Sigrid Undset: Lannistumaton sydän

Sigrid UndsetLannistumaton sydän – Kertomus 1700-luvun Norjasta

Alkuteos: Madame Dorthea

Suomentanut Anna-Maria Tallgren

WSOY, 1942

317 s. 

ALKU : Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Lannistumaton sydän on ennen kaikkea tarina naisesta. Dorthea on suuren perheen äiti. Seitsemän lasta hänellä on (äkkiseltään katsottuna). Vanhin poika Vilhelm on vihreäsilmäinen ja punatukkainen, mistä häntä on kiusoilteltu. Järkevä poika hän on. Sitä seuraava on Klaus. "kaunis poika" ja jota pituutensa vuoksi usein ajatellaan vanhimmaksi. Bertel on herkkä lapsi. 

- Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis! Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – vihelteli kuin mustarastas harjulla ja kuherteli kilpaa viidakossa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa. - Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista? Poika punastui. - Vilhelm, hän sanoi hitaasi. Ja vieläkin hiljemmin: – ja Dabbelsteen.

, Birgitta, Elisabeth, Rikke ja Pikku-Kristen. Dorthean mies, Jørgen Thestrup on lasitehtaan isännöitsijä (?) Tosin on Dorthea ollut aviossa jo aiemminkin, kun hänen äitinsä oli naittanut hänet 16-vuotiaana paljon vanhemmalle miehelle Bisgaardille. Ei Jørgenkaan mikään nuorukainen ollut, kyllä hänelläkin ja Dorthealla vaikuttaisi olevan ikäeroa melkoisesti, mutta liitto on kuitenkin ollut onnellinen, omavalintainen. 

Tarina alkaa siis talvisena myrskypäivänä. Ilta lähenee ja äiti odottaa Vilhelmiä ja Klausia kotiin. He ovat lähteneet kotiopettajan Dabbelsteenin matkassa käymään jossain eivätkä ole palanneet. Äiti huolestuu. Ja kun aletaan kysellä kuullaan, että Dabbelsteen on suunnannut pojat mukanaan kotiseuduilleen päin. Isä Thestrup lähtee muiden kanssa etsimään heitä. 

Pojat selviävät isoäitinsä luokse Vilhelmin järkevyyden takia. Ja sieltä takaisin kotiin Brovoldiin. Mutta kun etsijät yksi toisensa jälkeen myös palaavat ei Jørgen Thestrup palaakaan. Hän on kadonnut, vaikka olisi luullut risteävän poikien matkan kanssa. 

Aika kuluu eikä Thestrupin kohtalosta saada lopullista selvyyttä. Dorthea rouva jää yksin lasten kanssa. Kuinka hän selviää. Miten käy lasten? Tehdas saa uuden isännöitsijän. Dorthean on huutokaupattava omaisuutensa, muutettava. Järjestettävä vanhempien poikien kouluolot. Suunnattava toisaalle. 

Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän on kuvaus 1700-luvun loppupuolen norjalaisesta yhteiskunnasta. Dorthea on, ei aivan aatelistoa, mutta säätyläisrouva. Hänellä on palveluskuntaa imettäjistä keittiöpiikoihin. Dorthean suhde äitiinsä on varauksellinen. Taustalla on peiteltyjä salaisuuksia. 

Lukiessani mietin, millaista mahtoi elämä olla Norjassa 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä? Dortheasta mainitaan, että hän on ollut opettaja ja lapset käyvät koulua. Elisabethkin, joka tarinan loppupuolella on  vielä  viisivuotias  neuloo ja ompelee ja kutoo varsin sievää nauhaa. Millaiset kouluolot olivat Norjassa tuolloin? Mietin tätä lukiessani ja vertailen Suomen historiaan. Vilhelmille ja Klausille suunnitellaan katedraalikoulua. Varmaankin paremmissa perheissä luku- ja kirjoitustaito hallittiin, mutta maalaisväestön suhteen ehkä ei niinkään. Sääty-yhteiskunta saneli paljon ihmisten eloa ja oloja tässäkin tarinassa.

Kiintoisa tarina tämä oli ja hienovaraista kerrontaa, joka olisi uudemmankin lukukerran arvoinen. Erityisesti Dorthean luonteen osalta olisi kiintoisaa tarkemmin pystyä analysoimaan tarinaa.  Teoksen loppupuolella hän käy keskustelua saksalaisen Sharlackin kanssa hengellisistä kysymyksistä. Sharlack on kai katolinen, minkä mystiikkaan liittyviä piirteitä Dorthea pitää haihatteluna.  Dorthean luonnetta ja maailmankuvaa pitää koossa järki. Päivä edustaa hänelle valoa ja hyvää elämää, yö taas pimeyttä ja pahaa. 

Dorthean motto: 

L'amour ´cest un plaisir, l'hommeur c'est un devoir.

 

Silmien värien analysointia: 

... Vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa.  Hmm! Värikö vai silmistä heijastuva sisäisyyskö sen piirteen aiheutti? 

 

Erityismaininta tälle ilmaukselle:

Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa... 

---

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 3: Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä . Ranskan lisäksi tässä on myös saksankielisiä osia.

 

Muualla:

Hyönteisdokumentti: Romaanina jotenkin muodoton, tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.  Hmm. Ehkä tämän teoksen syvimpään olemukseen on hieman vaikea päästä.

Kirja-aitta: Lukija on huomoinut sääilmiöiden (sateet ja tuulet) keskeisen aseman kerronnassa ja pitää naiskuvausta neutraalina. 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja robotti

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja robotti

Alkuteos: The Crooked Bannister

Suomentanut Lea Karvonen

Tammi, 1976 (2. painos)

129 + 2 s.

 

 

Kylläpä oli kammottava teos ollakseen Neiti Etsivä -tarina. No, kammottavien piirteidensä lisäksi tämä oli muutenkin aika kehno kirjallinen suoritus. Parempiakin sarjan tarinoita olen lukenut.  

Jonkinlaista goottitunnelmaa ja jännityselementtejä tällä on haettu ja kyllähän käärmeitä nielevät käärmeet ja myrkyt ainakin minua kammottivat.  Paulan isä, asianajan Drew on  saanut toimeksiannon eräältä Melodyn pariskunnalta nostaa syyte Rawley Banister -nimistä  miestä vastaan petoksesta. Asianajan Drewin mielestä Banisterin  arkkitehtonisesti erikoinen linna vallihautoineen saattaisi kiinnostaa Paulaa ja siksi hän pyytää tämän tutkimaan linnaa, jos sieltä löytyisi lisäavuja toimeksiantoon. Avukseen Paula saa serkukset George Fayne ja Bess Marvin ja myöhemmin vielä ystävysten poikaystävät tulevat joukkoon mukaan selvittämään kammottavan herra Banisterin petoksia. Petosvyyhti vie Paulan aina Arizonaan ja pieneen intiaanikylään asti. 

Monenlaista tapahtuu eikä järkytyksiltä ja vaaroiltakaan vältytä tässä muutoin tyypillisesessä tarinassa, joka on suunnattu paljonlukeville ja seikkailua janoaville tytöille. Epätyypillinen sen sijaan on Rawley Bannisterin henkilöhahmo, jonka taidot ja kyvyt olivat moninaiset, mutta suuntautuivat väärille urille. Psykologisen jännityskirjan henkilöhahmona hän olisi varmasti aivan toista luokkaa, kuin tässä, jossa kaikkea vain vähän pintaraapaistaan. 

Kieliopillisuudesta:

 - Miten me sitten pääsemme taloon? George kysyi käytännöllisesti. - Hyvä kysymys? Dave huomautti.

Georgen lausuma on kysymys, johon kysymysmerkki kuuluu, mutta Daven huomautus ei ole kysymys. Siihen kuuluisi huutomerkki.

Mitä tulee suomennokseen, niin on erikoista, että päähenkilön nimi, joka alkuteoksessa on Nancy on suomennettu Paulaksi, mutta ystävien nimiä ei ilmeisesti ole suomennettu, samoin kuin ei muitakaan henkilöitä, Drewin perheen taloudenhoitajasta Hannasta en tosin tiedä, onko se alkuperäinen nimi.  

Uskottavuus koetuksella: 

- Minä tiedän, Paula sanoi. - Etsitään metsästä nuoria puita, niin pitkiä että ne ylettyvät vallihaudan yli ja tehdään niistä silta. He menivät kuun valaisemaan metsään. Ei ollut vaikea löytää sopivia puuntaimia, mutta niiden katkaisemiseen ilman kirvestä oli hankalampaa. Lopulta heidän onnistui yhteisvoiin taivuttaa muutamia vesoja niin että ne katkesivat. Pojat raahasivat ne vallihaudalle ja sijoittivat ne yksitellen vierekkäin kuilun poikki. Pian oli jonkinlainen silta valmis. - Minä kokeilen, onko se turvallinen, Ned sanoi. - Voi Ned, älä mene! Bess rukoili. - Sinä voit pudota tuleen. Odotetaan kunnes liekit ovat sammuneet.

Hmm. Puiden kaataminen ilman kirvestä. Sillan kestävyys, jos puut ovat olleet taivutellen katkaistavia? Kuulostaa kovin hataralta. Enpä taitaisi itse uskaltaa mennä. Kohtaus kuitenkin osoittanee jonkinlaisia partiotaitoja samoin kuin myöhemmin ilmaantuva "elävän sillan tekeminen" Paulan pelastamiseksi.  

Triviaalitietoa:

Carolyn Keene on pseudonyymi ja Neiti Etsiviä on kirjoittaneet useat eri kirjoittajat. Toisin sanoen kyseessä on "tarinatehtailu" mikä eittämättä johtaa tarinoiden johdonmukaisuusepäselvyyksiin ja samankaltaisuuspiirteisiin, mutta myös siihen, että tarinoissa on vaihtelevuutta myös kirjallisten ansioiden suhteen. 

Mikä mielenkiintoista, että myös Lea Karvonen suomentajana on pseudonyymi. Tämä tieto on joskus muinoin tullut vastaani luettuani jotain Enid Blyton Viisikoihin liittyvää juttua. Kirjailijat eivät halunneet suomentaa Viisikkoja omalla nimellään, mikä kertoo jotain paitsi suomentamisen tasosta myös asenteista Viisikkoja kohtaan.  

... 

Tämä oli kuitenkin mitä parhain täsmäkohde Pieni Helmet 2026 -lukuhaasteeseen, kohta 14: Kirjassa on robotti, drone tai jokin vastaava laite

Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa.

 27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.

Esittelyssä juuri ilmestyvä  

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa 

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026

Phyllis Matthewman: Ann tar ledningen

Phyllis Matthewman

Ann tar ledningnen

Alkuteos: Chloe takes control 

Englannista ruotsinkielelle kääntänyt Ragnhild Hallen

AB Lindqvists Förlag, Stockholm

1949

167 + 1 s. 

Tässä taannoin vaihdoin  Tarukirjassa ajatuksia siitä, kuinka hauskaa olisi osata enemmän kieliä ja saada näin rikastettua myös lukuharrastustaan. Englanniksi olen lukenut jonkin verran ja yhden ranskankielisen lastenkirjan luin googlekääntäjän avulla, vaikka en ole koskaan ranskaa opiskellut. Tällainen lukutapa vain on kovin hankala suurempien tarinoiden suhteen. No, ruotsiksi olen lukenut yhden suomentamattoman jatko-osan Ethel S. Turnerin Seitsemään sisarukseen ja aika hyvin minä sen ymmärsin, vaikka ei ollut sanakirjoja käytössä. 

Otinpa sitten ja ajattelin, että jospa nyt sitten kokeilisi ruotsinkieltä ja tilasin itselleni neljä Phyllis Mathewmanin tyttökirjaa nettiantikvariaatista. Ja aloitin lukemisen nyt tästä Ann tar ledningen -tarinasta.

Phyllis Mathewman on englantilainen lastenkirjailija ja tämä teos on siis alunperin ilmestynyt englanniksi. Alkuteoksen nimen Chloe takes control ja ruotsinnoksen Ann tar Ledningen välillä on hiuksenhieno ero.  Kyse on tavasta johtaa. Ja tästä tavasta johtaa tässä tarinassa onkin kyse.

Tarina sijoittuu englantilaiseen sisäoppilaitokseen. Alkuperäisessä tarinassa päähenkilön nimi Chloe on ruotsinnoksessa vaihtunut muotoon Ann , jota käytän tässä esittelyssä. Miljöö on kuitenkin pysynyt samana, eikä tarinaa ole siirretty ruotsalaiseen ympäristöön. Erikoista on kuitenkin, että nimiä ei ole kaikkia muutettu, sillä muiden tyttöjen nimet vaikuttavat kovin englannikielisiltä: Joan  Burton, Prunella Grange, Kitty Mason, Ivy Blake,  Drusilla Weston, jonka kanssa hänellä on vähän skismaiset välit jne. 

Tapahtumapaikka on Daneswoodin sisäoppilaitos. 

Daneswood var ingen särskilt stor skola. Den hade bara omkring hundra elever som uppdelats på tre hus för bekvämlinghetens skull. Senionernas hus som kallades S:t Hilda, mellanklassernas som kallades S:t Bridget och juniorernas som fått namnet S:t Margaret. Det faktum att de tre husen uppkallats efter ette engelskt, ett skotskt och ett irländskt helgon kom eleverna att (givetvis helt inofficielt) kalla sig Tommies, Scotties och Paddies. De olika husens märken var rosor, ljung och shamrock, den irländska treklövern. 

Tapahtumat alkavat, kun johtajatar  "Fröken Talbot", jota tytöt tosin kutsuvat lempinimellä Tabby nimittää Annin valvomaan kolmannen luokan tyttöjä (Paddyja eli S:t Bridgetin tyttöjä) , jotka ovat täysin vailla vastuuntuntoa (de är allihop lika renons på ansvarskänsla). Annin luokkatoverit ihmettelevät johtajattaren valintaa, sillä he eivät usko, että Ann pystyisi ohjaamaan ja valvomaan näitä. Ann itse myös ihmettelee miksei joku toinen voisi olla parempi, mutta saa vastauksen, että Drusilla johtaa urheilua ja Joan itse on oppilaskunnan puheenjohtaja ja kaikilla muilla on opiskelu- tai muita erikoistehtäviä. 

No, Annin ei auta muu, kuin tarttua toimeen, Mutta hän saa vastaansa Josie Manneringin, joka ei pidä siitä, että joku ylempi alkaa kontrolloida heitä ja määräillä. Hän päättää näyttää, että häntähän ei määräillä ja saa muun luokan mukaan kapinaan. Ann miettii asiaa eikä anna periksi. Hän näkee, että pohjimmiltaan Josie on ihan hauska tyttö, tosin omalaatuinen persoona, mutta ei yhtään hullumpi, eikä ilkeä sinänsä. Ann on itse kiinnostunut teatterista ja saa idean. Miksei myös kolmannen luokan oppilaat voisi esittää näytelmää, eikä vain ylemmän luokan oppilaat. Hän puhuu ideastaan johtajattarelle ja saa luvan.  Annin oman luokan koulunäytelmä on myös suunnitteilla ja sitä johtaa Drusilla. Ann ilmoittaa, että hän ei tule mukaan näytelmään, koska hänellä on tekemistä Paddyjen kanssa. Heidän näytelmänsä on salaisuus, joka ei saisi paljastua ennen aikojaan.

Ann ohjaa musikaalinäytelmän Robin Hoodista, ja valitsee pääosaan Josien, joka on hyvä laulaja. Mutta kuinka siinä käy, kun Josie on änkyrällä päällä.  

Ann tar ledningen on tyypillinen tyttöjen sisäoppilaitostarina, jossa tyttöjen väliset mielipide-erot ja tunteet lainehtivat. Annilla on tekemistä niin Drusillan kanssa kuin Josien kanssa. Ja Josiella on hankauksensa niin Annin, Drusilla kuin vähän koko koulunkin kanssa. Kun Robin Hoodin viimeiset harjoitukset on pidetty ja edessä odottaa esitys saa Ann ratkaistavakseen uuden harmin. Drusillan hieno antiikkikirja, joka on ylemmän luokan näytelmästä (Som de behagar Shakespearen Kuten haluatte) on tahrittu musteella ja kirjan päältä on löydetty Annin hieno kynä. Syytetyksi joutuu tietysti Josien, jota Drusilla ei ole valinnut urheilujoukkueeseen ja jolle Ann on kynänsä lainannut. Mutta Ann ei usko, että Josie olisi voinut tehdä niin ilkeän tempun. 

Ymmärsin siis juonikuvion suht hyvin, vaikka en kaikkia sanoja ymmärtänytkään ja esim. tuo ylemmän luokan näytelmä minun täytyi selvittää, mistä oli kysymys. Paljon pieniä vivahteita ja tunneilmaisuja jäi varmastikin kokematta, mutta noin yleisesti ottaen tämä oli ihan luonteikas tarina. 

Daneswood-sarja:

Chloe Takes Control (ruotsinnos Ann tar ledningen). The Queerness of Rusty (ruotsinnos Rustys första termin). Josie moves up. A New Role for Natasha. Justice for Jacqueline (ruotsinnos Josies nya värdighet). Pat at the Helm. The Intrusion of Nicola. 

Tuo Rustyn ensimmäinen lukukausi odottaakin hyllyssä ja samoin tuo "Josien uusi tilanne", mikä se sitten onkaan, Lukisinpa kuitenkin mielelläni koko sarjan. Täytyypä tutkia antikvariaattitarjontaa. 

-- 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 19: Kirjassa on mustaa 

F. R. de Chateaubriand: Atala Seikkailu aarniometsässä

Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa

F. R. de Chateaubriand

Atala Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912

Luettu Projekti Gutenbergista 

Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista  Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.  

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa  hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä. 

Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi" 

Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan,  eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää. 

Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka. 

Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.  

No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan. 

Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.  

Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät. 

"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista  levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.  Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."

Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun. 

Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa. 

Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.

Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan". 

KIRJAMETSÄ -LUKUHAASTE ON PÄÄTTYNYT!

 

Vuoden alussa julkaisin oman lukuhaasteeni - Kirjametsä - jonka tarkoituksena oli innoittaa lukemaan puu-kirjallisuutta, jonka myötä keräisi itselleen "kirjametsän" Teoksia luettavakseen saattoi etsiä kolmessa kategoriassa (puu olennainen osa teosta, kuten Bail Myrrayn Eucalyptus, kirjan nimenä on puu, Calsworthyn Omenapuu tai kirjailijan nimi on puun nimi, esim. Koivu. 

Haasteessa sai meriittejä riippuen siitä, kuinka monta puuta oli 'metsikköönsä' kerännyt.

Itse luin haasteeseen seuraavat teokset: 

1. Willa Cather: O' Pioneers                                            Mulperi l. silkkiäispuu

2. Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat                                Pihlaja

3. Elena Quiroga: Kastanjapuu                                       Kastanja 

4. Maeve Binchy: Punapyökin varjossa                          Punapyökki 

5. Enid Blyton: Tammen siimeksessä                             Tammi

6. Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu         Omenapuu 

7. Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii                         Luumupuu 

8. Friz Pawelzik: Lepään palmumatollani ja rukoilen     Palmu 

KATSELMUS TULEVIIN KIRJOIHIN

Kevään odotetuin kirja omalta osaltani on Kaisa Viitalan Klaanin tulevaisuus , kirja, jonka olen ajatellut ostaa omaksi, kunhan tilaisuus koittaa.  

Mitä muutoin tulee kevään uutuuskirjoihin, niin paikallinen kirjasto on edelleen minun tavoittamattomissa remontin jälkiselvittelyjen takia, joten seuraavien kirjojen lukeminen taitaa venyä hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten kirjasto ehdi avautua ennen niiden ilmestymistä, mikä olisi toivottavaa, sillä uutuuskirjojen osalta olen vahvasti kirjastotarjonnan varassa, ellen sitten rohkaistu kysymään arvostelukappaletta. 

 

Enni Mustosta olen jonkin verran lukenut, vaikka hänen teoksensa ei ominta genreä olekaan. Tämä Pappilan piika -teos minua kuitenkin jonkin verran kiinnostaa. Maaseutuidylli, ajat menneet kaukaiset ... esittelyn perusteella tässä saattaa olla jotain, minkä seurassa saattaisin viihtyä.  

Joel Haahtelan Talvikappeli  kuulostaa kiehtovalta. Tuttua filosofista haahtelamaista pohdintaa, uskoisin. Olisikohan jopa parhainta Haahtelaa? Sen voisi todeta vasta luettuaan.

 

 

Sini Ezerin Jerusalemin morsian oli hieman hämmentävä lukukokemus. Kentie sitä olisi myös tämä jatko-osa Masadan kirjuri, jota ehkä voisi ajatella ottaa ja lukea. Jossain määrin kiinnostava aihe, vaikkakin historiaa tuntevana on varmasti myös traaginen. Mene ja tiedä - 

 

 

 

Fiona Valpyn teoksista olen tykännyt vaihtelevasti. Tämä Valpyn uutuusteos.  Allamme hohtava taivas, on siinä ja siinä tykkäisinkö vai en. Kiinnostava miljöö tässä kuitenkin on, mutta ... edellinen lukukokemus teki hieman varaukselliseksi  ... Mietitään ja päätetään, kun saadaan käteen selailtavaksi. Suin päin en sukella kerronnan syvyyksiin tämän kohdalla. 

Mikkkel FØnsskovin Kirkas yö kertoo vastarintatoiminnasta laulun voimin.  Kuulostaa kiehtovalta ja hieman toisenlaiselta näkökulmalta toisen maailmansodan vastarintatoimintaan. Tarinan sijoittuminen Tanskaan tuo oman kiinnostavan näkökulman. 

 

 

Pidin hyvin paljon Kristin Harmelin Unohdettujen nimien kirjasta, jonka voisin lukea uudelleen, ja jonka hankkimista omaksi olen harkinnut huonosta kansiratkaisusta huolimatta.  Siinä oli jotain, mikä toi mieleeni Dickensin Kaksi kaupunkia. Sen sijaan hänen Katoavien tähtien metsä teki hieman erilaisen vaikutelman. Tämä Harmelin uutuus Pariisin tytär vaikuttaa kuitenkin kiinnostavalta, vaikkakin sotateema tässäkin ehkä nakuttaa liiallisesta  samankaltaisuudesta ... 

Mitä ajatuksia sinulla herää valinnoistani? Onko yhtän samankaltaisuutta omiin mieltymyksiin vai kuljetko aivan eri polkuja? Kirjallisuutta on niin moneen lähtöön ja polkuja valittavaksi hyvään tai huonoon suuntaan, ilon kokemuksiin tai pettymyksiin.