimatta pidä tätä liian vanhanaikaisena kertomuksena nykynuorillekaan lukijoille.

Kenize Mourad: Kuolleen prinsessan puolesta!

Kenize Mourad

Kuolleen prinsessan puolesta

De la part de la princesse morte

Lyhentäen suomentanut Heikki Kaskimies

WSOY, 1989

526 + 1 s,

Turkin tilanne on viime aikoina ollut uutisotsikoissa. Olikin tältä osin mielenkiintoista ja avartavaa lukea tämä teos, joka  vie lukijansa kauas historiaan ja Turkin menneisyyteen.

"Tarina alkaa tammikuussa 1918 Istanbulissa, vuosisatoja kristikuntaa vavisuttaneen ottomaanien valtakunnan pääkaupungissa."

Tarinan päähenkilö on ottomaanien sulttaanisuvun nuorin prinsessa, Selma. Hän on tarinan alussa 7-vuotias. Selmalla on hyvin tiivis suhde äitiinsä sulttaanitar Hatidjeen. Selma on myös hyvin pikkuvanha lapsi, joka uneksii suuria Turkin tulevaisuudesta ja omasta vapaudestaan ja mahdollisuuksistaan vaikuttaa asioihin. Ensimmäinen maailmasota ja sitä seurannut Turkin itsenäisyystaistelu kuitenkin muuttavat tilanteen. Valtaan nousee Mustafa Kemal, joka lakkauttaa sulttaanikunnan ja Selma äitinsä kanssa karkotetaan maasta. Selman isä, Hairid on saanut miehenä valita ja hän tekee oman päätöksensä: lähtee Argentiinaan Turkin edustajana. Selma kaipaa isäänsä, jonka kirjeet äiti myöhemmin pimittää Selmalta eikä  Selma enää ikinä tapaa isäänsä. Sulttaanitar Hatidje ja Selma muuttavat Libanoniin, Beirutiin, jossa he elävät yhdessä uskollisen eunukin kanssa. Selma kasvaa, käy koulua Beirutissa ja kaipaa rakkautta.

Selman täyttäessä kaksikymmentä hän muuttaa Intiaan, puolisoksi intialaiselle Rajahille. Intiassa eletään myös murroksen aikoja. Intia haluaa itsenäistyä Englannin siirtomaavallasta ja hindut ja muslimit (Selma ja Amir, hänen puolisonsa ovat muslimeja) tappelevat keskenään.

Selma on Intiassa kaksi vuotta, kun hän alkaa odottaa lasta. Selma ei ole oikein sopeutunut intian muslimiyhteisön sääntöihin ja lapsiavioliitot ja muut seikat saavat hänet miettimään pois pääsyä. Viimeinen pisara on kun hänen nuori suojattinsa poltetaan kuolleen miehensä hautajaisroviolla. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Selma saa mieheltään luvan lähteä Pariisiin synnyttämään, sillä tilanne Intiassa on räjähdysherkkä.

Selma lähtee Pariisiin,  jonka Hitlerin joukot pian  valloittavat. Selmalta loppuu rahat, hän myy korujaan elättääkseen syntyneen tyttölapsen. Apunaan hänellä on uskollinen eunukki Zeynel. Koska on itse huonolla ravinnolla Selma sairastuu ja kuolee  vatsakalvon tulehdukseen. Zeynel, joka on valvonut Selman vuoteen äärellä sairaalassa, jonne on hänet vienyt muistaa äkkiä lapsen, joka on ollut kolme päivää yksin rientää tämän luokse, vie hänet Sveitsin lähetystöön, joka on ulkomaalaisten turva ja häviää itse - minne, sitä ei tiedä. Lapsi - Selman tytär on tämän kirjan kirjoittaja. Selma on kuollessaan vain 30-vuotias.

Kuolleen prinsessan puolesta on huikea matka historiaan ja yhteen elämäntarinaan. Se on kertomus naiseudesta ja naisen asemasta, mutta myös paljon enemmän.

Tämä kirja on syvästi koskettava niin hyvässä kuin pahassa.

Kuinka todellinen kirja on kuvauksissaan jää lukijan mietittäväksi. Itse en oikein usko kuvaukseen kaksipäisen kyyhkysen aikaansaamisesta, menee liian utopistiseksi, sanoisin jopa sadunomaiseksi kuvaukseksi, ellei kuvaus brutaaliudessaan olisi liian etova. Myös kuvaukset viiriäistappeluista ja aiemmin mainitsemani leskenpolttokohtaus luovat vähemmän miellyttäviä tunnetiloja. Kir.jan lopussa on kirjailijan epilogi, jossa hän sanoo luottaneensa intuitioon ja mielikuvitukseensa. Täysin mielikuvitusta tämä kirja ei siis ole. Hyvinkin historiaan pohjautuva, mutta kyllä - mielikuvitusta tässä kyllä on käytetty. Teoksen lopussa on selitykset vierasperäisistä sanoista ja termeistä.

Seikka, joka kiinnitti huomiota:

Intian itsenäisyystaistelussa merkittävä rooli oli Gandhilla. Gandhihan on saanut myös Nobelin rauhanpalkinnon. Tämä teos ei kuitenkaan anna yksinomaan mairitttelevaa kuvaa Gandhista, päinvastoin aika tylynkin arvion.

Teoksen kauneimmat tekstilainat:

"Veladetin tedrik ederrim! Siunattu olkoon syntymäsi päivä! Kukkikoot kauan poskiesi ruusut, täyttäkööt paratiisin tuoksut sieraimesi ja olkoon elosi pelkkää hunajaa ja maitoa!"

"Sillä äkkiä Selma ei ole enää 'muukalainen', hän ei tunne enää olevansa 'liikaa', hän on lujasti ankkuroituneena tähän maahan, jonka erottamaton osa hän äkkiä tuntee olevansa, tuhansien juurten kiinnittämä, hän on ruskea maa ja ruoho ja heinä joka taipuu tuulessa, hän on majesteetillinen metsä ja ltapäivän rauhallinen helle."

Suomi-bongaus:

"Pariisissa ei kukaan näytä ottavan tapahtumia vakavasti. Päinvastoin. Neuvostoliiton sotilaallista heikkoutta pilkataan, kun siltä kului kolme kuukautta pienen Suomen nujertamiseen."

--- 

Maailman ympäri 80 päivässä haaste: Bombay (ja Pariisi)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Libanon

Oiva Paloheimo: Tirlittan!

Oiva Paloheimo
Tirlittain
WSOY, 1957
117 s.
Kuvitus: Rolf Sandqist

Tirlittan  lensi kanavaan,

Tirllittan upposi.

Tirlittan nousi pinnalle,

Tirlittan hengitti.

Se oli ihme. Sillä Tirlittan ei ollut milloinkaan oppinut uimaan.

Näin alkaa kirja Tirlittanista, pienestä kultatukkaisesta lapsesta aikuisten ihmemaailmassa.  Tirlittanin olen joskus lapsena lukenut, mutta yllätyin muistikuvieni hataruudesta, sillä tässä oli paljon seikkoja, jotka olen tyystin unohtanut. Muistin vain okariinon, jota Tirlittan soitteli.

Tirlittan on orpo. "On kerrassaan mahdotonta sanoa, kuinka vanha Tirlittan silloin oli, sillä hänellä oli pituutta vähemmän kuin ymmärrystä ja ymmärrystä enemmän kuin pituutta." Tirlittan jää orvoksi, kun hänen kotinsa tuhoutuu salamaniskusta ja isä ja äiti ja sisarukset lentävät kuka minenkin. Tirllittan putoaa kanavaan, josta hän nousee alkaakseen vaelluksensa rakkautta etsien. Sillä Tirlittan kokee, että häntä ei ole koskaan rakastettu. Paitsi, että Tirlittan kuvataan hyvin kauniiksi, hänet kuvataan uhmaakkaaksi ja omapäiseksi. Tirlittan kulkee unipuku nurinperin päällään, mutta "itse hän on sen sisällä oikeinpäin".

Jokainen luku alkaa runonpätkällä,  mikä onkin kirjan mieleenpainuvin rakenne.

Tirlittan on aika erikoinen kirja. Siinä on paljon kerronnallista hyperbolaa, kielikuvia ja vastakkainasetteluja. Kaiken kaikkiaan melkoinen ilotulitus. Mutta kaiken kirjavuuden takaa löytää jotain syvällistä. Lapsen kasvun vaiheet ja rakkauden tarpeen. Unipukukin lopulta käännetään oikeinpäin ilman että Tirlittan siitä menisi nurinperin.

Tyylillisesti tämä on satukirja lapsille, mutta jossa aikuiselle lukijalle avautuu oivaltavia huomioita ihmisluonteesta ja elämästä. Tässä on myös kerronnallisesti kauhuelementtejä, jotka itselleni olivat melkoinen yllätys.

"Männyn toisella puolella oli suuri muurahaispesä, oikea osuusteurastamo, ja hyvinkin kolme miljoonaan kirvesmiestä ja vesumiestä muurahaisten ahkerasta kansakunnasta lähti ottamaan Tirlittania hengiltä. Mutta muurahaiset olivat liian ahkeria ja huitoivat vesureineen niin tarmokkaasti, että Tirlittan heräsi jo muutamista kolhuista."

Huh huh, mitä veret seisauttavaa kuvausta. Toinen vastaava kuvaus oli, kun Tirlittan pestautuu palvelijaksi luuvaloa sairastavalle naiselle. Kuvaus tuosta naisen talosta ja asunnosta oli ensimmäinen järkytys, jonka koin lukiessani. Luuvalojuttu oli kyllä jotenkin hämärästi jäänyt mieleeni, mutta kaikki muu siihen liitttyvä oli autuaasti unohtunut. Tyylillisesti tarina Tirlittanista on siis melkoinen sekoitus, josta ei oikein tiedä, mitä lajia kirjallisuutta tämä edustaa. Luettuani Goodreadsin artikkelin kirjailijasta en voi olla miettimättä, kuinka paljon tässä teoksessa on mahdollisesti hänen omaa elämäänsä.

En oikein tiedä muutenkaan, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Tirlittan löytää lopulta itsensä sirkuksesta, jossa hän ensin tehtyään mitä huimimpia ja ällistyttävämpiä taitotemppuja putoaa ja joutuu sairaalan lähestulkoon kuolleena. 

Tirlittan - päivää seitsemän

Tirlittan kamppaili.

Tirlittan voitti kuoleman,

Tirlittan parani.

Ja Tirlittan löysi äidin, joka oli lentänyt kanavan toiselle puolen ja sisaruksensa, mutta mikä minua jäi eniten kaihertamaan oli isä. Mihin katosi isä, joka niin yksinäisenä oli istunut sirkusteltassa ja kantanut Tirlittanin sairaalaan?

Outo sana: Tillasti.

Muutamia oivalluksia:

Harvinaisuus on yksinäisyyttä.

Suuret teot ovat aina yksinkertaisia
Väsynyt pää saa väsyneitä aatteita väsymyksestä.


...... ......

EDIT: Tällä kuittaan Pieni Helmet 2019 -lukuhaasteen kohdan 18: Kirjassa ollaan yksin

...... ......

Tirlittanin on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Elinana  mielestä kerronta tuntui ajottain ristiriitaiselta psykologisoinilta, mutta toisaalta hän näki kirjassa varhaisen avioerolapsen kuvauksen jota kannattaa lukea nykylapsellekin, sillä yksinäinen ja surullinen tyttö voi silti olla sisukas ja rohkea. 

Tarinauttiselle Tirlittan oli muisto lapsuudesta, joka vei ukkospelon, uusintaluku ei tuottanut pettymystä, vaan avasi tarinan vahvan symboliikan.

Tuijata kulttuuripohdinnoissa näkee Tirlittanissa vanhentuneita teemoja, muun muassa lapsenomaisen uskon Taivaan Isään. Totta, että yhteiskuntamme on tämän suhteen maallistunut. Olen kuitenkin hänen kanssaan eri linjoilla tämän yksittäisen "vanhentuneen ilmiön" suhteen. Ilman uskoa ei ole elämää. Minulle tässä kirjassa nämä lyhyet juttelut Taivaan Isän kanssa tosin kuitenkin jäivät hieman sivujuoneksi muun kerronnan rinnalla, ne eivät oikein istuneet muuhun tekstiin luontevasti.

Mikael Sand: Pikku Lallin maapallo!

Mikael Sand

Pikku Lallin maapallo

WSOY, 1918

135 s.

Pikku Lalli on 8-vuotias poika, oikealta nimeltään Lauri, mutta Lalli-nimi on jäänyt käyttöön. Lalli  saa joululahjaksi Ihmeellisen maapallon, jota aurinko ja kuu kiertää. Miten tämä laite tosiasiassa toimii on minulle hieman hämärän peitossa. Kyseessä on kuitenkin sähköllä toimiva aparaatti, joka toimii myös lamppuna.

Lallilla on punakeltainen lemmikkikissa Villi.

Katsellessaan pyörivää maapalloa Lallia alkaa kiehtoa eri maanosat.

"Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi. Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudesssa kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka tasen antoi kirkkauden kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä alkoi oikein huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen sekin maahan. 

- Hyppäämmekö, Villi, kysyi Lalli vapisten jännityksestä."

Ja niin Lalli ja Villi hyppäävät seikkailuun päätyäkseen Pohjoisnavalle. Pohjoisnapaseikkailu ei jää ainoaksi, vaan Lalli ja Villi seikkailevat kaikilla Maapallon mantereilla ja kokevat kaikenlaista jännittävää, jossa on ripaus totta ja ripaus mielikuvitusta. Ihan kaikilta osin en allekirjoita sitä kuvausta, mitä tässä kirjassa on liittyen eri maanosien elämään.

Tämä oli kuitenkin ihan hauska satu, jolla on ehkä yritetty jossain määrin opettaa myös maan- ja luonnontiedettä. Osin tiedot on jälkeenjääneitä  ja jos ei nyt aivan rasistisia niin, liippaa läheltä. Toisaalta, esim. Australia-seikkailussa, vaikka alkuperäisasukasta sanotaan äärettömän rumaksi, niin samassa yhteydessä kyllä tuodaan esiin näiden ihmisarvo, vaikka kaiken kaikkiaan tämä tehdään nykymittapuun mukaan ei niin korrektisti ja tasa-arvoisesti. Tämä kirja edustaa siis aikaansa ja on sellaisena otettava.
...

Pieni Helmet 2019 kohta 15: kirjassa nähdään unia

Rony Smolar: Setä Stiller!

Rony Smolar

Setä Stiller Valpon ja Gestapon välissä

Tammi, 2003

382 s.

Abraham Stillerin isä Hirsch syntyi Valko-Venäjän Kritjevissä 1842 ja äiti Mindel Lodzissa 1851. Suomeen Hirsch Stiller oli saapunut vuonna 1867 venäläisen 90. Onegan-jalkaväkirykmentin mukana.  Muiden Venäjän juutalaisten tavoin myös Hirsch Stiller oli joutunut kokemaan Nikolai I:n aloittamat raskaat sortotoimet, joiden tavoitteena oli juutalaisuuden tukahduttaminen Venäjällä. Suomessa juutalasiin kohdistuneet rajoitukset olivat lievempiä kuin Venäjällä.

Hirschillä oli kaksi poikaa: Aabraham ja Moshe. Moshe muutti myöhemmin nimensä Mauritziksi, muutti Ruotsiin, hetkeksi Hollywoodin ja takaisin Ruotsiin. Mauritz oli filmiohjaaja, joka löysi Greta Garbon. 

Kansalaisoikeudet juutalaiset sai Suomessa itsenäisyyden myötä 1917 jälkeen, mutta tällöin vain hakemuksesta.

Tässä lähtötilanne Rony Smolarin kirjalle Setä Stilleristä, Abrahamista, josta tuli ihmisoikeusaktivisti ja kärsivien puolestapuhuja. Teos ei  ole vain Setä Stillerin elämänkerta, vaan sisältää Suomen juutalaisten historian, sotavuosien ja sodanjälkeisen historian.

"Stiller näki,että valot paloivat Valpossa läpi yön. Mitähän mahtoivat karkotettavat siellä selleissään miettiä? Perheitään, lähiomaisiaan? Vaiko sitä, että he olivat suurin toivein pakolaisina tulleet Suomeen ja nyt heidät palautettaisiin vihollistensa käsiin."

Tämä on osa sitä Suomen historiaa, jota minä en voi tajuta. Miten voidaan ajatella, että 2-vuotias pikkulapsi, joka oli nuorin kahdeksasta luovutetusta olisi rikollinen ja ei-toivottu henkilö (vanhemmistaan puhumattakaan). Eikä he voi millään itseänsä puolustaa, sillä kyllä tilanne Suomessa tiedettiin, vaikka miten sanottaisiin, että ei olisi tiedetty. Järkyttävää!

Rony Smolar avaa henkilö- ja sotahistoriaa tavalla, joka avaa silmät näkemään ihmisen raadollisuuden, mutta myös hyvyyden. Teoksessa ei ole lähdeviitteitä, mutta se perustunee moniin kirjeisiin ja muuhun arkistomateriaaliin.

Unto Kunnas & Jaakko Tuovinen: Oliko hangella verta?

Unto Kunnas & Jaakko Tuovinen

Oliko hangella verta?

RV-kirjat, 1981

259 s.

- No, mitä seiellä teidän rintamalinjallanne ajatellaan?

- Alipäällystöstä  rykmentin komentajaan asti ajatellaan, että nyt Suomen kansa tarvitsisi Jumalan armoa ja vielä paljon sitä samaa, vastaa Hujanen tarkkailleen uteliaana vastapuolen kasvojenimeitä.

Antti Hujanen on kaukopartiomies. Eletään jatkosodan vuosia. Antin vanhemmat ovat uskovaisia, mutta Antti ei. Antti kuitenkin pohtii asioita. Antti on kaukopartion johtohahmo. Antti luo katseita Kerttuun, joka on lottana rykmentissä. Kerttukin luo katseita Anttiin.

- No, mitenkäs se teidän kaksinpuhelu sitten päättyi? tiedustelee Hujanen omaa puhettaan jatkaen.

- No, se päättyi niin, ettäminä poltin proppuni kerta kaikkiaan. Sen tunnustan ja tekeepä mieli katuakin koko revohkaa, mutta upseerimiehen ei pidä osoittaa turhia katumuksen merkkejä, ettei tule hempeämieliseksi. Juttu kehittyi siihen suuntaan, että minä hänen esimiehenään vaadin häntä ottamaan aseen ja puolustamaan maataan kuten ennenkin. "Tämä on käsky!" minä sanoin...

Kapteeni Saarinen ei suvaitse aseistakieltäyjiä, kuten hän Hujasen kanssa eräästä "omantunnon arasta", joka ei tarttunut aseeseen, mutta ei pelännyt hakea haavoittunutta toveriaan vihollisen puolelta, keskustellessaan  ilmoittaa. Hujanen ei ole ihan niin tuomitse kuin Saarinen.

Hujanen joutuu eräällä partioretkellä päättämään, ampuako viholinen vai ei. Hän päätyy ampumaan. Hän kuitenkin menee haavoittuneen luo ja antaa tälle ensiapua, ennen kuin itse tovereineen pakenee. Hujanen kuitenkin haavoittuu. HÄn jää yksin vihollisen puolelle, muun joukon jatkaessa omien luo. Hujasen pelastaa suomalainen erakko, joka on elellyt hylätyn talon kellariin rakennetussa suojassa. Erakko on uskovainen, jonka kanssa Hujanen keskustelee ja tulee niin sanotusti uskoon. Hujanen kipuilee ampumansa miehen suhteen, jolla oli perhettä. Sen osoitti rintataskusta löytynyt valokuva, jonka Hujanen ottaa itselleen. Hujanen päättää, että hän ei enää aseeseen tartu.

Hujanen selviää lopulta takaisin omiensa luo, jotka ovat luulleet, että hän on kuollut. Hujanen on ennen partioretkelle jäämistään kihlautunut Kertun kanssa. Saarinen on yrittänyt Kerttua eräässä vaiheessa, mutta Kerttu on livahtanut ulos ja lukinnut Saarisen korsuun. Tästsä Saarinen on suivaantunut, varsinkin, kun ylemmät ovat tilanteen huomanneet ja hän kokee tulleensa nolatuksi. Kun Hujanen palaa on Saarisella jäynät mielessään. Hän hävittää kirjeet, jotka Hujanen kirjoittaa kotiväelle ja kotiin palanneelle Kertulle. Lisäksi taistelutilanteen muuttuessa hän käskee Hujasen turvaamaan selustan, vaikka Hujaselle on luvattu, että hänen ei tarvitse tarttua aseeseen. Kun Hujanen kieltäytyy, Saarinen passittaa Hujasen sotaoikeuteen. Hujasen tie vie lopulta kotiin ja Kertun luokse, mutta sitä ennen hän on kokenut niin vankilan kuin työleirin Lapissa.

---

Oliko hangella verta on erilainen sotaromaani, joka pohjautuu Jaakko Tuovisen omiin sodanaikaisiin kokemuksiin. Teokseen on myös jatko-osa: Muuttolinnut, jonka olen joskus lukenut, mutta koska en muista siitä kovinkaan paljoa lukisin sen mielelläni tämän jatkoksi. Tässä kirjassa Hujasen ja Saarisen välit jäivät jollakin tavalla selvittämättä ja mietin, oliko tuossa jatko-osassa jotain asiasta. Myös ammutun venäläissotilaan kohtalo mietityttää. Saiko Hujanen koskaan selville sitä, selvisikö mies taistelukentiltä kotia.

Kirja ei ole liialla hartaudella pilattu, vaikka syvällisiä pohtiikin.

Buchignani Walter: Kätketyn Tytön Salaisuus!

Walter Buchignani
Kätketyn Tytön Salaisuus
Régine Millerin lapsuus maan alla
Alkuteos: Tell No One Who You Are: The hidden childhood of Regine Miller
Suomentanut: Katriina Savolainen
Tammi, 1994
235 s.
 .

 Régine Miller on 8-vuotias, kun hänen elämänsä kääntyy päälaelleen. On vuosi 1940. Millerin perhe on Puolan juutalaisia, jotka olivat kuitenkin muuttaneet Puolasta Belgiaan.Perhe asuu Brysselissä. Réginen isä oli kommunisti, joka ei uskonut Jumalaan. Hän toimi Solidarité-ryhmässä auttaen Espanjan sisällissodan uhreja. Kun natsit valtasivat Belgian oli Solidarité yksi maanalaisista vastarintaryhmistä. Réginen äiti sen sijaan oli juutalainen, joka tarkasti noudatti kosher-säädöksiä. Réginen äiti sairasti syöpää ja oli hyvin sairas. 

Tuli päivä, jolloin juutalaisilta kiellettiin monet arkipäivän oleelliset asiat. He eivät saaneet tehdä sitä, ei tätä. Réginekään ei saanut enää käydä koulua, mitä hänen opettajansa suri, sillä Régine oli hyvin lahjakas oppilas, koulun parhaita.

Réginellä oli veli Léon, jonka natsit veivät ensimmäisenä. Asioiden käydessä vaarallisemmiksi juutalaisille isä vei Réginen piiloon. Hänet sijoitettiin Madame Andrén luokse. Kerran viikossa isä kävi tuomassa rouvalle maksun Réginen piilossa pitämisestä, kunnes hän ei enää tullutkaan, vaan tuli eno Zigmund. Sitten ei tullut hänkään, vaan tuli Monsieur Gaspard ja sitten tuli Nicole, jonka Régine  tunnisti Solidaritésta tutuksi Felaksi. Tämä oli vain muuttunut tummasta vaaleaksi. 

Régine sijoitetaan toiseen  perheeseen, jossa hän ei ole pitkään ja vielä kolmanteen perheeseen, jossa hän on vielä lyhyemmän ajan. Vihdoin Régine sijoitetaan maaseudulle Pierre ja Sylvie Wathieun luokse. Pierre ja Sylvie ovat katolisia ja Régineä, jota nyt kutsutaan Augustaksi luullaan katoliseksi. Réginen viihtyy vanhusten luona ja nämä välittävät tytöstä, mutta kun tämä ei oikein osaa vastata uskonnollisen kasvatusen kysymyksiin, joita Sylvie esittää haluavat he viedä tytön papin luokse ja kastaa tämän. "Saattaahan olla, että tytön äiti on kadulla" Sanoo Sylvie Pierrelle, kun tyttö ei oikein osaa kertoa, missä hänen äitinsä on, Isän  hän on kertonut joutuneen sotavangiksi. Lopulta tytön juutalaisuus kuitenkin paljastuu, kun Pierre lähtee uusimaan ostokorttejaan. Régineä ei kuitenkaan paljasteta. 

Kätketyn Tytön Salaisuus on yksi selviytymistarina ja näkökulma juutalaiseen elämään natsihirmuvallan aikana. Kirjan lopussa on liitteenä historiakatsaus kirjan aihepiiriin liittyvistä asioista sekä toisen maailmansodan etenemisestä Belgian näkökulmasta. Mikä minua listauksessa mietitytti oli tieto, että Belgia oli kieltänyt Iso-Britannian ja Ranskan joukkoja kulkemasta alueensa poikki (oli julistautunut puolueettomaksi). Olisiko historia ollut toisenlainen, jos tuo lupa olisi annettu? Turha itkeä maahan valunutta maitoa, ja jälkiviisaus ei ole hyödyllistä, pistää vain miettimään.

Tekstiote:

"Mitä sinä teet? Madame André tiuskaisi. Régine säpsähti hereille. Hän  oli nukahtanut nahkatuoliin, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät. - Miksi itket? Madame André kysyi. Sitten hän huomasi Réginen sylissä olevan kirjan. - Mitä olet oikein lukenut? - Kurjia, Réginen kuiskasi. - Tiedättehän, Jean Valjeanista. Madame André marssi huoneen poikki ja otti kirjan Régineltä. - En ymmärrä, hän tokaisi päätään pudistellen. - Itket Jean Valjeanin takia, mutta oman perheeesi puolesta et ole koskaan vuodattanut kyyneltäkään."

Christopher Wright: Kummallinen kaninpesä!

Christopher Wright
Kummallinen kaninpesä
Alkuteos: The Timpitterss' Tump
Suomentanut Sirkka Salonen
RV-kirjat, 1980
Kannen kuvitus: Inge Löök

Tim ja Peter ovat kavereita.  Tim on muuttanut perheensä kanssa toiselle paikkakunnalle, Kiviöisiin. Hänen kotiansa kuitenkin korjataan ja niinpä, kun Peter tulee hänen luokseen kylään, asuvat pojat Timin Naapurissa, Colesin perheessä.

Kiviöinen on maaseutukylä lähellä Newportia, Etelä-Walesissa. 

Pojat alkavat tutkia ympäristöään ja sen maamerkkejä ja suunnittelevat rakentavansa puumajan. Lisäksi he saavat kuulla, että seudulla on karjavarkaita. Poikien kaveruuteen tulee kuitenkin kolmas pyörä, Brian, joka on Colesien sukulaispoika. Tim ja Peter eivät oikein ole mielissään Brianin seurasta. Brian jätetään sivuun, mistä pojat saavat kuulla kunniansa. Pitäisihän heidän kristittyinä näyttää parempaa esimerkkiä. Pojat menevätkin itseensä tämän suhteen.

Tim ja Peter kuulevat sattumalta oudon puhelun radion kautta. Punaisen miehen ja Vihreän miehen keskustelu saa pojat valppaiksi, varsinkin, kun he ovat nähneet oudon miehen läheisessä metsikössä.

Kummallinen kaninpesä on tyypillinen lasten seikkailukertomus kristillisellä sanomalla väritettynä. Yhdistelmä lastenleikkejä, salapoliisihommia ja arkeologiaa ystävyyden merkityksen ohella.

Hieman jäin miettimään tämän kirjan suomennosta. Miksi kylä, johon tapahtumat sijoittuu on käännetty Kiviöisiksi, kun muutoin paikat ja nimet ovat englanninkielisinä. No, ehkä se tuo tarinan lähemmäksi suomalaista lukijaa, luo jonkinlaista ulottuvuutta tarinaan.

Satunnainen tekstiote:

"Mies naurahti. - Ei sitä kiveä pysty liikkuttelemaan. Tuskin sitä on mihinkään liikuteltu sen päivän jälkeen, kun se satoja tai ehkä tuhansia vuosia sitten siihen paikkaan pistettiin. Se o niin sanottu maakivi."