Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha

 Lorna Cook

Surun ja onnen puutarha

Alkuteos: The Hidden Letters

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar, 2025

384.

Kansi: Timo Numminen

Saatu kustantajalta arvostelukappaleena 

Takakansitekstin määritelmä "riipaisevasta rakkaustarinasta ensimmäisen maailmansodan pauhussa pitää hyvin paikkansa". Itse odotin kansikuvan perusteella  ja hieman takakansikuvauksenkin perusteella  enemmän puutarhantuoksua ja luonnon voimauttavaa läsnäoloa tarinassa, mutta ei. Odotukset ja lukukokemus eivät oikein kohdanneet toisiaan. Ei sillä. Ei tämä ihan huonokaan lukukokemus ollut. Kartanoromantiikkaa ripauksella epäsovinnaisuutta yhdistettynä 1. maailmansodan uhkakuviin luo puitteet vahvalle rakkaustarinalle, joka ei ehkä ole kaikkein yksilöllisin, mutta ei aivan toisintokaan niistä monista rakkaustarinoista, joita kirjallisuus vilisee.

Tarinan keskiössä on yläluokkaisen perheen tytär Cordelia Carr-Lyon ja Isaac Leigh, joka on maisema-arkkitehti ja puutarhan muutoshommissa Cordelian isällä Pencallick Housessa. He ovat eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, vaikka itsenäisenä yrittäjänä Isaac ei oikein kuulu myöskään palvelijoihin. Cordelian perheeseen kuuluu paitsi vanhempia, isoveli Edwin ja pikkuveli Clive. Isaacilla on pikkuveli David. Muita tarinan kannalta oleellisia henkilöitä on Cordelian ystävät Millicent Trevelyan ja Tabitha Bowen.

Vielä naisen vauhtiakin enemmän miestä hämmästyttää se, miksi tämä juoksee ohi avojaloin kengät kädessä, niin että satiinisen aamutakin kermanväriset helmat huiskuvat paljaita sääriä vasten. Hän seuraa kulkua katseellaan kasvihuoneen seinustalta, kunnes nainen katoaa puutarhan perimmäisen puurivin välistä koristejärvelle. Nainen on vikkelä. Äänetön. Ja sitten tiessään. Pimeys puiden välissä on nielaissut hänet, ja Isaac räpäyttää silmiään kuin olisi herännyt unesta tai lumouksesta.

Alkuluku on dramatiikan ja huvittuneisuuden yhdistelmää, kun pikkuveljen vedätys saa Cordelian sukeltamaan päätäpahkaa järveen pelastamaan tätä ja tulee itse pelastetuksi. Rakkaus Cordelian ja Isaacin välillä syttyy, sehän on selvä, mutta tämän suhteen kerronta ja rakkauden heräämisessä edetään hienovaraisin liikkein. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvausta vuoroin Isaacin, vuoroin Cordelian näkökulmasta. Miljöö sijoittuu ensin yläluokkaiseen kartanoon Cornwallissa, myöhemmin siirrytään järviseudulle Rose Cottageen, pieneen maalaistaloon. Kerronnassa on paljon dialogia, vähemmän kuvauksellisuutta ja kerronnallista maalailua. Pääpaino on päähenkilöiden mielenmaisemassa, tunteissa. Kerronnassa on paljon ilmaa ja välillä siirrytään ajassa vauhdilla eteenpäin, ei vain päiviä, viikkoja, vaan kuukausia ja jopa vuosilla. 

Cordelian ja Isaacin rakkaus syvenee pikkuhiljaa. Mutta sodan uhka tuo omat varjonsa. Cordelia kiinnostuu puutarhanhoidosta ja syventyy äitinsä puutarhakirjoihin ja alkaa opiskella puutarhanhoitoa kartanon pääpuutarhurin Gilbertin johdolla. Cordelian ystävä Millicent antaa oman panoksensa sotaponnisteluihin ryhtymällä sairaanhoitajaksi.

Kokonaisuutena teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Cordelian ja Isaacin suhteen kehittymisestä, joka alkaa alkukesällä 1914 ja päättyy, kun Isaac lähtee sotimaan. 

Toinen osa koostuu kirjeistä, joita eri henkilöt lähettävät toisilleen. Näkökulma on paljolti Cordelian. Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 

Kolmas osio vuorottelee jälleen Cordelian ja Isaacin näkökulmilla.  Cordelia ja Isaac suunnittelevat salaista tapaamista ja vihille menoa, mutta Isaacia ei ilmestykään. Tässä vaiheessa Cordelia on nähnyt jonkinlaisen ennenäyn. (En voi olla ajattelematta yhtymäkohtaa Montgomeryn Pieneen runotyttöön).Cordelia vierailee ystävänsä Tabithan luona Rose Cottagessa ja hänen maailmansa järkkyy.   Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 1914/15.

Neljännessä osassa siirrytään ajallisesti vuosi eteenpäin, vuoteen 1916. Cordelia on asettunut asumaan ystävänsä Tabithan luokse Rose Cottageen, alkanut opiskella puutarhakurssilla, ja kun Tabitha kuolee, Rose karkaa Suffolkiin ja jälleen siirrytään ajassa huimasti eteenpäin, vuoteen 1918. Se, että välistä jätetään tapahtumia kertomatta on oleeellinen seikka tarinan juonen kannalta, mutta toisaalta hyvin hämmentävää ja luo, ainakin minulle lukijana hieman uskottavuus- ja loogisuuskysymyksiä. 

Teoksen suomalainen nimi Surun ja onnen puutarha kuvaa hyvin tarinan traagista, kitkeränsuloista luonnetta, kun taas alkuperäisteoksen nimi, The Hiden letters, tuo esiin tarinan etenemisen kannalta oleellisimman puolen: niiden kirjeiden merkityksen, jotka eivät ole saavuttaneet saajiaan.

Surun ja onnen puutarha ei rakkaustarinasta huolimatta ole romantiikalla höystettyä höttöä. Loppua kohden tarina saa lisäkierroksia alun ollessa vienommassa liikkeessä. Yllätysmomentiltakaan ei vältytä ja tässä suhteessa jään hieman mietteliääksi. En voi välttyä ajatukselta, että loppupuolella tarinaa kirjailija on joutunut miettimään, mihin suuntaa tarinaa veisi, kerronnassa on vaihe, joka jää, ainakin omassa lukukokemuksessa vähän löysäksi ja epäoleelliseksi. 

Brittiläisen luokkayhteiskunnan elämä tulee hyvin esille ja muutamat pienet yksityiskohdat tuovat 1. maailmansodan ajan, jos ei erityisen hyvin, niin jollain tavalla kuitenkin esille. Ei ehkä ole niin helppoa nykyajan valossa kuvata 1900-luvun alkukymmenien ajallista ilmapiiriä. Ajankuva jääkin  kerronnassa taustalle. Kerronta on kirjakielistä ja ilmaisulliset eroavaisuudet niisä kirjeissä, joita henkilöt toisilleen lähettävät eivät juurikaan tule esille. Tästä syystä samaistuminen henkilöihin ja heistä "otteen" saaminen jää hieman vajaaksi. Henkilöiden persoonallisuudet nousevat parhaiten esille Cordeliassa ja Tabithassa, jonka vanhemmat, niin sivujuonteena kuin ovatkin jättävät kalsean vaikutelman.

Lorna Cookin kirjoista pidän edelleen parhaimpana hänen teostaan Ystävät, rakastavaiset, viholliset. Surun ja Onnen puutarha ei yltänyt omassa lukukokemuksessani samalle tasolle koskettavuudessaan, vaikka koskettavahan tämäkin tarina on. En kuitenkaan lainkaan epäile, etteikö joku toinen lukija vallan ihastuisi tähän tarinaan. Jos kaipaa rakkautta, hyvää mieltä ja hieman tragediaa sekaan, niin tätä voi suositella. Parasta tarinassa on sen hienovarainen kerronta. 

Ja erityisesti, jos pidät Bronten kotiopettajattaren romaanista, niin vaikka teokset ovat hyvinkin erilaiset niin tyyliltään kuin juoneltaan, niin itse en voinut välttäää ajatusta, että jotain yhteistä teoksissa kuitenkin on. 

Suomennos on sujuvaa, hyvää suomenkieltä, kuitenkin hieman hämmentää, kun näkee silmissään tilanteen, jossa "Cordelia kävelee teetarjottimelle". 

Muualla blogeissa:

Kirjasähkökäyrä:  Rakkautta sodan mielettömyydessä

Kirjojen kuisketta:  Ihasttuva lukukomus, jossa tunteiden syvyys kosketti

Jalmari Vaula: Pitkä pakomatka

 

Jalmari Vaula

Pitkä pakomatka

Kuva ja Sana, 1945

104 s.

Kansikuvitus ilm. Eeli Jaatinen

Murtunut kuusi makasi maassa aivan aidan vieressä. Se oli ollut aikoinaan suuri ja juhlallinen puu. Mutta ajan hammas oli syönyt sen sydämen, tikka oli laatinut siihen pesänsä, tiainen oli sen jälkeen kasvattanut kahdet poikaset sen ontossa onkalossa ja sadoittain puutoukkia oli kaivanut ytimen aukkojaan täpösen täyteen. Kun sitten suuret tuulet tulivat ja metsä ympärillä huokui ja humisi, mursi myrsky sen rungon keskelstä kahtia, halkaisi tyven kuin lahon aidaksen ja viskasi latvuksen vesakkoon aidan viereen. Tämä oli tapahtunut sydänkesällä, heinänteon aikaan. Siksi olivatkin oksat vielä aivan vihreät, ain joku ruskettunut lehvä seillä täällä juorusi jo kuitenkin kaiken katoavaisuudesta. Verraton piilopaikka metsäneläimille tuo latvus! Kelpasipa sen suojissa jäniksenkin ottaa ettoneensa ja ruskeapilkullisen koppelon pyöräyttää kuusi munaa sammaleisen pesänsä pohjalle. 

Ensimmäinen luku tässä tarinassa on kuin eri tarVaulinasta, mutta niin vain sillä kuitenkin on merkitystä. Ei sitä turhan päiten ole johdannoksi laitettu. Tarinan jatkuu, kun nuori, rikollisille teille joutunut nuori mies, punapää-Risto karkaa vankilasta ja kurkistaa tuon murtokuusen alta, pälyillen pelokkaana ympärilleen. Risto on vasta poikanen, karun lapsuuden omaava nuori, joka on pakomatkalla iskettyään vartijan. Nyt hän pelkää, että hänestä kaiken lisäksi on tullut murhaaja.

Pitkä pakomatka on kristillistä kirjallisuutta, jossa Jumalan sanan vaikutus yhdessä erämaiden ja luonnon tervehdyttävissä oloissa muuttaa nuoren ihmisen elämän. Ristoa ajetaan takaa halki Suomen, aina Lapin perukoille ja Ruijan rantamille, jossa Risto pestautuu kalastuslaivalle. Tässä vaiheessa kerrontaan tulee sanastollista paikallisväriä, kun puhutaan juksaamisesta, otringista, paarusta ja höösmannista monista muista puhumattakaan. Hieman on kerronnassa myös hyperbolistista otetta, kun kuvataan kissakalaa, joka "herää kuolleistakin". 

Ruijan rantamilla Risto tekee lopullisen päätöksen kohdata totuuden teoistaan. Pakomatkallaan Risto on tavannut muun muassa Hallatunturilla asuvan erakon, joka on auttanut Ristoa antamatta tätä ilmi. Paluumatkalla Risto tapaa erakon uudelleen ja saa kuulla, ettei hän sentään mikään murhamies ole. Vartija on selvinnyt saamastaan iskusta. 

Ihan vänkä, poikien seikkailutarina, jossa joudutaan taistelemaan ei vain karhuja ja susia vastaan, vaan myös omia sisäisiä otteluja. Teos on tietysti jo iäkäs, kerronnallisesti väljää. Dialogia on jonkin verran, kuvauksellisuuteen ja tapahtumiin olisi ehkä voinut syventyä tarkemminkin. Kristillinen sanoma on selkeä, muun muassa psalmeja lainataan. Ote ei kuitenkaan ole tuomitsevaa eikä sormella osoittelevaa. Mielenkiintoista tarinassa on Riston kohtaamisissa hyväsydämisissä ihmisissä, jotka eivät anna Ristoa ilmi, vaan auttavat tätä syystä tai toisesta eteenpäin. Värikkäämmäksi kuvaus muuttuu Jäämeren rantamilla juuri sanastonsa takia. Jonkinlainen paino- tai ajatusvirhe sanastossa tulee kuitenkin esille, kun puhutaan mereen hukkuneista sieluista, jotka mainitaan ensin merihaukkoina ja merihaukkana sana selitetään. Jatkossa kuitenkin puhutaan meriraukoista.  

Jalmari Vaula on itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ammatiltaan opettajana toimineelta kirjailijalta on ilmestynyt myös muita luontoon vahvasti liittyviä teoksia, joihin mielelläni tutustuisin. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kasvutarina

 

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga

Kastanjapuu

Alkuteos: La Sangre 

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY, 1955 

  

 

Selittämätön surumielisyys valtasi minut, ehkäpä siksi, että vielä äsken oli mahlani juossut hehkuvampana kuin kuumuus, jonka ihmisten käyttämä tuli antaa, samankaltaisena kuin salama, kun se välähtää ylhäällä ja lehteni näkevät. Äsken, keväällä mahlani - vereksi sitä ihmisessä sanotaan - juossut nopeamin kuin puro Linnan puutarhassa, kiivaammin kuin vesi pesualtaan vedennostopyörässä.

Elena Quirogan Kastanjapuu on kerronnaltaan hyvin erikoislaatuinen teos. Kertoja on  kastanjapuu, joka seuraa vanhan Linnan pihamaalla linnanpihan ja erityisen tornihuoneen elämää läpi sukupolvien. Kertojaratkaisu ei mielestäni ole täysin uskottava, mutta mielenkiintoisen näkökulman se tuo.  Ihmisten vaikutus puuhun ja puun vaikutus, merkitys asukkaisiin on vaihtelevaa ja verrannollista. Täysin kronologista kerronta ei kuitenkaan ole. Sukupolvet ja aika-aspekti hyppelehtivät kerronnassa, vaikka ajallisesti kerronta eteneekin sukupolvesta toiseen.

Ajankuva on lukiessani hieman hakusalla. Kerronnan edetessä asia kuitenkin selkenee. Vuodet vierivät 1900-luvun molemmin puolin. Koska minulla ei ollut tietoa kirjailijasta, muuta kuin, että hän oli espanjankielinen, mietin myös mihin miljööseen tämä sijoittuu. Jossain vaiheessa mainitaan espanjalainen kaupunki Madrid, mikä valaisee asiaa, mutta missä päin Espanjaa ollaan, ei mainita. Mainitaan vain meren läheisyys. Se, että ympäristöä ei suuremmin kuvata on tietenkin ymmärrettävää. Kastanjapuu kertojana ei ole kaikkitietävä. Merkittävää kerronnassa on se, mikä yhdistää puun ja ihmisen: toisinsanoen puunmahla - ihmisveri luo puitteet kerronnalle. Kastanjapuu kertojana ei vie tarinaa syvälle tapahtumiin, kerronta ei ole mitenkään seikkaperäistä, silti teoksessa on vahvuutta ja koskettavuutta. Teoksessa liikutaan aika paljon tunnetasolla. Suonissa virtaava veri yhdistää sukupolvet, mutta kunkin yksilön intohimot ja luonne ovat omanlaisiaan perimästä huolimatta.  

Mennäkseni näihin sukupolviin, niin tarina alkaa Amadorista ja hänen vaimostaan Maria Ferdandasta. Amador on merimies ja merille hän aina välillä lähtee. Amadorin ja Maria Fernandan suhde on traaginen ja palveluskunnan puheissa siihen liittyy myös sukupolviin vaikuttava väärinkäsitys. 

Seuraava sukupolvi on Amadorin tytär Amalia, joka avioituu nuorena sukulaisen (?) Efrenin kanssa. Amalia on perinyt isänsä rajun luonteen ja ristiriidoilta ei vältytä tässäkään liitossa. 

Kolmas sukupolvi on Amalian ja Efrenin lapset, joita on kolme: Xavier, Gertrudis ja Jacoba. Gertrudis avioituu serkkunsa Tridinadin kanssa, Jacoba menee luostariin ja Xavier tekee kohtalokkaan teon, jonka vuoksi sulkeutuu Linnaan avioituen myös serkkunsa Doloresin kanssa. Tässä vaiheessa tarinaan tulee lisää jännitettä ja traagisuutta. Kastanjapuun luonnehdinta Doloresista on ristiriitainen, mutta hyvin merkittävä.

Neljäs sukupolvi on Xavierin ja Doloresin poika Pastor. Xavierilla on myös avioton poika palvelustyttö Justinan kanssa; Vicente, joka hoitaa puutarhaa ja jonka suhde Xavieriin luo jännitteitä tarinaan. Vicente edustaa tarinan luonnekartassa hyvyyttä, jos kohta hänelläkin verenvikansa on.

Viides sukupolvi on Pastorin ja hänen vaimonsa Angelesin poika Lorenzo, jonka rakkaus Kastantajapuuhun saa tarinan dramaattiseen päätökseen. 

Kaiken kaikkiaan Quirogan Kastanjapuu, oli vaikuttava lukukokemus puutteistaan huolimatta. Kertojaratkaisu tuo mieleeni aiemmin lukemani Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -teoksen, jossa toisena kertojana oli viikunapuu. Erikoinen kertojaratkaisu joka ei liene kovinkaan yleinen. Mietinkin, olisiko tämän teoksen vaikuttavuus parantunut tai huonontunut jos kertojaratkaisu olisi ollut jokin muu kuin Kastanjapuu. Ehkä tarinasta olisi tullut enempi tarinallinen kuin mitä se nyt oli pääpainon ollessa verenperinnössä. Tältä osin alkukielinen nimi La Sangria on kuvaavampi kuin suomenkielinen nimi, vaikka ei voi kieltääkään, etteikö tämä olisi myös Kastanjapuun elämäntarina siinä missä sukupolvitarinakin.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Kirjametsä-haaste Kastanjapuu 

Muualla blogeissa:

Tarukirja:  

Inger Brattström: Erilainen

Inger Brattström

Erilainen

Alkuteos: Åsneprinsen

Suomentanut Salla Hirvinen

Kansi: Kerstin Thorwall-Engström

Otava, 1969 

 

 

 

Inger Brattströmin 

Erilainen tai Aasiprinssi, kuten alkuperäisteoksen nimi sanatarkasti suomennettuna tarkoittaa, on erilainen nuortenkirja. Teos kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -sarjaan ja kerronnallisesti on hyvin psykologinen teos. Itse luonnehtisin tätä hyvin ruotsalaiseksi teokseksi, vaikka suomennosta mietinkin sanan suojeluskunta kohdalla. Sana ei ainakaan viittaa 60-luvun Suomeen, sillä täällähän kyseinen yhdistys oli lakkautettu, mutta entä Ruotsissa? Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan poliittinen teos, vaikka tuo yksi sana suomalaisessa ilmapiirissä saattaakin sitä olla.

No siis, tämä tarina on siis psykologinen nuortenkirja, jossa on yhteiskunnallinen ja sosiologinen ote. Miljöö sijoittuu koululaismaailmaan. Teoksen päähenkilö on Stella, suosittu luokkalaistensa seurassa. Stellaa kuvataan "kiintotähdeksi", johon kaikki luovat ihailevia katseita. Stellan isä on  sosiologi.

Stella oli nähnyt sen eräässä isän kirjassa. Se oli ihan lottopelin näköinen, siinä oli pyöreitä palloja ja niiden välillä suoria viivoja. Se oli kaaviokuva ryhmän sosiologiasta yksilöitten keskinäisistä suhteista, vaikutuksista toisiin ja yhteenliittymistä.

Stella piirtää kaavion omasta luokkayhteisöstään, johon kuuluu Barbro, Sten, Göran, Pelle, Maj, Camilla, Krister ja Niklas. Niklas on luokan erilainen nuori, Kristerkin hieman sivussa, yksinäinen susi. Niklaksella on epilepsia. Hän ei ole komea. Niklas on muiden lailla kiinnostunut Stellasta. Stella taas pelkää Niklasta. Ei osaa suhtautua tähän. Ei näe tämän sisälle vaan vain ulkokuoren, toisin kuin Krister, jonka suhde Niklakseen on reilun toverillinen. Kerronnallisesti tämä teos koostuu Stellan mielenliikkeistä, ristiriidoista, syyllisyydestä, pohdiskeluista. Teos alkaa yllättävästi: Heti alussa kerrotaan, että Niklas on kuollut. Millä tavalla Niklas vaikutti nuorten keskinäisissä suhteissa? Stella saa todeta tapahtumien myötä, että Niklas oli jengin koossapitävä voima. Kun Niklasta ei enää ollut, jengi hajosi, suhteet muuttuivat. Stella ja Kristerin suhde syveni, suhde Göraniin, jonka kanssa Stella aiemmin seurusteli, pieneni. 

Teoksen alkuperäisnimi Aasiprinssi liittyy Stellan lapsuuden satuun. Teoksessa viitataan Grimmiin, mutta itse en ole tällaisesta sadusta kuullut, enkä äkkiseltään löytänyt googlaamallakaan mitään aiheeseen liittyvää. Satu kuningattaresta, joka lapsen sijasta synnyttäisi aasin kuulostaa karmealta. Symboliikka on vahva. Kuten hyvissä saduissa loppu on kuitenkin onnellinen. Vanhan sadun Aasiprinssi muuttui ihmiseksi, nuorten todellisuusmaailmassa nuoret muuttuivat - kasvoivat ja kehittyivät. 

Etsiessäni tietoa kirjailijasta, löysin tiedon, että Inger Brattström on yhtä kuin Lisa Högelin, jonka Tallholman Kirsti -teoksessa on myös löydettävissä vahva psykologinen ote, vaikka Högelinin nimellä kirjoitettu teos onkin luonteeltaan hyvin toisenlainen, enempi tarinallinen. Kyllähän tässä Erilaisessakin tapahtumia on, mutta enemmän kerronta liikkuu ajatuksen tasolla kuin tapahtumissa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 1: Kirjaan liittyy pelko tai fobia

 

 

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä!

 

Lorna Cook

Tanssi sodan näyttämöllä 

Alkuteos: The Dressmaker's Secret

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar,  2022

428 s.

Kansi: Timo Numminen 

Tanssi sodannäyttämöllä on kahden aikatason tarina, jonka keskiössä on muotimaailman legenda Coco Chanell, jonka natsimenneisyydestä kumpuava tarina on kuitenkin historiallista fiktiota, se tarkoittaa että tarinassa on totta toinen puoli, mutta ... kuinka autenttista kerronta on, onkin sitten toinen juttu. 

Tarinan toinen aikataso on sotavuodet 1940-luvun Pariisissa, saksalaismiehityksen alla. Coco elää loisteliasta elämää Ritzissä natsimiehittäjien seurassa. Tarinaa viedään kuitenkin eteenpäin Cocon assistentin Adelen kautta. Toinen aikataso on nykyajassa, jossa isoäitinsä Adelen sodanaikaista elämää pohtii Adelen tyttärentytär Chloe, joka avioeron jälkeen on saanut väliaikaisen työn pariisilaisessa vintage-puodissa. Coco Chanell on siis samaan aikaan sivuhenkilö, jonka varaan tarina kuitenkin rakentuu, vaikka näennäisesti seurataankin Adelen vaiheita.

Pidin paljon Lorna Cookin aiemmasta teoksesta Ystävät, rakastavaiset, viholliset joten sen perusteella tähänkin teokseen tartuin. Tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt samalla lailla. Ehkä se on tuo faktan ja fiktion välinen juopa, mikä sen saa aikaan. Yksityiskohdat historiallisuuden osalta ovat varmaankin asiakirjoihin ja lähteisiin perustuvia, eikä tässä suuremmin repostellakaan, mutta kun kuitenkin todelliseen henkilöön liitetään fiktiivisiä hahmoja pistää se hieman mietteliääksi. Ei sillä, tässä oli pieniä yksityiskohtia jotka eivät vedonneet minuun, ja juonen etenemisen kannalta yksioikoisuutta ja mutkat suoriksi -aukkoja, jotka tosin hyvin näppärästi ja hieman yllättävästikin lopussa täytettiin. 

Sodan luonne, raadollisuus vaikka onkin läsnä jää taka-alalle ja tulee esille vain pienin viittein. Syyllisyyttä, kostonoikeutta, laumasieluisuuden vaikutukset nousevat esille loppua kohden, mutta ohitetaan nekin ilman syvällisempää otetta. Kokonaisuus tuo kuitenkin hyvin esille sodan traumat ja seikat, jotka ovat kuin veteen heitettyjä kiviä, joiden aiheuttama aaltoliike kantaa aina tähän päivään. 

"Kaikki tämä...", Etienne sanoi. "Tässä kaikki, mitä on jäljellä sota-ajan häpeästämme. Minulla ei muuten sitten ole mitään epätervettä pakkomiellettä näihin asioihin", hän hymähti ironisesti. "On vain tervettä välillä muistaa, millaista oli ennen ja mikä onni on elää kärsimättä niitä kauheuksia. Tuo oli visuaalinen muistutus ajasta, josta ei ole visuaalisuutta liiemmin jäljellä. Ranska kärsi sodan aikana niin paljon, että yhteistoimintaa tehneet ja natsien sympatisoijat yksinkertaisesti ..." Hän äännähti. "Viuh! Unohdettiin, sivuutettiin. Menneisyys lakaistiin maton alle. Ranskaa kannustettiin jatkamaan elämää eteenpäin, keräämään rippeet ja tekemään parhaansa sen varassa. --- --- jokin vaihe sodasta suodattuu heidän elämäänsä, tihkuu sukupolvelta seuraavalle ja tekee heistä sen, mitä he ovat."

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 3.   Kirjassa käydään museossa (Louvren taidemuseo) 

Muualla blogeissa:

Kirjojen kuisketta:  Mukaansatempaava historiallinen lukuromaani. Menneisyyden ja nykyisyyden taitavaa yhdistämistä.

Kirjarouvan elämää: Osittaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tositapahtumiin perustuvaa, kirjailija osaa  yhdistää hyvin faktan ja fiktion. Helppolukuinen ja viihdyttävä tarina.

 

Bertil Cleve: Teuira!

 Bertil Cleve

Teuira - Etelämeren poika

Alkuteos:

Suomentanut Salme Sadeniemi

Otava, 1937

220 s 

 

Tage seisoi nojaten laivan kaiteeseen. Aluksen nimi oli Vaita, ja sen omisti eräs tahitilainen laivanvarustaja, Mac Donald nimeltään. Tropiikin aurinko oli polttanut melkein valkeaksi Tagen jo luonnostaankin pellavanvärisen tukan, joka tavan takaa valahti hänen otsalleen. Hänen vaaleansiniset silmänsä ahmivat innokkaasti vedenalaisen satumaailman elämää siron kauppakuunarin hiljalleen soluessa yli kristallinkirkkaan veden. 

Näin alkaa tämä, lähinnä kai pojille suunnattu, vanha seikkailukertomus. Tage on ruotsalainen poika, joka isänsä tohtori Gernerin kanssa on matkalla Papeeteen. Luettuani ensimmäistä lukua, ajattelin jo jättää kirjan kesken turhautuneena, koska kerronta oli niin epäuskottavaa. Tage näkee meressä doradon, kultamakrillin. 

- E, tane sanoi hän. - Ottaa kiinni dorado?

- Yes, very well, vastasi Tage ja hymyili hänkin.

- Catch him. Pyydystä se. Will you help me, Tapu?

Eikä aikaakaan, kun Tapu, Fidziläinen merimies hankkii välineet ja alkaa vedellä kaloja. No, ei siinä mitään, mutta sitten Tage ottaa ongen ja aikansa yritettyään saakin kalan koukkuun. Tage on pulassa voimakkaan kalan kanssa ja sitoo pitkän siiman vyötärönsä ympärille, mutta putoaa mereen. 

Kun tilannetta ajattelee, poika on meressä ja yrittää pysyä pinnalla, lannistaa kalan, miten mahtaisi todellisuudessa käydä? Minun nähdäkseni kala ui poispäin vetäen poikaa perässään. Köydenvetotilanne kalan kanssa meressä ei oikein ole uskottavaa. Ja kun tähän tilanteeseen vielä lisätään haiden kerääntyminen ympärille, niin kerronnan uskottavuus lyö hurjempia laineita kuin meri sinällään.

No, Tage pelastuu ja nostetaan laivaan, jota vastaan on jo soudettu rannalta. Tage tutustuu tahilaiseen nuorukaiseen Teuiraan, joka on osaltaan ollut pelastamassa häntä ja jatkossa he joutuvat yhdesä keskelle uutta seikkailua, kun lähtevät pyydystämään patuita ja trooppinen myrsky yllättää heidät. Tage ja Teuira selviytyvät asumattomalle saarelle. 

 - Kuule, Teuira! Muutamia vuosia sitten minä luin erään hyvin jännittävän kirjan, jonka nimi oli Robinson Crusoe. Hänen laivansa haaksirikkoutui jossain Etelä-Amerikan rannikolla, ja hän ajatui hylynkappaleella asumattoman saaren rantaan. Sen saaren nimi oli Juan Fernandes. Se kirja muuten on hirmuisen kuuluisa yli koko maailman. Minä luulen sitä paitsi, että siinä kerrotaan tositapauksesta, sillä se on kirjoitettu jonkun skotlantilaisen, Selkirk-nimisen merimiehen muistiinpanojen mukaan.  

Eräänlainen robinsodi-tarina siis tämäkin. Saarelle ilmaantuu myrskyn mukana kaksi tiedemiestä, englantilainen Crosby ja tanskalainen Jörgen, jotka ovat olleet tutkimassa statosfääriä kuumailmapallolla. Tämä kuumailmapallon kuvauskin on vähän erikoinen ilmatiiviineen lasihytteineen. 

Ennen tutkijoiden saapumista pojat ovat löytäneet vanhan mökin rauniot, mökin, jossa on aikoinaan asunut hollantilainen taidemaalari Pieter Van Delt, jonka kadonneiden maalausten arvoitus myös seikkailun lomassa ratkeaa.

Jos ei ota muutamia, hieman epäuskottavia kuvauksia huomioon, on tämä ihan sujuvasti kerrottu tarina seikkailunnälkäisille lukijoille. Kerronta on kaikkitietävää, sisältäen mukavasti paikallisväriä. Joitakin asioita minun täytyi hieman googlailla, kuteni viittaus hitialaiseen Tirau Taneen. Hitia-nimisestä seudusta kun ei ole tietoakaan eikä löytänyt googlekaan. Tämähän on sinällään fiktiivinen tarina, jos tahitin ja etelämeren saariston kieli ja kulttuuri luovat autenttisuutta. Tämä tuli todistetuksi, kun googlasin tämän:

Polynesialainen pöytärukous: Atua inia i te rai, ha maitai faatu maa am na taato tino (Jumala, joka olet taivaassa, anna meidän ruumiimme käyttää hyväkseen se ruoka, jonka syömme)

Googlekäännös tahistista oli: Jumala taivaassa, anna hyvää ruokaa koko ruumiilleni. mikä mielestäni onkin onnistuneempi käännös kuin kirjakielinen suomennos, mutta mene ja tiedä, kuinka monitahoisempi ilmaisullisesti alkuperäinen mahtaisi olla.

Mitä tulee tapoihin ja kulttuuriin, niin en niin ihastunut ollut niihin viittauksiin kannibalismista (tämä ei ehkä ihan herkille lapsille ole suositeltava) tai alkuperäiskansan henkimaailman todellisuuksista, oli ne sitten uskottavia tai ei. 

Mikä on hieman mietityttävää myös on maininta paikasta, jossa kasvoi "ananas- ja sitruunapuita". Sitruunathan kyllä kasvavat puissa, mutta ananakset eivät kasva puissa vaan maassa ja hedelmä itsessään on ehkä hieman puumainen. 

Mikä myös jäi mietityttämään on kuvaus kalasta, jota kutsutiin meripiruksi ja jonka pyrstön haarojen väli olisi niinkin huimat kuin 8 metriä.  

Hieman siis totuudellista ja hieman väritettyä sanoisin tästä tarinasta. Ajan patinaa ja asenteita teoksessa hieman löytyy suhteessa eri kansallisuuksiin. Ei tämä kokonaisuudessaan ihan kehno tarina ollut, jos kohta olisi voinut olla hieman parempikin. Kansikuva, jonka tekijästä ei ole tietoa on mielestäni upea.  

 

Tällä teoksella aloitan Ninnin kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Tosin haaste julistettiin vasta nyt, joten en tiedä, jos tähän hyväksytään vain tästä päivästä aloitetut merelliset kirjat. No, ehkä niitä merellisiä kirjoja vielä tulee jatkossakin vastaan. Olkoon nyt vinkkaamassa kivasta haasteesta kuitenkin. 
 

Maailman valloitus kirjallisesti: Tahiti (Ranskan Polynesia) 

Helmet 2025 kohta 35: Kirjan nimessä on sana "mies" tai "poika" tai niiden taivutusmuoto 

Elina Annola: Luopuneet!

 Elina Annola

 Luopuneet

Teos, 2024

330 + 5 s  

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Meidän kotimme on siellä, missä milloinkin toinen odottaa, siellä on meidän kotimme missä milloinkin heräämme sydämen ääniin. - Pentti Saarikoski & Mia Berner teoksessa Ja meille jäi kiireetön ilta - Kvällen gör sig ingen brådska

Elina Annolan lainaama teksti kuvaa hyvin teoksen luonnetta, teemaa: Luopuneet on tarina kodista ja kodin rakentamisesta, perheestä ja sydämen liikkeistä. 

Kirjastoreissulla silmiin osuivat kauniit kannet. Eihän näin kauniissa kansissa voi olla kuin ihana tarina? Eihän! Niin ajattelin. No, tarina on koskettava, mutta ... onko tarina kaunis? Ei. Tämä ei ole romanttinen tarina , kuten kansista voisi päätellä. Tämä on tarina nuoren uusioperheen tarina. Selviytymistarina, kun koti, jota oli tarkoitus yhdessä rakentaa hajoaa palanen kerrallaan. Kauneus löytyy sieltä, missä sydän saa levon. 

Tarinan päähenkilö on Anniina, joka on kotoisin Pohjanmaalta, elänyt nuoruutensa ja opiskeluvuodet Turussa. Anniina tapaa Leevin, joka on eronnut ja jolla on muutaman vuoden ikäinen tytär, Milja. Milja on vuorottain isällään ja äidillään. Anniina muuttaa Helsinkiin, yhteen Leevin kanssa. Muutto "omasta kaupungista" Turusta täysin toisenlaiseen kaupunkiin, Helsinkiin luo oman haikeutensa. Toinen haikeus liittyy äitiyteen. Anniina toivoo tulevansa äidiksi. Paitsi äitiyttä Luopuneet on tarina homeongelmasta. Anniina ja Leevi ostavat kerrostaloasunnon ja alkavat rakentaa omaa kotia, kunnes Annniina sairastuu jatkuviin poskiontelotulehduksiin. Anniinan koirakin alkaa oirehtia. Kaiken kukkuraksi Anniina saa keskenmenon, kun hän vihdoin alkaa odottaa. Ei siinä kylliksi murhetta. Pian nuoripari on keskellä riitaisaa tilannetta, jossa taloyhtiön vastaava pistää kapuloista rattaisiin. Tutkimukset viivästyvät, remontti viivästyy ja taloyhtiössä mennään siitä, missä "aita on matalin". 

Anniinan minäkerronan lisäksi tarinaa kuljetetaan eteenpäin asunnossa aeimmin eläneen perheen myötä, joka on kaikkitetävää kerrontaa Vienon näkökulmasta. Vieno on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä, avioituu Kallen kanssa, joka traumatioisutuu sodassa. Liisasta, perheen tyttärestä tulee Anniinan naapuri. Nämä kaksi näkökulmat ovat aluksi erillisiä, mutta sukupolvikokemukset yhdistyvät lopulta kerrostalohuoneiston historiaksi. 

Luopuneet on hienosti kerrottu tarina, jonka kieli on kaunista, miltei runollista, erityisesti Anniinan näkökulmasta kerrottu. Tunnemaailmaltaan herkää ja hienosti sanoitettua, ilmavaa kerrontaa. En tiedä, mistä johtuu, mutta minulle tulee mieleen lukiessani, mahtaisiko kirjoittajalla olla lestadiolainen tausta, sillä tarinassa ei ole mitään uskonnollista, enkä ole kirjailijalta lukenut mitään aiemmin. Kerronnaltaan tämä on tavallista perhearkea toiveineen ja pettymyksineen, kasvua toiveiden ja todellisuuden ristipaineissa.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin, Elina Annola: Luopuneet (kirjasta löytyy pieni viittaus muumeihin)  

Muualla sanoitettua:

Kirjakaapin kummitus;  "Ihastuttava romaani, jossa suru ja toivo asettuvat luontevasti rinnakkain."

Annelin lukuvinkit:  Teoksesta löytää surumielistä runollisuutta ja pohjanmaalaista särmää sekä hienovaraista realismia 

 

Axel Hambraeus: Uddarbon pappi!

Kuvakaappaus: Svensk filmdatabas

 

Axel Hambraeus

Uddabrbon pappi - Laulu ystävästä

Prästen i Uddarbo

Suomentanut Margareta Lehtonen

WSOY,  1957 (6. painos)

299 + 2 s.

Sunnuntaiaamu oli suloinen. Kaikkien Tukholman kirkonkellojen kaiku kiiri avaruuteen, kun pieni saaristolaiva mennä tuprutti Kastelhoma leikkilinnoituksen ohi. Graniittikummut heloittivat sinipunervina kesän raikasta vehreyttä vasten. Kauniit rantahuvilat kylpivät aamuauringossa, lokit liitelivät ilmassa ja valkoveneet vedessä. Saaristolaiva oli täynnä ihmisiä. 

Kauimpana keulassa seisoi yksinäinen mies mustaan lievetakkiin pukeutuneena. Hän oli avopäin ja hänen harva punainen tukkansa kihartui suolaveden raikkaista pärskeistä. Hän katsoi herkeämättä eteenpäin kuin olisi pelännyt kääntää päätään ja näyttää kasvojaan, jotka eivät olleet kauniit.

Mies on Gustaf Ömark, pienen saaristolaisyhdyskunnan, Allerön lähetystalon uusi pastori, joka oli

Niin, hän on niin ruma, että häntä voi sanoa kauniiksi, kuiskasi toinen vastaan. Neitoset painoivat päänsä yhteen ja tirskuivat.

Ei hän koulutukseltaan ollut kuin saarnamies, taustaltaan tukkimies, uittohommissa isänsä menettänyt kansanmies, ja Allerön yhdyskunta, johon hän oli tullut, oli vapaakirkollinen yhdyskunta. Pastori Ömark on hieman erikoinen persoona, kansanmies, joka tulkitsee Raamattua omalla tavallaan ja hoitaa virkaansa omalla tyylillään etsien totuutta rakkaudessa, kunnes kaatuu taintuneena maahan. Ömarkilla on sydänvika. Oltuaan jonkin aikaa Allerössä Ömark kertoo että hänen täytyy lähteä. 

"Voihan olla, että hän on kuullut väärin ajatellessaan Jumalan kutsuneen hänet papksi."  

Ömark on saanut pienen perinnön ja lähtee Amerikkaan. Siellä hän sattumalta pääsee töihin ruotsalaiseen siirtokuntaan, joka odottanut ruotsalaista pastori Ågrenia, joka ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta saapunut. Ensin Ömarkin täytyy kuitenkin oppia amerikkaa ja siihen hän saa apua hänet hoiviinsa ottaneelta Andersonilta ja tämän tenavilta. Amerikassa Ömark hankkiutuu metsätöihin saarnahomman ohessa, ja näkee kirkossa ruskeasilmäisen valkopukuisen naisen, joka on kuin enkeli  ja Ömark joutuu pohtimaan jumalasuhdettaan, jonka kokee vaarantuneen, kun hän ei saa mielestään tuota naista, jonka kerrotaan olevan kotoisin Ruotsin Taalainmaalta, Uddarbosta.  Ömark jättää metsäkämpän ja palaa Ruotsiin.

Palattuaan Ruotsiin hän ottaa yhteyttä Itä-Göötanmaalla hiippakunnan piispaan pyytäen erivapautusta ryhtyäkseen papiksi. Piispa järjestää Ömarkin Uppsalaan opiskelemaan mm. kreikkaa. Johanneksen evankeliumista ja sen alkuteksistä tuleee Ömarkille ohjenuora. Sana muuttuu lihaksi ömarkilaiseen tapaan. 

Ömark selviää opinnoistaan omalla tavallaan ja tutustuu siinä sivussa paikkakunnan ihmisiin, muun muassa erääseen nuoreen vammaiseen naiseen, jota ja jonka perhettä Ömark haluaa auttaa. Lopulta Ömark vihitään papiksi omanlaisin seremonioin ja kuulusteluin ja saa paikan Uddarbossa ja laittaa sielläkin asiat mallilleen omaan omintakeiseen tyyliinsä. Uddarbossa Ömark tapaa uudelleeen valkopukuisen naisen Hannan, josta tulee talaoudenhoitaja hänen ja kahden muun vanhanpojan talouteen, kunnes Ömark lähetetään Norjan rajalle, Vassbäckeniin.

 Vassbåckenissä Ömark ottaa heti alkuun hoteisiinsa nuoren tytön Inger Höjenin, joka ei uskalla mennä kotiin (vanhemmat ovat adventisteja) mutta ei ole "iloisen näköinen" siinä parakissakaan, jonne Ömark on matkan varrella poikennut syömään. Tyttö on huonoissa vaatteissa eikä korttia pelaava miesjoukkokaan luo turvallista tunnetta.

Vassbåckenissa Ömark asettuu aloilleen ja alkaa hoitaa tointaan tuttuun tyyliinsä. Hän hankkii itselleen osamaksulla Nordisk Familjebokin, jota lukee osa kerrallaan päiviensä iloksi ja meneen naimisiin Hannan, tuon taalainmaalaisen tytön kanssa. Elämä asettuu uomiinsa, kunnes Ömarkiin ottaa yhteyttä Skinnarbon rovasti, joka kertoo olevansa pahoillaan siitä, että hänen todistuksensa perusteella tästä ei tullut Uddarbon kirkkoherraa. Rovasti tahtoo korjata vahingon ja kertoo, että kappalaisen toimi Strömissä, Skinnarbon pohjoisosassa on julistettu auki. Ömarkilla on viikko aikaa hakea tointa. Puhuttuaan vaimonsa kanssa Ömark hakee virkaa ja sijoittuu kolmannelle vaalisijalle, mutta tulee valituksi ylivoimaisella enemmistöllä. Niin Ömark muuttaa perheineen Strömiin aloittaakseen jälleen alusta.

Uddarbon pappia on vaikea kategorisoida. Siinä on kristillinen pohjavire, jos kohta ei tavanomaisessa mielessä. Ömark on kansanmies, hyväntahtoinen. Hänen uskonsa on lapsenuskoa. Usko ihmisiin hyväntahtoista. Ömark ei ole itsekäs. Hän auttaa sen minkä pystyy. Uddarbon pappia on verrattu  Giovannino Guareschin Isä Camilloon, joita teoksia en itse ole lukenut. Hambraeuksen Uddarbon pappi on enemmän ruotsalaista kansankuvausta kuin uskonnollista eetosta. Ote on maanläheinen. Vaikka Ömarkin usko ei olekaan ainoastaan humanistista hänen uskonelämänsä on vahvasti kiinni elävässä elämässä ja Vuorisaarnan käytännön toteutuksessa. Tämä on siis enemmän kyse siitä, millä tavalla kristillisyys on myös sosialismia.

Teoksen aikamiljöötä lukiessani mietin. Maailmansotiin tässä viitataan ohimennen, joten niiden välimaastoon tämä suurimmaksi osaksi liittynee. Aikas erikoinen teos, sanoisin. Ei mitään tavanomaista uskonnollista paatosta. Sanoisin, että mainio kansankuvaus loppujen lopuksi, vaikka toisaalta pistääkin miettimään teologisen koulutuksen käytäntöjä, joita tässä teoksessa pistetään hieman irvaillen. Lämmin inhimillinen ote yhdistettynä pieneen satiiriuteen kuvastaa tätä teosta hyvinkin.

---

Kaisa Meri: Meidän pihan lapset!

 

Kaisa Meri

Meidän pihan lapset

Karisto, 1961

177 s.

Kansikuvittajasta ei tietoa

Olisi parempi nähdä oikeista asioissta unia, väitti Niku ja siirtyi lähemmäksi tyttöjoukkoa. - Kuninkaat ja prinsessat ovat jo tuossa paikassa museotavaraa. - Eikä niillä mitään virkaa olekaan, jatkoi Pekka toisten juttua. - Mitä sitten pitäisi  olla? uteli Sirkka-Liisa. - Täytyyhän jonkun kuitenkin hallita? - Onhan olemassa presidenttejäkin, muistutti Naku. - Ne ovatkin oikeita miehiä, vahvisti Niku. - Mieshän kuningaskin on? muisteli Marja. - Ne voivat olla vaikka hiukan höperöitäkin, ne kuninkaat, mutta presidentin täytyy aina olla viisas mies, tiesi Naku. - Miksi? ihmettelivät tytöt. - Hän saa potkut, ellei pysty tehtäviinsä ja tilalle valitaan uusi mies, selitti Niku. - Aina vaihdetaan, kunnes hyvä saadaan, vahvisti Naku. - Ja jokainen presidentti tekee aina parhaansa, sillä hän istuu valtaistuimella järkensä voimalla.  (tekstin vahvistus oma)

Järkensä voimalla juu. Tämä kohta nousi suupieliä kohottavana, hymyilyttävänä huomiona muuten aika tavanomaisesta kerronnasta. Meidän pihan lapset on aikansa ilmiö, mutta toisaalta siinä on elämän kuhinaa, pieniä arkisia touhuja, jotka ovat ikiaikaisia. Lasten leikit, koululaiselämä, perhe-elämä ovat niin toisenlaisia kuin tänä päivänä, liiankin toisenlaisia, jos ajattelee esimerkiksi kouluja. Ei enää ole kansakoulua, josta pyrittiin yhteiskouluun tai tyttökouluun, jäädäänköhän enää luokallekaan. Peruskoulu tuli tasa-arvoistamaan, mutta onko kaikilla lapsilla yhtäläiset mahdollisuudet. Lasten leikitkään ei enää ole samoja. Lasten viattomuus, pulpahteleva elämänilo, missä se on tänä päivänä? Toisaalta nykyäänkin on nähtävissä samaa kuin Meidän pihan lapsissa, on terhakkaita lapsia, on kiusattuja ja kiusaavia lapsia (mikä on ero kiusoittelulla ja kiusaamisella, onko sitä? Tässä kiusoitellaan, ei niinkään kiusata, nykyään kiusaaminen on iso ongelma. Toisaalta pieni kiusoittelukin voi sattua pahasti), nokkaa kohottavia lapsia, lapsia, joiden mielestä parasta on, kun vanhemmat eivät ole valvomassa.

Kaisa Merin Meidän pihan lapset päähenkilö on Marja, 10-vuotias "iltatähti", jolla on niin paljon vanhempi isoveli, Jali, jota luullaan Marjan isäksi. Marja on aiemmin asunut vihreässä rivitalossa joen varrella, missä hän on ollut pihan ainoa lapsi. Asuinalueesta käytetään nimeä Öljysäiliö, mikä tuntuu kummalliselta, varsinkin, kun sitä ei erikoisemmin selitetä. Mistä öljysäiliöstä on kyse. Jostain yhtiöstä ilmeisesti kyse. Mutta nykyajan valossa, luontoarvoja kun ajattelee, niin Öljysäiliö joen varrella ei kuulosta kovin hienolta ajatukselta. No, Marja muuttaa perheineen toisaalle, taloon, jonka omistaja on leski ja asunto täynnä tavaraa niin ettei siellä mahdu kunnolla  olemaankaan ja piha täynnä lapsia. On kahdet kaksoset, pikkukaksoset Silja ja Milja ja isot kaksoset Anna-Liisa ja Maija-Liisa, mutta jossakin vaiheeessa kerrontaa Maija-Liisasta tuleekin Sirkka-Liisa. Outoa, että tätä ei ole aikoinaan huomattu. Sitten on vielä kolmannetkin kaksot, pojat Niku ja Naku. Ja tietysti joukossa täytyy olla yksi "poikkeavakin", Pirkko, joka on jo 13-vuotias ja keekoilee ja pyörii vannehameessaan muiden yläpuolella. 

Kerronta on hyvin arkista, pieniä päivittäisiä tapahtumia, joihin vaihtelua tuo pienet juhlatilaisuudet, kuten talon isännän naimisiin meno, jonka seurauksena uusi rouva pistää talon isännän huoneet uuteen uskoon, on koulunjuhlat, joissa kaikki saavat esiintyä tavalla tai toisella ja on Jalin, Marjan isoveljen häät, joita tosin niitäkään ei suuremmin kuvailla. Sitten Jali muuttaa Öljysäiliöön, on saanut sieltä töitä ja vihreän rivitalon tilalle on rakennettu uusi talo, josta hän ja Anja-vaimo saavat työsuhdeasunnon. Talon kolmannessa kerroksessa olisi pieni yksiö, jota Marjan vanhemmat miettivät, vuokraisivatko sen, mutta yksiö on niin pieni eikä ikkunoistakaan näe kunnon maisemaa. Parempi on jäädä asumaan nykyiseen isoon asuntoon, jossa on ihan hyvä piha ja mukavammat oltavat. 

Ajankuvana ihan metka tarina lapsijoukon touhuista ja arkisista ja vähän juhlallisemmistakin sattumuksista. Kerronta olisi tosin voinut olla hieman monipuolisempaa, mutta lasten luonteiden kuvauksissa on mukavaa ilmeikkyyttä, erityisesti pikkukaksosten Miljan ja Siljan kohdalla. Marjan kiltteys ja kuuliaisuus ei ole mitenkään ylikorostunutta, tosin ihmettelen sitä, että Marja ei äitinsä käskyn takia saa vierailla muiden lasten luona ilman erityistä lupaa. Pirkon käytös puolestaan on korostuneen alleviivaavaa. jos hän kohta kuitenkin kuuluu joukkoon muiden lailla. Tässä oli ylimalkaisuudestaan huolimatta omat ansionsa kuitenkin.

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta toukokuu 1: Romaanissa on juhlat. No, tässä on kahdet häät ja yksi koulujuhla, joita tosin ei kovin suuresti kuvailla. Mietityttää tuo romaani-määritelmäkin. No, tällä nyt kuitenkin paremman puutteessa mennään.

Martha Sandwall-Bergström: Majken Stolt

 

Martha Sandwall-Bergström

Majken Stolt - Omaa sukua Oskarsson

Alkuteos: Majken Stolt, född Oskarsson

Suomentanut Kyllikki Hämäläinen

Otava,  1955

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on 19-vuotias nuori aviovaimo, joka ei pääse ajatuksissaan eroon aiemmasta rakkaudestaan, Sigvardista, joka on kuollut. 

Hän oli mennyt naimisiin Gunnarin kanssa olematta rakastunut häneen. 

Majken tutustuu erilaiseen nuoreenpariin Valteriin ja Monicaan. Valter on taiteilija ja hänen ja Monican suhde on vapaa. He eivät aseta toisilleen rajoituiksia eikä sääntöjä. Majkenia alkaa tämä vapauden illuusio vetää puoleensa ja kun tämän "taitelijayhteisön" eräs jäsen, Ole haluaa ottaa Majkenista valokuvan, joka sitten julkaistaan lehdessä Majken alkaa haaveilla valokuvamallin urasta. Mutta puolisolla on toiset tuumat. Majkenin puoliso, Gunnar on ammatiltaan poliisi eikä ymmärrä Majkenia. Hän ei ole ajatellutkaan että haluaisia mennä naimisiin valokuvamallin kanssa. Gunnar-puoliso on lisäksi mustasukkainen.

En oikein tiedä miksi sinä kuvittelet vaimon. Onko hän olemassa vain laittaakseen ruokaa ja siivotakseen ja odottaakseen miehen kotiin tuloa. Onko hän miehen omaisuutta... Gunnar nosti taikinaiset kätensä kulhosta. - Juuri niin, hän keskeytti iloisesti ja yritti muuttaa suuntaa ja pelastaa heidät turvalliselle rannalle. - Sinäpä sen sanoit. omaisuutta. Minun omani koko elinikäni, niin minä juuri kuvittelen vaimon olevan. Ja jos hän kuvittelee jotakin muuta, olen valmis pitämään häntä kiinni näillä ....  Hän ravisteli leikkisästi taikinaisia tassujaan ja astui askelen Majkenia kohden.

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on kolmas osa Martha Sandwall-Bergströmin Majkenista kertovassa trilogiassa. Olisi ollut hienoa, jos aiemmat osat olisivat olleet tuttuja ennen kuin luin tämän, mutta kävihän se lukeminen näinkin. 

Tämä oli ihan kiva "vanhan hyvän ajan" tyttökirja, jossa on kuitenkin paljon syvällisempi ote, kuin romantiikkaan painottuvaa teemaa. Kertoja on kaikkitietävä, joka kuljettaa tarinaa Majkenin näkökulmasta, unohtamatta kuitenkaan toista osapuolta - Gunnaria. Tässä, kuten aiemmassa osassakin, on esimerkiksi käsitelty kuolemaa. Majkenin aiempi rakkaus, Sigvard on ollut rikollisjengin jäsen ja kuollut, mutta kuolema koskettaa Majkenia ja saa tämän ajattelemaan vapauden ulottuvuuksia toisella tavalla, kun uusista tuttavuuksista Valter lähtee Italiaan maalaamaan ja Monica jää omilleen, (seuraa juonipaljastus, joten maalaa hiirellä, jos haluat tietää)  ja ystäviensä kanssa seuraamaan mielikuvissaan minne asti Valter  on jo mahtanut ehtiä, kunnes Monica pujahtaa ulos ja tekee itsemurhan.

 Majken tajuaa että vapaudella on myös toinen puoli. Sitten Gunnar katoaa ajaessaan takaa vankilasta karanneita roistoja.

Tässä on siis teemoja, jotka eivät ole olleet ihan tavallisia vanhemmissa tyttökirjoissa. Marhta Sandwall-Bergströmin teoksissa on yhteiskunnallisia näkökohtia ja työläisnäkökulma on vahva, mikä näkyy myös hänen ihanassa Gulla-sarjassa. 

Kansikuvan tekijästä ei ole mainintaa. Ilmeisesti kansikuva on alkuperäisteoksen mukainen ja kuvittaja näin ollen ruotsalainen. Hankin tämän nettiantikvariaatista ja kansi oli repeytynyt, olen siis korjaillut kuvaa parhaani mukaan.  Tässä kappaleessa on kiinnostavia merkintöjä ja ajankuvia, kun joku on saanut tämän kansalaiskoulun hiihtokilpailuissa 4.2.1964 palkinnoksi (sijoitus hieman epäselvä). Myös takakanteen on jätetty viesti Ingalle: Jos sun on jao niin keitä itselles kahvia alhaalla. t. Ulla ja Salme. Myös on mainittu, että jonkun Tuulan synttärit on 11.3. Elämää nähnyt on siis tämä teos ja elämänkuvauksena ihan mainio tarina.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

 

Kirjaleikki!

Vanhasta kirpparilta ostamastani Glorian koti -lehdestä nappasin tämä Leikki mielessä -kyselyn, jonka kysymykset kohdistan itselleni soveltaen kirjojen maailmaan.

 

Cicely M. Barker: Flower fairies of the wayside

1 Kirjat joista inspiroidun

Hyvistä tarinoista ja teoksista, joissa on upeat kuvat

 

Jeanne Hinton: Rukouksen vuosi.

2 Luen

tällä hetkellä Martha Sandwall-Bergströmin  vanhaa tyttökirjaa ja olen lopettelemassa W.Townendin Merikapteerin perhettä. Seuraavaksi aloitan Kaisa Meren lastenkirjaa Meidän pihan lapset ja rinnalle jotain ”aikuisempaa”, mikä nyt kirjahyllyistä käteen parhaiten napsahtaa. Luen sekä uudempaa että vanhempaa kirjallisuutta.

3 Innostun

Sellaisista historiallisista romaaneista kuin Kaisa Viitalan Nummien kutsu -sarja, jonka ensimmäinen osa sai minut todella täpinöihin. Odotan malttamattomana että saisin sen jatko-osan luettavakseni.

4 Mieleenpainuvin lukukokemus

Hmm. Mieleenpainuvia lukukokemuksia on monia, vaikea sanoa, mikä niistä on ollut mieleenpainuvin. Mainittakoon nyt esimerkiksi Adriennen Thomasin Katrinista tuli sotilas ja Florence Montgomeryn Väärinymmärretty -teokset, enkä tietystikään voi olla mainitsematta Dickensin teoksia Kaksi kaupunkia ja David Copperfield.

5 Ostan

kirjoja ihan liikaa nettiantikvariaateista, vaikka olen pyrkinyt vähentämään ja käyttämään kirjaston palveluja. Ostan harvoin kirjan uutena. Joskus löydän kivan kirjan kierrätyslaatikosta tai -hyllystä. 

 

 Poortvliet Rien Hau Hau. Oma koirakirjani. WSOY

 

6 Haaveilen

oman kirjan julkaisemisesta

7 Kiinnostun

kirjoista aiheen perusteella. Myös kansikuvituksella ja hyvin kerrotulla takakansiesittelyllä on vaikutuksensa. 

8 Luottokirjailijoitani

on vanhat klassikkokirjailijat, esimerkiksi  L.M.Montgomery ja L.M Alcott. Uudemmista kirjailijoista Fiona Valpylta odottaa uutuuksia, mutta olen todennut, että sellaista kirjailijaa, jonka teoksista kaikki olisi yhtä lailla kiinnostavia ja antoisia on nykyään vaikea löytää. Otetaan esimerkiksi Kristin Harmel, jonka ensimmäisestä suomennetusta teoksesta Unohdettujen nimien kirja pidin todella paljon, mutta toisesta suomennetusta Katoavien tähtien metsä sen sijaan en pitänytkään niin paljon. Odotan kuitenkin, milloin Harmelilta taas ilmestyisi jotain suomeksi nähdäkseni innostunko vai en.

9 Kirjapaheeni

Hmm. Ihan liikaa kirjoja

10 Seuraan Somessa

kirjabloggaajia joiden tyyli kirjioittaa ja esitellä kirjoja kolahtaa omaaan ajatusmaailmaani, instan puolella seuraan kirjakeskusteluja jonkin verran, kuitenkin vähempi.

Eila Pennanen: Tunnussana ystävyys!

Kuvakaappaus Kirjasampo

 Eila Pennanen

Tunnussana ystävyys

WSOY, 1956

157 + 1 s.

 

Aloitus: Lentokone surisi kohti pohjoista

Loppu: Mutta hän palaisi kotiin

Päähenkilö: Iira, ikää ei mainita, mutta sanoisin, että  ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. 

Siinäpä sievä tyttö. Ja oikein asiallisesti pukeutunut. Nätti leninki ja hattu, ja uudet kengät. E se olekaan niitä nykyajan tyttöjä, niitä myssymissejä, tukkakin on siististi eikä tursu joka suuntaan ...

Iira on matkalla Ivaloon. 

- Kuudenviikon leirille. Työleirille. Se on sellainen leiri, jolle tulee ulkomaalaisiakin ja joka järjestetään ... järjestetään ... vaikeuksissa olevien auttamiseksi. 

Eletään sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennusaikaa. 

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen. Näkökulmahenkilö on Iira, jonka ajatuksia seurataan suhteessa muihin leiriläisiin, mutta myös suhteessa vanhempiinsa. Iira on asunut äitinsä kanssa eikä ole tuntenut isäänsä. Nyt kuitenkin isä on ilmaantunut kuvioihin. Iiran vanhempien välit ovat kuitenkin monimutkaiset. Kerronnassa, joka on kuvailevaa ja kerronnallista tapahtumakuvausta, on myös Iiran kirjeenvaihtoa äitinsä ja isänsä kanssa.

Teemaltaan ja aiheeltaan Tunnussana ystävyys on  jotain, mistä en ole aiemmin tiennyt mitään, lukuunottamatta siis nuorten ihmisten keskinäisiä suhteita. Keskiössä on joukko nuoria, eri puolilta maailmaa, jotka ovat saapuneet Ivaloon tai jonnekin sinne lähiseuduille rakentamaan taloja pientilallisille, evakoille. Leiriä johtaa Jopi-niminen suomalaismies, joka osaa useita kieliä, ollut ehkä sodassakin (?), sekä parikymppinen amerikkalaistyttönen, Margot. Merkittävää on, että leirin taustalla on kveekari-järjestö, jota tarinassa edustaa Taavetti-niminen mies, jota "mikään hallitus ei saisi missään oloissa tarttumaan aseeseen".

Kveekariuteen liittyen teoksessa on pohdintaa vihasta. Iirastakin mainitaan, että hän on saanut nimensä vihasta. Viha - anteeksianto - ystävyys ovat vahvoja teemoja. Eri oloista, eri kulttuureista tulevat, eri luonteiset nuoret saavat aikaan myös skismoja ja ongelmia syntyy niin leiriläisten suhteissa kuin paikallisiin nähden. Kaikki kuitenkin selviää lopulta ja suuri metsäpalo viimeistään saa aikaan yhteistä tahtoa. 

Minun täytyikin selvitellä hieman tätä kveekari-kuviota ja Lapin sodanjälkeistä jälleenrakennusta ja työleirejä ja löysinkin ihan kiinnostavaa tietoa ajasta ja aiheista.  Ei siis hassumpi teos itsensäsivistämiseen.

Kuulostaa oudolta:

Leirin kieli on englanti, ja suomeakin saa puhua ja mitä kieltä tahansa, mutta muut on tulkittava. Tulkita! 

Hmm. Tulkita. Pitäisi olla tulkata, sillä tulkitsemisen ja tulkkaamisen välillä on hienoinen, mutta merkittävä ero.

Muuaalla blogattua:

Lastenkirjahylly: Teos tuo esiin ilmestymisaikaansa nähden varsin avoimesti myös kansojen välisen solidaarisuuden. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 5.   Kirjassa on ystävyyttä yli rajojen

Jevhenija Kuznjetsova: Tikapuut!

 Jevhenija Kuznjetsova

Tikapuut

Alkuteos: драбина (drabina)

Suomentanut Eero Balk

Aula & Co, 2024

204 s.

 

Kevät kohisi, kaikki pihan paljaat osat versoivt erilaisia pensaita ja kukkia, joita ei ollut näkynyt talvella Tolikin ostaessa taloa. Nyt kävi selväksi, että Maricarmen, ikuinen muisto hänele, ei ollut harrastanut ainoastaan kirjailua vaan myös puutarhanhoitoa: joka kolkassa vihersi jotain pyrkien ylöspäin. Tolik hyppäsi kevyesti tikkailta ja juoksi portille. Tien laidassa kukkivat voikukat, äsken vielä alaston mantelipuu oli peittynyt lehtien vihreään seittiin. Hän muisti äidin, joka oli valittanut ääneen jokaiselle kukalle kuin vainajalle: "Minne sinä kurkotat, näin hirveään maailmaan?" Hryhorivnakin oli kertonut jokaisen kasvin kohdalla, mitä siitä oli määrä kasvaa ja "kukkia ihan kohta" ja puhjennut manailemaan: "Olisit jäänyt nousematta tänä keväänä! Ilahduttamatta maahantunkeutujia! Kuolisit mieluummin maan rakoon kuin alat kasvaa!" Äiti ja Hryhorivna olivat yhtä mieltä siitä, että yhdenkään kukan ei pidä ilahduttaa vihollisen sotilasta, eivätkä silti voineet mitenkään vaikuttaa siihen, että kukat olivat rehottaneet Hryhorivnan miehitetyllä pihalla runsaammin kuin koskaan.

Ajattelin ensin, että en postaisi tästä kirjasta mitään. Muutin sitten mieleni ja ajattelin: jotain pientä tästä kai voisi kirjoittaa ja teoksen esitellä. Muistan kansikuvan herättäneen kiinnostukseni aikoinaan, kun sen kirjamessuesittelynä näin. Laura Noposen kansisuunnittelu on viehättävän kiinnostava ja nyt teoksen luettuani aloin miettiä sen yhtenevyyttä tarinaan. En tiedä, mitä kukkia nuo punaiset ovat, en ainakaan tomaatinkukiksi niitä miellä (tomaatteja kasvatetaan tässä teoksessa kuivassa suihkulähteessä). auringonkukat erottuvat taustalla mitkä ymmärrän, kun niihin viitataan kerronnassa. Kansikuva siis herätti kiinnostuksen, mutta ei tämä ehkä ihan kuitenkaan vastannut odotuksia..

No, lähdetään päähenkilöstä, Tolikista. Tolik on ukrainalainen pakolainen, asettunut Espanjaan. Ostanut talon, josta haaveilee laittavansa omanlaisensa. Vaan, mihin katoaa itsenäisyys ja haaveet, kun taloon asettuu asumaan äidin ohella täti Hruhorivna, sisko Irusja, isoeno Anatoli StepanovytŠ, joka on toisen jalkansa menettänyt invalidi, ja Polina, jonka yhteyttä muihin en osaa sanoa, mutta Ukrainan pakolainen hänkin, Vielä taloon asettuu  yorkshiren terrieri Vladik sekä kissat  Zusja ja Drusja, jotka ovat kissasuvun miniä ja anoppi, sillä 

"Drusjalla oli poika, ja Zusja teki sen pojan kanssa pennut, joista yksi on nykyään Ljuballa, äiti selitti rauhallisesti.

Lopulta talossa on niin paljon liikettä, että Tolik kiipeää yläkerroksen huoneenseensa ikkunan alle tikkaat, joita pitkin kiipeää huoneeseensa välttääkseen muita ja saakseen rauhassa tehdä töitään.

Tikapuut on fiktiivistä lähihistoriaa. Ukrainalainen elämäntapa, ajatukset sodan menosta ja omista tuhotuista asuinpaikoista, kuolleista tuttavista värittävät arkea. Kerronta ei ole kuitenkaan synkkää, Siinä on ironiaa, hieman mustaa huumoriakin. Mitä sota tekee yksilöille ja perhekunnille, mitä on olla pakolainen vieraassa maassa? Miten suhtautua viholliseen? Siinäpä kysymyksiä, joita tämän tarinan myötä lukiessa heräilee. Teos kuvaa ihmisten sisäisiä jännitteitä, kaipausta, toivomuksia, arkista elämänmenoa, sitä, mitä sotauutiset eivät kerro. 

Kyllä tämän luki ja ei vastentahtoisestikaan. Kerronta oli vireää ja viritti myös omaa ajattelukykyä. Ihan loppua en ymmärtänyt. Otsikot olivat hieman ilkikurisia ja omiaan luomaan karikatyyristä, ironista, ei pahantahtoista, mutta hieman näpäyttävää otetta. 

Suomi-bongaus 

- Mistä on kyse?  - Ne aikovat lähettää Bobin Venäjälle. Amerikan passilla! - He sanoivat että Suomeen, auttamaan odessalaisia! - Ja ---  kanssa. Lana sanoi tytöntäen kasvonsa melkein kiinni Peteen. - Mitä  ---  odessalaisia Suomessa on? - Ihmisiä jotka pakenevat sotaa! Pete vastasi. - Mitä helkuttia ne tekevät Venäjän rajalla?! Lana huudahti. - Mitä odessalaisia. Mistä niitä on siunaantunut? 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira 

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsin mukaan kirjailija tasapainottelee kerronnassaan keveän ja vakavan välillä. 

Kirjahamsteria  "Koko kansan leimaaminen iski ikävästi silmään"

Sivumerkkejä:  näkee tarinan "lämpimällä huumorilla ryyditettynä perhetarinana, joka samalla  kurkottelee moniin metaforisiin suuntiin".

Anna Amnell: Pako Tallinnaan!

Anna Amnell 

Pako Tallinnaan

Lasten Keskus, 2006

136 s.

Kuvitus Matti Amnell

 

Ihastuin kovasti Amnellin aiempaan Kyynäränmittainen tyttö -teokseen, jonka historiallisfiktiivinen, hieman sadunomainen kerrronta imaisi mukanaan. Pako Tallinnaan on jatkoa lyhytkasvuisen Lucian vaiheisiin. Tällä kertaa Lucia matkaa Helsinkiin pitämään seuraa ja opettamaan luutunsoittoa 13-vuotiaalle Margareetalle. Lucia itse on 16-vuotias ja eletään vuodessa1562.

Margaretan isä on lyypekkiläinen kauppias, naimisissa uuden nuoren vaimonsa, Heblan kanssa. Kun Margaretan isä kuolee kulkutaudin seurauksena, Hebla haluaa naittaa Margaretan kaupunkiin muuttaneelle rikkaalle kauppiaalle päästäkseen tästä eroon. Margareta päättää karata Tallinnaan sukulaisten luokse. Hän ei halua mennä naimisiin. Hänhän on vasta lapsi ja sitä paitsi, hän on jo salaa kihloissa Lucian veljen Erasmuksen kanssa. 

Margareta ja Lucia suunnittelevat pakoa ja he saavat avukseen Vilpun, Margaretan sukulaispojan, joka suunnittelee luostariin menoa. Mutta suunnitelmat muuttuvat, kun Hebla ilmoittaa, että viralliset kihlajaiset ovat huomenna. Mikä nyt eteen? Pakoon on lähdettävä aiemmin kuin on suunniteltu eikä merikään ole vielä jäässä.

Tämä oli ihan kiva, 1500-elämää ja oloja kuvaava teos. Täytyy kuitenkin sanoa, että tämä ei saanut samanlaista ihastunutta henkäystä aikaan, kuin Kyynäränmittainen tyttö. Ja minua vaivasi edelleen Lucian tietynasteinen sadunomaisuus. Minun on vaikea kuvitella, että 16-vuotias, lyhytkasvuinenkaan, neitonen, istuisi luontevasti satularepussa. Tämä hyperbolistinen kuvaus tekee kerronnasta hieman epäluotettavan, toisaalta lisää historiallisuuteen sadunomaisuutta. Toinen seikka, mikä hieman hankasi loogisuutta on Vilppu, josta mainitaan ensin Margaretan Raahen serkkuna, sitten mainitaan, että Vilppu osaa purjehtia, --- --- Vilppu on raumalainen ja sitten taas Hyvä kun pääsee isoisälleen rengiksi Raumaan. Tämä Rauman ja Raahen vaihtelu on hieman sekavaa, varsinkin, kun kaupungit ovat niinkin kaukana toisistaan kuin ovatkin, ja erityisesti, kun kerronta painottuu enemmän eteläiseen kuin pohjoiseen Suomeen: Turku - Häme - Helsinki -akselille. Juoni ja tapahtumat ovat aika löyhästi kerrottu, kerronnnan pääpaino onkin enemmän tapainkuvauksessa ja historiassa. Myös aiemmassa teoksessa mainittu Juhana-herttua liittyy kerrontaan mukaan, tuomalla puolalaisen vaimon Katarina Jagellonican muassaan maailmalta. 

Kyllä minä kuitenkin vielä haluaisin lukea sen kolmannenkin osan, Lucia ja Luka. Ei tämä sentään niin tylsä tarina ollut.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon

Anna Amnell: Kyynäränmittainen tyttö!

 

Anna Amnell

Kyynäränmittainen tyttö

Lasten keskus, 2004

159 s.

Kuvittanut Matti Amnell

Kyynärä Mittayksikö, pituus vaihteli eri maissa, alle 60:sta-80:een cm:iin. Laskettiin yleensä kyynärpään ja keskisormen pään välillä. Oma kyynärpäämittani on hieman alle tuon "selänraaputtimen".

Anna Amnellin Kyynäränmittainen tyttö on odotellut lukuvuoroa kirjahyllyssäni jo hyvän tovi ja nyt kun olen sen lukenut totean, että olipa hauska ja kivasti kerrottu tarina. Historiallista fiktiota, jossa ripaus sadunomaisuutta. Luvut ovat lyhyitä. Fontti selkeää, paperi liukasta ja kohtalaisen vahvaa. Kaikenkaikkiaan hyvin luettava layout. Matti Amnellin mustavalkokuvitus on kiva lisä ja tuo aikakautta hyvin esille.

Päähenkilö Lucia on  suomalaistyttö, syntynyt tosin Tukholmassa, jossa hänen isänsä Olavi Pietarinpoika toimi kuninkaan (Kustaa Vaasa) kirjurina. Perhe muuttaa kuitenkin isän näön huonontuessa Suomeen isoäidin luokse. Perheeseen kuuluu myös isoveli Erasmus, joka lähtee opiskelemaan Rostockiin ja pikkuveli Hannu, joka laitetaan Turun kouluun oppimaan.  Eletään siis Ruotsi-Suomen aikaa, vuosi on 1559. Muita henkilöitä on palvelusneito Valpuri ja tämän poika Läpsä, sekä palvelutyttö Vehnäpää. 

Lucia oli soma ja viisas lapsi Eihän hänessä ollut muuta vikaa kuin pieni koko ja oliko tuokaan vika? 

Anna Amnellin kerronta on sujuvaa. Lyhytkasvuisuutta minun mielestäni hieman korostetaan hyperbolismilla. Minun on vaikea kuvitella niin kovin pientä tyttöä kuin kerronnalliset viitteet mielikuvaa luovat. Tämä ei nyt kuitenkaan suuremmin haittaa, koska tämä ei historiallisesta viitekehyksestä huolimatta ole dokumentaarinen tarina jostain todellisesta henkilöstä. Historialliset yksityiskohdat sinänsä ovat varmaankin kohdillaan, kuten se, mikä lyhytkasvuisten lasten ja vamhempienkin kohtalo noina aikoina oli: hovinarrius tai kuninkaallisten leluna, sirkusjutuista puhumattakaan.

Lucian perhe oli hyvin toimeentuleva, oppinut. Lucian taidot: lukeminen, laulu, luutunsoitto, kielitaito eivät tavallisen metsäsuomalaisen  tasoa. Sitten Lucia ryöstetään. Juoneen kuuluu myös Juhana-herttuan matka Englantiin kosimaan veljensä Erikin puolesta Kuningatar Elisabet I:stä.  Siitä, miten Lucia selviää merirosvojen ja juonittelijoiden kynsistä , täytyy sinun  lukea itse. Sen verran kiva kirja tämä oli, että itse aion seuraavaksi lukea Lucian myöhemmistä vaiheista ja paosta Tallinnaan.

 

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja!

Sōsuke Natsukawa

Kissa joka suojeli kirjoja

Alkuperäisteos: Hon o mamorō to suru neko no hanashi

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi, 2021

182 s.

 

Kissa joka suojeli kirjoja on erikoinen teos, hieman filosofiaa, hieman fantasiaa, rippunen todellisuutta. Teos koostuu prologista, labyrinteista (luvuista) sekä epilogista. Teoksen päähenkilö on Rintarō-niminen lukioikäinen nuori, joka on asunut isoisänsä kanssa. Kun isoisä kuolee Rintarōon pitäisi muuttaa tätinsä luokse. Ongelmaksi muodostuu isoisän antikvariaatti Natsuki, jossa Rintarōkin on viihtynyt. Rintarō hautautuu antikvariaattiin, josta hänen koulutoverinsa Sayo yrittää saada hänet jälleen mukaan ihmisten ilmoille ja käymään koulua, josta Rintarō on jo pitkään pinnannut. 

Eräänä päivänä antikvariaattiin ilmestyy puhuva  kissa nimeltä Tiikeri, joka pyytää Rintarōa pelastamaan kirjoja ja johdattaa tämän erinäisiin labyrintteihin. Ensimmäisessä labyrintissa Rintarō tapaa miehen, joka lukee kirjoja unohtaakseen ne sitten ja sulkeakseen ne lukkojen taakse. Mitä enemmän luettuja kirjoja sitä parempi.  Toisessa labyrintissa on tutkija, joka leikkelee kirjoja tehdäkseen niistä lyhennelmiä, joita olisi sitten helpompi ja nopeampi lukea. Kolmannessa labyrintissa Rintarō tapaa kustantajan. Kun Rintarō saa nämä labyrinttien asukit ajattelemaan tilanteitaan ja vapauttamaan kirjat mielettömien toimintojen kohteena olemisesta hän joutuu käymään vielä yhdessä labyrintissa, pelastamaan toverinsa Sayon ja valamaan toivoa naiseen, joka on menettänyt luottamuksensa kirjojen suhteen. 

Teoksessa mainitaan monia länsimaisia klassikkokirjoja, esimerkiksi Sayolle Rintarō suosittelee ensimmäiseksi kirjaksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teosta. Vaikka teoksessa onkin paljon viittauksia kirjoihin ja filosofisia pohdintoja kirjojen merkityksestä on taustalla myös Rintarōn surutyö ja tulevaisuuden rakentaminen. Muuttaako hän tätinsä luokse? Miten käy antikvariaatin? 

Täytyy sanoa, että tämä oli minulle hieman liian vaikeaselkoinen joiltain osin. Pohdinnat kirjoista meni osin yli ymmärrykseni, mutta kaipa tässä jonkinlaisia viisauden sanoja kirjallisuuteen ja kustannuspolitiikkaankin löytää. Mikä minua jäi mietityttämää ja mikä jollakin tavalla kolahdutti mieltä oli Rintarōn toteamus viimeisessä labyrintissa, että "kirjoista oppii myötätuntoa". Itse koen että valitettavasti kirjoista voi oppia myös pois myötätunnosta. Kirjoilla on sielu, kuten tässä teoksessa tuodaan esille. Itse olen aiemmin tuonut esille, (Dickensin Kaksi teosta)  että kirjoissa on henki. Kirjat voivat ohjata meitä hyvään tai pahaan. Riippuu lukijasta, mihin suuntaan hän lähtee omaksumaan lukemaansa. 

Kissa joka suojeli kirjoja on viehko teos. Alkuperäisnimi, jos googlekääntäjään on luottaminen on hieman pessimistisempi kuin suomalainen nimi, kissa, joka yritti suojella kirjoja. Yritys on eri asia kuin onnistuminen. Miksi kirjoja pitäisi suojella? Missä määrin niitä pitäisi suojella? Onko kirja "pilvessä" parempi kuin fyysisesti kädessä? Itse mietin, mihin kaikki kirjani joutuvat minun jälkeeni. Onko ketään, joka arvostaa niitä samalla lailla, kuin itse arvostan. joistain kirjoista voin luopua, myydä, laittaa kiertoon, mutta jotkut ovat ystäviä, joiden pariin palaa uudemmankin kerran. Jos tämä teos jotain herättää miettimään niin suhtautumaan järkevästi kirjoihin ja niiden "kuluttamiseen". Älä haali kirjoja, joita et rakasta. 

Jotain japanilaisten nimien taivutuksesta:

Mikä minua oudoksutti lukiessani oli Rintarōn nimen taivutus. Pitäisikö taivuttaa "hän katsoi suoraan Rintarōhon vai katsoi Rintarōon, kuten minä taivuttaisin. Pitäisikö taivuttaa Rintarōta vai Rintarōa, kuten minä taivuttaisin. Ehkä se on tuo ō josta en tiedä, lausutaanko se oona vai jotenkin toisin. Ehkä nimi ei olekaan ihan rinnastettavissa omaan nimeeni Aino, Ainoon, Ainoa. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  21. Kirjassa on muusikko . Sayo soitti bassoklarinettia ja oli koulunsa orkesterin jäsen.

Muualla blogeissa:

Paljon melua kirjoista pistää ajattelemaan, mutta ei mikään mullistava teos

Kasoittain kirjoja  herätti pohtimaan klassikoiden ja vanhemman laatukirjallisuuden asemaa kirjastoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin

Hemulin kirjahylly  pitää teosta "sivujaan suurempana"