Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta!

Matthias Salamnius

Ilo-Laulu Jesuxesta

Jälkisanat Juha Hurme 

Ntamo, 2024 

Kansikuva:  Hugo Simberg Teidän tähtenne (kuva käännetty)

Ilo-Laulu Jesuxesta

Lohdutus Lunastajasta / Syndymäst Hyvä Sanoma / Elämästä Ihmeellinen / aivan Caunis Cuolemasta / ylösnousnusta iloinen / Paras poijes Lähdennöstä / Suomen kielellä sanottu / Suomalaisten suosioxi.

Evankeliumia ja kansanperinnettä yhdistävä teos, josta kiinnostuin Gregoriuksen esiteltyä teoksen Klassikkohaasteen myötä. Kalevalamitalla runoiltu evankeliumi on toki hauskaa ja antoisaakin luettavaa, vaan toisaalta minulle tuli hieman ristiriitainen olo saatuani tämän loppuun. Erityisesti ristiriitaisuus lisääntyi, kun luin Juha Hurmeen jälkisanat, jossa tämä (hieman venkulaksi mieltämäni) kirjailija tuo esiin itäsuomalaista suullista perinnettä, suomen kielen ja  ja kansanperinteen historiaa, kristinuskon  tuloa pakanuuden tilalle, Kalevalarunoutta ja Salamniuksen persoonaa ja tekstin syntyhistoriaa. 

Ilo-Laulu Jesuxesta osoittautui jyriseväksi paukkutuotokseksi. Menestys oli täysin ansaittua ja ymmärrettävää. Vihdoinkin joku osasi saarnata siten, että kuulijat tajusivat mistä oli kyse. Kirjasta otettiin nopeaan tahtiin perästi 16 painosta. Niin varhiasta ja vaikuttavaa oli Salamniuksen ympäri suomenkielisiä seutuja usein ääneen luettu trokeetaide, että sen kirjaviisaudet kierrättyivät takaisin suulliseen perinteeseen. (Juha Hurme: Evankeliumi Matthiaxen mukaan teoksessa: Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta. Ntamo, 2024. 129-144).

Juha Hurme on tietysti valottanut teosta kirjailijana ja kirjallisuustutkijan näkökulmasta, vaikkakaan ei kaikilta osin tieteellisellä vakavuudella, eikä mielestäni ansiokkaastikaan, kun käyttää erään henkilön kuolemasta sanaa kupsahti. Yksittäinen sana särähtää pahasti muun kuvailun lomassa. 

Ristiriitainen olo syntyy siis siitä, kun sekoitetaan kalevalaiset tarut ja hahmot kristinuskon henkilöihin. Ehkä tämä vaara on tiedostettu, kun uskonnollinen reformi on aikoinana kieltänyt näiden "rytmisäkeiden harrastamisen", kuten Hurme paljastaa historialliset menettelytavat.

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta kuvaa melko tarkoin evankeliumien tekstejä syntymästä kuolemaan, mitä nyt välillä, hieman yllättävästi käväisee Vanhan Testamentin puolella kertomassa israelilaisten lähtöä Egyptistä. Tätä ei Juha Hurme oikein ollut ymmärtänyt, mutta itselleni tämä Pääsiäisen vieton taustoitus ei ollut sinänsä lainkaan vieras ja outo. Sen sijaan kuvaus Tuonelan matkasta, sai minut hieman hämmennyksiin, vaikka Paavalin kirjeet, esim. kolossalaisille on lukeneelle nähtävissä.  

Tuohon VT:in otteeseen liittyen minun täytyi kerrata mitä olivatkaan ne kymmenen vitsausta, jotka Egyptiä kohtasi, sillä Juha Hurme oli kiinnittänyt tekstianalyysissaan huomiota Salamniuksen kerrontaan, jossa täit vaivasivat Egyptin neitosia. Hurmeen mukaan ei Raamatussa puhuta mitään täistä. No, vanha Biblia-raamatunkäännös puhuu täistä, 1992-käännös syöpäläisistä, mutta -38 käännös sääskistä. Myös englantilainen King James puhuu täistä. 

Salamniuksen teksti yhdistää kansanperinteestä kumpuavia sanoja raamatullisiin käsitteisiin, mikä on myös omiaan luomaan ristiriitaisuutta ja hämmennystä ja mitä en itse harrastaisi. Minulle tulee mieleen, että tämä teos on luettavissa samoin kuin esim. Keuruun vanhan kirkon kattomaalaukset, joissa lukutaidottomalle väelle yritettiin tuoda kristinuskon sanomaa ymmärrettäväksi. Tarkoitus on ollut ehkä hyvä, mutta jättää jotain vajaaksi. Jotain samaa on myös nykyään murteella kirjoitetuissa jouluevankeliumeissa, joiden tarkoitus lienee lähentää sanomaa ihmisten mielissä ja herättää ajattelemaan ja ymmärtämään merkityksiä. Asioita voidaan sanoa niin monin tavoin, eikä kalevalamitta sinänsä ole yhtään sen huonompi tapa ilmaista asioita kuin muutkaan. Itsekin olen kalevalamittaa runoissani käyttänyt. Sanoisin kuitenkin, että mitä selkeämmin sanottu,  ja tyyli tarkoitukseen sopiva, sitä kirkkaampi ymmärrys. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kansanomainen esitys, mutta onko kuitenkaan kansantajuinen? Ei ehkä kuitenkaan pitäisi sekoittaa puuroja ja vellejä keskenään. 

Salamniuksen teksti löytyy  vanhoilla fraktuurakirjaimilla präntättynä Doriassa. 

Tästä on myös Helmivyön kustantama näköispainos vuoden 1882 -laitoksesta. 

 

Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset!

 

Kerttu Juva

Leppiluodon leiriläiset

WSOY, 1951

166 + 1 s.

Kansi: Ei mainita, mutta voisi ehkä olla Wendeliniä?

 

Helkkyy laulurinnat,

välkkyy vetten pinnat,

paistaa päiväkulta, ilo ihmisten ...

Laivan kokasta kuului iloista laulua. Auringon säteet saivat meren kimaltelemaan ja lämmin etelätuuli hiveli suloisesti kansimatkustajien kasvoja.

Näin alkaa tämä mutkaton ja hauska tarina seitsemän tyttöpartiolaisen, se on Kurkivartion, viikon mittaisesta kesäleiristä Leppiluodolla, johon mahtuu niin erätaitojen hallinta kuin hengenpelastuskin. 

Kurkivartioon kuuluvat Marjaana (Marja-Leena Mattila), joka on vanhin ja vartion johtaja, Kaisa (Kaarina Kunnas) , joka taitaa ruoanlaiton, Mukke, eli Riitta Mustonen, joka on erityisen ruskettunut oltuaan sokerijuurikasmaalla harventamassa, Nekku, joka  Tappi,eli Taina Lehmusto, joka lienee herkkusuu ja koko sen mukainen, ja joka oli laitettu alkujaan partioon siksi, ettei tytöstä tulisi liian mukavuudenhaluinen, Pinkeli, joka haluaa "tutkia kaikki Leppiluodon kasvit ja järjestää niistä hienon mallikokoelman lippukunnan käyttöön". sekä Ressukka, nuorin joka on "isän pienokainen" ja vielä hieman epävarma taidoistaan. 

"Ja sitten oli taas tuollaisia vanhempia kuin Ressukan isä ja äiti, jotka eivät mitenkään olisi uskaltaneet päästää lastaan edes hetkeksi näkyvistään. Ihmeen hyvin Ressukka oli sentään pärjännyt tuosta ylenpalttisen huolellisesta hoidosta huolimatta. Ja leirillä hänestä varmaan tulisi aivan uusi ihminen. Sillä hyvää ainesta Ressukassa varmasti oli, sitä Tappi ei lainkaan epäillyt."

Tytöt ovat kaupunkilaisia, mutta leiri on jossain merensaaressa.  Ensimmäiseksi tehtäväksi tytöille muodostuu maidonhakureissu. Ensin he yrittävät läheisesta kartanosta, jossa asuu leskeksi jäänyt, surunmurtama paroni, jolla on kaksi pientä lasta, Ninni ja Henri. Paroni sanoo, ettei heillä ole maitoa myytäväksi yhtään enempää. Samoin käy monien talollisten kanssa. Paronin kovuutta arvostellaan, mutta kun ei toiset ole antanut, niin ei hekään. Onneksi tytöt tapaavat yksinäisen mökkiläismiehen, jolta maitoa kyllä heruu, vaikka lehmiä ei montaa olekaan. Tytöt joutuvat myös siirtämään lampaita saarelta toiselle ja siinä heille tuleekin melkonen hiki.

Marjaana keksii tytöille partiotaitojen oppimisen ohella hieman hauskuuttakin aarteenetsinnän muodossa. Aarteen löytää lopulta Ressukka. On myös kadonneen etsintää ja sitten nousee valtava ukonilma jonka laantuessa mereltä kuuluu avunhuutoja ja tytöt joutuvat hengenpelastajiksi, kun Paronin pikkupoika Henri on joutunut vedenvaraan Ninnin kyyristellessä tuuliajolla olevassa veneessä.

Kun ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin paroni huomaa tulleensa taloudenhoitajansa vedättämäksi. Ja Ressukka puolestaan liitetään Kurkivartioon juhallisin menoin.

Reipashenkinen nuortenkirja, jossa arkisten askareiden ja lähimmäisen auttamisen ohella koetaan hieman seikkailuakin. Tosin tämä kartanokytkös tuo teokseen pienen epäuskottavuusaspektin. Ilman sitä tarina voisi hyvinkin olla todellista partioelämää ja nuorten tyttöjen olemista. Mutta täytyyhän tarinassa olla hieman jännitettäkin, vaikka sitten hieman epätodellistakin. Ja mistä sen tietää, vaikka joskus jossain olisi ollut kieroja taloudenhoitajia kartanoissa. 

Tähän on jatko-osakin: Kurkivartio kunnostautuu, jonka olen jo aiemmin lukenutkin. Yhdessä nämä muodostavat vallan mainion ja yhtenäisen tarinan partiohengen luonteesta ja luontosuhteen merkityksestä.

--

Kirjoja Ulapalta -lukuhaaste

Muualla blogeissa:

Aittatonttu on kirjoittanut teoksesta kiintoisan näkökulman, joka ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa, päinvastoin mielestäni

Enid Blyton: Tammen siimeksessä!

Enid Blyton

Tammen siimeksessä

Alkuteos: Country tales

Suomentanut Tuulikki Ojanen

Kuvitus: Frances Stevens

Kirjalito, 1991 

61 s.

Kiinnostuin tästä Tammen siimeksessä teoksesta nähdessäni sen kirpputorimyymälässä ja koska Anki oli esitellyt sen sisarteoksen. Tammen siimeksessä on suht realistisesti kerrottu, lapsille suunnattu tietokirja maaseutuympäristöstä ja sen eläimistöstä. Tarinoissa on pieniä sadun vivahteita, kuten eläinten inhimillistäminen ajatus- ja viestintätasolla. Tämä siis kerronnallinen tehokeino. Satuja nämä ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija tuo esiin eläinten saalistusvietit ja yksilölliset piirteet ruokailutapoineen ja pesänrakennuspuuhineen. Siksi katson, että tarinatyylistään huolimatta tämä on enemmän tietokirja kuin satu- tai tarinakirja.

Tammen siimeksessä -teos esittelee kuusipeuran, pähkinähiiren, lepakakon, myyrän, siilin, näädän, kärpän, punarinnan, punatulkun, liejukanan, kuningaskalastajan ja ankeriaan. Lisäksi tarinoissa esiintyy kaniineja, pöllö, rotta ym. 

Teoksen kuvitus on kaunis ja viehättävä, oman määritelmäni mukaan romanttisrealistinen. Pehmeä ote luo lämpöä ja romanttisen harmonista kuvaa luonnosta, toisaalta kuvat ovat hyvin realistisia ja todellisuutta kuvaavia, vaikka mitään valokuvamaisen tarkkoja eivät olekaan. 

 

 

Tässä suhteessa tarinoiden ja kuvituksen välillä on pieni ristiriita. Tarinoissa nousee esiin, että osa eläimistä on saalistajia, kun kuvitus taas tosiaan luo kuvan harmonisesta maaseudusta. Pienet lapset voivat hyvillä mielin katsella kuvia, mutta tarinoiden suhteen asioita olisi hyvä käydä läpi aikuisen kanssa. Tämä ei ihan pienten lasten kirja ole, paremmin jo kouluikään ehtineelle, joka osaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat ja joka ehkä kiinnostuu tarkkailemaan luontoa enemmänkin. 

Ihan eksaktina tietopakettina tätä en pitäisi. Esimerkiksi kuvaus punarinnasta, joka söisi vain hyönteisiä eikä lainkaan siemeniä kuulostaa wikipediatiedon valossa liioiteltuna. Kuvaus ankeriaasta taas oli hyvin mielenkiintoinen herättäen uteliaisuutta saada tietää hieman enemmän oudosta olennosta.

--- 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta elokuu B: Tietokirja ilmastosta tai ympäristöstä 

Kirjametsä-lukuhaaste: Tammi 

Hall Caine: Tuhlaajapoika

Hall Caine

Tuhlaajapoika

Alkuteos: The prodigal son

suomennos: Kaarlo Forsman ja Väinö Hämeen-Anttila

WSOY, 1923

468 s.

 

Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä, jola oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli anittanut hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. sinä yönä hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.

Tuhlaajapoika on järisyttävä tarina perheestä ja ystävyydestä.  Sen taustalla on paitsi Raamatun Tuhlaajapoika-vertaus myös Danten Jumalainen näytelmä, johon edellä oleva tekstikatkelma ilmeisesti (?) viittaa.

Tuhlaapoika sijoittuu miljööltään Islantiin, Reykjavikiin ja Thingvelliriin. Tarinan keskiössä on kaksi perhettä. Johtaja Oskar Nielsenin perhe, johon kuuluu tyttäret Thora ja Helga. Thora on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Helga avioliitosta, joka on kuitenkin kariutunut keveämielisen vaimon muuttaessa tyttärensä kanssa Tanskaan. Lisäksi taloudessa on täti Margret Nielsen. Sitten on kuvernööri Stephen Magnussonin perhe, jolla on vaimo Anna ja pojat Magnus ja Oskar.  Näiden kahden miehen välillä on ollut 50 vuoden ystävyys ja niinpä Oskar Nielsen on saanut kunnian olla Oskar Stephensonin kummi. 

Samoin kuin Thora ja Helga ovat luonteiltaan täysin vastakkaisia ovat myös Magnus ja Oskar. Magnus on tumma ja tuikeanoloinen työteliäs mies. Oskar vaalea, rakastettava ja helposti lähestyttävä taiteilijasielu. Mutta myös hemmoteltu.

Johtaja ja Kuvernööri laativat naimasopimuksen Magnuksen ja Thoran avioliitolle. Magnus tulisi töihin johtaja Nielsenille. Oskar, joka on ollut Englannissa opiskelemassa palaa kotiin ja lähentyy Thoran kanssa. Magnus, joka rakastaa Thoraa syvästi päättää vetäytyä Thoran onnen takia ja esittää niin suuret vaatimukset naimasopimukseen, että se purkautuu. Oskar kihlaa Thoran ja onni näyttää hymyilevän. Thora kutsuu kuitenkin sisarensa Helgan Tanskasta ja siitä seuraa, että Oskar rakastuu Helgaan, joka samoin kuin Oskar on kiinnostunut musiikista. Oskar säveltäjänä ja Helga laulajana.

Oskar taistelee paremman minänsä kanssa, avioituu Thoran kanssa, saa tämän kanssa tyttären Elinin, mutta Helga, joka on  Helga on äitinsä lailla huikentelevainen, omaa etua ajava pyrkyri, viettelee Oskarin ja saattaa draaman huippuunsa, jonka seurauksena Helga saa lähteä takaisin Tanskaan ja Oskar matkustaa Englantiin. Magnus elää yksinäistä elämää Thingvellirin maatilalla lampaita kasvattaen.  

Tuhlaajapoika on kuvaus kahden nuoren ihmisen taisteluista tunteidensa ja intohimojensa keskellä. Se on kuvaus ystävyydestä, sen tuhoutumisesta ja uudesta mahdollisuudesta ja sovinnosta. Taustalla on kristillinen sanoma, vaikkakin mikään toisinto tämä ei ole Raamatun Tuhlaajapojasta. Kristillisyys nousee esille lopun lähetessä. Kerronnassa on monia psykologisia aspekteja, mutta myös Islannin tuliperäinen luonto luo omat kuvionsa. Ajallinen miljöö lienee Islannin vuosituhannen (1900) vaihteen kansantaloudelliset ja hallinnolliset muutokset. Minulle oli aivan uutta tietoa Islannin yhteydet Tanskan kanssa, joita minun täytyikin hieman selvitellä. 

Tämä tarina koskettaa syvältä. Kirjailja kuvaa ihmisluonteiden heikkouksia ja vahvuuksia vakuuttavasti ja terävästi. Tarina on monisyinen ja väkevä kuin islannin vulkaaninen luonto ainakin. Tarinassa on sekä lämpöä että purevan vihlovaa kylmyyttä. Huikea tarina Islannin jäätiköiltä, tarina, joka viiltää syvältä ja sylkee välillä sanoja rajuna kuin tulivuori uumenistaan jättäen viime sivun kääntyessä lukijan hieman hämmentyneeksi. Mutta juuri siinä on tarinan elämänmakuinen ja uskottava ulottuvuus. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja 

 

Rekimies Erkki: Suurten metsien vaeltaja!

 

Erkki Rekimies

Suurten metsien vaeltaja

Otava, 1956

165 s.

Kansikuva: Martti Santala 

Aloitus: Sinä talvena oli lunta enemmän kuin miesmuistiin ja kylän asukkaat sanoivat, ettei tiedä hyvää, kun katot vielä huhtikuussa notkuvat lumitaakan alla. Ja kaiken lisäksi tuli tikka kartanolle.

Lopetus: Ja kookas mänty huokasi syvään ja pudisti latvuksistaan pehmeitä neulasia Hopea-Kirren peitoksi.

Suurten metsien vaeltaja on tarina Hopea-Kirrestä, mustasta ketusta, turkiseläimestä, joka syntyy pienessä turkistarhassa, jossa menetetyn Karjalan taloudessa. Hopea-Kirren omistaa Timo-niminen nuorukainen, joka on saanut ensimmäisen turkisketun isältään ja alkanut sitten kasvattaa turkiksia elannokseen. Hopea-Kirre on kuitenkin poikkeus. Sen emo hylkää pennun, jota Timo on ennen aikojana kosketellut ja Timo ottaa Kirren koti-ketuksi, lemmikiksi. Sitten syttyy sota (talvisota) ja Timo joutuu lähtemään perheineen evakkoon. Mitä tehdä turkisketuille tarhoissaan? Entä Kirre. Kirre karkaa metsään haistaessaan veren ja kuoleman.

Kirre jää yksin vaeltamaan tuttujen ihmisten kadotessa. Rekimies kuvaa luontoa, sen eläimiä ja turkisketun sopeutumista luontoon. Kerronta on kaikkitietävää, sujuvasanaista, yhdistelmä totta ja sadunomaisuutta, mutta saduksi tätä ei voi kuitenkaan kutsua, vaikka kerronnan elementteinä onkin jonkin verran käytetty inhimillistämistä.  

Luontokuvauksen ohella teoksessa kuvataan sodan syttymistä, rauhan väliaikaa ja uuden (jatkosota) sodan syntyä. Siinä välillä Kirre kohtaa monenlaisia ihmisiä. On muuan Kuikka-Simunakin, joka päättää pyydystää Kirren saadakseen turkiksen ja saakin Kirren ansaan, mutta kuinka käykään. On säälivä tyttölapsi, joka kantaa riutuvan ketun metsän hoitavaan syliin. 

Suurten metsien vaeltaja on koskettava, puhutteleva teos, joka tuo esiin luontoarvoja. Teos on myös vahvasti turkistarhauksen vastainen.

Sain tästä teoksesta vinkin sähköpostiini. Olin hieman varauksellinen alkaessani lukea tätä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä läheisemmäksi Kirre tuli kokemuksineen ja jännitin sen selviytymistä, milloin muiden metsäneläinten, milloin metsäpalon keskellä. Lopulta Kirre kohtaa uudelleen Timon, joka on puolijoukkuepartion kanssa hiihtämässä sodan tantereilla. Tuttu tuoksu, tuttu vihellys, niitä ei Kirre ole unohtanut. 

Suurten metsien vaeltaja on ensisijaisesti traaginen tarina turkisketun elämästä. Mielenkiintoinen sivujuonne ja erinäisiä ajatuksia lukiessa herättävä on sodan aikajänne ja merkitys. Suurten metsien vaeltaja on jollain tasolla isänmaallinen teos, vaikka onkin luontokuvaus ja eläintarina. Tämä sodan ja eläintarinan yhdistelmä tekee teoksesta hyvin erityislaatuisen.

Teoksessa on Martti Santalan mustavalkoinen kuvitus, jonka myötä tarina elävöityy lämpimäksi ja myötäeläväksi kuvaukseksi eläinyksilön persoonallisuudesta. 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta syyskuu 1, kymenlaaksolaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Erkki Rekimies on syntyjään Kouvolasta ja toiminut opettajana Kuusankoskella

Hiroshima - 80 vuotta!

Kuvakaappauksista koottu kollaasi

 

On kulunut kahdeksankymmentä vuotta Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommituksista. Tämän muistoksi ja aiheen tärkeyttä korostaakseni katsoin, mitä kirjoja aiheesta on kirjoitettu ja valitsin neljä minua erityisesti kiinnostavaa teosta, joita en ole aiemmin lukenut.

1. Edita Morris:  Hiroshiman kylvö.

Teos on jatkoa kirjailijan Hiroshiman kukat -teokselle, jonka olen lukenut ja siksi tämä jatko-osa kiinnostaisikin.

2. Cesco, Federica De : Tokion valot

Kaunokirjallinen teos kolmesta nuoresta naisesta, jotka ovat selviytyneet Hiroshiman pommituksessa elossa ja matkaavaat Tokioon paremman elämän toivossa

3. Braw Monica: Hiroshiman henkiinjääneet

Kaunokirjallinen romaani, jonka taustalla kuitenkin paikallistuntemusta ja -tutkimusta.

4. Herranen Paula (Suom.):  Hiroshiman tuli

Eloonjääneiden piirroksia lyhyin tekstein.

Näihin teoksiin en siis vielä ole tutustunut, mutta kiinnostaisi kyllä. Oletko sinä lukenut jonkun näistä, tutustunut aiheeseen? Rankasta aiheesta huolimatta, ehkä kannattaisi ravistaa itseään ...

Marko Laihinen: Mulu, Lapsi, joka toi metsän takaisin

 

Marko Laihinen (teksti)

Elina Jasu (kuvitus)

Mulu - Lapsi, joka toi metsän takaisin

Puukenkki Kustannus, 2020

32 s.

Mulu on pieni poika, joka asuu isovanhempiensa luona metsän ympäröimässä kylässä. Mutta sitten, yön pimeydessä jyristävät suuret koneet halki metsän ja kaatavat kaikki puut. Kylä autioituu. Meren tuulet pääsevät puhaltamaan eikä mikään pidättele tulvavesiä. Ihmiset alkavat muuttaa muualle. Mulu suree ihanan luonnon katoamista. Hän päättää tehdä jotain - istuttaa metsän uudelleen. 

Mulu on pieni kuvakirja tärkeästä aiheesta. Kuvitus on yksinkertaisen suurpiirteistä, silti hyvin kuvaavaa eikä pieniä yksityiskohtiakaan ole täysin unohdettu. Lapsella on katsellessaan etsittävää. Tekstit ovat lyhyitä ja selkeitä. Väreillä kerrotaan paljon tunnelmista ja tilanteista. 

Mulu on tarina rohkeudesta ja päättäväisyydestä, joka ei lannistu ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Maailmassa on toivoa, jos vain on toimeen tarttujia, yhteistä tahtotilaa. 

--- 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta elokuu 1. Eihän tämä nyt  ihan romaani ole, mutta menköön nyt paremman puutteessa