Ingeborg Maria Sick: Carina!

 

Ingeborg Maria Sick

Carina

WSOY, 1919

137 s.

Tämä pieni novelli tuo mieleeni Dumasin Kamelianaisen tai Prevostin Manot Lescautin. Vaikka teokset eivät täysin vastaakaan toisiaan, on tämän pienen tarinan kerronnassa ja luonteessa jotain samankaltaista herkkyyttä ja teematiikkaa.

Pienen kehyskertomuksen sisällä on varsinainen tarina. Carinan kertoja on tuntematon mies, lääkäri, joka kertoo tarinaansa naiselle, Principessalle. Miljöö on Italiassa, Firenze ja Campagna. Nainen, tarinan kuuntelija on kiinnostunut henkilöstä nimeltä Giannina Stechetti. Gianninan maine ei ole mikään hyvä. Tämä tuntematon mies kuitenkin puolustaa Gianninan luonnetta ja alkaa kertoa tämän tarinaa. 

Tarinaan kuuluu myös musiikkivirtuoosi, pianotaiteilija Alberto Neri Tarinan kertoja on Nerin ystävä lapsuudesta, vaikka ei täysin hyväksy tämän toimintaa.

"Eräänä päivänä uskoin kuitenkin isoäiti Moraquezille, että minusta Neri oli hyvin vaarallinen henkilö hänen pienelle carinalleen."

Giannina asui isoäitinsä Vittoria Moraquezzin luona ja Neri kävi usein viihdyttämässä Moraquezzia. Giannina, jonka lempinimi oli Carina sytytti Nerin soiton liekkeihin ja Neri sytytti Gianninan liekkeihin.  Gianninan sydän  oli täynnä rakkautta Neriä kohtaan, mutta Neri eli vain soitolleen. Neri muuttaa pois, ulkomaille ja Giannina menee isoäitinsä järjestämään avioliittoon Pesar-nimisen miehen kanssa, joka on hyvin menestynyt taloudellisesti.

Sitten, neljän vuoden  jälkeen Neri palasi Firenzeen ja huomasi, että hänenkin sydän sykki vain Gianninalle. Giannina karkasi Pesarin luota Nerin kanssa  Rivieralle.

Sitten Pesar, Gianninan virallinen aviopuoliso sairastuu mieleltään ja joutuu mielisairaalaan. Giannina kuulee asiasta ja menee tapaamaan tätä. Gianninan sydän on täynnä rakkautta ja sääliä aviopuolisoaan kohtaan, jonka olot on kuin Dogen vankilassa. Giannina pyytää Neriltä, että hän saisi ottaa Pesarin heidän luokseen asumaan eikä Neri voi  vastustaa Gianninan pyyntöä. 

Carina on kiintoisa pieni novelli naisesta, jonka sydän on täynnä hellyyttä ja rakkautta. Kirjailija, jonka tausta on vapaakirkollisuudessa pohtii teoksessaan siveyden, rakkauden ja moraalin teemoja, Näkisin kuitenkin, että tarinan ydin on kuitenkin luonnekuvauksessa. Tarinan kehyskertomuksen kertojan suhde Gianninaan selviää naiselle, jolle tarinaa kerrotaan.Minulle se jää hieman epäselväksi, mutta ilmeisesti Giannina on ollut kertojalle tärkeä henkilö. Samalla nainen joutuu miettimään, onko Gianninan maine ansaittu ja tuomittava. Kehyskertomuksessa kertojan ja kuuntelijan välillä lienee myös jotain, mikä jää avoimeksi, mutta jota voi aavistella mielessään.

Pieni romanttinen tarina, jossa on myös tragiikkaa. Ei moralisoi teemastaan huolimatta. On kerronnalliseti ehkä hieman kevyehkö, mutta sisältää myös syvyyttä ja vahvoja tunteita, joita ei kokonaisuudessaan avata ja tästä syystä, ainakin minulle, paikka paikoin hieman vaikeatajuinen. En pitäisi tätä kuitenkaan mitenkään huonona teoksena. En kuitenkaan suosittele tätä kenellekään sellaiselle, joka kaipaa kevyttä viihdettä. Sellaiseksi tätä ei voi luonnehtia.

"Carinan onni! Hän itki niin monesti kuolleiden lintusten tähden - ja minusta hänen onnensa oli kuin kuollut lintunen --- ---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Stanislav Rudolf: Uhmamielinen syksy!

Stanislav Rudolf

Uhmamielinen syksy

Alkuteos: Nezne háckovany cas

Suomentanut Kirsti Saraste (pitäisikö olla Siraste?)

Ilmestynyt 1978 Tammen kustantamana nimellä Hellästi virkattu aika

Suuri Nuorten Kirjakerho (Suomalainen kirjakerho), 1979

Kansi: Kaarina Ewart

Päähenkilö Milena viettää uhmamieliestä syksyä. Hänen isänsä on joutunut  vankilaan työmaalla tapahtuneen onnettomuuden seurauksena, jossa tuomioistuin on katsonut, että onnettomuus olisi ollut vältettävissä. Kolmen vuoden vankilatuomio on kova pala Milenalle, sillä isä tunnetaan kaupungissa ja muun muassa eräs Milena opettajista kutsuu tätä aina sukunimellä viitaten että tämä on "sen vankilassa olevan miehen tytär".

Milenalla on myös poikaystävä Vlado, jonka  suhteen on kuitenkin ongelmia. Vlado on alkanut kulkea Ilonan kanssa, Ilonan, jonka vaatteet on ostettu valuuttakaupasta ja on ollut ulkomailla.

Milenan paras ystävä on Sarika ja onhan koulutoverijengi, jonka kanssa hengaillaan jossain tukkikasalla.

 Uhmamielinen syksy on itäblokin, kylmän sodan aikaista kirjallisuutta Tsekkoslovakiasta, maasta, jota ei enää ole. Teos on mielenkiintoinen ajan ja kulttuurin kuvaus. Tässä on monia mainioita ja mukavan kutkuttavia  sana-assosioaaatioita ja mielleyhtymiä, metaforia, kuten:

Tiistai oli yleensäkin inhottava päivä. Kuin mikäkin rätin riekale

Kiukkuinen kuin kolhittu kahvikuppi

Unen suloinen tulva

Tylsien oppituntien kovettunut leipä 

Pyöri kuin huppelissa oleva donitsi

Kirjallinen ilmaisu on kaiken kaikkiaan raikaista ja omanlaistaan, jossa tehokeinoja on käytetty monipuolisesti, tässä esimerkkinä inhimilllistäminen: Jäljellä olevat kaksi päivää hyppäsivät laiskasti ajan  aidan yli.

Kulttuurinäkökohdat tulee esiin muun muassa ammatillisen koulutuksen yhteydessä. Tonda, eräs jengiläisistä, jolla on surkastunut toinen jalka on toivonut pääsevänsä opiskelemaan hienomekaniikkaa, mutta ei pääse, koska sinä vuonna otettiin koulutukseen vain tyttöjä. Sitten Tonda allekirjoittaa sitoumuksen, että opettelee suutariksi, mutta siinäkin hän jää alimmalle tasolle, rahjujen korjaajaksi. 

Kysymyksiä aikuistumisesta herättää myös se, että Milena odottaa 15-vuotissyntymäpäiväänsä, koska silloin hän saisi oman henkilöllisyystodistuksen.

Mielenkiintoinen ja hieman outokin on episodi, jossa koululuokkaa syytetään siitä, että he eivät ole sanoneet päivää opettaja Havelkalle. Tämä on valittanut luokanvalvojalle. Luokanvalvojan sanat: Ellette sano kristillisesti päivää saa minut miettimään, onkohan tässä kenties tapahtunut suomalaistamista? Kyllä kai tsekkoslovakiassakin oli kristillisiä kirkkoja, mutta itäblokin maana minulla tulee mieleen kyllä että olisikohan alkukieli sittenkin viitannut toverillisuuteen tai vastaavaan?  Idän ja lännen eroihin tai samankaltaisuuksiin viittaa näyttelijänimet, kuten esim. Delon.

Paitsi koululaiselämää ja ystävyyssuhteita teoksessa on toki perhe-elämääkin. Milenan äiti postinkantaja.  "Suonikohjujen voitelu oli jokailtainen seremonia, joka päättyy säännöllisesti huokaukseen: - postinkanto vie minulta vielä hengen..." Kuinkahan on tämän päivän postinkannon Suomessa? Milenalla on myös pikkuveli, jota hän aina välillä joutuu katsomaan. Ja naapurinrouvan, rouva Adamin asioitakin sivutaan, tämän poika on muuttanut Australiaan ja tällä on ihan hyvä eläkekin. Miksi tämä kuitenkin joutuu lainaamaan Milenan äidiltä säännöllisesti rahaa?

Uhmamielinen syksy on täynnä nuoruuden toiveita, unelmia, arkea ja vimmaa. Vladon kanssa välit menevät poikki, mutta sitten kuvaan ilmestyy Kostja, moottoripyörällä ajava nuorukainen, joka pelaa jääkiekkoa A-joukkueessa. 

Kirjallisuusviite:

Dostojevski muistelmia kuolleesta talosta, jonka Milena lainaa kirjastosta, koska se  kertoo vankilaoloista. Milena saa myös Kostjalta kirjan, jonka päähenkilöt on Petri ja Lucia. MIkähän kirja mahtaa olla kyseessä.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen nuortenkirja ajalta toiselta, mutta teemaltaan ei niinkään kaukaiselta, vaikka pienet yksityiskohdat, kuten luokan lähteminen perunannostoon Valtion tilalle herättänevät ihmetystä ja kysymyksiä ainakin nykylukijoille. Itsekin mietin joitakin asioita. Kuinka ankeaa se on ollut Itäblokissa vai onko ankeudessa eroavaisuuksia? Liekö tämän teoksen ilmestymisaikaan kenties alkanut olla jo liennytystä?

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 28: kirjan päähenkilö on alaikäinen

Aili Konttinen: Iloinen, surullinen hyvä kesä"

 

Aili Konttinen

Iloinen, surullinen hyvä kesä

Valistus, 1946

187 s.

Sodanjälkeiseen maaseutuyhteisöön sijoittuva perhetarina karjalaisesta Männikön evakkoperheestä. Perheen 16-vuotias Johanna-tytär on loukkaantunut kovassa pommituksessa ja joutunut olemaan vuoteenomana selkä kipsattuna sairaalassa pitkän aikaa. Nyt hän on pääsemässä kotiin, uuteen kotiin, Sydenpeltoon, jonka isä on hankkinut jo ennen lopullista Karjalan kodin menetystä. Pe rheessä on myös neljä poikaa, joista osa on avioituneita ja perheeellisiä, mutta yksi pojista, Paavo on traumatisoitunut sodassa ja vetäytynyt saareen yksinäisyyteen. Perheessä liikkuu hänestä nimitys korsuprofeetta. Paavo ei halua nähdä ihmisiä, ei oikein huolehdikaan itsestään, antaa tukan ja parran kasvaa. Äiti ja sisarukset sanovat Paavon tilaa 'taudiksi', mutta Kustaa-veljen mielestä se on vain laiskuutta.

Kun Johanna sitten saapuu kotiin, vielä huonosti liikkuvana ja kumaraisena haluaa hän lähteä saareen Paavon seuraksi. Lopulta hän saakin luvan perheeltä, vaikka Paavolle se on yllätys, jota hän ei ole toivonut eikä odottanut.

"Tällä kerralla tämä metsäläisen näköinen karvaturilasnäki parhaimmaksi kiivetä puuhun. Hän ei tahtonut tavata ketään, ei nähdä ketään, ei kuulla kenenkään puhuvan, mutta siitä huolimatta hän valitsi puun, jonka lehvien lomitse hän sekä näki että kuuli."

Johannan ja Paavon välit ovat kuitenkin lapsuudesta alkaen olleet läheiset ja vähitellen Johanna, vaikka ensin pelkääkin Paavon olemusta, saa tämän synkät mietteet elpymään.

Johannan veljenpoika Klaus on 8-vuotias, sanavalmis poika, joka myös haluaa saareen, varsinkin, kun Johannalle tulee sotasokea lääkintävoimistelija, joka myös asettuu telttailijaksi saareen. Klausin touhuista seuraa huolta ja hätäännystä, kun Klaus karkaa kotoa syljettyään kaivoon ja saatuaan sen vuoksi kuritusta isä Kustaalta.

Kaiken huipuksi seuraa valtava ukkosmyräkkä ja saaren saunamökki syttyy palamaan.

Iloinen surullinen hyvä kesä on kiintoisa psykologinen nuortenromaani sodan vaurioista ja elämän elpymisestä vaikeuksienkin keskellä. Kerronta selkeää, sujuvaa ja elävää. Tosin yksi loogisuusvirhe kerronnassa esiintyy, kun mainitaan, sininen lakki laiturin vieressä kaisilikossa ja myöhemmin sininen lakki löydetään toisen airon kanssa vedestä tuuliajolla. 

Henkilökuvaus monipuolista, persoonallisuudet nousevat esiin omine luonteineen niin hyvässä kuin pahassa. Iloinen surullinen kesä on nimensä mukaisesti täynnä tunteita. On iloa, on surua ja traagisuutta, on pelkoa, jännitystä, helpotuksen huokauksia ja loppujen lopuksi niin kuin elämässä yleensä usko elämään ja tulevaisuuteen on vahva. Ajalle tyypillisesti myös hengellinen ulottuvuus on läsänä, joskaan ei mitenkään kiinniliimattuna, vaan luonnollisena osana ihmiselämää.

Kaiken kaikkiaan tämä on hieman erilainen nuortenkirja vakavasta aiheesta, jossa ei kuitenkaan olla liian vakavia.

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

"Kesäiset aamut  päivät ja illat kuluivat saarelaisilta kauniisti kuin tasainen ja kiireetön linnun lento peilikirkkaan järven yläpuolella." 

Sekä tälle luonnehdinnalle:

 Upota kirjaan kuin nälkäinen leipään

 Mainittakoon vielä, että tämä teos on voittanut 3. palkinnon Valistuksen nuorisoromaanikilpailussa.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle

Tällä teoksella bongasin ainakin seuraavat linnut: västäräkki, kaarne, silkkiuikku,

Patrick McGrath: Tulisielu!

Patrick McGrath

 Tulisielu!

Alkuteos: Martha Peake

Suomentanut Annika Eräpuro

Otava, 2002

 

Tämä  tarina kertoo eräästä isästä ja hänen tyttärestään, sekä niistä eriskummallisista ja kauhistuttavista tapahtumista, jotka erottivvat heidät toisistaan.

 

 

 

Ostin tämän teoksen kirpputorilta. Teoksen kannet vaikuttivat sen verran vahvasti ja vetoavasti, samoin kansiliepeen teksti, jossa kerrottiin juonikuvioon liittyvästä rujoudesta. Luettuani teoksen olen kuitenkin hämmentynyt. Mitä genreä tämä oikein onkaan. Historiallinen romaani, kyllä. Tässä on historiaa. Tarina nivoutuu osaksi Yhdysvaltain itsenäisyyssotaa. Irrottautuminen Britannian kuninkaan vallasta on kuitenkin hyvin pieni osa teoksen kerrontaa ja tulee esille vasta loppupuolella teosta ja lähinnä alkuiskuna. 

Mutta se historiallisuus. No, jos tämä ei historiallinen romaani sanan varsinaisessa merkityksessä, niin onko tämä romanttista kirjallisuutta, jännitysromaani. Romantiikkaa tässä ei juurikaan ole, kaikki miehen ja naisen välisiin suhteisiin liittyvät seikat ovat arkista ja käytännöllistä kudelmaa tai sitten pelkkää himoa ja viettiä. Hieman goottisävyjä tässä on, Mainittakoon vaikka jo pelkkä aloituslause: Historiankirjoitus - eikö se olekin mustaa magiaa?Lause sai minut miettimään ostaako vai ei, mutta lauseenselvennys osoitti, ettei kyse kuitenkaan ole mustasta magiasta, vaan historiankirjoituksen ja tutkimuksen olemuksesta. Vainajat virvoiteaan henkiin, vanhat luut valjastetaan liikkelle, niinhän juuri historioitsijat tekevät?

Kaiken kaikkiaan minun oli siis vaikea mieltää tätä mihinkään erityiseen kerronalliseen lajiin ja olen kyllä täysin eri mieltä Literary Review:n kanssa, jonka arvion mukaan tämä olisi Historiallinen romaani sanan parhaassa merkityksessä. Olen lukenut parempiakin historiallisia romaaneja. Evening Standard taas arvioi, että tämä olisi hieno, täyteläisen teatraalinen kokemus (lukukokemus). No, teatraalisuutta tässä kyllä on, mutta se jännite mikä teoksessa etenee ei kestä loppuun asti. Syynä tähän saattaa olla epäuskottava kertoja.

TEoksen kertoja on Ambrosius Tree, joka kuuntelee setänsä Williamin kertomaa tarinaa Harry ja Martha Peakesta. Ambrosius ei oikein luota setänsä tarinaan, hänen mielesetään setä jättää jotain kertomatta ja siksi Ambrorius rakentaa tarinasta omaa näkemystä ja täyttäen kuvitelmillaan sedän jättämiä aukkoja. 

TEos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäien osio: Kieroon kasvanut puu, sijoittuu Cornwalliin ja Lontooseen, ja jonka alaluonnehdintana on John Locken ajatus: 

"Alussa koko maailma oli kuin Amerikka." 

Osio kertoo Harry Peakesta, salakuljettajasta, joka ruhjoutuu kotinsa tulipalossa. Hänestä tulee runoilija, joka maksusta esittelee epämuodostunutta selkäänsä, seuranaan tyttärensä Martha, joka on halunnut seurata isäänsä, muiden lasten jäädessä lasten tädin hoiviin. Harryn alamäki alkaa kuitenkin vasta hänen tavattuaan lordi Drogon, kirurgin, joka vaikuttaa olevan aivan erityisen kiinnostunut Harryn oudosta selästä.

2.  Cape Morrock sijoittuu sitten Amerikkaan, jonnenkin Massachucets/Boston -linjalle.

Tätä osiota luonnehtii puolestaan Herman Melvillen ajatus "Ohut selkärangan vitsa ei ole koskaan kannatellut vahvaa ja jaloa sielua.", Harryn alamäki on mennyt siihen pisteeseen, että tytär Martha on joutunut hakemaan turvaa lordi Drogon ja William Treen luota. William hankitsee Marthan Amerikkaan sukulaistensa luokse, mutta Martha, kaikista kokemuksistaan huolimatta kaipaa isäänsä.

3. Drogo Hall on jonkinlainne loppuhuipennus, joka kuitenkin luhistuu osiota luonnehtivan Byronin säkeen "Omaan kauneuteensa on mieli sairastunut, yltynyt houreiseen luomistyöhön" tavoin.

Pidin tarinan ensimmäisestä osiosta, toisessa osiossa olin odottavalla kannalla, mutta petyin odotuksissani. Sankarit eivät olleet sankareita ja moni lukiessa herännyt kysymys jäi vaille vastausta kun tarina oli lopussa. Lisäksi tarinassa oli yksi pieni kohta, joka kuulosti ällöttävän epäolennaiselta ja rasistiselta. Täysin turha maininta. Koko kyseinen episodi oli jotensakin kehnoa kuvausta. Mene ja tiedä sitten, mikä osuus suomennoksella oli asiaan.

Tässsä kuitenkin malliksi teoksen yksi parhaimmista keskusteluista:

Englannissa on hyviä ihmisiä, Martha sanoi pelkästä vastustamisen halusta, niin kuin kaikkialla maailmassa.

- Miksi he sitten kiusaavat meitä tällä tavoin? Me haluamme vain sen, mihin meillä on luonnollinen oikeus.

Martha kohottautui kyynärpäidensä varaan ja katsoi serkkkuaan. Hän oli kuullut sanonnan ennnenkin, hänen isänsä oli käyttänyt sitä. . Mikä on luonnollinen oikeus? hän kysyi.

- No, se mikä on meidän, koska olemme miehiä.

- Minä en ole mies. Martha vaikeni. Etkä myöskään sinä.

Nyt Adamkin kohottautui kyynärpäänsä varaan. Hänen suuttumuksensa ei ollut miehen vaan pojan suuttumusta. Hän änkytti. Hän alkoi kertoa Marthalle , miten hyvin hän osasi käyttää kirvestä ja asetta, miten hyvin hän hallitsi hevosia -

- Mutta oletko sinä kaiken tuon vuoksi mies?

- Miten mies sitten määritellään, kerro minulle se Martha Peake?

Martha ajatteli isäänsä. Hän oli mies. Voisiko hän kertoa serkulleen hänestä? Voi, hän halusi, miten hän halusikaan kertoa Harrystä, siitä miten tämä oli luhistunut ja mitä tämä oli kärsinyt - ja sitten aivan yhtäkkiä hänessä kohosi voimakas, melkein ylitsekuohuva hämmennys, tuska ja raivo - ja kun hän työnsi nämä tunteet syrjään ja painoi ne piiloon, hän ymmäsi mikä oli saattanut hänet ymmälle. - Onko miehen luonnollinen oikeus tulla arvoiduksi sielunsa eikä ruumiinsa mukaan? 

- Tietysti. 

- Silloin minä uskon luonnollisiin oikeuksin.

Erityismaininta myös  tälle ajatukselle:Uskottavuus on huono vastine totuudelle

Uskottavuus on koetuksella tässä teoksessa. Pitäisikö tämä ottaa fiktiivisenä teoksena, joka vain on sijoittuvinaan Yhdysvaltain itsenäistymiseen vai onko tämä historiallinen teos, joka kertoo todellisista ihmisistä. Aivan lopussa mainitaan muutamia naisia, joista ainakin Molly Pitcher -niminen henkilö lienee todellinen (googlauksen perusteella), mutta hän ei ole varsinainen tämän teoksen toimija. Amerikkaa ihannoidaan jollakin tasolla vapauden ja itsenäisyyden maana, mitä myös hieman kritisoin. Mene ja tiedä, josko tämä teoskin hieman kritisoisi tuota idealisuutta Martha Peaken hahmon kautta, tuon Vallankumouksen Legendan, jonka hahmo ei sytyttänyt minua liekkiin, niin kuin olisin toivonut.

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan

L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan!

 

 

L.M. Montgomery

Anna omassa kodissaan

Alkuteos: Anne's house of dreams

Suomentanut Hilja Wallden (uudistettu ja tarkistettu painos)

WSOY, 1976 (8. painos)

 Kansikuva: Leena Puranen

220 + 1 s.

***

L.M. Montgomery

Anne's house of dreaams 

Aladin, 2014

356 s.

 

Lucy Maud Montgomeryn Anna-kirjat ovat kirjahyllyni aarteita. Olen lukenut ne monen monituista kertaa. Vaikka koko sarja toki on ihana, on sarjassa kuitenkin muutama teos noussut ylitse muiden. Anna omassa kodissaan on itselleni niitä koskettavimpia. Olen lukenut tämän viimeksi vuonna 2015,  jolloin postasin teoksesta näin. Nyt luin teoksen rinnakkain suomeksi ja englanniksi.

Kuten tunnettua, suomalaiset 60-luvun klasikkopainokset ovat lyhennettyjä. Oma laitokseni pitäisi olla tarkistettu painos, mutta en sitten tiedä, mitä se tarkistettu tarkoittaa, sillä tässä oli muutamia pahoja loogisuusvirheitä henkilöihin ja ajallisiin ilmaisuihin nähden. Näin ikkään:

Suomennos:Morsiuspari vihittiin vanhassa puutarhassa auringonpaisteessa ympärillä rakkaiden ystävien tutut kasvot. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen. Priscillan lämminsydäminen Jo piti, kuten rouva Lynde myöhemmin sanoi, 'kauneimman häärukouksen, jonka hän koskaan oli kuullut.'

Alkuteos: They were married in the sunshine of the old orchard, circled by the loving and kindly faces of long-familiar friends. Mr. Allan married them, and the Reverend Jo made what Mrs Rachel Lynde afterwards pronounced to be the 'most beautiful wedding prayer' she had ever heard.

Se, joka oli naimisissa pastori Jo(e):n kanssa oli Philippa, ei Priscilla. Alkuteos ei puhu tässä kohtaa mitään vaimosta, mutta aiemmin on mainittu niin suomenkielisessä kuin englanninkielisessä teoksessa että Priscilla oli naimisissa maailman komeimman lähetyssaarnaajan kanssa ja oli Japanissa ja Philippa oli se, joka hylättyään Alexin ja Alonzon oli mennyt naimisiin vähemmän komean Joen kanssa. Nämä neitosethan olivat Annan opiskelutovereita Karoliinan majan ajoilta. Karoliinan maja suomennoksessa kuuulostaa kyllä paljon idyllisemmältä kuin alkuperäinen Patty's place, siitä pisteet suomennokselle.

Suomennos: - Sinä olet kylmä kuin kala.

Tätä kohtaa lukiessani suuresti hämmästelin. Miksi neiti Cornelia sanoisi Annalle näin kalseasti. Edellä on Cornelia-neiti on harmitellut lihavuuttaan ja on ilmeisesti kuumissaan käveltyään Annan luokse.

Alkuteos: - You always look as cool as a cucumber.

Sen voisi ehkä suomentaa asiayhteys huomioiden jotenkin siihen tyyliin, että - Sinä Anna näytät aina yhtä rauhalliselta ja viileältä kuin kurkut. Tuo suomalainen sanonta on suorastaan loukkaus, eikä kohteliaisuus, niin kuin sen tulisi olla.

Kuinka minä silti rakastankaan näitä kirjoja näissä 60-luvun kansissa. Tätä kohtaa en ole tullut aiemmin ihmetelleeksikään, mutta nyt se kolahti tosi pahasti. Jos sanotaan, että teos on tarkistettu painos niin pistää kyllä ihmettelemään, miksi tähän ei ole kiinnitetty huomiota. Olisi kyllä korkea aika saada näistä teoksista uudet suomennokset -  ja lyhentämättömät. Sillä monia avartavia ja kuvaavia kohtauksia on jätetty pois tästä suomennoksesta. En tosin tiedä, onko ne niissä ensimmäisissä ilmestyneissä painoksissa. Mahdollisesti. Myös monia runoja on jätetty pois

 .There newer was a goose so gray

 but sometime  soon or late

Some honest gander came her way 

and took her for her mate.

Tämä on kohtauksesta, jossa Anna ja kotiavuksi otettu Susan keskustelevat. Susan valittaa sitä, että hän ei ole koskaan löytänyt miestä itselleen, vaikka ei ole koskaan haukkunut miehiä, niin kuin Cornelia-neiti tekee. 

Suomennos: Näen aivan silmissäni hänen äitinsä kasvot, kun hän katsoi pienokaista - ja siitä on melkein kolmekymmentä vuotta.

Tämä on paha virhe suomennoksessa. Kapteeni Jim on tavannut nuoruudenystävänsä tyttärenpojan Owenin ja hän sanoo, että tuon tyttären syntymästä on kolmekymmentä vuotta, vaikka tytön poika on jo itse niillä main. 

Alkuteos: Can't I see her mother's face watching her - and it was near sixty years ago. 

Kirjojen kääntäminen on varmasti taitolaji. Missä määrin laittaa ilmaisut suomalaiseen kulttuuriympäristöön, missä jättää jotain pois (onko se oikeutettua?) vai pyrkiäkö tuomaan miljöö ja tunnelmat mahdollisimman autenttisina? Siinäpä kysymyksiä, jotka heräävät myös Anna-kirjojen kohdalla.

Suomalaistamista  näkyy tämän teoksen häävalmiseluissa, kun Diana kysyy, että kyllä kai Anna sentään hankkii hunnun ja myrttiseppeleen? Alkuteos puhuu vain hunnusta. En tiedä liittyneekö myrttikruunu pohjoismaiseen hääkäytäntöön, vai onko se laajemmin tunnettua.

Suomalaistaminen näkyyy myös tilanteessa, jossa Gilbert sanoo Annalle: Sanotaan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä. En tahdo, että tuota sananpartta sovelletaan meihin.

Alkuperäisessä teksissä kuitenkin sanonta on pidempi:  Shoemakers wives go barefoot and doctor's wives die young. I don't mean that it shall be true in my household. 

Se, mitä ratkaisuja kääntäjä tekee näkyy myös Anna-kirjojen nimessä. Se, että Anne on suomalaisille Anna. Tämä päähenkilön itsevarmuuteen liittyvä tekijä nimien kirjoitusasusta tulee esiin myös tässä teoksessa, ei tosin suomenkielisessä vaan englanninkielisessä. Sen sijaan, että puhuttaisiin politiikasta, Anna haluaa puhua poikalapsestaan.

- Instead, let's look at Little Jem. It should be spelled with a G. Isn't he perfectly beautiful? Jem vai Gem? Tosin pojan koko nimihän oli James Mathew, joten miksi Annalle olisi merkityksellisestä onko lempinimi Jem vai Gem. Kertooko se jotain Annan luonteesta.

Suomennosratkaisuja mietin myös sellaisissa tapauksissa kun Old Louisa Baldwin muuttuu Baldwinin muoriksi. Millaisen kuvan saa, jos henkilöä kuvataan vanhaksi Louisa Baldwiniksi tai muoriksi? Tai miksi jätetään pois viittaukset Browningin  "cord of gold' ja  'gorgeous snake'  jotka antavat luonnetta hiusten tyylille ja mainitaan vain, että "Hän ihastuttaisi sekä runoilijaa että maalaajaa." Tosin toisessa tilanteessa taas suomennoksessatuodaan esiin tuo 'gorgeous snake häikäisevä käärme.

Nämä teokset saavat minut uteliaaksi ja yritin googlata niitä, mutta en löytänyt mitään, mikä antaisi tiedon siitä, mitä Montgomery tarkoitti näillä - runoutta vai maalaustaidetta. Mielessäni oli maalaustaide, mutta ehkä tässä sittenkin on viittaus runoilija Browningiin.

Suomennos ja alkuperäisteos siis poikkeavat jonkin verran toisistaan. En sano, että suomennos on huono. Ei ollenkaan, sillä jos se olisi huono, ei teos olisi jäänyt elämään nykypäiviin. Ja kaiken kaikkiaan tämä on upea tarina, kotoisa, lämmin, jossa sadun haavemaailma, rakkaus luontoon ja arkinen elämä psykologisine sivujuonteineen yhdistyy. Montgomeryn ihmiset on elävästi kuvattuja, joihin on helppo samaistua, löytää yhtymäkohtaa, myötäelää ilossa ja tuskassa. Nämä ovat tarinoita, joihin palaa yhä uudelleen ja uudelleen. Toivoisin kuitenkin, että näistä tehtäisiin uudet suomennokset. Annasta ei kuitenkaan minun mielesäni pitäisi tehdä Annea, vaikka se alkuperäisyydessään puoltaisikin paikkaansa.

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. 

EDIT 16.1.2022 Tässä linkki Laura Ledenin Tyttökirjallisuus käännöstieteellisenä tutkimuskohteena -esitelmään. Esitelmä on hyvin valaiseva tässäkin postauksessa esitettyihin näkökohtiin liittyn. Kannattaa kuunnella.

Kirjan kannet auki -lukuhaaste KOONTIPOSTAUKSET TÄHÄN! PÄIVITYS!

 Päivitys 11.1.2022

Lukuhaasteeseen tuli kolme vastausta, joiden kesken arvottiin yllätys (mikä se on, en tiedä vielä itsekään). Arvonta suoritettiin siten että nimet kirjoitettiin lipukkeille, lipukkeet taiteltiin, laitettiin tuohipurkkiin, sekoitettiin ja noukittiin pihdeillä yksi lipuke, josta voittajaksi paljastui - Anneli A. Onneksi olkoon. Minulla onkin sinun osoitteesi. Otan vielä yhteyttä, kun löydän jotain sinulle sopivaksi katsomaani. Siinä voi mennä hieman aikaa, kun on opiskelukiireitä, mutta mielessä on kaiken aikaa.

Kiitos kaikille mukana olijoille ja lukuiloa edelleenkin.

Vuoden alussa julistin Kirjan kannet auki -lukuhaasteen avatuksi. Itse en ihan kaikkia kohtia saanut täytetyksi kaksi jäi vajaaksi: Kirja, jossa on mitäänsanomattomat kannet ja Kirja, jossa on erikoiset kannet.

Listaus lukemastani löytyy tältä sivulta.

Jos olit mukana haasteessa, niin laita linkki lukemaasi tai koontipostaukseesi tähän postaukseen viimeistäään 10.1.2022, niin olet mukana arvonnassa. Muistathan, että tarvitsen sellaisen yhteystiedon, jolla voin tavoittaa sinut, arpaonnen osuessa kohdallesi. Katson arvontavoiton saajan mukaisesti.

Mukana:

Anneli A.

Mervi

Suketus

 

Natalia Pflaumer: Perheeni!

 

Natalia Pflaumer (kertoja)

Olga Ziv (kirjalliseen asuun muokannut)

Alkuteos: Mojá semjá

Suomentanut Lauri Kemiläinen

Tammi, 1945

227 s.

Aloitus: Bronnyikadun varrella sijaitsevassa huoneistossa oli hyvin ahdasta.

Lopetus: Niin, tulevia päiviä!

Perrheeni on nimensä mukaisesti kertomus perheestä. Kertoja on Natalia Pflaumer. Hän on syntynyt 1878 aviottomana lapsena.Varhaisimman lapsuuden hän on asunut veljensä Misan kanssa talossa, jonka omisti täti Julia, kätilö,

Huoneistossamme oli paljon pimeitä soppia. Lastenkamarissamme, joka oli omituinen, pimeä huone, ei ollut edes ikkunoita. OIkeastaan sitä oli vaikea nimitätäkään lastenkamahhriksi. Siellä ei ollut mitään valoisaaa, iloista ja kirkasta. Huoneessamme ei ollut edes leluja -noita rakkaita rikkinäisiä nukkeja, karvattomia karhuja palikoita, vaunuja ja muuta sellaista. Ei ollut äitiäkään. 

Aina välilä Natalia pääsee käymään isänsä ja täti Siman luona. Kun Natalia on 15-vuotias, hänen isänsä on kuollut ja hän asuu Sima-tädin luona. Tädin sisäkkö Varja paljastaa Natalialle salaisuuden. Hän on Sima-tädin aviottomana syntynyt tytär. Natalia ei enää viihdy tätinsä luona. HÄn lähtee opiskelemaan, alkaa kotiopetttajaksi ja avioituu Insinööri Pflaumerin kanssa. Opettajan toimiessaan Natalia on kärsinyt kylmyydestä ja kokenut kovia aikoja. Natalia saa kuulla, että hän ei pysty saamaan lapsia.

Perheeni on mielenkiintoinen kirja, jota luin hyvillä mielin ja innostuneena. Natalia tapaa ensin pienen Sereza-pojan, joka taluttaa sokeaa miestä. Natalia ottaa pojan hoiviinsa. Serezasta tulee Pflaumerien ensimmäinen lapsi. Kaikkiaan lapsia kertyy vuosien mittaan kuusi. 

Tässä on paljon lapsenkasvatuksellisia seikkoja. Nataliasta ja hänen miehestään tulee kuuluisia. "Että noin vain ottaa huolehtiakseen lapsista, jotka ei edes ole omia." Heistä tehdään juttu Komsomolskaja pravda -lehteen, jonka jälkeen perhe saa valtavasti postia. Muun muassa eräältä puna-armeijalaiselta, joka lähetti Kaukoidästä Valjalle ja Vasjalle (sisarukset, jotka on myös tulleet perheeseen) ihastuttavan itsesäveltämänsä laulun pienestä siperialaisesta karhunpojasta.

Teos alkaa 1800-luvun lopusta ja päättyy 1939 paikkeille. Vallankumousajat sivuutetaan, niihin ei viitata ollenkaan.  Neuvostoliiton politiikkaankin viitataan hyvin vähän, tosin tämä poliittinen puoli alkaa näkyä aivan loppupuolella enemmän. 

Erikoiselta tätä taustaa vasten kuulostaa maininta: - Mitä Pinkerton-seikkailuja te, kansalainen minulle oikein kerrottekaan. Nataliasta on tullut avustaja poliisilaitokselle, jonne kertyy katulapsia, joita sitten pitää ohjata lastenkoteihin tai vähän karumman kuuloisiin oloihin, joihin joutumista lapset pelkäävät. Natalia on saanut kuulla Vovalta (jonka hän on ottanut hoteisiinsa osaksi aikaa) , että eräässä lastenkodissa tapahtuu varkauksia, mihin laitoksen johtaja tuntuu suhtautuvan perin penseästi.

Kuitenkin kaikitenkin, vaikka lopussa viitataan Isä Staliniin ja rivien välissä on havaittavissa tietynlaista hapatusta pidin tästä teoksesta todellakin paljon. Tässä oli tunnetta ja hyväntahtoisuutta, sydämen sivistystä ja heikoista välittämistä. Eikä kerrontakaan ollut yhtään hullumpaa. Sujuvasti ja luontevasti tämä eteni.

---.

Helmet lukuhaaste kohta  40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Theodor Dielitz Vandiemenin maa!

Theodor Dielitz

VANDIEMENIN MAA

Ruotsista suomentanut S. H—n

Emil Hagelberg'in ja kumpp. Kirjapainossa, 1881

Projekti Gutenberg

Alunperin Charles Rowcroft: The bushranger of Van Diemen's land

Alkuluku:

Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.

Olipa tämä lukukokemus. Mikä minut sai alunperin kiinnostumaan tästä oli maantieteellinen sijainti  - Vandiemenin maa, eli Tasmania. Miljöötä ei tosin kovin paljon kuvata, ainakaan tässä suomennoksessa, joka ei pohjaudu tuohon alkuperäiseen teokseen, vaan siitä tehtyyn käännökseen, kenties muokkaukseenkin (?). Jonkin verran luontoa kuvataan, mutta hyvin pintapuolisesti, samoin Tasmanian tuholaista kuvataan mustaksi porsaan kokoiseksi eläimeksi, jolle annettua nimeä en tohdi toistaa. Lähestulkoon naurettavalta kuulostaa taas se, että ilmeisesti eukalyptus-puista puhutaan pipariminttupuina.

Kerronta on hyvin suppeaa. Päähenkilö, brittiläinen eläkkeelle jäänyt majuri Horton kahden tyttärensä, Helenan ja Loviisan kanssa ovat muuttamassa Vandiemenin maalle. Mukana on myös Hortonin sisarenpoika Silman. Heidän saapuessa rantaan, laiva kuitenkin kaapataan. Kyseessä on vankikarkurit, jotka haluavat vapauteen. Näiden johtaja Brandon näyttelee luotsia ja saa näin petkutettua laivan väkeä, joka kuitenkin kohta alkaa epäillä miehen tarkoituksia, mutta liian myöhään. Kapteeni Trevor puolestaan on ajamassa miehineen vankeja takaa. Hän tuntee Hortonit ennestään Lontoon ajoilta ja on rakastunut Helenaan.

Kerronta on pääasiassa seikkailullista kerrontaa, jossa tosin on pahoja puutteita ja loogisia virheitä. Esimerkiksi kun vangit Brandon ja Roger ovat joutuneet jättämään laivan ja pakenemaan metsiin sotilaiden ajaessa heitä takaa kerrotaan, kuinka alkuperäisväki hyökkää heitä vastaan. Vangit pääsevät karkuun, tosin Roger on saanut keihääniskun selkäänsä. Samoin kapteeni Trevor saa keihään rintaansa ja hänen seurassaan oleva korpraali kolme keihästä. Silti "heidän on rynnistettävä eteenpäin" ja kohta  kuvataan, kuinka korpraali hoivaa Trevoria, mutta hänen omista haavoistaan ei puhuta mitään ja on kuin tämä ei olisikaan haavoittunut niistä kolmesta keihäästä kehossaan.

Paitsi juonellisesti tämä on kehnoa kieleltäänkin. Teksti vilisee suomenkielen outoja muotoja ja painovirheitä, kuten 'kuu myrskyää', kaikkia näitä uusia esineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat (pitäisi kai olla huomata, sillä huovata on termi, joka liittyy vesillä liikkumiseen veneellä), kääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan.  Asenteellisesti minua häiritsee myös se, kun rosvoja takaa-ajettaessa on Hortonin tyttäret jätetty erääseen luolaan, josta mainitaan, että  tämä, jonka sen aikaa piti olla tyttärien säilytyspaikkana, ihan kuin tyttäret olisivat joitain esineitä, joita tuli säilöä.

Tämä on kerrotttu täysin brittiläisestä siirtomaanäkökulmasta jossa Tasmanian alkuperäisväestölle ei anneta mitään arvoa. Paha pettymys kaiken kaikkiaan ja kehnosti kirjoitettu. Se, mikä tässä tulee tosin esille, vaikkakin pintapuolisesti, on historiallinen miljöö Tasmaniasta brittiläisenä siirtomaana ja vankisiirtolana. Tasmanian alkuperäisväestöstä tässä mainitaan, että heitä olisi noin 2000 jäljellä. Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 1800-luvun alkuun, sillä myöhemminhän alkuperäisväestö tuhottiin lähes täydellisesti, jos ei täydellisesti.

--

Luetaan kirjoja Gutenbergista -haasteessa kuitenkin mukana

Clara Tschudi: Marie Antoinette!

 

Kuvituskuva AH.

MARIE ANTOINETTE 

 CLARA TSCHUDI
Tekijän luvalla norjankîelestä suomentanut Emil Mannstén

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1910. 

Projekti Gutenberg

”Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä 1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi. Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.”

Marie Antoinette on mieleenjäävä historian hahmo, jonka traaginen kohtalo  ja elämä koskettaa syvästi. Yleensä hänet nähdään huvittelunhaluisena, kevyt pintaliitäjä -tyylisenä henkilönä, mutta mitä enemmän olen hänestä lukenut, sitä syvällisemmän kuvan hänestä olen saanut. Clara Tschudin teos Marie Antoinettesta esiin hyvin kahtalaisen kuvan. Toisaalta kevyen huvittelijan, toisaalta puolisoaan tukevan ja lapsiaan rakastavan äidin. Lapsuuden kasvuvuosina Marie Antoinette näyttäytyy hilpeänä pienenä tyttönä, vankeudessa ollessaan ja kohtalon vuosinaan taas Tschudi kuvaa lujaa, määrätietoista, mutta myös syvästi kokevaa, harrasta naista.

Syntyjään Itävaltalainen Marie Antoinette oli vasta neljän- tai viidentoista jättäessään kotimaansa. Hänestä tuli Ranskan kruununprinssin, sittemmin Ludvig XVI puoliso hyvin nuorena, lähestulkoon lapsena. Eikä prinssipuolisokaan ollut paljoakaan vanhempi.  Elämä ja käsitykset Ranskassa  olivat aivan toisenlaiset kuin hänen kotona omaksumansa, lait ja säädökset erilaiset kuin Itävallassa. Kaiken kaikkiaan Marie Antoinette joutui elämään ja asettumaan tykkänään toisenlaisiin oloihin, kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut. Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien juonien ympäröimänä politiikan takia.

 

Clara Tschudin teos Marie Antoinettesta on jo iäkäs teos. Sen vanhahtavat sanamuodot, kuten: lahjakkaisuudesta, järkähtyi, huvitteleida,  uudetta ystävättärettään tuntuvat lukiessa oudoilta ja hassuilta tehden lukemisesta hieman vaivaannuttavaa, mutta toisaalta tarina ja historia ja elämä on kuitenkin sen verran elävää ja koskettavaa että kiinnostus pysyy yllä. Kerronta ei ehkä etene täysin kronologisesti vaan enemmän teemoittain: ystävät, politiikka jne, edeten kuitenkin lapsuudesta kohti aikuisuutta, syntymästä kohti vääjäämätöntä kuolemaa. 

Tämä on sydäntä raastavaa kerrontaa, erityisesti loppupuolella ja kuvattaessa Marie Antoinetten  pojan,  (Ludvig XVII) kovaa kohtaloa, josta tosin liikkuu huhuja, oliko kohtalo niin kova, kuin kuvataan. Itse lukiesssani Tschudin kuvausta pienestä Temple-tornin yksinäisestä vangista, jota julma suutari Simon opastaa aatelisesta tasavaltalaiseksi, ajattelen Raamatun sanoja lasten viettelemisestä ja myllynkivistä ja tunnen raastavaa kipua ja tuskaa. Ja silti, vaikka Ranskan vallankumous on mitä verisin ja julmin ajanjakso, jona ihmisyys on hyvin kaukana useimmista (?), niin Tschudin teos ja Marie Antoinetten kohtalo herättää minusssa vain lisää kiinnostusta tuohon aiheeseen. Olen lukenut aiemmin kaksi historiallista ja yhden fiktiivisemmän teoksen liittyen Marie Antoinetteen ja Tschudin teos, niin vanhahtavaa ja huonoa suomenkieltä kuin suomennettu teksti onkin (harvat saaneet edes lähennelkään, kaukaan aikaan), on ollut niistä parhaimpia ja pidin tästä ainakin enemmän kuin Joan Haslipin kirjoittamasta teoksesta. Otteet aidoista kirjeistä ja historian lähteisiin pohjautuvista aineistoista on hyviä elävöittäjiä, tosin sanaa  miekkoset en osaa Marie Antoinetten suuhun ajatella, se kuulostaa kaiken muun kerronnan keskellä hieman poikkeavalta ilmaisulta.

Samoin hieman epätyypilliseltä ja suoraan sanoen alentavalta, väheksyvältä kuulostaa teoksen loppusanat.

Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään, verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen
murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen omaan retkeilyynsä mestauslavalle. 

En tiedä, missä määrin ilmaisu on suomentajan mutta että kyseessä olisi retkeily saa minut - en tiedä, jos nyt ei aivan raivon partaalle, niin ainakin loukkaanatumaan suuresti kunnioituksen puutteesta. Ehkä Marie Antoinetten elämän valintoja ei voi kaikkia kunnioittaa, mutta mielestäni ja kaiken lukemani perusteella hän kasvoi kärsimystensä keskellä ja ansaitsee arvostuksen paljolti väärinymmärrettynä henkilönä. Marie Antoinette oli, niin uskon enemmän kuin kevyt huvittelija, jona hänet yleensä nähdään.

Suomi-bongaus: Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Euroopan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa. 

...

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 14:  Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

Arvo Aallas: Erakon majan vangit!

 

 

Arvo Aallas

Erakon majan vangit

Karisto, 1955

183 + 1 s.

Aloitus:

Martti havahtui säpsähtäen unestaan keskellä yötä. Hän pidätti vaistomaisesti hengitystään ja jännitti kuuloaan. Ullakon pimeydessä liikkui joku!

Ullakon pimeydessä hiippari osoittautuu kuitenkin ullakon toisessa päässä nukkeneeksi Eskoksi, Sateen ropina on sekoittunut uneen ja saanut pojat uneksimaan ja kuvittelemaan kaameuksia, joka kuitenkin vaihtuu vähitellen leikinlaskuksi.

- Ihanko siellä sataa märkää vettä? yritteli Martti leikitellä. - Ehei, eihän toki, sanoi Esko tasaisesti, joku helikopterilentäjä pommittaa lystikseen taloa makeisilla. - Mennään keräämään! - Kun ei oo säkkiä ...

Lopulta pojat luikahtavat kuitenkin peteihinsä nukahtaaksensa hetkeksi ja herätäkseen uuteen päivään.

Martti ja Esko ovat kolmetoistavuotiaita. En oikein ole varma, ovatko he veljeksiä vai sittenkin vain kaveruksia. Niin tai näin, niin pojat lähtevät kesäiselle polkupyöräretkelle, josta tuleekin melkoinen seikkailu. Ensin Esko lentää pyörällään nurin kun kohdalle osuu jyrkän mäen alla tallusteleva lehmäparvi, jota huiskii tiuskea nainen. Esko lentää pyörältään suoraan erään lehmän selkään, josta nainen kiukustuu ja antaa sanatulvan tulla Eskon ylle ja myöhemmin, kun pojat hukkaavat tässä rytäkässä tulitikkunsa ja yrittävät ostaa niitä eräästä talosta, jonka isäntä istuu keinutuolissa haulikko kähdessään onkin tuo samainen nainen talon emäntä ja antaa miehelleen käskyn, joka on kylmääkin kylmempi ja saa pojat  kaikkoamaan tuvasta alta aikayksikön.

Seuraavaksi pojat saapuvat kauppaan, jossa he tekevät ostoksia ja kuulevat seudulla liikkuvista rosvoista. He menevät tapaamaan tuttua erakkona asuvaa taiteilijaa, ja sitten he vasta pulassa ovatkin, kun kaksi pontikankeittäjää on vallanneet talon. Pojat joutuvat vangeiksi, niin kuin on joutunut taiteilijakin. Kuinka he selviävät tilanteesta ja kuka on se emäroisto kaiken takana?

Arvo Aallas on kirjoittanut nasevan poikaseikkailun, jonka humoristissävytteisessä tarinassa on niin luontevaa kaveruutta ja vapaa-ajan rentoa meininkiä mutta myös uhkaavia vaaran tuntoja, jännityskertomuksen elementtejä ja ukkosmyrskyn tuimia tuntemuksia. Osin pidän kuitenkin kerrontaa hieman epäuskottavana. Esimerkiksi tuo kertomani lehmäepisodi sai minut miettimään, mahtaisiko lehmän selkäranka niin vain kestää, jos joku ilmalennossa tupsahtaisi siihen. Kirjailija on varmaan tarkoittanut kuvauksen humoristiseksi, mutta minä mietin lähinnä lehmää ja tunnen tuskaa sen puolesta. Samoin loppurytinöissä mietin, miten mahtaa olla, jos teräväkulmainen patsaan jalusta osuu takaraivoon. Jääkö siitä vain melkoinen kuhmu, vain jotain paljon pahempaa.

Kielellisesti tämä hyvää ja selkeää suomea, mitä nyt muutama hieman oudompi sana esiintyy, kuten pöksänä. Hauskalta kuulostaa myös ilmaista lämmintä, hyvää tekevää järvivettä "kuin keitetyksi maidoksi".Yksi paha kielioppivirhe tässä tarinassa kuitenkin toistuu, kun kuvataan, kuinkaa aurinko heloittaa.  Aurinko helottaa, mutta esimerkiksi puuesineitä voidaan heloittaa (laittaa niihin metallikiinnikkeitä).

Ei sillä, ihan mukiinmenevä poikaseikkailu tämä on, hieman leikkisää romantiikkaakin on ilmassa, eikä se pontikankeitto ole ainoa rikos, minkä miehet päässään juonivat. Paljon siis ehtii tapahtua ennen kuin pojat pääsevät jatkamaan retkeään.

...

Helmet lukuhaaste kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan , kirjailija on minulle uusi (6), kirjan luvuilla on nimet (16) ja kirjan päähenkilö on alaikäinen (28).

Louisa May Alcott: Hospital sketches!

 

Louisa May Alcott

Hospital sketches

Applewood Books, 1993

96 s.

- I want something to do.

Näin alkaa Koettelemusten Periwinklen kokemukset sairaanhoitajana Yhdysvaltain sisällissodan haavoittuneiden keskellä.

En tiedä, mitä tästä osaisin sanoa, sillä kahlasin tämän läpi hitaasti, (aloitin jos viime vuoden puolella)  mutta ymmärtämättä puoliakaan tunnelmasta ja kokemuksista, lukuunottamatta muutamia koskettavia kohtia kuolinvuoteen ääärellä tai vastaavia. Tahdon kuitenkin lukea tämän jossain vaiheessa uudelleen ja vielä hitaammin ja kääntäen lause lauseelta. En tiedä varmaksi, mutta minulla on sellainen käsitys, että tämä olisi Lousia May Alcottin omiin kokemuksiin pohjautuvaa kuvausta kasvojen pesemisistä, kierroilla auttamisesta ja lääkkeiden jaosta jne. Jos englanninkielentaitoni olisi yhtään parempi, voisin sanoa enemmänkin, mutta nyt riittäköön maininta, että Alcott on yksi lempikirjailijoistani (Pikku Naiset jatko-osineen odottavat alkukielisinä lukuvuoroaan) ja toivoisin kovasti, että hänen tekstejään, niitä lyhyitäkin tarinoita löytyisi enemmän suomeksi,  aivan kuten Montgomerynkin tarinoita on alkanut tulla kokoelmamuodossa.

Pohjoinen lukuhaaste kohta 18: Kirja jossa on alle 100 sivua

Bongataan lintuja -lukuhaaste vuodelle 2022!

EDIT 31.12.2022 : Linkitä koontipostaukset TÄNNE!

Bongataan lintuja -lukuhaasteessa luetaan kirjoja, joissa esiintyy lintuja. Lintu voi olla kirjailijan nimenä (nimenosana), kirjan nimenä (nimenosana), (ei kuitenkaan kustantajan nimenä) tai tarinassa voi esiintyä lintuja. Jokaisesta bongatusta, tunnistettavissa olevasta linnusta saa yhden pisteen. Samoin saat pisteen jokaisesta kirjasta, joka jollain tavalla liittyy lintuihin, esim. lintu, lintunen (kirjan nimessä, juonessa, ei yksittäisenä sanana), linnustaja (henkilöhahmona) ovat kelvollisia. HUOM! Varsinaiset lintukirjat (esim. Suomen linnut) eivät kuulu tämän haasteen piiriin, mutta jos kirjassa esitellään yhden tietyn linnun elämää, niin se sopii.  Luetun perusteella  saa meriittejä seuraavasti:

5 bongattua lintua /5 kirjaa       =  Pihatähystelijä

10 bongattua lintua / 10 kirjaa  =  Lennosta tunnistaja

20 bongattua lintua / 20 kirjaa  =  Kiikaribongari

30 tai enemmän / 30 kirjaa       =   Ehta ornitologi

 

KIRJALLISUUTTA ohjaamassa haasteen ymmärtämikseksi:

Kirjan nimessä:

Tuula Kallioniemi: Bongaa Tilhi, Tossavainen

Carolyn Keene: Neiti etsivä ja kolibrikukkulan aarre

Heli Laaksonen: Peippo vei

Lasuri Pohjanpää: Kiurun tupa

Västäräkki vääräsääri ja 600 muuta suomalaista lastenrunoa, kansanrunoa ja hokemaa

D.M:Thomas: Pääskynen

Arthur Ramsome: Pääskyt ja Amatsonit

Annikki Sankari: Pääskyt palaavat

Elin Wägner: Pääskyset lentävät korkealla

Västäräkki vääräsääri ja 600 muuta suomalaista lastenrunoa, kansanrunoa ja hokemaa

 

Kirjailijan nimenä:

Peippo Aune: Peitetyt ikkunat 

Pääskynen Markku: Sielut

Teerialho Taina: Hiljainen kevät

Tiainen Marja-Leena

jne...

Juonikuvioissa:

Enid Blytonin seikkailujen sarja (Kiki-papukaija)

Aapeli: Vinski ja Vinsentti (oliko se nyt varis vai harakka, mikä siinä oli hahmona mukana)

Rissanen Veikko: Kaverina kurki

Vuoden 2021 lukutilastoa sekä haasteista!

Vuonna 2021 luin 107 kirjaa. Lukemista rajoitti opiskelu, joka vaati tietynlaiseen kirjallisuuteen paneutumista. Tilastoihin olen ottanut ne kirjat, jotka olen lukenut kokonaisuudessaan. Kaikista kirjoista en ole postannut.

Kirjailijan kotimaan mukaan luettu jakautui seuraavasti:

 

Alkuperäiskieleltään taas seuraavasti. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vaikka kirjailjan kotimaan olen katsonut olevan Suomi, niin kirja on kuitekin kirjoitettu muulla kuin suomen kielellä.

 

 

 

Koska luen paljon Lasten ja nuortekirjoja,  olen tarkastellut niiden jakautumista hieman tarkemminkin. Tyttökirjat ovat perinteisetsi kuuluneet vahvasti minun lukumakuuni, niin nytkin. Poikakirjallisuus on kuitenkin alkanut kiinnostaa. Joitakin kirjoja on vaikea luokitella joko tyttö- tai poikakirjallisuudeksi, niinpä myös muut nuortenkirjat ovat vahvasti edustettuina.

Mielenkiintoista on ollut myös tarkastella, missä kaikkialla on liikuttu tarinan myötä.Tämä on siitä jännä tarkastelukulma, että jotkut seikkailut vievät useampaan maankolkkaan kuin toiset pysyttelevät tiiiviisti samoilla seuduilla. Niinpä vuoden aikana on tullut liikuttua ympäri ämpäri maailmaa.

Suomi                        30
Pohjois-Amerikka     11
yleismaailmallinen    11
Englanti                     8
Saksa                         8
Ruotsi                        7
Ei tietoa                     7
Yhdysvallat               5
Israel                          4
Kanada                       4
Norja                          3
Kreikka                      3
Hollanti                      3
Afrikka                       3
Neuvostoliitto            3
Ranska                       2
Sveitsi                        2
Unkari                        2
Puola                          1
Tanska                        1
Romania                     1
Italia                           1
Grönlanti                    1
Australia                     1
Espanja                       1
Havaiji                        1
Itävalta                        1
Belgia                          1
Meksiko                       1
Mongolia                     1

Tarinan sijoittuminen maanosittain on sitten selkeämpi.Tarinan sijjoitin siihen maanosaan, jossa tapahtumat pääasiassa tapahtuivat. Tosin joitain tarinoita oli vaikea tässäkin sijoittaa vain yhteen maanosaan tai mihinkään maanosaan erityisesti.

Eurooppa 67, Pohjois-Amerikka 18 ja Keski-Amerikka1, Afrikka 2, Aasia 1. Yleismaailmallinen 11 ja 7:stä ei oikein osannut sanoa, esim. sadut luokittelin tähän. 

----

Vuoden aikana otin osaa Kirjoja ulapalta -haasteeseen, jonka puitteissa luin viisi kirjaa. Kirjoja joita haluan lukea uudelleen haasteen nappasin jostain blogista esittelymielessä, mutta sain kuitenkin luettua näistä kolmesta esittelemästäni kirjasta yhden: Gunnel Linden Valassaaren valtakunta. Otin myös osaa 

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaasteeseen, jossa jäin kuitenkin pahasti jälkeen, 32/52 luettua, eli lukematta jäi 20 teosta. Myös Porin lukuhaaste jäi ikävästi kesken, luin :21 teosta 30:stä ja punaiselle jäi yhdeksän (9) teosta. 

 

Syy vajaisiin suorituksiin löytyy siitä, että olin päättänyt osallistua yhdellä kirjalla yhteen haasteeseen, eli samaan kirjaa ei useampaan haasteeseen (taisi tästä säännöstä olla kuitenkin yksi poikkeus ja USA:n osavaltiovalloitus on asia erikseen). Eli toki yksi kirja olisi sopinut molempiinkin haasteisiin. Joken Luetaan kirjoja Gutenbergista haastetta myös aloittelin, mutta sehän jatkuu vielä tuonne maaliskuulle.

Niin, ja tietysti itse täytyi yrittää tuota omaakin haasttta: Kirjan kannet auki, joka onnistui suhteellisen hyvin, vain kaksi jäi puuttumaan.

Kaiken kaikkiaan ei mikään huono lukuvuosi. Olen kuitenkin lukenut ihan kiitettävästi ja melko nonipuolisestikin hieman laajentaenkin ja uskaltautuen uusille suunnille. 

Hyviä, iloisia, kiintoisia matkoja kirjojen seurassa toivon alkavakin vuonna. Tervetuloa jakamaan ilo tai pettymykset kirjalöydöistä jälleen vuonna 2022. Olen iloinen, jos olen voinut antaa kivan lukuvinkin uudesta tai jo unohdetustakin teoksesta.