Elisabeth Goudge: Vihreän delfiinin maa

Elisabeth Goudge

Vihreän delfiinin maa

Alkuteos: Green Dolphin maa

Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen

WSOY, 1959 (6. painos)

730 s.

 

 

 

 

Octavius ja Sophie Le Patourellin perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Marianne ja Marguerite. He asuvat  syrjäisellä saarella Englannin kanaalin myrskyisimmässä kolkassa,

Marianne ja Marguerite ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Mariannella on "ainainen nälkä", kaipuu jostain kaukaisesta, saavuttamattomista satulinnoista.

 Niin pian kuin tytölle yritti osoittaa myötätuntoa, hän väisti sen kuin vauhko hevonen. Ei ollut toista tyttöä, joka olisi tarvinnut niin paljon ymmärtämystä, mutta toiselta puolen oli vaikeata päästä häntä niin lähelle, että ymmärtäminen olisi ollut mahdollista. Hän sulkeutui jonkinlaiseen rasiaan. ... .... Marianne oli kuusitoistavuotiaana keijukaismaisen hento olento, jolta kokonaan puuttui vanhempiensa kauneus. 

Sen sijaan Marianne oli älykäs. Toisin kuin Marianne, jolla oli mustat silmät, hänen viisi vuotta nuorempi siskonsa Marguerite oli kaunis sinisine silmineen. Hyväntuulinen, nauravainen, elämää rakastava.

Niinkuin kirkas vesi tulviessaan yli joen uoman psee pois lian ja tekee raikkaaksi ja jumalallisen kauniiksi kaiken, mikä sen läpi kuultaa, niin näkyi maailma puhtaana ja kauniina Margueriten oman läpikuultavan vilpittömyyden, puhtauden ja sisäisen kirkkauden kuvastimessa.

Eräänä päivänä sisarukset saavat luvan mennä ulos, mutta vain pihalle. Alas kadulle ei saa juosta. Mutta tytöt menevät ulos portista, alas Vihreän Delfiinin kadulle seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä suunnan. He tutustuvat tohtori Edmond Ozanneen ja hänen poikaansa Williamiin sekä Vanhaan Nickiin, joka oli papukaija.

William oli hauskannäköinen, ylitsevuotavan ystävällinen, huolettoman hienostunut poika, joka vaistomaisesti tiedosti sopivaisuuden rajat. Hän oli, vaikka olikin epäsiisti ja vetelä, silti herrasmiesmäisempi kuin isänsä. William oli iältään Marianne ja Margueriten välistä, eli siis 13-vuotias.

Tästä asetelmasta alkaa tämä kolmiodraama, jonka vaiheita kirjailija kuvaa yli neljäkymmenen vuoden ajan. Marguerite rakastuu Williamiin ja päättää, että hän menee naimisiin tämän kanssa ja "pelastaa" tämän. William rakastuu puolestaan Margueriteen ja Margueritekin rakastaa Williamia. 

Tärkeä henkilö tarinassa on myös kapteeni O´Hara, johon William ja Marianne tutustuvat seikkailessaan kahdestaan merenrannalla ja nähdessään Valkoisen, sulavalinjaisen laivan, jonka nimi on myös Vihreä Delfiini. Marianne, joka on lukenut paljon tietää, että laiva on klipperi ja he soutavat yhdessä laivan luokse. 

Paitsi kapteeni O´Haraa lapset tekevät tuttavuutta rujoon merimieheen Natiin.

Vihreän delfiinin maa on hyvin psykologinen kolmiodraama, joka ei kuitenkaan pääty täysin onnettomasti, vaikka dramatiikkaa ja erilaisia elämänkohtaloita tarinaan mahtuukin. Tarinaa viedään eteenpäin kaikkitietävän kertojan  kautta, hieman näkökulmaa vaihdellen. Kerronnallisesti tarina jakautuu neljään kirjaan, ja nämä puolestaan on jaoteltu osiin, jotka puolestaan on jaoteltu numeroituihin lukuihin.

Tarina alkaa siis Englannin kanaalisaarelta ja päähenkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Toinen osa vie Uuteen Seelantiin, jonne William, josta on tullut, Mariannen älyn ja viekkaan suunnittelun avulla, merimies Englannin kuninkaalliseen laivastoon, asettuu asumaan kohtalokkaan kiinanreissun seurauksena.

Ehkäpä et muista, poikani, sanoi vanha mies, että kun seitsemän vuotta sitten istuimme tällä tavalla, toinen toisella, toinen toisella puolen tätä samaa pöytää, kerroin sinulle merimiesjutun tai ehkä parikin Uudesta Seelannista. - Niin, kyllä muistan, sanoi William. - Ajattelit silloin kuunnellessai juttujani, että se oli hieno maa. Sanoit, että sen pitäisi kuulua Englannille. - Niin, sanoi William tylsästi, mutta kuin kaukaisena unena hän muisti, kuinka ajatus tuosta kauniista maasta silloin oli  värähdyttänyt häntä. Hän muisti kauripuut ja  miehen olkapäähän saakka ulottuvat korkeat sananjalat. Hän muisti kapteeni O´Haran sanoneen, että ihminen siellä voi hengittää, ja hän muisti kertomuksen lähetyssaarnaajasta, joka oli kietonut takkinsa ympärilleen ja nukkunut jouluiltana ihmissyöjien keskellä ilman minkäänlaista asetta, ja kuinka nämä eivät olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Hän muistsi kukkaset ja linnut ja lumihuippuiset vuoret.

Toisessa kirjassa tapahtumia seurataan niin Williamin kuin tyttöjenkin näkökulmasta. Tapahtuu odottamaton käänne, jota en itse ainakaan osannut odottaa, mutta joka kuitekin oli odotettavissa. Tyttöjen isä Octave saa yllättävän kosiokirjeen Williamilta. William, joka rakastaa Margueritea pyytää kuitenkin vaimokseen Mariannea.

Kolmannessa  kirjassa Williamin perhe on kasvanut tyttärellä, joka on saanut nimen siskosten mukaan, mutta jota kutsutaan Veroniqueksi. Uudessa Seelannissa William on ystävystynyt mm. Tai Haruru nimisen valkoisen miehen kanssa. Tai Haruru puolestaan on jättänyt valkoisen miehen nimen, tutustunut Maoreihin ja elänyt osittain heidän kanssaankin. William ja Tai Haruru ovat tehneet puukauppaa. Brittiläisen siirtokunnan ja Maorien välillä on kuitenkin alkanut olla selkkauksia  ja Williamin perhe joutuu Maorien vangeiksi.  Maoreja ei kuitenkaan kuvata vain villeinä, vaikka kolonialista aikaa kuvataankin.  Kerronnassa on paljon maorinkielistä sanastoa ja kulttuurisia yksityiskohtia.

Neljännessä osassa Williamin perhe muuttaa ensin U-S:n pohjoissaarilta eteläsaarelle lampaita kasvattamaan ja lopulta William ja Marianne, jo elämänsä ehtoossa muuttavat takaisin lapsuutensa kanaalisaarelle, jossa Marquerite, josta on vanhempiensa kuoleman jälkeen tullut katolinen nunna, on elänyt viimeiset vuodet luostarin abbedissana. 

Löysin tämän teoksen äärelle selaillessani nettiantikvariaatteja etsien kirjaa, jonka nimessä oli sana vihreä tai jonka kannet olisivat vihreät. Teoksen miljöö kuulosti kiintoisalta ja varasin kirjan kirjaston kaukolainana. Ja olihan tässä paljon kiinnostavia aspekteja. Teoksen ajallinen miljöö on viktoriaaninen aika 1800-luvun alkupuolelta sen loppupuolelle. Teoksessa on niin maanviljelystä kuin merenkulkua (purjelaivojen aika vaihtumassa höyryaikaan), on aristokratiaan ja köyhyyttä, luonnonoloja maanjäristyksistä vuorovesiin. Teoksen jaottelussa kukin osa alkaa jollain lainasitaatilla, runolla tai raamatunlauseella. Omassa kategorisoinnissa en pidä tätä kuitenkaan hengellisenä teoksena sanan varsinaisessa merkityksessä. Teoksessa on kuitenkin raamatullisia viittauksia (suoria tai epäsuorempia) ja hengellisiä pohdintoja. Transendentaalisuuden, näkyvän ja näkymättömän todellisuus on läsnä kerronnassa ja oleellinen osa aikaa ja tarinaa. Raamatun termiä pelastuksesta käytetään ei vain hengellisessä merkityksessä vaan laajemminkin. Vrt ihmisluonteiden tuhoavuus tai myönteinen vaikutus. 

Etsin siis kirjaa vihreän värin perusteeella. Mikä onkin teemallisesti yllättävää, onkin värien kuvauksessa. Vihreä on Mariannen väri,  ja Marianne onkin suurimmaksi osaksi kerronnan pääosassa Williamin ohella Margueriten jäädessä taaemmaksi. Silti sininen väri (Margueriten väri) mainitaan useammin, todella useammin, kuin vihreä.

Hauska yhteensattuma oli, kun lainattuani tämän teoksen, löysin ostamastani vanhasta aikakausilehdestä mainoksen tästä teoksesta (katso kuvakollaasi teksin alussa) 

Ei hassumpi lukukokemus, vaikka veikin aikaa.  Kyllä tämä kannattaa nostaa unohduksen suosta esille tai muista kätköistä pölyttymästä. Joitakin pieniä yksityiskohtia jäin miettimään, kuten voiko lapsella olla siniset silmät, jos toisella vanhemmista on ruskeat ja toisella mustat silmät tai kuinkahan kauan papukaijat voivat elää. Vanha Nick kulkee matkassa koko tarinan ajan. 

Erityismaininnat näille ajatuksille:

"Kauneus on haurasta kuin kehrätty lasi" ja "Sivistys on elämän arvostamista".

--

Helmet 2025 -lukuhaate kohta 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Mélissa Da Costa

Toivoa versovat päivät

Alkuteos: Les Lendemais

Suomentanut Saana Rusi

Tammi, 2025

282 s. 

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

Mistä luettavaksi: Kustantajalta arvostelukappapyyntönä

Kiinnostukseni tähän teokseen heräsi takakansitekstin maininnoista villiintyneestä puutarhasta ja luonnon parantavasta voimasta. Määrite toi mieleeni Burnetin tyttökirjaklassikon Salainen puutarha. Tokikaan ei teokset ole yksi yhteen, vaikka samoja teemoja löytyykin. Myös kansiratkaisu herätti kiinnostusta ja johdatti ajatukset kukkivaan puutarhaan. Kuinka yksioikoinen ajatukseni olikaan ajatellessani lähinnä kukkia, vaikka käsite puutarha on paljon enemmän kuin ruusut ja hortensiat tai edes omenapuut marjapensaineneen.

Odotttamaani tunnelmaa Burnetin tapaan en siis löytänyt, mutta mullantuoksua, kaarnan kosketusta ihoa vasten ja tuulen soittoa ja puiden havinaa kyllä, elämän ylöspäin puskevaa voimaa.

Teos alkaa salaperäisesti, Kertojaa ei ensin oikein aavista. Kun tarinaa alkaa lukea, on kuin raottaisi ovea tuntemattomaan - aivan niin kuin teoksen päähenkilö.

Ruosteinen lukko ei tahdo totella. Mies joutuu pakottamaan avainta, vetämään sen ulos ja yrittämään uudelleen. Täälläkin on järkyttävän kuuma. Ei yhtä kuuma kuin kaupungissa tai tasangolla, mutta silti. Hellettä on liki kolmekymmentä astetta. Mies huokaisee, tuumii hetken ja töytäisee sitten puista ovea olkapäällään samalla kun kääntää avainta. Kuuluu naksahdus. Lukko antaa periksi ja raskas ovi, jonka maali on hilseillyt, avautuu sisään kohti valoa.

Tämä ulkopuolelta välittyvä, kaikkitietävä kerronta vaihtuu toisessa kappaleessa minä-kerronnaksi: 

Tunnustelen sisälämpötilaa: noin kaksikymmentä astetta. Ei astettakaan enempää. Täydellistä. Mies liikehtii vierelläni ja laskee tekonahkaisen salkkunsa lattialle. Avaimet kilisevät. Hän työntää ne taskuunsa.

Kertoja seisoo "pimeän huoneen ovensuussa ja odottaa kiltisti." Kuka hän on? Miksi hän vain odottaa?  

Hitaasti, vähitellen kertoja vie sisälle taloon, sen hämäriin huoneisiin, joissa valo on liikaa, omaan elämäänsä. Mitä se on ollut ja mitä se nyt on. Talo kuvastaa teoksen päähenkilöä, Amandea, jonka elämä on pysähtynyt kesäkuun 21. päivä. Sen jälkeen hänellä ei ole ollut mitään muuta, kuin odottaa. Olla ja odottaa. 

Amande on surunmurtama nuori nainen, joka muuttaa Lyonista Auvergneen, metsän keskellä, kaukana naapureista olevaan taloon, yksinäisyyteen.  Odottamaan. Kuluttamaan aikaa. Amanden pelastukseksi surun syövereistä tulee talon entisen omistajan Lucie Huguesin vanhat kalenterit, joiden merkintöjä Amanda alkaa lukea. 

Huhtikuun 2. päivä: kitke salaattipenkit. Huhtikuun 6. päivä: jaa ruohosipulit. Huhtikuun 10. päivä. Käy taimitarhalla. Huhtikuun 13. päivä: kylvä persilja. Huhtikuun 18. päivä: mansikkahilloa? Huhtikuun 20. päivä: istuta daaliat. Huhtikuun 23.päivä: vie puutarhatuolit Paulin puun alle. Huhtikuun 30. päivä: oleanterit uusiin ruukkuihin. Luen uudelleen kohdan, johon on kirjoitettu: vie puutarhatuolit Paulin puun alle. Mietin kuka Paul mahtaa olla ja mikä puista on hänen puunsa. 

Uupumus kuitenkin voittaa, kunnes tulee päivä, jolloin Amanden on avattava ikkunaluukut ja päästettävä valo sisään. Jos ei itsensä vuoksi, niin vieraiden vuoksi, appivanhempien vuoksi, jotka ovat huolissaan ja tulevat käymään. Vähin erin, askel kerrallaan Amande alkaa tutkia ympäristöään, ajattelemaan elämäänsä, ylittämään murheensa mustia kukkuloita. Paitsi puutarhaa tässä auttaa talon entisen omistajan tytär, Julie, joka tulee ensin hakemaan tavaroita ullakolta ja haluaa myöhemmin palata katsomaan äitinsä elpyvää puutarhaa, jossa Amande on alkanut kasvattaa muun muassa salaattia, kaalia, valkosipulia. Oleellista on myös Amanden omat lyhyet merkinnät valkoiselle, keittiön seinään kiinnitellylle paperille, kuten "päästä sisään". kunnes sisään päästetty perhonen vaihtuu adoptoituun kulkukissaan ja on aika päästää irti. 

Melissa Da Costa kuvaa hyvin surutyön vaiheita. Kerronnassa vaihtelee Amanden nykyhetki ja menneisyys. On tämä elettävä elämä ja eletty. On jäljelle jääneet omaiset, appivanhemmat omine surutöineen ja ongelmineen, on äiti, johon suhde on ollut vaikea, on muistot Benjaminista ja Manonista - äitiyden toiveesta. Kerronta on soljuvan vaihtelevaa, elämänmakuista, arkista, mutta ei tylsää. Arjessakin on kohottavia hetkiä, hetkiä, joita juhlistaa. Arkinen kuvaus ei tarkoita tasaista tylsää janaa, vaan polveilevaa normaalin elänänkulun vivahteikasta kuvausta. 

Toivoa versovat päivät on toki hieno teos tärkeästä aiheesta. Ihmiset on hyvin kuvattu, monipuolisia, yllättäviäkin. Kuinka ranskalaista elämäntavan kuvausta tämä on, on vaikea sanoa. Ranskalaisuus tulee mieleeni lähinnä nimen Manon myötä sekä paikannimissä, Lyon, Auvergne. Se, että kylvetään naurista talvella saa minut miettimään suomalaista kasvukautta ja ilmasto-oloja. 

Vaikka teos on hienosti kerrottu oma samaistumiseni jäi, syistä tai muista hieman vajaaksi. Elin kyllä Amanden matkassa, mutta hengenheimolaiseksi hän ei muodostunut ja vielä vähemmän sitä oli Julie. 

Taannoin Gregoriuksen kanssa vaihdoimme ajatuksia kirjojen transendentaalisuudesta, tuonpuoleisen kuvauksista. Millä tavalla teoksissa tuodaan esille tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen. Tässä teoksessa Amanden appivanhemmat, Anne ja Richard edustavat katolisuutta. He saavat lohdutusta uskonnostaan. Amanden käly, Cassandra on ateisti. Amande ei ole kirkon jäsen. Hän löytää lohtua omista itämaisista ja pakanuuden ajoilta omaksumistaan  riiteistä, kuten muistopuun rakentamisesta, täyden kuun juhlista ja värikkäistä nauhoista puuhun ripustamisesta. Amandea lähellä on myös Julie, joka tunnustautuu budhalaiseksi ja hänen ilmaisemansa budhalaisuuden määritelmä on toki mielenkiintoinen, mutta on ehkä yksi syy siihen, että en päässyt täysin sinuiksi tämä teoksen kanssa. Ikuisuuden ja katoavaisuuden akselilla tässä liikutaan, vaikka maanpinnalla vahvasti pysytäänkin. 

Kaikkein vahvimmin koin samaistumisen puutarhatöihin. Itselläni ei ole puutarhaa, mutta viherkasveja kylläkin.

Polvistun maahan murehtimatta, likaantuvatko vaatteet. "Heipä hei, vuonankaali". Alan leperrellä kasveille korkealla äänellä silkasta innostuksesta. Salaatinlehdet, ihka ensimmäiset salaatinlehteni. "Tiesitkö, että minä istutin sinut!" Leikkaan kasvin veitsellä juuresta ja poimin sen varovasti. Jos Benjamin nyt näkisi... Poimin vielä kakksi vuonankaaliruusuketta lisää ja suoristaudun ylpeänä. Mahtoiko rouva Hugues olla yhtä mielissään nähdessään, miten elämä hänen hoidossaan kasvoi, levisi ja kukoisti? 

Itse olen istuttanut hedelmän siemeniä multaan ja mikä ilo onkaan ollut, kun ne ovat versoneet, saaneet pituutta, lehtevyyttä. Toivoisin kovasti, että minulla olisi oma pieni puutarha, jossa saisi kaivaa, möyhiä, repiä, istutttaa ja nähdä työnsä tulokset. Tässä suhteessa Toivoa versovat päivät oli hieno lukukokemus. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025

Willa Cather: O Pioneers!

Mulperipuu, tarinaan oleellisesti liittyvä

Willa Cather

O Pioneers!

Dover Publication, 1993 (original 1913)

122 s.

 

Prairie Spring

Evening and the flat land,

Rich and sombre and always silent;

The miles of fresh-plowed soil,

Heavy and black, full of strength and harshness;

The growing wheat the growing weeds,

The toiling horses, the tired men;

The long empty roads,

Sullen fires of sunset, fading,

The eternal, unresponsive sky.

Against all this, Youth,

Flaming like the wild roses,

Singing like the larks over the plowed fields,

Flashing like a star out the twilight;

Youth with its insupportable sweetness

Its fierce necessity,

Its sharp desire

Singing and singing,

Out of the lips of silence,

Out of the earthy dusk. 

Viiltävän koskettava, traaginen, silti elämässä kiinni pysyvä tarina Nebraskasta, jonka päähenkilö Aleksandra Bergson on ruotsalaisen siirtolaisperheen tytär. Aleksandra on älykäs nuori nainen, nelilapsisen perheen vanhin. Aleksandralla on kolme veljeä, Emil, 5-vuotta, Lou 17-vuotta ja Oscar19-vuotta. Aleksandran isä John on sairas ja lähellä kuolemaa. Viimeisenä tahtonaan hän puhuu lapsilleen, kertoo jättävänsä heille maan, jota heidän tulee yhdessä vaalia siskonsa ohjaamina, sillä tämä on vanhin ja tietää toiveeni. En tahdo riitaa lasteni välille. 

Aleksandran ainoa ystävä on  naapurin Carl Linstrum, joka kuitenkin muuttaa pois. Elämä pientilalla (homestead) ei ole helppoa. Aleksandra alkaakin miettiä, miten maan saisi tuottavammaksi ja lähtee seuraamaan elämää joenvarrella. Palattuaan tutkimusretkeltä hän puhuu veljilleen, kuinka rikas mies ostaa aina lisää maata ja niin heidänkin pitää tehdä. Heidän pitää käyttää kaikki liikenevät rahat ja ostaa Linstrumin tila, sen jälkeen Peter Crown tila. Pojat vastustavat uutta kiinnitystä, mutta Aleksandra osoittautuu eteväksi liikenaiseksi ja rikastuu vähitellen. Hän alkaa maissin sijasta viljellä vehnää.

Tarinan alussa Aleksandra on parikymppinen, lopussa päälle nelikymppinen. Tarinassa edetään välillä aika vauhdilla, sillä alun jälkeen, isän kuoltua,  hypätään vuosikymmen, pari  eteenpäin. Pojat Lou ja Oscar ovat perheellistyneet. Maat on jaettu kolmen vanhimman lapsen kesken. Nuorin poika Emil asuu Aleksandran kanssa ja opiskelee yliopistossa tullakseen lakimieheksi, mutta keskeyttää opinnot lähteäkseen kiertelemään maata. Bergsonin isän toive lapsista, jotka ei joudu riitaan keskenään ei toteudu, kun Carl LInstrum palaa Aleksandran vieraaksi ja tästä aletaan huhuta, että mies haluaa vain Aleksandran rikkaudet. Loun ja Oscarin mielestä omaisuuden hallinta kuuluu heille, eikä naisilla ole mitään affaarien kanssa. Mutta Aleksandra sanoo, että maat on jaettu ja hän vastaa omaisuudestaan. sen asiantilan voi ottaa selville lakimiehiltä, Pojat puhuvat kuitenkin Carlin kanssa, joka lähtee taas etsimään onneaan kultakentiltä ja Aleksandra jää yksin. 

Tarinaa viedään eteenpäin Aleksandran näkökulmasta, mutta muita tärkeitä hahmoja ovat paitsi hänen veljensä, erityisesti Emil, josta Aleksandra toivoo suuria, myös Ivar-niminen mies, jota kutsutaan "hullu Ivariksi". Ivar ei syö lihaa ja lukee Raamattua. Saa jonkinlaisia kohtauksia. Elää yksinään lammen rannalla. Aleksandra ottaa Ivarin luokseen asumaan ja pistää vastaan, kun vanhimmat pojat ovat sitä mieltä, että tämä pitäisi pistää hoitolaan, ennen kuin tämä sytyttää talon palamaan tai jotain vastaavaa. Ivarin ohella tarinan keskiössä on Frank Shabata ja hänen puolisonsa Marie. Marie on nuorena karannut luostarikoulusta, johon hänen isänsä on hänet laittanut ja mennyt naimisiin Frankin kanssa, joka ei kuitenkaan tunnu vuosien myötä oikein arvostavan Marieta eikä avioliitto ole oikein onnellinen. Seuraukset ovat traagiset, kun Aleksandra lähettää Emilin auttamaan Marieta tilan töissä. 

Englanninkieli tuotti aika ajoin hankaluuksia sanastoltaan, välillä tarinan ymmärsi hyvinkin ja lukeminen sujui jouhevasti. Traagisuudesta huolimatta pidin tarinasta. Tässä on kerronnallisista keinoista huolimatta syvällisyyttä ja maanläheisyyttä ja se kuva, mikä itselle muotoutui henkilöistä ja heidän luonteistaan ei välttämättä ollut sama kuin tarinan henkilöiden luonnehdinnat. Ajattelemisen aiheita tässä tarinassa kyllä löytyy. 

Tarina ajallinen miljöö:

Vuosilukuja ei tarinassa mainita, mutta teos alkaa sanoilla: kolmekymmentä vuotta sitten ... Teos on ilmestynyt alkujaan 1913, joten vähennyslaskun suoritettuaan saa vuosiluvuksi 1883. Uskoisin ajankuvan olen suht tuolloinen.

Paikallisuus:

Divine, Lincoln, Hanover

Lincoln on Nebraskan pääkaupunki ja Divinenkin ilmeisesti todellinen paikka alueella, mutta Hanoverista en tiedä, josko on kuvitteellinen kaupunki. Tosin Saksassahan on Hannover-niminen kaupunkin. Saksalaiseen ja ranskalaiseeen siirtolaisuuteen tarinassa myös törmää pohjoismaisen ja böömiläisen rinnalla. 

Kirjallisuusviitteitä: Frithjof Saga, Longfellow's verse, ballads and Golden Legend ja Spanih Student. 

Siirtolaisuussanastoa:

Bohemian. Kyseessä ei ole boheemi ihminen, vaan siirtolaisiin liittyvä termi, eli mistä päin he ovat tulleet. Vrt. Norvegian, Swedish. 

Puista ja niiden merkityksestä

Kun Marie, kysyy Emililtä, mitä uskontoa ruotsalaiset edustivat ennen kuin he olivat kristittyjä, Emil vastaa, että ei tiedä. Ehkä kuin saksalaiset. Marie kertoo, että 

The bohemians, you know, were tree worshippers before the missionaries came. Father ays the people in the mountains still do queer things, sometimes,   - they believe that trees bring good or bad luck.

Ja Marie vastaa Emilin kysymykseen, mitkä on onnellisia puita, että ei tiedä kaikkia, mutta yhden hän tietää, lehmuksen.

The old people in the mountains plant lindens to purify the forest, and to do away with the spells that come from old trees they say have lasted from heathen times. I'm a good Catholic, but I think I could get along with caring for trees if I had n't anything else.

Taikausko ja loitsut sikseen, mutta puiden merkitystä elämän ylläpitäjinä ei voine väheksyä. Samoin kuin ei maankaan. 

Lou and Oscar can't see these things, said Aleksandra suddenly. Suppose I do will my land to their children, what difference will that make? The land belongs to the future, Carl, that ¨'s the way it seems to me. How many of the names on the county clerk´s plat will be there in fifty years? I might as well try to will the sunset over there to my brother's children. We come and go, but the land is always here. And the people who love it and understand it are the people who own it - for a little while.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja 

Kirjametsä-haasteeni: mulperi- eli silkkiäispuu