Henry Denker: Aivoleikkaus!

Henry Denker

Aivoleikkaus

Alkuteos: The Warfield syndrome

Suomentanut Kaarina Jaatinen 

Karisto, 1984 

271 s.

Kansi: Aimo Virtasalo

Aloitus: Christine Warfield, joka toimi neurologian professorina Washingtonin uudessa asumalähiössä Capitol Parkissa sijaitsevassa yliopistollisessa sairaassa, valmistautui parhaillaan vastaanotollaan tärkeään neuvotteluun erään potilaansa kanssa.

Potilas on Josef Benders, maailmankuulu juutalainen viulutaiteilija, jonka kuulo on heikentynyt. Syynä on akustinen neurooma eli kasvain, joka tosin on hyvälaatuinen ja poistettavissa. Josefin äiti on kuitenkin kahden vaiheilla, hän ei halua, että pojan aivoihin kosketaan ja päätyy menemään toiselle kirurgille, joka poistaisi kasvaimen pienestä reiästä. 

Josef on  ensimmäinen niistä kolmesta keskeisestä potilaasta, jotka muodostavat tämän teoksen juonen. Toinen on Jennie Clarke, joka ei oikeastaan ole Chirstine Warfieldin oma potilas ja jonka tapaus koskee hoitovirhettä ja jonka  todistajaksi  Warfield joutuu. Kolmas tapaus koskee politiikkaa. Gilbert Hopkins on fyysikko, joka on ollut keskusteluissa venäläisen miehen kanssa Sveitsissä. Venäläismies ammutaan hengiltä ja Hopkinsiakin ammutaan. Tiedustelupalvelun mies Frick häärää omalla sarallaan ja Christine Warfield omallaan. Asiaa mutkistaa, että Christine tuntee Hopkinsin ennestään. Kaiken lisäksi miehellä on 15-vuotias tytär, joka tuo Christinen mieleen oman elämänsä trauman, glioomaan kuolleen tyttären ja sitä seuranneen avioeron. 

Ajallisesti eletään kylmän sodan aikaa. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1981 (Suomennos joitakin vuosia myöhemmin), jolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli Reagan. Mutta onko itse tarina kuitenkin Reagania edeltävältä ajalta? Gilbert Hopkins on menettänyt muistinsa ja elää viiden vuoden takaisissa muistoissa. Neurologisiin testeihin kuuluu kysymyksiä ja Hopkins mainitsee presidentiksi  Fordin, mutta  ... mutta kuka oli tarinan ajankohtainen presidentti jää vaille vastausta. Christine Warfield vain suree sitä, että Hopkins, joka on ollut älykäs fyysikko ja matemaatikko ei muista presidentin nimeä. Juonikuvioon liittyy  aserajoitusneuvottelut, joissa Hopkins on ollut mukana. Kyllä minä itse hieman kaiveltuani lisätietoa pistäisin tämän 1970-luvun loppupuolelle enemmän kuin Reaganin aikaan (päinvastoin kuin Kirjasammon aikalaisarvostelija). Joka tapauksessa kylmän sodan aikaa eletään, ei ollut vielä EU:ta ja Venäjän sijaan puhutaan Neuvostoliitosta. 

Suomennos ja kieliseikat: 

"Hän haluaa minun yrittävän suostutella sinua jättämään hieman liikuntavaraa selontekoosi."

"lamppu välähti sekuntin murto-osaa... "

"Hän ei tule sinne tänään, tohtori, rouva Hendrickson sanoi. - Ei tänään eikä koskaan muullostikaan."

Kerronta on kirjakieltä. Tosin nuo kolme kohtaa minua ihmetytti. Liikuntavara kuulostaao oudolta, kun parempi olisi sanoa liikkumavaraa. Samoin sekuntin murto-osa kohottaa kulmia, eikö pitäisi sanoa sekunnin murto-osa? Ja sitten tuo viimeinen: muullostikaan. Se menee jo murteellisuuden puolelle, vaikka dialogeissa ei muuten murteista käytetäkään. Tosin en ole koskaan kuullut sellaista muotoa kuin muullostikaan, kun puhutaan ettei jotain tapahtuisi muulloinkaan. Kohtauksittain etenevää, enempi kertovaa kuin kuvailevaa. Pientä dialogia ja keskustelua elävöittämässä tekstiä. 

Yhteen aikaan tykkäsin näistä Denkerin kirjoista ja tarkoitukseni on lukea varastoistani löytyneet kirjailijan teokset jollain aikavälillä uudelleen. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan värähdyttänyt samalla lukijan mieltäni ihana samalla tavalla kuin aikoinaan. Kaipasin ehkä hieman enemmän jännitettä. Juonesta en sinällään muistanut kovin paljoa. Sairaalamaailman hierarkia, potilassuhteet ja potilasvahingot puhumattakaan rahasta ja politiikasta sekoittuvat yksityiseen tunne-elämään. Onko tämä romanttista viihdettä, ehkä hieman, mutta ei täysin. Romanttinen jännityskirja? Ehkä vähän sitäkin. Dekkari? Ei. Dekkari tämä ei ole. Toimintajännäri? Ehkä ripauksen verran. 

Suomi-bongaus:

"He allekirjoittivat Helsingin sopimuksen koska se takaa heille vallan Keski-Euroopassa olevissa satelliittivaltioissa."

 

 

Berta Schmidt-Eller: Peter!

 

Berta Schmidt-Eller

Peter - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Er heisst ganz einfach Peter

Suomentanut Oili Aho

Päivä oy, 1979

132 s.

Kansikuva: Merja Voipio

Ulkona raunioitten keskellä visertelivät  varpuset. Peps pujahti ulos ja istui  kivelle odottamaan, mitä Peter tekisi. Giselako lähtenyt? Gisela oli ollut niin kauan sairaalassa, ettei Peps enää oikein muistanut, miltä hän näyttikään. Mutta jättäisikö Peter nyt  hänet yksin? Miten hänen silloin kävisi?

Peter ja Peps ovat jääneet kahdestaan, kun sairaalasta ollaan ohjattu Gisela pakolaisleirille lähtevään junaan. Peps on tutustunut muihin kadulla eläviin poikiin ja nyt Peteristä tulee poikajoukon johtaja. Peter ei enää välitä Giselalle antamastaan lupauksesta olla varastamatta ja valehtelematta. Eihän Giselakaan ollut pitänyt lupaustaan. Erään kerran suunnitellessaan ryöstöretkeä erääseen taloon Peps jää kiinni, mutta Peter pääsee karkuun. Peter ei enää voi asua rauniotalossaan, hän lähtee vaeltamaan ja kaipaa Giselaa ja vaikka rimpuilee, ei kysymys Jumalan olemassaolosta jätä häntä rauhaan. 

Giselan ja Peterin vaiheet kulkevat ristiin läpi tämän tarinan. Kumpikin kaipaa toistaan ja kotia. Gisela kaipaa Dusseldorfiin äidin luokse. Peter haluaa tietää, miten Giselan on käynyt. Onko hän selviytynyt. 

Peter on jatkoa kirjailijan aiempaan teokseen Gisela. Pääpaino on nyt Peterin kokemuksilla, joskin Giselan vaiheitakin seurataan. Kerronta on sujuvaa, kristillissävytteistä, ei paatoksellista vaan luontevaa, matkassa kulkevaa uskon ja epäuskon vaihtelua. On vaikeata odottaa ja luottaa, että kaikki järjestyy, kun ympärillä on niin paljon tuhoutunutta.

Hän on vain Peter. Ja Peter on rikollinen. Hahhah. Me kyllä tiedämme, miltä rikolliset näyttävät. --- --- Peter ei ollut enää eilisen jälkeen sönyt mitään. Mutta nälkää hän ei kuitenkaan tuntenut. Hän oli vain väsynyt, hyvin väsynyt. Lumi oli kylmää mutta niin valkoista ja pehmoista. Peter istuutui ojan reunalle. Niin valkoista. Niin puhdasta. Gisela piti puhtaudesta. Siellä Gisela seisoi kaivon luona. "Peter, Peter, pumppaa kaivosta vettä. Sinunkin täytyy pestä." Peter nukahti. Pehmeä, valkoinen peite kätki hänet paksulti, aina vain paksummin. Lunta, lunta, lunta. 

Kuvauksessa tulee hyvin esille toisen maailmansodan jälkeinen miljöö. Jakautunut Saksa ja pakolaisten joukot vaikeuksineen. Nälkä, asunnottomuus. Kaiken kurjuuden keskellä on kuitenkin myös hyviä ihmisiä. Auttavia ihmisiä. Kerronta on selkeää ja suoraa. Elävää tapahtumien etenemistä, jossa ei selitellä eikä hypitä sivupoluille.  

Pieni stereotypian poikanen ja yleistys: 

"Tiedänkö minä mikä on vasen? Sehän on käsi, jolla ei kirjoiteta. Kyllähän sen tietää."

Niinpä niin. Mutta onhan vasenkätisiäkin ja molempikätisiä?  

---

Kyyti 2025: Kohta marraskuu B: kirja, jonka lukemista olet kauan suunnitellut . Tämä, samoin kuin aiempi osa on jo jonkin aikaa odottanut hyllyssäni uusintalukua. 

Haskel Frankel: Seikkailu Alaskassa

Haskel Frankel

Seikkailu Alaskassa 

Alkuteos: Adventure in Alaska

 Suomentanut Seppo Harjulehto

Otava, 1965 

140 s. 

Kansi: Lauri Takamäki 

Aloitus: Tom Hale sulki Intiaanijärven Majan oven hiljaa takanaan. Hän veti syvään henkeä ja kiskotteli unen jäykistämiä jäseniään.

Lopetus: Hän hymyili. "Ja minä aion olla yksi niistä miehistä, Tom kuiskasi kaukaisille vuorille.

Tom Hale on 17-vuotias eräopas Fairbanksista. Hän on ollut kesän eräoppaana tutulla järvellä, Jake Bartonin omistamalla Majalla. Kesä alkaa olla ohitse. Ollaan syyskuun alussa ja ilmassa jo talven tuntua.  Tomin paras ystävä on Charlie Crow, paikallisen alkuperäisväestön jäsen, joka omistaa isältä perityn pienen maapläntin, jonka Jake Barton haluaisi ostaa, mutta Charlie ei halua myydä.

Tämä saa muut heimon jäsenet suuttumaan Charlielle. Tämä ei ajattele heimon yhteistä hyvää. Jos Jake Barton suuttuu he jäävät ilman työtä. Myymällä maapläntin Jake Barton toisi lisää työtä heille, kun eräturismi laajenisi. Mutta Charlie ei haluaa myydä. Hän on tutkinut maapläntillä olevaa vanhaa kultakaivosta ja löytänyt sieltä viitteitä uraaniin. Ei Barton mitään metsästysalueita tarvitse, se on vain tekosyy. Barton haluaa kaivoksen. 

Hyvin yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti etenevä tarina, jossa jännitettä pidetään yllä pienin askelin. Charlie Crow'n ja muiden heimolaisten välisen jännitteen vastapainona on toisenlaista jännitettä, kun Tom opastaa kalastamaan tullutta  Crandallia kalastuksen saloihin. Shee-kalat ja mackinawit ovat näillä vesillä ihan toista suuruusluokkaa kuin tämä cheechako osaa aavistaa.

Charlie ja Tom joutuvat tosi pahaan pinteeseen, kun tilanne kuumenee. Kuinka kaikki lopulta päättykään? Ja mikä osuus kaikkeen on valjakkokoira Ravenilla? Pienistä yksityiskohdista muodostuu lopulta huikea seikkailu. 

Minua mietitytti kuitenkin muutamat asiat tässä tarinassa ja halusin hieman selvitellä taustoja. 

Hän muisti aina kuinka hän oli ensi kerran tullut Intiaanijärvelle isänsä mkana monta vuotta sitten. Se oli ollut heidän ensimmäinen pitkä kalastusmatkansa. Isä oli pysäyttänyt auton ja sanonut Tomille: "Näetkö tuon kukkulan, poika? Sinusta se ei ehkä näytä isolta, mutta muista että minä olin mukana rakentamassa tätä Alaskan moottoritien osuutta. Me kaivoimme tien tähän keskellä talvea parinkymmenen asteen pakkasissa, ja saat uskoa, että se näytti meistä maailman korkeimmalta ja kovimmalta kukkulalta. Hän kertoi Tomille kuinka kanadalaiset ja amerikkalaiset rakensivat yhteisvoimin toisen maailmansodan aikana 2500 km:n pituisen moottoritien täsmälleen kymmenessä kuukaudessa, jotta sotatarvikkeita olisi voitu kuljettaa Alaskaan. Tom pystyi kuvittelemaan työn eri vaiheet niin elävästi kuin hän olisi uurastanut rinta rinnan isänsä kanssa.

Hmm! Noinkohan. Googlen tekoälyn tiivistelmä kertoo, että Alaskan moottoritie (Alaska Highway) rakennettiin toisen maailmansodan aikana vuosina1941-42. Seyhdistää Dawson Creekin Brittiläisessä Kolumbiassa Delta Junctioniin Alaskassa. Pituus ei tekoälyn mukaan ole ihan 2500 km, vaan 49 km vähemmän  (2451 km). 

Ei sitä eroa nyt kuitenkaan voi suurena kömmähdyksenä tarinoinnissa pitää. Ihan mukavaa knoppitietoa seikkailun lomaan ja luo tarinalle kehykset. Hieman mietin suomennosta tuon Intiaanijärven suhteen, vaan kyllä sellainen (Indian river) löytyi. Mainitaan myös King-joki huimine koskineen. Fainbanksin ohella mainitaan Anchorage. Mihinkään erityiseen, todelliseen paikkaan en tätä tarinaa kuitenkaan liittäisi, vaan ennemminkin miljöötä on kuvattu yleisluontoisesti. 

Ajallisesti sijoittaisin tämän 1950-luvun tietämille.

"Alaska on uusin Yhdysvaltain osavaltio." Hmm. Milloinkas siitä tuli sellainen? Tekoäly vastaa, että vuonna 1959. No, enpä olisi arvannutkaan.  

Alaskan alkuperäisväestön elinolosuhteet kuvataan huonoina enkä tiedä, josko ne nykyään ovat yhtään paremmat. No, kyllähän tässä tarinassa ollaan alkuperäisväestön puolella kuitenkin. Yleisnimistys intiaaneista ei ehkä oikein ole hyvä, sillä alkuperäisväestöön toki kuuluu erilaisia heimoja ja väestöjä. Alkuperäisväestö lukuunottamatta ylipistossa opiskellutta Charlie Crowta lukuunotamatta, kuvataan aika yksinkertaisena ja takertuneina Jake Bartonin apuun, jossa he eivät suostuneet näkemään mitään valheellista. Valitettavasti Yhdysvaltain alkuperäisväestön mahdollisuudet, niin Alaskassa kuin muuallakin, elää ja toimia taitavat olla paljolti ihan toisissa taskuissa. 

Erityismaininta tälle määritelmälle: 

 "Nälän kuiva maku" 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa ollaan järvellä

Kaija Pakkanen: Tuntematon Gisela!

Kaija Pakkanen

Tuntematon Gisela - Romaani tytöille

Otava, 1958

168 s.

Kansi: Pirkko Lähteenmäki 

 Aloitus, joka on kirje lukijalle:

Älä luulekaan, että aion kuitata koko kirjani julkaisemalla pelkkiä kirjeitä, vaikka henkilöni joutuvatkin ostamaan postimerkin jos toisenkin. --- --- Tämän kirjeen kirjoittaminen sitä vastoin ennen varsinaista kirjaa oli mielestäni tarpeen.

Alkuluvussaan kirjailija, joka kuitenkin käyttää nimeä Susanna viitaten sen nimiseen hiireen, joka runoili (hmm. täytyykin tutkia löytääkö aiheesta mitään lisätietoa), tuo taustatietoa Pestalozzi-kylän historiasta. Hän tuo myös esiin, että vaikka on saanut vaikutteita teokseensa joltain Ursulalta matkustaessaan aikoinaan junassa, on teoksen tarina täysin kirjoittajan ajatusten tuotosta, toisin sanoen fiktiota. 

Teoksen päähenkilöitä ovat suomalaiset Paula ja Kirsti, jotka kuvataan vaaleina ja sinisilmäisinä. Paula on mielikuvitusrikas runosielu ja Kirsti järkevä, tosiasioissa pysyvä realisti. He asuvat Sveitsin Trogenissa sijaitsevassa Pestalozzi-kylän Suomi-talossa, Jukolassa. Sitten on Gisela, jota tytöt kutsuvat koppakuoriaiseksi. Sulkeutunut tyttö, joka ei paljon itsestään kerro. Kesällä tytöt matkustavat Tronginesta Tamanguraan,  Engadin laaksoon, lähes 2000 km:n korkeuteen. Kyseessä pitäisi olla loma, mutta tytöt, jotka sijoittuvat kukin eri taloihin asumaan joutuvat kuitenkin tekemään myös työtä, Gisela auttaa matkamuistomyymälässä, Kirsti vahtii opettajaperheen lapsia, 6-vuotias Neisaa ja pieniä kaksostyttöjä Gretaa ja Letaa, joita tuskin erottaa toisistaan kumpi on kumpi ja  Paula saa toverikseen Annalin, ja joutuu pesemään lattioita. No, ei he kuitenkaan ihan raatamaan jouda. Vähän vain auttamaan. Gisela ja suomalaistytöt riitaantuvat, kun Gisela alkaa kertoa tarinoita itsestään ja sanoo perineensä erään solkikorun, jonka Kirsti tunnistaa Kalevala-koruksi eikä miksikään vanhaksi perintökoruksi. Mikä on Giselan salaisuus? Miksi hän on niin itseensä sulkeutunut? Salaisuudet paljastuvat, kun Paula näkee unta suomalaisesta nappilorusta: pappi, lukkari, talonpoika jne (loru, jolla ei oikeastaan tunnut olevan mitään yhteyttä Giselan menneisyyteen). 

Tuntematon Gisela on kertomus pieni tarina sodan aiheuttamista traumoista ja ystävyydestä. Mitenkään erityisen monipolvinen tarina tämä ei ole ja vaikka kirjailija alkukirjeessään tuo esiin Pestalozzi-kylän ideaa, ei itse kylän elämää juurikaan kuvata, sillä varsinainen tarinahan sijoittuu toisaalle. Ei myöskään kuvata miten suomalaistytöt Paula ja Kirsti ovat joutuneet Pestalozzi-kylään. Tytöt ovat 14-15-vuotiaita. Ajallisesti tarina sijoittunee jonnekin 1950-luvun puoliväliin. 

Tässä oli ihan mainiota lapsikuvausta ja sveitsiläistä elämäntapaa sodanjälkeisinä vuosina tuodaan esiin. Sveitsiläisten talojen kuvaus on kiintoisaa, erityisesti, kun kuvataan, kuinka navetta on talon alakerrassa,

 Leveät portaat veivät pohjakerrokseen, jossa oli navetta. Se oli nyt tyhjä, sillä kaikki lehmät olivat kesäisin ylhäällä alpeilla, karjapoikien hoidossa. Navetta oli niin syvällä, että ikkunat, jotka olivat aivan katonrajassa, antoivat juuri ja juuri maan pintaan, ja karjaovi nousi pihaan syvästä kuilusta.

Minun on vaikea kuvitella, miten lehmät päästetään ulos. Samoin minun on vaikea kuvitella hirviä kyläaukiolla.

Kaivolla seisoi kaksi kellertäväturkkista, matalaa, hoikkasäärist eläintä. Niillä oli somat suipot päät ja suuret ulkonevat silmät. Toisella oli pineet, pystyt sarvet. Molemmat eläimet seisoivat valppaina kuulostellen pitkillä korvillaan. - Ovatko ne gemssejä? kuiskasi Paula. - Ei, ne ovat liian arkoja uskaltautuakseen kylään asti. Nuo ovat hirviä. - Nehän ovat kuin veistoksia, kuiskasi Paula. Hirvet lähtivät kaivolta ja tulivat suoraan tyttöjä kohti. Paula seisoi kuin lumottuna. Kehyslikkeen edessä hirvet seisahtuivat ihmettelemään peilikuvaansa Ne nuuhkivat lasin pintaa ja perääntyivät noiden kummallisten hirvien edessä, jotka olivat melkein kin kuvat kaivon pinnasssa, mutta eivät kuitenkaan särkyneet, kun niitä kosketti. Annali purskahti nauramaan, ja siinä samassa pitkäsääret loikkasviat hurjaan menoon. Kuului vain kavioiden heleä naputus katukiveystä vasten.

Täh! Kavioiden. Hirvet ovat tietäääkseni sorkkaeläimiä.  Hirvistä puheenollen minun on vaikea nähdä tässä kuvauksessa suomalaista hirvieläintä. Olisikin varmaan paikallaan hieman kaivella lisätietoa sveitsin eläinmaailmaan liittyen.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Tämä on toinen kirja, jonka luin tähän kohtaa, päähenkilön nimenä Gisela

 

Oudosta runoudesta Telppäsniitylle, eli Ainon kirjamessumatka 2025

Katuvalo kultaa puiden keltaiset lehdet aamupimeällä

 

Lauantaiaamu. Kellon laitettu herättämään vähään vaille kuusi. Herään jo viideltä. Vielä ehtisi nukkuakin, mutta uni ei enää noudata kutsua. Täytyy siis keksiä jotain pientä joutavaa puuhailua, ennen kuin täytyy lähteä aamupimeään. Nyt ei ainakaan ole vaaraa, että myöhästyisin kyydistä, niin kuin muutama vuosi takaperin, jolloin kello ei herättänytkään. Kyseessähän oli tietysti kaupunkini pääkirjaston järjestämä Helsingin kirjamessumatka, josta on muodostunut ikään kuin perinne. 

Matkaan lähdetään 07.15 ja perille saavutaan siinä yhdentoista paikkeilla, tällä kertaa erehdyksessä eteläiselle sisäänkäynnille, kun tavallisesti linja-autot kaaraavat suoraan pohjoiselle. No, mikäpä siinä. Sisäänkäynti kuin sisäänkäynti, paitsi, että ne portaat... No, ne vievät onneksi alaspäin.

 

Suunnistan hetimmiten "senaatintorille", jossa Hannu Mäkelää haastatellaan Runouden ylistys -teoksensa tiimoilta runoudesta ja vähän muustakin. Harmitti, kun en ehtinyt kuulemaan haastattelua alusta, sillä keskustelu oli mielenkiintoinen luotaus suomalaiseen runouteen ja runoilijuuteen.

Tässä muutamia oivalluksia keskustelusta:

"Runous on intiimein kirjallisuudenlaji." - Hannu Mäkelä ja viittasi Anhavavaan määrellä, kuinka runoudessa ollaan "nahatusten" 

"Eeva-Liisa Mannerilla onni oli sanoissa"

"Runo on outo" - Hannu Mäkelä

"Runoa ei oteta, se annetaan" - Hannu Mäkelä

Haastattelijalta (jonka nimi tosin on kadoksissa) nappasin sitaatin: "Ihmetys herättää rakkauden sanoihin", mikä oli vastaus Hannu Mäkelän analyysiin runouden hämmentävyydestä. Hannu Mäkelän mukaan runo on kuin matkaatoveri, tai matkasauva. 

Kaiken kaikkiaan miellyttävä ja runouden merkitystä syväluotaava keskustelu. Tähän teokseen haluan ehdottomasti tutustua.   

Senaatintorilta lähdin suunnistamaan Lonnaan, jossa oli puolilta päivin alkamassa keskustelu Tarzanin roolista nykyajassa. Olin etukäteen hieman kahden vaiheilla tämän suhteen, sillä ne portaat... Matkan varrella osuin lettupisteelle ja matkakassa oli muutamaa kolikkoa vajaampi. Ehkä se kermavaahto ja kahvi olisi antanut vielä lisäpotkua ... no, tällä mentiin eteenpäin.

 

Lonna oli korkeammalla kuin uskoinkaan. Löysin kuitenkin lopulta perille ja ehdin vielä kuulemaan viime hetkillä Anne Vaskon ja Urpu Strelmanin keskustelua lastenkirjojen kuvittamisesta, ennen kuin seuraava keskustelu alkaisi. Lastenkirjaesimerkkeinä oli mm: Babarin uudelleenjulkaisu ja  modeni espanjalainen Säihkyt, josta ilmeisesti tämä otokseni on.

Ihan mielenkiintoista pohdintaa kuvituksista ja itse taiteita harrastavana kuvitukset toki kiinnostavat. Richard Scaryn Nopsanotkon palokunta -kirjasta esitetty kuva maaston mutkista ja tasoista esimerkiksi oli huikean vastakkainen yllä olevalle otokselle. Toisaalta hyvin yksinkertainenkin kuvitus voi olla hauska ja koskettava, kuten tämän otokseni suhteen minulle kävi.  

Kuvakollaasi: Petri Aarnio & Ville Hänninen

Vieläkö nykyaikana olisi mahdollista nähdä vanhoja, mustavalkoisia Tarzan-filmejä? Tätä pohdin taannoin itsetykönäni. Ihan tätä kysymystä eivät Petri Aarnio ja Ville Hänninen kosketelleen keskustelussaan Tarzanin roolista nykyajassa. Keskustelua käytiin lähinnä sarjakuvien pohjalta, joiden kuvittajien eroavaisuuksia, sekä kuvitusten sävyn muutoksia Petri Aarnio toi esiin. 

 

Kyllähän Burroughskin mainittiin ja kirjat, ja niiden syntyaikaa. Ville Hännisellä oli vastauksena siihen, vieläkö Tarzanilla on nykyaikana vaikutusta ja merkittävyyttä, sen, kuinka aika itsessään hoitaa homman. Kirjat, joilla ei ole enää merkitystä, jotka eivät innoita, joilla ei ole annettavaa katoavat ajan saatossa. Ville Hänninen ei ehkä keskustelun nojalla itse ihan pidä Burrouhgsia suositeltavana tälle ajalle (kyllähän se rasismi-sana keskustelussa esille tuli), mutta sananvapauskin on merkittävän laaja huomioono otettavaksi.

 

Keskustelusta napattua:

 

Tarzan on (Petri Aarniolle) myytti 

Sarjakuvissa kiinnostaa niiden "loistokkuus"

 

"Mitä enempi karvoja, sitä kontrolloimatonta" 

 

Tarzaneissa ei ole seksiä eikä erotiikkaa, sen sijaan niissä on ritarillisuutta.

 

Luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu

 

Jossain välissä, jonkin osaston kulmalla, mieltä ilahdutti kaunis kukkakimppu

Jatkoin suunnitelmallani linjalla ja suunnistin kohti Kristillisten kustantajien standia, jossa osuin keskelle Esko Miettisen Radio Dein haastattelua. Haastattelussa ruodittiin Vuoden kristillisen kirjan finaaliin päässyttä teosta: Suomalainen pyhiinvaellus (Väyläkirjat). Teoksessa Miettinen esittelee seitsemän suomalaista kohdetta, jotka hänen mielestään ovat  suomalaisen kristillisyyden kannalta merkittäviä. Esimerkkeinä mainittakoon Telppäsniitty Lapinlahdella ja  Paavo Ruotsalaiseen liittyvä Aholansaari. Lisäksi Miettinen toi esiin kolme historiallista naishahmoa, joita hän erityisesti korosti. Valitettavasti en pistänyt nimiä muistiin. 

Määritettä pyhiinvaellus hän tosin pitää vaikeana, vaikka on sen kirjan nimeen hyväksynyt. Sen rinnalla hän käyttää kristillinen turismi, mikä taas keskustelun edetetessä "nostaa minussa hieman niskakarvoja" Ja miksikö. No, jos asioista tehdään turismikohteita, niistä tulee kaupallisia kohteita ja kaupallisuus taas pilaa yleensä asioita. 

Miettisen suomalaisessa pyhiinvaelluksessa on kyse siitä, että meidän suomalaisten on hyvä tuntea kristillisyytemme historiaa, tietää MITÄ TAPAHTUNUT ja MISSÄ!

Tässä vaiheessa päivää minun jalkani alkoivat olla siinä kunnossa, että niitä oli pakko päästä lepuuttamaan. 

Iltapäivällä, käytyäni ensin syömässä, kiertelin antikvariaattipuolella ja haahuilin muuten vaan. 

Monenlaista olisi ollut nähtävää ja tarjontaa, mutta löytää sieltä tarjonnan keskeltä itseä kiinnostava onkin sitten eri asia. Mietin pitkään ostaisinko Neiti Etsivä -kirjoja, mutta palautin ne kerta toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Niitä ehtii tilailla myöhemminkin, paremmalla ajalla ja ehkä hinnallakin.  

Erityisen kiinnostava olisi ollut Louisa May Alcotin Plumfeldin pojat 1. painos Martta Wendelinin kansikuvituksella. Hinta ei ehkä ihan päätähuimaava olisi ollut, mutta ... kannattaako kirjan osto pelkän kansikuvan vuoksi? Toisaalta ensimmäinen painos olisi ollut lyhentämätön ja kielellinen tarjonta olisi ehkä antanut jotain, mutta ... minulla on teoksesta sekä WSOY:n klassikkopainos että englanninkielinen versio, joten siinäkin sitä vertailua tulee tehdyksi. Hieman minua ehkä katumus kaivelee.

 

Mukaani lähti lopulta vain nämä kaksi Pecos Bill -lehtä, joita yritin katsella, että minulta puuttuisi. No, kävi niin, että tuo Henkien puutarha minulta puuttui kun puuttuikin juuri edellisen ja seuraavan numeron välistä, mutta Varjojen kuilusta minulla oli kanneton versio. Onneksi näiden hinta ei ollut mitenkään iso, sain ne todella edullisesti. 

Se oli sitten tämä reissu tehty ja kotiinlähtö edessä. Jos mahdollista, niin ensi vuonna uudelleen ja ehkä silloin tapaisi tuttujakin ja muita bloggareita. Nyt ei kohdalle osunut ketään, no Lumiomenan näin pika pikaa linja-autolle suunnistaessani. 

j.k. Sanottakoon, että hieman nolo reissuhan tämä oli. Se "hieno" bloggarimerkkini katosi heti alkumetreillä. Olin kiinnittänyt sen jotenkin huonosti ja ennen kuin huomasinkaan oli se pudonnut ties minne. Ehkä joku on löytänyt sen ja kummastellut, mikähän se tämäkin mahtaa olla? No, elämässä sattuu ja tapahtuu.

Kirjamessusuunnistuksia!

Helsingin kirjamessut ovat taas ajankohtaiset. Pitkin syksyä olin miettinyt, josko jaksaisin lähteä Helsinkiin useammaksi päiväksi, anoa bloggaripassia hengailla oikein olan takaa, vaan eipä nyt sittenkään. Olisi vaatinut vähän liikaa voima- ja muitakin varoja. 

Messulehden tilasin ja sitä tutkailtuani totesin, että eipä tässä paljonkaan ole minua kiinnostavaa ja innostuttavaa ohjelmaa. Yhden tai kahden ohjelman takia, joita olisi voinut verkon kauttakin seurata, jätin verkkolipunkin hankkimatta.

No, ilmoittauduin kuitenkin mukaan paikallisen kirjaston jokasyksyiselle, perinteiselle kirjamessumatkalle, eli huomenna, lauantaina 25. päivä olisi tarkoitus messuille piipahtaa. 

Ja tässä olisi nyt minun suunnistuskarttani.

Minua kiinnostaisi kovasti keskustelu Englanninkieli - uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle? Se alkaa Töölön-lavalla 10.30. Pahaa pelkää, että en ehdi siihen, sillä yleensä olemme olleet, me reissulaiset, paikalla vasta lähempänä yhtätoista. 

Yhdeltätoista alkasi Senaatintorilla Hannu Mäkelän Runouden ylistys, joka myös hieman kiinnostaa. Siihen saattaisi juuri ja juuri olla mahiksia ehtiä.  

Iltapäivän varma tunkujuttu on Presidentti Niinistön  haastattelu. Sinne ei varmaankaan kannata itseään tunkea, sillä istumapaikat on mitä todennäköisimmin varattu ja tässä vaiheessa iltapäivää jalkani varmasti vaativat lepoa.

Puoliltapäivin olisi Lonna-salissa aiheena Tarzanin klassikkoseikkailut ja niiden soveltuminen, merkitys nykyaikana. Aihe kiinnostaisi minua, vaikka en kovin montaakaan Tarzania ole lukenut ja vanhat mustavalkoelokuvatkin saavat väristyksiä aikaan. Tämä aihe kuitenkin pomppasi esiin tarjonnasta, sillä ennen kuin tiesin mitään kirjamessujen ohjelmasta olin pienessä mielessäni ajatellut Burroughsin Tarzan-kirjoja ja kysynyt: vieläkö voisi TV:ssä nähdä näitä vanhoja mustavalkoelokuvia? No, Lonna-saliin pitäisi kiivetä toiseen kerrokseen, mikä on taas voimavarakysymys. 

Vaikka itse keskusteluissa ei löytynytkään kovinkaan kiinnostavaa tarjottavaa, on minulla nyt sitäkin parempi mahdollisuus etsiytyä tietyille standeille, jotka kiinnostavat, kuten kristilliset kustantajat ja eräs kirjoittamiseen liittyvä standi. Antikvariaatit tietysti kiinnostaa, eri asia on kuinka paljon niiden kiertely sitten vie pään pyörälle. Malttia siis haahuiluun. 

En ole koskaan aiemmin käynyt tuolla toisella näyttelypuolella, saa nyt nähdä, etsiydynkö sinne jossain vaiheessa virkistäytymään. 

Olisi kiva tavata sinua, joka myös olet paikalla ja moikata, vaihtaa ehkä ajatuksiakin. Minä tein itselleni oman "edustusmerkinkin" (kts. ylempi kuva), josta minut tunnistaa, jos kohdalle osuu.  

Mukavaa messulauantaita odottaen ja sitä samaa sinulle toivottaen! 

100. tänä vuonna luettu kirja!

Berta Schmidt-Eller

Gisela - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Alles wegen Gisela

Suomentanut Oili Aho

Päivä, 1978 

126 s.

Alkulause: Auringonsäde pujahti latoon oven oksanreiästä.

Loppulause: Peter tuntee, ettei milloinkaan pääsisi eroon tästä, että tämä kuuluisi aina hänen elämäänsä: tämä Vapahtaja, Jeesus.

Genre: Kristillinen lastenkirjallisuus

Gisela on ensimmäinen osa kaksiosaisesta tarinasta, joka ajallisesti sijoittuu II maailmansodan loppuvaiheisiin. Päähenkilö Gisela on yksi niistä monista pakolaista, jotka sota on vienyt kodeistaan evakkoon. Gisela on joutunut eroon äidistään ja muista matkalaisista, kun hän erään kerran yöpyy erään maatalon ladossa. Aamulla herättyään hän uskaltautuu taloon, mutta ei löydä ketään, vaikka pöydällä on seitsemän lautasta ja pata täynnä lämmintä ruokaa. Onko hän joutunut keskelle satua?

Ehei. Gisela ymmärtää, että asukkaiden on täytynyt poistua äkkiä. Talossa Gisela tapaa pojan, Peterin, joka myös on pakolainen. He asettuvat taloon ja saavat kohta seurakseen kaksi pienenpää lasta, pojat Peterin ja Heinin. Erotuksena ensimmäisestä Peteristä, pienenpää poikaa aletaan kutsua Pepsiksi. Lapset joutuvat kuitenkin uudestaan pakosalle, kun taloon ilmestyy sotilaita. He suuntaavat kohti Düsseldorfia, saavat kuulla,että sota on ohi, mutta vaikka niin on, ei vaikeudet ole ohi. Peter saa kuulla, että on tullut rajat, joiden yli ei niin vain mennä. Lisäksi pienin Heini jää ilman kenkiä eikä pysty kävelemään ja lopulta Gisela sairastuu ja alkaa hourailla. 

Gisela luottaa vahvasti Vapahtajan apuun. Hänen rukouksiinsa tunnutaan vastaavan. Heini saa kengät ja saa kodinkin. Peterin on vaikea uskoa ja luottaa Giselan lailla. Giselalla on kuitenkin häneen vahva vaikutus. Gisela saa hänet lupaamaan, että hän ei varasta eikä valehtele. Mutta miten käy, kun Peter, saadakseen junarahat Düsseldorfin matkaa varten joutuu tekemisiin mustan pörssin salamyyjien kanssa?

Tämä oli 100. tänä vuonna lukemani kirja. Tarina jää kesken ja jatkuu seuraavassa osassa, jonka nimi on Peter. Kiva, nopealukuinen tarina, jossa on niin seikkailua, jännitystä. Usko ja epäilys kulkevat rinta rinnan, vahvimpana kulkee kuitenkin  vahva luottamus siihen, että kaikki kuitenkin järjestyy, oli ympärillä kuinka pimeää tahansa.

--- 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47/48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilö. 

 

 

Flynn Everett: Oregon Mike ja hevosvarkaat

Flynn Everett

Oregon-Mike

Suomentanut I. Sara

Lehtipaino Oy (Paletti), 1946

138 + 1 s.

Kansikuvitus: Ei mainintaa 

Alkuasetelma:

Pieni erämaakylä Mustalintu, joka sijaitsi läntisessä Idahossa, uinui syvimmässä levossa. Oli lämmin, tyyni keskikesän päivä, aurinko paahtoi armottomasti pilvettömältä taivaalta, ja kylän harvalukuisest asujaimet vetelehtivät päivän kuumimmat tunnit kukin omalla tahollaan ja miten kutakin halutti. Kylän ainoa katu lepäsi ihmistyhjänä ja hyljättynä, ja tien pöly kimalteli tuuman vahvuisena auringonpaisteessa.

Kylään saapuu muukalainen, joka herättää hevostallin edustalla istuksivan Jim Sandersonin huomion. Muukalainen kysyy tietä Dave Pettersonin karjatilalle, jossa työskentelee muukalaisen ystävä Buck Walters. Lopulta muukalainen esittää itsensä Oregon-Mikeksi.  Tämän ensimmäisen luvu, jossa "Mustalintu saa odottamattoman vierailun" luulisi jatkuvan loogisesti kohti Oregon-Miken saamaa ohjeistusta kohti Pettersonin karjatilaa, mutta ei. Seuraava luku onkin "Arkajalka idästäpäin", jossa siirrytään Idahosta Oregoniin, Huntingtonin kyläyhteisöön, jonne saapuu mies nimeltä Mikael Randolph. Laiha, huonosti voiva mies, joka kantaa kirjakapsakkeja ja on tullut parantamaan keuhkotautiaan vuoriston ilmaan. Tätä Huntingtonin vaihetta jatketaan neljän luvun verran, kunnes kuudennessa luvussa siirrytään taas siihen, mihin ensimmäinen luku päättyi. 

Tämä erikoinen rakenne saa minut mietteliääksi ja ajattelemaan, että tämä teos sisältäisikin itse asiassa kaksi tarinaa, sillä luvut 2-5 muistuttavat kansikuvan perusteella kovin tätä sarjan ensimmäistä  lehtenä ilmestynyttä teosta.

Kuvakaappaus: Perunamaa

No, toisin sanoen, tarinassa siis siirrytään välillä kertomaan Oregon Miken menneisyys, siitä, kuinka Mikael Randolphista tuli Oregon Mike, Vapaan Lännen aito lännenmies.

Matkalla Petersonin karjatilalle Mike tapaa Myrtle-nimisen orvon tytön, nuoren naisen paremminkin, joka pitää hevostilaa ja jää, erinäisten vaiheiden jälkeen, auttamaan tätä ja selvittämään hevosvarkautta, jonka kohteeksi Myrtle on joutunut. Myös ystävän, Buckin kohtalo selviää siinä sivussa.

Ajankuvasta: 

Villi Länsi! Miten monta kertaa nuo kaksi yksinkertaista sanaa olivatkaan saaneet hänen pojansydämensä sykkimään nopeassa tahdissa, kun hän kouluvuosinaan kuulil niitä mainittavan! Miten useasti hän olikaan istunut elokuvissa yhdessä toveriensa kanssa, kun Villin Lännen aiheista kuvaa vyörytettiin valkoisen kankaan ylitse ja riemuinnut heidän kerallaan cowboy-sankarien uhkarohkeista ratsastuksista, taisteluista,  lemmiskelyistä ja mestarilaukauksista. 

Minun on hyvin vaikea sijoittaa tätä ajalliselle kartalle, sillä kun puhutaan elokuvista, ollaan jo 1900-luvun alkupuolella. Samoin pieni viittaus vie ajatukset kieltolain aikaan , jolloin oltaisiin 1920-30-lukujen tienoilla, puhumattakaan autoista. Ei siis enää oikein sitä Villin Lännen aikaa, johon itse on tottunut. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka Mike kertoo kuinka on nuoruudessaan "ollut eläinsuojeluyhdistyksen jäsen, eikä milloinkaan väärinkäyttäisi herruuttaan eläimiin". No, etsivä löytää ja kyllä niitä aika varhain on perustettu, mutta siis, ajallista määrettä on vaikea antaa, eletäänkö 1800-luvun maisemissa vai kuitenkin jo 1900-luvun alkukymmenillä, jonne kuitenkin tämän ensisijaisesti sijoittaisin. Mutta sitten taas se, että hevosella ratsastaisi Oregonista Idahoon, 

Kaiken kaikkiaan tämä ei niinkään kuvaa todellisuutta, aitoa elämää Lännen mailla, vaan on paremminkin seikkailuhenkistä poika- tai viihdekirjallisuutta, jossa vaikutteet on saatu Villin Lännen tarinoista.  Uudempi aika ja Villin lännen nostalgisest ajat siis sekoittuvat tarinassa ympäripyöreästi.

Suomennoksesta:

Tämä teos on ilmeisesti kirjoitettu englanninkielellä. Näin oletan. Tai voihan tämä olla kirjoitettu ruotsiksikin (kirjoittaja on suomenruotsalainen). Kirjoittaja Flynn Everett on yhtä kuin suomalainen Erik Dahlberg, joka on aikoinaan asunut Yhdysvalloissa. Outoa, että hän ei ole itse tätä suomentanut. Ellei I. Sarakin sitten ole nimimerkki. 

No, tässä on muutamia erikoisia sanavalintoja, joita on noissa tekstilainoissakin tullut esille, ja jotka ei selity ainoastaan sillä, että aikaa on kulunut, otetaan nyt esimerkiksi ihmistyhjästä. Kerronnassa on englanninkielisiä sanoja, joista on alussa listaus ja selitykset. Minusta suomennos olisi kuitenkin sujuvampi ilman englanninkielisiä sanoja, sillä ne olisi hyvin voitu suomentaakin. Mitä tulee sanaan suopunki, niin se ei ehkä ole ihan oikea määre, pitäisi paremminkin puhua Lassosta, kun kyse on lännentarinasta. Suopunki viittaa poronhoitoon. Toki kyse on samantyylisistä esineistä, mutta silti. 

 ---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta Suomenruotsalaisen tai ruotsinsuomalaisen kirjailijan kirja . Erik Dahlbergin äidinkieli oli ruotsi.

Denise Robins: Erämaan tuulet

Denise Robins

Erämaan tuulet

Alkuteos: Desert Rapture

Suomentanut Marja Helanen-Ahtola

Arvi A. Karisto, 1982

252 + 1 s.

Kansikuvitus: Satu Sisko Sintonen

Mutta Alexa ei voinut. Miehen intohimoinen syleily oli tosin hiukan säväyttänyt häntä, fyysisesti. Se johtui vain siitä, että Derrick oli komea, siisti ja raikas, ja tämän huulet olivat painaneet vaativasti hänen huuliaan. Mutta hän ei voinut olla Derrickille mitä tämä toivoi. Hän oli pakko sanoa "Ei". Hän ei voisi koskaan mennä kenenkään miehen kanssa naimisiin ellei olisi syvästi, hurjasti rakastunut. Hurjasti ... sitä sanaa hän oli käyttänyt. Hän oli sanonut Derrickille: -Rakas kunnon Derrick ... anna anteeksi ... mutta minä en ole hurjasti rakastunut ja minun täytyy olla ... kun menen naimisiin. Derrick oli katsonut häneen surullisena ja pettyneenä ja sanonut: - Sinä olet niin viileä ja maltillinen ... niin johdonmukainen henkilö, Alexa. Mahdatkohan sinä rakastua koskaan hurjasti kehenkään mieheen? Alexa tiesi että rakastuisi. Tunne oli olemasa ... hurjuus hänen veressään. Syvällä lepäävä intohimo. Siellä se oli odottamassa esiin kutsumista.

Denise Robins on minulle uusi tuttavuus. En muista, että olisin hänen teoksiaan aiemmin lukenut. Kaipasin kuitenkin jotain romanttista luettavaa ja tämän teoksen kansikuvitus vetosi minuun tyylillään. En kuitenkaan saanut ihan sitä mitä kaipasin. No, olihan tämä romanttinen ja salaperäisyyttäkin ilmassa leijaili. Tässä oli kuitenkin liikaa höttöä ja päähenkilö aivan liian yksioikoinen, jos en vallan sanoisi "bimbo". 

Nykyajan feministille tämä teos olisi ehdottomasti punainen vaate.

Teoksen päähenkilö Alexa on siis englantilainen perhetyttö Beckenhamista. Isä on lääkäri, äiti kotirouva. Alexalla on veli, joka on laivastossa ja kaksossisarukset. Ajankuva on toisen maailmansodan aikainen. Alexa työskentelee jossain virastossa, jota ei suuremmin kuvata, hän lähtee kuitenkin ulkomaan komennukselle Lähi-Itään, Egyptin Kairoon. Heti aluksi hän kuitenkin saa verenmyrkytyksen ja toivuttuaan siitä jää pitkälle sairaslomalle ja lähtee Syyriaan lomailemaan. Matkalla Damaskokseen taksiin tulee vika ja korjausta odotellessaan Alexa lähtee kävelemään ominpäin etsimään apua. Hän saapuu hienoon itämaiseen taloon ja saapuu keskelle salaista kokousta, jota johtaa salaperäinen arabi, joka Alexan tullessa ottaa tämän syleilyynsä, kutsuu tätä Marieksi ja ohjaa tämän toiseen huoneeseen. Alexa on aivan hämmennyksissään. Ranskaa puhuva arabi auttaa Alexan kuitenkin takaisin Damaskon tielle. Myöhemmin Damaskossa Alexa tapaa brittiläisen diplomaatin Blake Laghamin ja sattuneista syistä Alexa on varma, että Blake on sama mies kuin tuo tuntematon arabi. Alexa on varma, että miehellä ei ole puhtaat jauhot pussissaan, koska hän ei suostu tunnustamaan olevansa sama henkilö ja kun hän lopulta sen tunnustaa, ei  suostu kuitenkaan selittämään tekojaan. 

- Minne olet menossa? Miksi et käänny takaisinpäin? Mies vilkaisi häneen, ja Alexan mielestä miehen komeilla kasvoilla oli pilkkaava, melkein pirullinen hymy. Sitten mies sanoi täydellisellä ranskalla: - Koska, ma belle femme, sinä tiedät liikaa. Tällä hetkellä on monta muutakin syytä, miksi en voi sallia tiedon vuotavan Wirrelleille. Joten sinä palaat minun aavikkotalooni vieraaksi, piditpä siitä tai et.

Alexa joutuu tosi pahaan pulaan, kun hän karkaa Blaken eli Hasaelin luota luottaen sinisilmäisesti Jeddahiin, jonka isän kanssa Hasael/Blakella on neuvottelut menossa.

Romanttista höttöä tässä siis löytyy, mutta myös liiallista ennalta-arvattavuutta. Tosin aivan lopussa tulee yllätys, jota ei ole osannut odottaa, mikä kääntää asetelmaa hieman eri suuntaan. Tämä yllätys tuo myös sodan enemmän läsnäolevaksi, mikä tekijä minua erityisesti tässä teoksessa ärsyttää ja hämmentää. Koska ajankuva on toisen maailmansodan aika ei sodasta oikeastaan puhuta paljonkaan eikä kuvata, mikä merkitys lähi-idän tuolloisella tilanteella on sodan kuviohin. Saksan osuus tulee  hyvin pienesti esille tuossa yllättävässä tilanteessa, mutta siis mikään sotakuvaus tämä ei ole, vaan puhdas rakkaustarina. Itse odotin, että kun sota-ajasta on kyse, olisi tarinan taustalla jokin suurikin sodan kulkuun liittyvä vakoilu tai operaatio kyseessä, mutta lopulta kyse oli siitä, mistä Lähi-Idässä aina on kyse: öljystä. 

No, olihan tämä ihan mukava pieni välipala, jäin vain kaipaamaan hieman "värisyttävämpää" tarinaa.

 

Edmondo De Amicis: Sydän

Kuvakaappaus/Kirjasampo Kansikuvitus: Kylli koski

Edmondo De Amicis

Sydän - Kirja nuorisolle

Alkuteos: Cuore

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg 

Otava, 1931 (4. painos) 

238 s.

 

Tekijän esipuheesta:

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän - kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. --- --- Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

Olen tämän teoksen lukenut joskus aiemminkin, näin oletan, koska olen tämän joskus tullut hankkineeksikin, mutta mitään muistijälkiä aiemmasta ei nyt lukiessani ollut mieleen jäänyt. Se ei tarkoita, että teos olisi mitäänsanomaton tai sillä ei olisi mitään vaikutusta. Tämä on hauska pieni kirja italialaisten koulupoikien elämästä joskus 1800-luvun loppupuolelta, Italian kuningaskunnan saadessa muotonsa. 

Kerronta on minä-kertojan, nimeltä Henrik, joka kirjaa päivän tapahtumia päiväkirjanomaisesti. Välillä on isän ja äidin viestejä liittyen enemmän ja vähemmän tapahtuneisiin tilanteisiin. Myös joukkoon mahtuu opettajien kertomia tarinoita. Lukuja on viitisenkymmentä ja vaihtelevan pituisia. Ei mitenkään pituudella pilattuja. Opettajan kertomissa tarinoissa pituutta on enemmän. Kaikkein pisin tarina on opettajan kertomus "Apennineilta Andes-vuorille", joka kertoo 13-vuotiaan genovalaisen pojan matkasta Argentiinaan etsimään äitiään, joka on mennyt sinne töihin. (Ilmestynyt WSOY:N julkaiseman erillisenä teoksena Apenniiteilta Andeille 1919, löytyy verkossa.)

Paitsi näitä opettajan kertomia tarinoita luvut kuvaavat poikien keskinäisiä suhteita, ystävyyttä, kahinoita, rohkeutta, pelkoja ja hieman opintojakin. Poikajoukkoon mahtuu niin rikasta kuin köyhää. Nimensä mukaisesti tämä teos kuvaa ihmissydämen merkitystä elämälle. Sydän on täynnä hyviä arvoja ja elämän kunnioitusta. Tämä ei ole kuitenkaan mitään kiiltokuvatarinointia. Kasvatuksellista kyllä, ja siksi tällekin ajalle hyvinkin suositeltavaa.

Kummastusta herättävää: 

"Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan." 

 Kyse oli pienistä vieterijunasta ja vaunuista, jotka Henrik antoi toverilleen. Minun on hyvin vaikea kuvitella nenäliinaa, johon moisen rykelmän voisi saada mahtumaan. 

Isän neuvo:

 "Jos olet  väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö". Henrik joutui kiistaan toverinsa kanssa ja välitunnilla uhkasi tulla tappelu. Henrikiltä puuttui rohkeutta pyytää anteeksi. Minua hieman hämmensi tämä isän neuvo. Väärässä olemistako pitäisi puolustaa? Varsinkin, jos tietää olevansa väärässä. No, ei siitä tappelua tullut kuitenkaan.

 Ajankuva:

"Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: Alberto Bottini, sanelu huhtikuun 3. p:nä 1838."

1838 + 44 = 1882

Argentiina-tarinasta:

"Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittäminä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä." 

 Hmm. Tiikereitä Argentiinassa? Hieman epäilyttää.

Näistä pienistä kummastusta herättävistä kohdista huolimatta tämä on hieno pieni teos, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. Tämä on alunperin ilmestynyt 1894

Helmet 2025 kohta 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Italia on jo pitkään kiehtonut mieltä kiintoisana matkakohteena. 

---

Kirjailija Suvi Ahola on kirjoittanut tästä teoksesta ja luonnehtinut teosta siirappiseksi, mutta silti läheiseksi  (HS 21.12.2019 2:00, valitettavasti maksumuurin takana, enkä pääse artikkelia lukemaan). Itse en tätä ihan siirappisena pidä, vaikka tunnetta tässä onkin paljon. Itse olen kirjoittanut kirjasta aiemmassa kirjablogissani NÄIN! 

Enid Blyton: Summer term at St Clare's

Enid Blyton

Summer  term at St Clare's

Text illustrations by Jenny Chapple

Dragon 

155 + 4 s. 

Pat ja Isabel O'Sullivan ovat kaksosia. He ovat käyneet  St Claren tyttökoulua. Teos alkaa pääsiäislomasta, joka on lopuillaan ja kouluun paluu edessä. Tytöt odottavat kovasti pääsevänsä takaisin, mutta... valitettavasti he sairastuvat sikotautiin ja joutuvat karanteeniin. Mikä harmi, että he eivät pääse aloittamaan uutta 'lukukautta' toveriensa kanssa. Ei hätää, karanteeni loppuu vihdoin ja tytöt pääsevät kuin pääsevätkin toveriensa pariin.

Summer term at St Clare's on alkujaan ilmestynyt 1943. Kerronta on blytonmaisen sujuvaa, vaikkakin tämä on hyvin erilainen teos kuin viisikot tai muut seikkailukirjojen tarinat. St Clare on englantilainen sisäoppilaitos tytöille. Tytöt ovat 13-15-vuotiaita. 

Vaikka teos alkaa kaksosista ei kerronta kuitenkaan  keskity heihin.

Päähuomion saa Bobby, joka tekee jatkuvati pieniä jekkuja opettajille eikä ota opiskeluja oikein tosissaan. Hän tekee vain sen, mikä juuri ja juuri on tarpeen. 

Sadie on amerikkalainen hienostunut tyttö, joka kampaa jatkuvati hiuksiaan. Häntä seuraa ihannoivasti kaksosten serkku Alicia.  Alician mottosanat kaikkeen on "Sadie says...".

Prudence on kielikello, joka katsoo nenänsä vartta pitkin Carlottaa, joka on osittain espanjalainen ja omaa sirkustaustan, jota on kyllä yritetty piilottaa, mutta joka kuitenkin ennen pitkää paljastuu.  Prudencen suhtautuminen Carlottaan johtaa lopulta vaikeuksiin. Sadie joutuu kidnapatuksi. Tätä kidnappausta ja Sadien taustaa ei tarkemmin kerrota eikä kuvata, mainitaan vain, että hänet on kerran aiemmin yritetty kidnapata ja siksi hänet on lähetetty englantilaiseen kouluun. Sadien pelastaa kuitenkin Carlotta sirkusväen kanssa ja vasta sitten koulun johtajakin saa kuulla tapauksesta ja siitä, mikä on Prudencen osuus siihen.

 Prudence on toimittanut kirjeen tuntemattomalta mieheltä eteenpäin uskotellen itselleen että se on Carlotalle, mutta kirje onkin Sadielle, joka luulee sen olevan entiseltä hoitajaltaan, jota hän lähtee tapaamaan illalla salaa. Prudence joka luulee lähtijän olevan Carlotta seuraa perässä ja näkee Sadien kidnappauksen. Muut tytöt ovat huomanneet, että kaikki eivät ole nukkumassa ja lähtevät etsimään tyttöjä ja tapaavat hysteerisen Prudencen. Carlotta soittaa sirkusleirin lähellä olevaan puhelinkioskiin ja pyytää heitä pysäyttämään kidnappaajien auton ja lähtee niityltä ottamansa hevosen kanssa ratsastamaan sirkusleiriin, josta Sadie löytyykin. 

Hieman erikoinen episodi siis muuten tavallisen kouluyhteisön ja koululaiselämän keskellä. Muutoin luvut koskevat tyttöjen keskinäisiä suhteita, oppitunteja, urheilua (koulujen väliset urheilukilpailut, kuten tenniksen peluuu) jne. 

Pidin tästä teoksesta kuitenkin hyvin paljon. Tämä avaa hieman englantilaisen sisäoppilaitoksen elämää, vaikka toki tässä on aika lailla mielikuvitustakin ja tyypillistä ihmissuhdesekoilua. Ajankuvasta en osaa oikein sanoa. Tämä on ilmestynyt toisen maailmansodan ollessa meneillään, mutta sotaan tässä ei millään tavalla viitata. Ainoa konkreettinen ajankuvaa ilmaiseva tekijä on puhelinkoppi. Tässä on aika paljon ilmaa juonen suhteen, mitä tulee tuohon kidnappauslukuun, kuten sanoin, sen taustoja ja syitä ei kuvata, eikä sitäkään, miten kidnappaajien kävi. He eivät huomanneet että Sadie oli autosta kadonnut, kun sirkusväki, joka kammosi poliiseja teki tiesulun ja toimi omalla tavallaan, hiljaa ja huomaattomasti. 

St Clare'n pedagoginen tavoite 

Miss Theobald was right. Mrs Greene was like Alison, a feather-head! She had no brains at all, and her only interests in life were her clothes and entertaining others - and her precious pretty daughter, Sadie! She looked round at the girls of St.Clare's, some with pig-tails, some with short hair, some frecled, some plain some pretty. 

- Well, she said, dont you feel I want Sadie to be like these girls! My Sadie's pretty and she's cute too. I wouldn't call any of these girls cue. Would you!

 - No, I wouldn't, said Miss Theobald, smiling. - We don't teach them to be 'cute' Mrs Greene. We teach them to be independent, responsible, kind and intelligent, but we don't teach them to be 'cute'.  

Tavoite on ilmeisesti hyvällä mallilla saavutettavissa, ainakin osan kohdalla. Osoittivathan tytöt itsenäistä ajattelua ja toimintakykyä, olivat ystävällisiä ja Bobbykin alkoi käyttää älykkyyttään jatkuvan jekkuilun sijasta. 

Prudencekin sai lähtöpassit lukukauden lopussa, mikä minua hieman mietitytti. Eihän hän loppujen lopuksi ollut syypää kidnappaukseen, vaikka toisaalta, tuntemattomilta miehiltä ei pitäisi ottaa kirjelippuja vastaan, puhumattakaan kielimisestä, toisen vakoilusta ja vikoilusta toisia vastaan.  Nykyaika katsoisi Prudencen rasistiksi ja kyllä hänessä pientä rasistin vikaa olikin suhteessa Carlottaan. Toisaalta kyse oli luokkayhteiskunnan arvostuksista suhteessa sirkuselämään. Ei Carlotan isoisäkään tytön holhoojana halunnut tytön elävän sirkuselämää. 

Tämä oli hauska tutustuminen erilaiseen Blytoniin. Jotain uudenlaista, jotain samanlaista. Tuttua ja turvallista, mutta ei ehkä aivan tavanomaista kuitenkaan. 

Tämä oli St Clare -sarjan toinen osa ja lukisin kyllä mielelläni ne muutkin osat.

--- 

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa 

Otfrid von Hanstein: Hornan kuilussa

Otfrid von Hanstein

Hornan kuilussa

J.W.Powellin tutkimusmatkasta Coloradon ihmemaailmassa

Mukaellen suomentanut E.W. 

WSOY, 1922

108 s.

Mitäpä tietää Amerikasta se, joka ei ole itse ollut siellä! Hänellä ei ole aavistustakaansen ihmeistä ja ihanuuksista, ei käsitystä sen jyrkistä vastakohdista. --- --- Hän näkee Niagaran kosken tai havaitsee, että Jellowstone'in "puisto"onkin neljätoistatuhatta neliökilometriä laaja jättiläisalue, missä Amerikan viimeinen puhvelilauma on saanut suojapaikan ja missä ei vieläkään ole muita ihmisasukkaita kuin satunnaisia matkailijoita. Nämä käyvät kesäisin ihmettelemässä sen kummia luonnon-ilmiöitä, sen geysiirejä, kuumia vesilähteitä, jotka jättiläismäisinä suihkukaivoinasingauttavat taivasta kohti huikeita vesipatsaita, samalla kuin näiden patsaiden juurilla mitä ihmeellisimpiä värejä kimmeltävät altaat kokoavat alasputoavan veden. Mutta suurimpia Amerikan monista suurista luonnonihmeistä on sittenkin Coloradon jokialue. Mykistyneenä ihmettelyssä jää matkustajaseisomaan eikä tahdo uskoa silmiänsä, uskomattomin näköala, mitä maan päällä lienee - Coloradon rotko-uomat. 

Toukokuun 10. päivä, vuonna 1869 aloittaa John Wesley Powell tutkimusmatkansa Wyomingin Green River Citystä pitkin Colorado-jokea tutkiakseen sen syvänteitä ja kanjoneita. Tästä yli kolme kuukautta kestäneestä matkasta kertoo tämä pieni "nuorille" suunnattu teos. Aihe on toki kiintoisa, mutta kovin yksipuolista kerrontaa ja kuvailua tämä teos sisältää, ollen siis pintaraapaisu Kalliovuorten ja Grand Canyonin mahtavuuteen nähden. Kuitenkin kaikessa ylimalkaisuudessaan tämä teos herätti uteliaisuutta ja kysymyksiä lisätiedon saamiseksi, jos kohta kummastustakin ja kulmien kohottelua. Erityisesti kun puhutaan meloni- ja ananasmetsistä. Coloradossa kyllä kasvatetaan meloneja, mutta ymmärtääkseni melonit kasvavat maassa, peltokasveina, ei metsinä. Mitä tulee ananaksiin ne kuuluvat toisenlaiseen ilmasto-olosuhteeseen, kuin Colorado, eikä minusta voi puhua ananasmetsistä silloinkaan. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvailua matkasta. Välillä on jonkin verran dialogia. Ajallinen näkökulma vaihtelee hieman sekavasti, välillä kerronta on selkeästi historiaan päin suuntautuvaa eli kertoja kuvaa tapahtunutta, dialogi käydään, mutta sitten on hetkiä, joista on vaikea tietää, kuka kertoo: kaikkitietävä vai minä-kertoja? Ilmeisesti tämä kuitenkin pohjautuu Powellin omiin muistiinpanoihin ja matkakertomuksiin.

Jutustelua nuotiotulilla 

He syöttivät toisillensa yhä paksumpaa pajunköyttä --- --- "Mitäs se on! Mutta kun minä olin karjapaimenena eräällä farmilla Texasissa, niin jo se oli suurenpuoleinen karja. Äitini oli siellä lypsäjänä ja aloitti lypsää neljätoistavuotiaana tyttönä - aina eri lehmiä - ja on nyt jo kuudenkymmenen vanha vaimo, eikä ole vielä ehtinyt puoleenkaan karjaan." 

Kuten sanottua, tässä oli kuitenkin joitakin yksityiskohtia, joista halusin tietää lisää.

Pa-ri-ats niminen intiaani. Tästä ei pelkällä nimellä löydy googlaamalla tietoa, mutta sen sijaan kun lisää hakusanaksi mohaven niin löytyy kuvia Colorado Valleyn intiaaneihin, Mo-a-pa-rit-ats. Ilmeisesti kyse on enemmänkin heimosta kuin yksittäisestä henkilöstä.

Tsau-wi-ats nimi tuo Powelliin liittyvän linkin. Ilmeisesti kyseessä on siis todellinen henkilö. Hansteinin teoksessa hänet mainitaan Uinta-intiaanina (vrt. Uinta / Ute)

Mohave-intiaanit 

Tämän Hornan kuilussa -teoksen kansikuvassa on tyylipuhdas stereotypia intiaanista sulkapäähineessä huopaan kietoutuneena, mikä viittaa enemmänkin preeriaheimoihin. Mohavet (Mojave) , joihin tässä teoksessa viitataan  olivat kuitenkin kulttuuriltaan ja tavoiltaan hyvinkin erilaisia

porfyyri = kivilaji, mikä selvisi minulle vasta otettuani sanasta selvää

Uinta Viittaa Ute-intiaaneihin

Jampa = Yampa

 

Yankeedoodle Amerikan kansallislaulu? Hmm. Eikös kansallislaulu tarkoita maan tunnuslaulua, kuten Suomessa Maamme-laulu? Amerikan kansallislaulu on kyllä ihan toista kuin jokin yankeedoodle, joka on minun korviini paremminkin traditionaalinen kansanlaulu. Tosin wikipedian mukaan se on Connecticutin (osavaltion) kansallislaulu ja sillä on patrioottista historiaa.

Kaiken kaikkiaan siis kevyestä annistaan huolimatta tämä johdatti  mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Noita Powellin tutkimuksia ja Coloradon oloja olisi kyllä kiva tutkia enemmänkin.

Tästä teoksesta on myös Kustannusosakeyhtiö Kirjan painos vuodelta 1924, jossa kansikuva on realistisempi. Sivumääräkin poikkeaa, joten olisi kiintoisaa tietää eroaako kerronta tai onko kääntäjä sama? Täytyypä tutkailla asiaa. 

 

Kuvakaappaus: Antikvaari / Kirjavehka

 

Suomen kirjat ja kirjailijat - Päivittyvä listaus

Gregoriuksen listauksen innoittamana aloin kaivella vanhoja postauksiani ja katsoakseni kuinka hyvin vuodet 1917 eteenpäin täyttyisivät, kun periaate on,"Yksi kaunokirja per vuosi Suomen itsenäisyyden ajalta, ja vain yksi kirja kultakin mukana olevalta kirjailijalta (mutta kirjan ei tarvitse olla hyvä, edustava tai muutakaan)" 

Tämä listaus on päivittyvä, keskeneräinen katsaus, juhlistakoon nyt kuitenkin tätä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.

Mainittakoon, että lukemani laitos ei välttämättä ole siltä ensimmäiseltä julkaisuvuodelta. Ilmestymisvuoden olen pyrkinyt etsimään eri lähteistä, jos se poikkeaa lukemastani painoksesta. 

Kirjan ilmestymisvuosi    Kirjailija 

1917

1918     Somersalo Aili: Päivikin satu

1919 

1920     

1921  

1922     Swan Anni: Pikkupappilassa

1923    Mustasalo Aarne: Jokikylän pojat

1924

1925

1926    Nuorpuu Helga Anjan Onni (Ruusulan tytöt I)

1927

1928

1929

1930     Lydecken Arvid Niilin rannan salaisuus

1931

1932

1933    Elmgren-Heinonen Tuomi; Ann-Mari Italiassa 

1934

1935

1936 

1937     

1938:    Jylhä Heikki:Delawaren pojat 

1939

1940     Talvio Maila: Itämeren tytär

1941     Kiikka Siiri Auneelan pojat

1942:     Salo Aino: Juhannuslahja 

1943      Kaukovalta Eila Viitosparakin Sole 

1944     Nevalainen Elina Kolmikon seikkailut 

1945     Härmä Leena  Pieni Tuittupää

1946     Honka Aaro Osku ja Kumpp.

1947    Konttinen Aili: Inkeri palasi Ruotsista

1948    Kaikkonen Helli: Kun sinikeijut tulivat

1949

1950   Pakkanen Kaija Annikki sairaanhoito-oppilas 

1951 

1952

1953      Toiviainen Hlja Pelko pois Suruna

1954     Pohjakallio K.A.Timantteja hiotaan

1955      Virtanen Rauha Seljan tytöt

1956     Polva Anni Tiina

1957     Kokki Aira Avattu ovi

1958     Aspegren Ursa: Sininens seikkailu

1959     Otava Merja Priska

1960     Latvala Laura Kanavan marja

1961     Räsänen Rebekka: Musta lammas lyö päänsä seinään

1962     Rinne Laina: Nauravan kuun harju 

1963     Savolainen Katri: Tyttö Mijas-vuorelta 

1964     Pulla Armas J. Keisarin pääsiäismuna

1965     Hämäläinen Aune    Kenttäsairaalan lotat

1966     Kureniemi Marjatta Onnelin ja Annelin talo

1967 

1968     Räsänen Aino Marja: Elefanttitalo 

1969

1970

1971 

1972    Rekimies Erkki Näkymätön intiaani

1973    Jansson Tove Kesäkirja

1974

1975

1976

1977    Säisä Eino Se kesä

1978 

1979

1980 

1981     Kunnas / Tuovinen:Oliko hangella verta? 

1982     Kiuru Paavo: Kannaksen kansaa 

1983     Niskanen Vuokko Älä pelkää Inkeri

1984

1985

1986

1987    Sahimaa Jaakko    Itke itkusi pihlajapuu

1988    Ekqvist Eero    Punainen varjo

1989

1990     Heinämaa Anna: Iira 

1991     Pekkarinen Pirkko: Vaahteralaakson tyttö 

1992

1993

1994

1995    Lehtinen Sinikka Syvyydellä on hopeahapset

1996

1997     Pättikangas Eira Vain routainen maa

1998     Rane Irja Talvipuutarha

1999     Mustonen Enni Ruiskukkaseppele 

2000

2001 

2002     Raili Mikkanen Ei ole minulle suvannot

2003

2004

2005

2006

2007

2008     Vartainen Onerva Valo pimeässä on hyvä 

2009

2010

2011     Haakana Veikko Unien kirja

2012

2013     Rauhala Pauliina Taivaslaulu

2014     Leinonen Maaria: Hoida meitä hiljaisuus   

2015

2016    Hirvisaari Laila Hiljaisuus 

2017    Kohonen Laila: Miehuuskoe 

2018    Leikola Markus: Sakean veren vuosi

2019     Venho Johanna Ensimmäinen nainen

2020     Haahtela Joel Hengittämisen taito

2021     Hagner Aino Leivän syrjään 

2022     Kinnunen Tommi    Pimeät kuut

2023     Kortelainen Anna: Kulkija

2024     Hiltunen Jari O. Teho-osasto

2025 

Charles Reade: Luostari ja kotiliesi

Charles Reade

Luostari ja kotiliesi — Kertomus keskiajalta

Alkuteos: The cloister and the heart

Suomentanut Väinö Jaakkola 

WSOY, 1923

 1145 s.

Esipuheesta:  Luostaria ja kotiliettä on sanottu parhaimmaksi englanninkielellä kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. "Siinä on vaihtelevaa elämää, pontevata toimintaa, mestarillista ajankuvausta joka sivulla; hellä sydämellisyys ja sen suloinen huumori vaihtelevatniin verrattomati intohimoisen paatoksen ja tyhjentymättömän, alati jännittävän seikkailujuonen kanssa, ettemme — kuten runoilija-esseisti Swinburne sanoo — vertauskohtaa etsiessämme voi kernaasti löytää sen vähempää nimeä kuin Shakespeare."

No, jopas jotakin, täytyy sanoa tästä luonnehdinnasta, sillä itse koin kyllä tämän kaikkea muuta, kuin "suloista huumoria" sisältäväksi teokseksi. Niin paljon tässä oli melskettä ja raakuutta, mikä tosin, täytyy myöntää, oli esimerkiksi rikosten rangaistuksissa huomattavaa tuolla ajalla. Mitä tulee sydämellisyyteen, niin kyllähän tässä sitäkin oli, mutta tosiaan enemmän tuota "pontevata toimintaa". Itselleni koskettavin ja liikuttavin kuvaus oli Gerardin ja hänen pikkupoikansa (josta hän ei tiennyt, että on hänen poikansa) keskustelu. Siinä oli taas yksi kerronnallinen vivahde-ero, joka täydensi kerronnan monipuolisuutta ja ulottuvuuksia.

Tulin hankkineeksi tämän vanhan korupainoksen ihan kansien takia, kun sain tosi tosi edullisesti, mutta en ehkä olisi hankkinut, jos olisin tiennyt minkälainen lukuponnistus tämä oli, ei vain sivumäärän takia. Toki tässä teoksessa on ansionsakin. Kerronnassa on yllättävää vaihtelua. Kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka 1800-luvun näkökulmasta kertoo tarinaa. Jossain vaiheessa kertojaksi muodostuu teoksen päähenkilö Gerard, joka kirjoittaa  ensin kirjeitä rakastetulleen Margareetalle ja vaihtaen kirjeet sitten päiväkirjaksi (tosin ero kirjeen ja päiväkirjan muodossa ei ole suurikaan). Aivan lopussa kerronta ei enää etene tapahtumittain ajassa, vaan historian näkökulmasta, historioitsijan kertomana nopeana yhteenvetona.  Kerronnassa on aika ajoin paljon hyperbolaa, kuten kuvauksessa rikakiden pöydän tarjoiluista ja hieman minä pistäisin hyperbolaksi tämän sirkuskuvauksenkin:  

Siellä oli myös opetettu karhu, joka seisoi päällään, käveli kahdella jalalla ja kumarsi hullunkurisella vakavuudella isännälleen; ja jänis, joka löi rumpua, ja kukko, joka ylenkatseellisena kävellä keikaili pienillä puujaloilla.

Minun on vaikea kuvitella kukkoa kävelemässä puujaloilla, vaikka paljon ja kummallista tähän maailmaan on ihmisten teoilla saatukin aikaiseksi. Jossain määrin teoksessa on myös jonkinasteista ironian sävyä, jossa todellisuuden rajat ja kerronnan tarkoitusperät hämärtyvät. 

Teoksen päähenkilö, Gerard Eliason, on tergoulaisen Katariinan ja Eliaaksen kauppiasperheen tulevaisuuden ja vanhuudentoivo. Vanhemmat ovat halunneet pojastaan pappia ja laittaneet tämän sen mukaiseen koulutukseen. Katariinalla on vielä kotonaanmyös kaksi kunnotonta poikaa, joita äiti kuitenkin "hyysää", sekä rampa tytär, joka on hyvä ja hellä ja viisaskin. Vielä on yksi poika, Giles, kääpiö. (lyhytkasvuisuustekijöistä kun ei keskiajalla tiedetty mitään). Giles päätyy aikanaan hoviin viihdyttäjäksi.

Gerard on kuitenkin  rakastunut kauniiseen Margareetaan, joka on lääkärin tytär. Juonikuvioon kuuluu myös kaupungin pormestari Ghysbrecht, joka on ahne ja jolla on salaisuus liittyen Margareetaan ja tämän isään. Ghysbrecht juonii Gerardin päänmenoksi ja tämä joutuu pakenemaan. 

Teoksessa on taustalla kristinuskon historia eri jännitteineen.  Gerardista tulee erinäisten vaiheiden jälkeen dominikaanimunkki, kun hänelle on uskoteltu kavalasti, että Margareeta on kuollut. Tämä julma juoni paljastuu hänelle, mutta voiko rakastavaiset enää saada toisiaan? Rakkautta, seikkailua, juonitteluja tähän perhe-keskeiseen tarinaan mahtuu. Kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua. Gerard saa niin ystäviä kuin vihamiehiä ja oman osansa juoruista ja pahoista puheista saa Margareetakin.

Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Gerardin, vuoroin Margareetan ja Gerardin vanhempien suunnassa. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun  Hollantiin, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan. Tarinan taustalla on Erasmus Rotterdamilaisen vanhempien tarina, toisin sanoen, tällä on todellisuuspohjansa, vaikka  fiktiota onkin. Mikä minua hieman tai aika paljonkin häiritsee on kaikki ne latinan- ja kreikankieliset tekstit aakkosratkaisuineen, joita ei ole kaikkia suomennettu tai selitetty auki.  Kerrontaan liittyen mietin myös muuatta viittausta, sanaa, jäin miettimään.

"Hoviin saavuttuaan tuli Giles pian suureksi suosisiksi. Hänellä oli yksi suuri luontainen ominaisuus, joka antoi sähkötäräyksiä palatsille ... 

Millloin sähkö keksittiin. Milloin sähköstä alettiin puhua? Tämä kerronnallinen aika-aspekti on tässä teoksessa erikoinen. Se ei kulje vain keski-ajassa vaan kertojan ajassa. Näkökulmaa tuo myös lukijan aika, joka taas on eri kuin kirjailijan aika ja pistää pohtimaan, onko tämä uskottavaa ajankuvaa. Kertojalla, onko hän kirjailija itse, jääköön pohdittavaksi, on omat syynsä tämän tarinan esille tuomiselle. Se, mikä hänelle on vaikuttimena, on katolisen kirkon perinne pappien naimattomuudesta, jota hän pitää ... no jääköön sanomatta. 

Luostari ja kotiliesi on klassikko, joka on ilmestynyt myös nuorille suunnattuna lyhennettynä teoksena WSOY:n jousi-sarjassa. 

 

 

Kuvakaappaus: https://populaari.blogspot.com/2007/12/jousi-sarja.html 

 

Tämän laitoksen kansikuva löytyy myös omasta laitoksestani, jonka tekstiä ja kerrontaa sävyttävät muutamat mustavalkokuvat sekä lukujen pienemmät, ajankuvaa ja lukuun johdattelevat aloituskuvat. Kuvittajasta ei ole mainintaa.

---

 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta Lokakuu B: ulkomaalainen klassikkoteos

 

---