Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat!

 

Holly Ringland

Alice Hartin kadonneet kukat

Alkuteos: The Lost Flowers of Alice Hart

Suomentanut Hanni Salovaara

Minerva, 2022

407 s.

 

Alice Hartin kadonneet kukat on kuin puutarha. Täynnä kiehtovia luonnonkukkia. Mutta niin kuin puutarhassa ainakin, kukkien keskellä kasvaa rikkaruohoja. Toivoisin, että joskus voisi lukea teoksen alusta loppuun ilman, että täytyisi ruveta kitkemispuuhiin tai syljeskelemään pahaa makua. No, luin kyllä tämän loppuun, mutta en ihan sanasta sanaan. Mainittakoon, että useamman sivun kiitososio teoksen lopussa ei jaksanut innostaa. Se oli aivan liian pitkä, vaikka kirjailijalle se tuntui olevan hyvinkin merkittävä listaus.

Tarinan päähenkilö on Alice Hart, joka kertomuksen alkaessa on 7-vuotias. Hän asuu isänsä Clemin ja äitinsä Agneksen kanssa eristäytynyttä elämää pienen kaupungin laitamilla, sokeriruokopeltojen takana, meren rantamilla. Tarinan alku laittoi lukuhaluni koville. Haluanko minä todella lukea tämän kirjan? Lapsi, joka miettii, kuinka saisi "tuikattua isänsä tuleen" kuulostaa niin pelottavalta, kauhealta, sairaalloiselta. Jatkoin kuitenkin lukemista toivoen, että lapsi ei kuitenkaan olisi aivan psykoottinen ja eihän hän ollut. Alice Hartin kadonneet kukat on kertomus perheväkivallasta, perhesuhteista, rakkauden voimasta, identiteetistä. Alice Hartin kadonneet kukat on ennen kaikkea tarina naisista naisille.

Tarina alkaa vahvasti ja kehittyy dramaattisesti. Kerronnassa on traagisuutta, vahvoja tunteita, mutta myös sanattomuutta. Historian salaperäistä puhumattomuutta. Lämpöä, läheisyyttä sen verran, että ei aivan kalikaksi muutu. Vahvimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kukat esittelyineen. Mietin, ovatko nämä aitoja, todellisia, olemassaolevia kukkia ja kyllä. Vastaantulevat tutut nimet sen kertoivat. Toisaalta, niin suuria kuin mielikuvitus voikaan luoda, niin ehkä tällaisen kukkatarhan keksiminen olisi liian iso ja vaivalloinen tehtävä. Nämä Australian luonnonkukat vetivät minua puoleensa niin, että minun täytyi ruveta etsimään niistä kuvia todetakseni, että ne onkin kuvattu, ainakin osittain teoksen todella kauniissa kansikuvituksessa, jonka on tehnyt  Hazel Lam. Suomentaja on tehnyt mittavan ja hienon työn suomentaessaan nämä kuvaukset.

Australian luonto on kuvattu pieteetillä, tosin kuvauksessa on käytetty myös fiktiota paikkoihin liittyen. Australian alkuperäisväestön historiaa ja kulttuuria sivutaan. Sitä, kuinka aboriginaalilapsia erotettiin vanhemmistaan ei ehkä tiedosta, jos ei asiasta ole aiemmin lukenut, itsellenikin henkilöhahmo avautui vasta vähitellen.

Mitä jäin ihmettelemään oli yöpuvun tasku. Miksi yöpuvussa olisi tasku? Minä en muista ainuttakaan yöpukua, jossa olisi ollut tasku. 

Muutamia kuvauksellisia kohtia:

... missä meri on ommeltu kiinni taivaaseen.

 Linnut ja sirkat lauloivat auringon alas

Höyryävän veden huokaus

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 16: Kirjassa kirjoitetaan kirja. Alicen kirjoittama kukkakirja on ehkä hieman tavanomaisuudesta poikkeava, mutta kirja kuin kirja, sitä kuitenkin kirjoitetaan. 

--

Muualla sanottua.

Kirsin kirjanurkka: Imelyyden liepeitä hipovan toiveikas loppu

Kirjojen keskellä: Tarina ei ollut aivan täydellinen

Kirjakaapin avain: Australian hehkuva luonto ja kukat antavat upeat puitteet tälle tarinalle, joka tosiaan onnistuu riipaisemaan sydäntä ... ....  lämmin, mutta ravisteleva teos.

Seppo Palonen: Laakson lapset!

 

Seppo Palonen

Laakson lapset

Uusi Tie, 1998

70 s.

"Tästä tulee meidän elämämme suuri seikkailu!" isä sanoi, kun koko perhe oli astellut hänen perässään läpi metsikön joen rantaan. Mäkiset katselivat virtaavaa jokea, tuuheaa metsää ja lumihuippuisia vuoria hiljaisuuden vallitessa."

Mäkisen perheeseen kuulu isä Matti, äiti Helena, sekä lapset: Jarkko, Karoliina kapinoiva teini ja 6-vuotiaat kaksoset Taru ja Tero. Jarkko on lapsista vanhin, linnuista ja kalastuksesta kiinnostunut. 

Perhe on muuttanut ruuhka-Suomesta vuodeksi Kanadaan ja saavat lähimmäksi naapurikseen intiaani-Johnin, jolla on vaimo Sarah ja syntymästä asti sokea poika Mark. Johnin intiaaninimi on ollut Lentävä Kotka ja Sarahin Kevään Kukka ja Markin Ruskea Karhu. Intiaani-John on ensin asunut reservaatissa, mutta kun poika on syntynyt sokeana on perhettä alettu karsastaa ja perhe on muuttanut omilleen jonnekin vuorille. 

Laakson lapset on hengellinen kirja. Intiaani-John perheineen ovat jättäneet intiaaniuskomukset ja tulleet kristityiksi. Heidän kauttaan myös Mäkisen isä alkaa miettiä hengellisiä asioita. Perhe saa Johnilta Raamatun, ja sitä isä salaa lukee Saunassa. 

Laakson lapset on pieni, kevyt kirja. Suunnattu lähinnä alle 10-vuotiaille lapsille, näin uskoisin. Alkusanoissa kirjoittaja viittaa Gospel-muusikko Steve Gracen rohkaisevaan puheeseen Nuorten Kesässä 1997 unelmoimaan ja toteuttamaan niitä. 

Kuin unelmaa tämä kirja onkin. Hieman epätodellista. Minun on vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista noin vain muuttaa Kanadaan ja alkaa rakentaa erämaahan saunaa ja asuintaloa. Eikö siihen vaadita mitään lupia? Kännyköistä puhutaan, joista intiaani-John ei tunnut tietävän mitään, ihmettelee vain, eikö olisi parempi puhua vieressä olevan kanssa kuin jossain kaukana olevan kanssa. Ja Jarkko, joka katsellessaan uunnissa palavia tulenliekkejä ajattelee, ennen nukahtamistaan, että se on paljon viihdyttävämpää ja kiinnostavampaa kuin television katselu. 

Todellisuudentuntua kyllä on Jarkon yksinäisyydentunteet, mitä hän on Suomessa ja koulumaailmassa kokenut. Varmasti moni lapsi ja nuori kokee tänäkin aikana samoja tunteita. Erämaassa Jarkko joutuu miettimään elämäänsä, kun hän lähtee yksin vuorelle nähdäkseen vuorilla pesivän kotkan ja teloo jalkansa. Myös lapset Taru ja Tero sokean Markin kanssa joutuvat seikkailuun, lähtiessään kanootilla vesille. 

Kerronta on hyvin yksinkertaista. Kyllähän tämä luki, mutta jätti hieman mietteliääksi monien avoimien kysymysten vuoksi. Pientä asenteellisuutta intiaaneihin nähden tässä myös on, joskin isä-Matin lännenelokuvien kuvat  ja näkemykset saavat intiaani-Johnilta pitkät naurut. Asenteellisuus on siinä ja siinä, meneekö se leikkisyyteen vai stereotypiaan, erityisesti minua kiusaa sanan Ugh-käyttö. 

Ajallisesti tarina siis sijoittuu jonnekin 1990-luvun paikkeille. Vahvana teemana on elämänmuutos, loppuunpalaminen ja luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Hengelliset asiat on nekin esillä hyvyin suoraviivaisesti, mutta ei nyt ihan "Raamatulla päähän" -lyöden kuitenkaan.

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaset kohta 22: Kirjassa käydään saunassa.

Saunalla onkin suuri rooli, sillä isä päättää perheen vastustuksesta huolimatta rakentaa ensin saunan ja selittää, että rakennuspuuhissa tulee hiki ja on hyvä päästä peseytymään. 

Roxanne Van Iperen: Auschwitzin sisaret!

Roxanne Van Iperen

Auschwitzin sisaret

Alkuteos:'t Hooge Nest

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar, 2020 

365 s.

Alkusanat: Hetkenä, jona ajamme pitkin metsäpolkua ja talo pilkistää näkyviin puiden välistä, me rakastumme. Se ei ole aivan se "pieni mökki maaseudulla", jota olimme odottaneet - tämä talo on valtava, ja sillä on nimikin: Korkea pesä.

Kirjailija Von Iperen alkaa perheensä kanssa kunnostaa vanhaa taloa, joka "huokuu historiaa ja mahtipontisuutta, mutta on vailla irrallisuutta ja teennäisyyttä. Ympärillä on metsäpuutarha, korkea heinikko, köysitikkaat, joita roikkuu siellä täällä ja takapihan hedelmätarha. Kuvauksen perusteella mitä ihanin paikka asua suojassa sivilisaation häiriöiltä, tähtien alla.

Von Iperen saa kuitenkin huomata, että talolla on historiansa. Se alkaa paljastaa vaiettuja asioita. Hän löytää Janny ja Lien Brilleslijperin tarinan. Tarinan rohkeudesta ja pelottomuudesta.

Janny ja Lien Brilleslijper olivat hollantilaisia sisaruksia. Perheeseen kuului isä Jospeh, äiti Fientje ja s nuorempi veli Jaap. Lien oli vanhin, sitten tuli Janny. Brilleslijperit olivat  Hollannin juutalaisia. Janny avioitui ei-juutalaisen Bob Brandesin kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta, Robertin ja Lieseloten. Janny toimi espanjan sisällissodan aikana kommunistisessa vastarintaliikkeessä fasismia vastaan. Lien meni yhteen ei-juutalaisen Eberhard Reblingin kanssa ja sai tyttären Katinkan.Kun natsit valtasivat Hollannin ja juutalaisia käskettiin rekisteröitymään Lien rekisteröityi mutta Janny ei. Kun juutalaisten ahdinko syveni Janny ja Lien alkoivat toimia vastarintaliikkeessä, hankkivat väärennettyjä henkilöpapereita, elintarvikekortteja, piilottivat juutalaisia, vaikka itse olivat juutalaisia. 

Korkea pesä, talo, johon kirjailija rakastui oli heidän piilopaikkansa, jonka Lien ja Janny perheineen vuokrasivat ja josta käsin he toimivat. Sitten heidät petettiin. Henkilö, joka oli itsekin toiminut vastarintaliikkeessä pääsi vapaaksi, mutta häneltä vaadittiin nimiä säilyttääkseen vapautensa. 

Lien ja Janny, heidän vanhempansa, veljensä ja piilottamansa juutalaiset joutuivat ensin Westerborgiin ja sitten Auschwitziin ja viimemmäksi Bergen-Belseniin. Jannyn puoliso Bob oli muualla ja säästyi pidätykseltä. Eberhard, joka oli kieltäytynyt sotapalveluksesta pääsi karkuun Jannyn toimiessa rohkeasti automatkalla. Lapset, jotka olivat 3-5-vuotiaita säästyivät myös. Heidät toimitettiin läheisen lääkärin hoiviin. Suurimmassa vaarassa karkoitettavaksi oli Katinka, joka katsottiin täysin juutalaiseksi, koska vanhempansa eivät olleet naimisissa, mutta Robert ja Lieselotte olivat vain puoliksi juutalaisia, koska vanhemmat olivat avioituneet ennen seka-avioliittoa kieltävää lakia. Katinkaa tullaankin hakemaan, mutta vastarintatoimijat ovat ehtineet kidnapata hänet lääkärin luota. Robert ja Lieselotte ovat jo päässeet isänsä vanhempien luokse turvaan.

Aushwitzin sisaret on hieno tarina rohkeudesta ja pelottomuudesta, periksiantamattomuudesta tilanteessa, jossa luulisi että kaikki toivo on mennyt. Minua kiinnnosti tämä teos lähinnä tuon vastarintatoiminnan takia. Tältä osin tarinassa oli uusi näkökulma. Loppuosa, pidätystä seuraavine puolineen oli liiankin tuttua. Toisaalta se toi myös uutta tietoa Anne Frankin kohtalosta, sillä Brillelijperin sisarten lailla samassa ryhmässä on myös Frankin sisarukset Anne ja Margot joiden viimeisiä hetkiä Janny ja Lien ovat todistamassa.

Suomi-bongaus:

"Vain vähän ennen saklaisten miehitystä Bert Bochhove asui  kilometrien päässä Huizenista. Hän pyöritti myllyä Suomessa aina vuoteen 1939 saakka, jolloin perheensä pyysi häntä palaamaan ja ottamaan hoitoonsa perheen liikeyrityksen veljensä

Teoksen kansista täytyy antaa tunnustusta siitä, että kustantaja ei ole päätynyt kansiratkaisussa samaan, kuin monissa muissa samaa aihetta käsittelevissä teoksissa on päädytty. Kannet ovat tyylikkäät ja vaikuttavat Ne kiinnittivätkin huomioni. Suunnitelijaa ei mainita. Teoksen suomenkielistä nimeä sen sijaan hieman kritisoisin, sillä, kuten aiemminkin vastaavien teosten kohdalla olen maininnut, Aushwitzin nimen liittäminen nimeen, ei minusta anna teokselle lisäarvoa, päinvastoin. Se alkaa olla kulunut määre. Alkuperäinen nimi Korkea pesä olisi ollut kuvaavampi. Tämä ei ollut ensisijaisesti vain keskityVan  sleirikuvaus. Tämä oli tarina talosta, jolla on historia. Tietysti myös tarina ihmisistä. 

Iperen on saanut tästä teoksesta hollantilaisen OPZIJ-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019

Muualla sanottua:.

Yksi luku vielä

Onni Haapala: Muistojen Masada!

 

Onni Haapala

Musitojen Masada - He valitsivat rakkauden

Aikamedia, 2020

158 + 1 s.

Kansi: Aikamedia Oy/Milla Aura-Tolonen 

Aloitus: Valoja ei näkynyt muualla kuin Masadan vuorilinnan ja sitä ympäröivän vuoriston solassa.

Lopetus: Lea tisesi Joosuan puhuvan hänelle koko sydämensä rakkaudella.

-Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi.

Miljöö: Israel vuonna 73 jKr, Juudean erämaa, suolainen meri, Masadan viimeinen puolustuslinnake roomalaisten piirittämänä. 

Päähenkilöt:

Markus, selootti ja Lea Siimein tytär, hänen puolisonsa

Doodo, lapsenasteelle jäänyt orpo nuorukainen ja Aasinsa Aamos, joka onkin tamma

Joosua, nuori Gumranista tullut kirjuri

Eleasar seloottien johtaja ym.

Kerronta: Kuvailevaa, kaikkitietävää. Dialogia ihan mukavasti. Henkilöhahmot kuvattu pääpiirteissään. Henkilöhahmoissa on kuitenkin yksilöllisiäkin piirteitä Doodosta kaksospoikiin, joista toinen kävelee narulla ja toinen käyttelee linkoa.

 

Kuvaus ei mene kovin syvällisiin tunne- tai tapahtumakuvauksiin. Ei sillä, että hirveästi haluaisin lukeakaan kuvauksia joukkoteurastuksista, jollaiseksi piiritys lopulta muodostuu.Seloottien johtaja ei hyväksy roomalaisjohtajan tarjousta antautumisesta, vaan piiritys päättyy joukkosurmaan, mistä muutamat selviytyvät oman elänänhalunsa ja rakkautensa ja suunnitelmallisuutensa avulla. Raamatun- ja yleiseen historiaan pohjautuva fiktiivinen tarina, jonka teemoja ovat kansalliskiihko, vapauden kaipuu, viha ja rakkaus.  Kaiken kaikkiaan kaunis rakkaustarina, joka korostaa elämää kuoleman kauhujen keskellä.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 11: Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

Tove Jansson: Kesäkirja!

Tove Jansson:Kesäkirja. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 2017

Suomen 100-vuotisjuhlapainoksen nro 84. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1972

Kannen maalaus Rauha Mäkilä. Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen

 

Lainasin tämän vartavasten Helmet 2023 -lukuhaasteen kohtaa 2 silmälläpitäen. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Takakansitekstin mukaan "Kesäkirja nojautuu iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen." En ihan jaa tätä määritettä, sillä kovin iloinen ja lämmin tämä teos ei ole. Jos ajatellan sanojen vastakkaisia määreitä surullinen ja kylmä, niin eivät nekään oikein hyvin määritä tätä teosta. Tove Janssonin kesäkirja on hyvin erikoinen teos. Siinä on lapsen ja isoäidin välistä syvää kiintymystä, kesäpäivien iloa ja seikkailua, hyvää mieltä, uteliaisuutta, mutta siinä on myös jotain syvältä viltävää. Se ei ole vain haikeutta päivien kulumisesta tai vanhenemisen raadollisuudesta. Se on elämää, joka ei aina hymyile.Elämää, joka tuo mukanaan asioita, joiden kanssa on opittava elämään, joihin täytyy ottaa kantaa. Kesäkirja on eräällä tavalla kasvutarina.

Tove Janssonin kesäkirja on hyvin suolanpärskeinen. Ollaanhan Suomenlahden saaristossa. karuilla luodoilla, joilla kuitenkin elämä kukkii. Teoksessa on myös ripaus ilkikurisuutta, epätavanomaista elämänasennetta.

Teoksen päähenkilö on Sophia, joka viettää kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa saaressa. Tosin kerronta keskittyy enemmän Sophian ja isoäidin välille, isä jää hieman taustalle. Sophian ikää ei mainita. Isoäidin ikään viitataan, kun mainitaan, että hän on syntynyt 1800-luvun puolella. Henkilöitä ei siis määritellä mitenkään, paitsi tekojensa ja ajatustensa kautta. 

Kesäkirja ei ole krologisesti etenevä kesästä kertova juonellinen tarina, vaan lyhyitä tuokiokuvia hetkistä kesäsaarella, kaikkiaan kaksikymmentäkaksi lukua, jotka käsittelevät eri aiheita kuten uimisesta kuutamoon ja kissasta isän kotitakkiin. 

Kerronnallisesti hyvinkin elävää ja aistivoimaista. Kokemuksellista, voisi sanoa. Jään miettimään, kuinka paljon tässä on kirjailijan omaa kokemusta, todellisia elettyjä hetkiä. Täysin mielikuvituksen kehittämää tämä ei voi olla. Pystyäkseen kuvaamaan elämää, on elettävä. Tämä on vahvasti kerrottu. Ehkä mukana on hieman hyperbolaa, Sophian myrskyssä erityisesti, joka itselleni viiltää milteinsä syvimmältä sen uskonnollisen puolen takia. Mitenkään uskonnollinen teos tämä ei silti ole. Erikoisemmista ilmaisuista ponnahtaa esiin kuvaukset siitä, kuinka Talo kömpi kasaan tai kuinka isä seisoi nelinkontin. Myös se, kuinka isoäidin  oli helppo nukahtaa omaan lämpöönsä.

Tämä oli todella erityislaatuinen lukukokemus, josta en tiedä, pidinkö siitä vain en. Vastenmielinen lukukokemus ei ollut, koska luin teoksen loppuun ja omassa asteikossani määritin tämän hyväksi tarinaksi, sillä keskinkertainenkaan tämä ei ollut. Toisaalta erinomainen olisi taas vaatinut jotain enemmän. Täytyy kuitenkin mainita,että jos hankkisin Kesäkirjan omaan hyllyyni, hankkisin sen jossain muussa painoasussa. Vaikka Rauha Mäkilän kansitaide omalla tavallaan henkii kirjan luonnetta ja salaperäisyyttä on kansitaide liian kummallinen ja hieman pelottavakin minun makuuni.

Sophia vei vuodevaatteensa telttaan. Auringonlaskun aikaan hän sulki leikkimökin ja sanoi hyvästi. Aivan yksinään hän meni rotkoon, josta oli tänä iltana tullut äärettömän kaukainen paikka, Jumalan ja ihmisten ja partiolaisten hylkäämä, erämaa yön kynnyksellä. Hän pani vetoketjun kiinni, asettui suorana makuulle ja  veti peiton leukaan. Keltainen teltta hehkui auringonlaskussa, se oli yhtäkkiä hyvin ystävällinen ja pieni. Kukaan ei voinut katsoa sisään eikä kukaan voinut katsoa ulos, hän lepäsi umpinaisen perhoskotelon sisässä, valon ja hiljaisuuden vaipan. Juuri kun aurinko laski, muuttui teltta punaiseksi ja hän nukahti.

Sitten Sophia herää, hän näkee vain pimeyttä, kuulee lintujen lentävän, meren äänet, ja hän alkaa ajatella pelkäämistä.

Hän kuunteli ensimmäistä kertaa elämässään. Ja teltasta ulos tullessaan ja rotkossa kulkiessaan hän ensimmäisen kerran tunsi maan jalkapohjiensa ja varpaittensa alla, kylmän, rakeisen ja tavattoman moniselkoisen maan, joka hänen kävellessään muuttui, soraa, märkää ruohoa ja suuria sileitä kiviä, ja joskus hipaisivat sääriä pensaan korkuiset kasvit. Maa oli muta, mutta taivaassa ja meressä oli heikko kajo, harmaanvärinen. Saarai oli tullut pieneksi ja lepäsi meressä kuin ajelehtiva lehti ...

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

--

Luettua elämää blogista voi lukea enemmän  Kesäkirjan särmistä, rosoisuudesta ja elämänmakuisesta kerronnasta ja viisaudesta, jossa ei yritetä olla viisaita. 

Roy Jacobsen: Näkymättömät!

 

Roy Jacobsen

Näkymättömät

Barrøy 1

Alkuteos: De usynlige

Suomentanut

Sitruuna 2022

214 s.

"Ingrid saa luvan auttaa äitiä siitä kesästä alkaen, jona täyttää neljä vuotta. Ingrid rakastaa untuvia. Ensi alkuun hän haluaa vain leikkiä niillä ja saa aikaan vallan hirmuisen sotkun pikku penkillä, jonka ääressä he istuvat. Mutta sitten hän huomaa, ettäj os toisessa kädessä on putsattuja ja toisessa putsaamattomia untuvia, ne putsaamattomat alkavat tuntua niin kamalalta tikkuineen ja korsineen, ettei semmoista kestä kukaan, nekin on pakko putsata. Tai kuolee.

Äitee sen opettaa hänelle, käskee istua hiljaa silmät kiinni ja tunnustella varovasti näitä kahta kourallista untuvia, joista toinen on putsattu ja toinen ei, samalla kun äitee laskee ääneen, eikä pääse kuin kymmeneen tai yhteentoista, ennen kuin näkee tyttären hymystä, että tämä on jo ymmärtänyt, mistä on kysymys. Silloin äitee sanoo, että nyt oot oppinu jottai, mitä et unoha millonkaan."

Upea saaristotarina. Kerrassaan viehättävä. Koskettava, vakuuttava. Terävä ja kuvaavuudessaan järistyttävä. Latautunutta jännitystä, arjen hyvää mieltä, normielämää, pelottomuutta, voimattomuutta, periksiantamattomuutta. Kaikkea tätä on Roy Jabobsenin Näkymättömät, joka kertoo perheent tarinan, kasvutarinan.

Barøyn saarella asustaa Hans Barøyn perhe, johon kuuluu puoliso Maria ja tytär Ingrid. Tässä pienessä perheyhteisössä elää myös Hansin isä Martin ja sisko Barbro, joka on hieman erityislaatuinen. Hän pystyy kyllä perkaamaan kalaa, tekemään ruokaa, karstata, kehrätä ja sukanneulominekin, mutta ei hän ole niin kuin muut. Barbrolle ollaan hankkimassa pestuupaikkaa. Ensimmäisessä hänelle tarjotaan muona ja makuusija, mutta vaatteita ei. Muutenkin häneen katsotaan pitkään. - Ymmärrätkö sinä? Emäntä kysyy. Hans tuo hänet takaisin. Seuraavaan paikkaan, pappilaan Barbro haluaisi jäädä. Talo on hieno eikä tekemistäkään olisi paljoa. Ilmeisesti vain seuranpitoa. Mutta ei Barbroa jätetä sinnekään. Takaisin hänet tuodaan vastalauseista houlimatta.  Ajan myötä perheyhteisöön syntyy myös Lars,  Barbron isätön poika, jolla kuitenkin on isänsä nimi.

Tarinan keskiössä on kuitenkin pikkuinen Ingrid, jonka elämää ja kasvua seurataan pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. . Seitsenvuotiaana Ingrid saa opeteella kutomaan sukkaa, kantapääkavennuksineen kaikkineen. Jo sitä ennen hän voinut kantaa turvetta hellanuuniin, sytyttää valkean. Selviytymään. Olemaan pelkäämättä merta ja myrskyä. Ingrid kasvaa ja varttuu vastaamaan perheestä, jonka isä on kuollut, äiti joutunut sairaalan hermoromahduksen takia ja vanhempien hylkäämistä kahdesta lapsesta, jotka hän on tuonut saarelle palveluspaikastaan. 

Kiehtovaa, luonnonläheistä kerrontaa.Karussa maastossa elämä kukkii kuin saaren kesyttömät: keltamaite, apila, ukontulikukka, kurjenpolvi, leinikki, maariankämmekkä, mesiangervo, karhunputki, kisankello, rohtosormustinkukka, kivirikko, peltosaunio, hierakka. Vuoroin ollaan hiljaa, kuunnellaan pohjanpuhureita, milloin torvet törähtävät kuin laulujoutsenten  surumieliset trumpetit.

Kerronta on kaikkitetävää kuljetusta. Ajallisesti tätä on hieman vaikea sijoittaa. Ehkä eletään kuitenkin enemmän 1900-luvun alkupuolella kuin keskivaiheilla. Ingrid käy kiertokoulua kaksi viikkoa Havstedissa, on kaksi viikkoa kotona ja jälleen kaksi viikkoa koulussa. Kirjakielen lomassa on murteellista ilmaisua: Hällä on siskoi, Häi män pitkäkseen -tyyliin, mikä tuo kerrontaan mukavaa elävyyttä ja paikallisuutta.

färing minun täytyi googlata. Toki tiesin, että kyse on jonkinlaisesta aluksesta, mutta millaisesta, sitä tahdoin hieman selvittää. Se, että puhutaan färingistä eikä mistä tahansa veneestä on merkittävää.

Mitään näin upeaa tarinaa en ole lukenut pitkään aikaan. Lukisin mielelläni jatkonkin, sillä mitä ilmeisimminkin tämä on osa laajempaa kokonaisuutta. 

Mainittakoon vielä, että tämä oli huippulöytö kirjastoreissulla. Kannet ovat karut enkä ehkä olisi ihan näiden perusteella teosta lainannut. Takakansiteksti oli kuitenkin sellainen, joka herätti kiinnotuksen. Kannet toki sopivat hyvin tarinan miljööseen ja tunnelmaan. Kannen on suunnitellut Eric Huijsen/Moker Ontwerp.

Saarelta ei voi kukaan lähteä pois, saari on maailmankaikkeus pähkinänkuoressa, siellä tähdet uinuvat nurmella lumen alla.

---

Pohjoinen lukuhaaste kohta 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

---

Muualla mainittua:

Hemulin kirjahylly  "Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää..."

Tuulia: Marja-Liisa harjoittelee!

 

Tuulia

Marja-Liisa harjoittelee

WSOY, 1943

127 + 1 s.

Kansikuvitus: Martta Wendelin

Olen aiemmin lukenut Tuulian eli Tyyni Tuulion kirjoittaman teoksen Marja-Liisan oma koti, joka on jatkoa tähän teokseen. Teoksen päähenkilö Marja-Liisa on juuri ylioppilaaksi valmistunut nuori nainen, jonka äiti on kuollut ja isän uusi puoliso on tämän sisar, Elsa-täti. Elsa-tädin luonnehdinnan mukaan Marja-Liislla "ona aina ollut taipumusta valikoida ruokiasi". Tällä täti ei tarkoita niinkään ruokiin kohdistuvaa ennakkoluuloa kuin elämänasennetta, jossa on etsitty vain mukavia asioita.

Marja-Liisalla on kaksi veljeä, Risto ja Jukka. Jukka on vielä opiskeleva, mutta Risto on sotarintamalla, jonne Jukkakin värväytyy hetkeksi aikaa ennen kuin taas jatkaa lukujaan. Eletään jatkosodan aikaa. Lisäksi on siskopuolet Leena ja Tytti, jotka ovat siis Elsa-tädin omia lapsia.

Kun isä, joka on lääkäri on rintamalla ja Elsa-täti, joka on sairaanhoitaja ammatiltaan lähtee myös täyttämään velvollisuuttaan, jää Marja-Liisa emännöimään kotia. Tosin on kodissa keittäjä ja sisäkkö ja lääkärinvastaanotolla toimii lääkärinsijaisena Aino Auer. Kun keittäjä sairastuu, joutuu Marja-Liisa ottamaan homman hoitoon, kun ei saa ketään tilalle. Sisäkkökin lähtee töihin Helsinkiin. Tällöin tosin keittäjä on jo palannut hommiin, joten Marja-Liisa ryhtyy vuorostaan sisäköksi. Kunnes Leena sairastuu ja Marja-Liisa joutuu harjoitteelemaan vielä sairaanhoitajana toimimistakin. Tällöin Elsa-täti palaa ja sisäköksi on saatu keittäjän sukulaistyttö.

Marja-Liisa joutuu siis opettelemaan perheenemännän taitoja ja arjen askareita. Hän kuitenkin uneksii musiikki- ja kieliopinnoista Helsingissä. Nuorena kuolleen äidin kuva seinällä on tärkeä Marja-Liisalle. Siitä hän hakee voimaa musiikin ohella, kun pelot käy mielen päälle.

Perinteistä tyttökirjallisuutta, voisi sanoa. Itseäni kiinnosti teoksen sodanaikainen mentaliteetti, Suur-Suomi -haave mainitaan kaksi kertaa, Karjalainen evakkoperhe, neljätoista henkeä asustaa kylmässä mökissä ja haaveilee paluusta Kannakselle. Risto-veljen tullessa lomalle hän tuo mukanaan toverinsa, Harrin. Harrinkin äiti on kuollut. Talvisodan pommituksessa.

 "Mutta äiti on minulle niin pyhä, niin loukkaamaton käsite, että minun on järkyttävää ajatella jonkun ihmisen äitiä vihollisen pommien kohteena. Hirvittäviä asioita muutamien on nieltävä."

 Harrin isä on mennyt naimisiin paljon nuoremman naisen kanssa , naisen, joka on miltei oman pojan ikäinen. Harri kokee olevansa vailla kotia.

"Enhän voi tuomita isää, hän on elinkelpoinen mies ja omalla alallaan arvokas ihminen."

Rakkaus syntyy Harrin ja Marja-Liisan välille. Sitten kirjeitä ei enää tulekaan, isä soittaa sotasairaalasta ja kertoo Harrin haavoittuneen ja isän täytyneen tehdä pahoja. Leikata vasen käsi kyynärpäätä myöten pois. Sota on siis taustalla vaikuttamassa, mutta enemmän on kotiarjen pyörittämistä. Sota nähdään jotenkin ihanteellisena velvollisuutena. Hyvin tyypillinen mentaliteetti tuolle ajalle siis. 

Naisen asemasta:

"Jokaisen naisen tulee olla muutakin kuin miehensä vaimo"

---

Kirja on luettu myös Sinisen linnan kirjastossa, samoin kuin jatkokin

Joel Haahtela: Adélen kysymys!

Joel Haahtela

Adélen kysymys

Otava, 2019

188 s.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Pieni syvällisen filosofinen teos. Kertojaminä, ilmeisesti mieshenkilö pohtii ihmeen mahdollisuutta kuultuaan ystävänsä tarinan ihmeellisestä tapahtumasta, jonka tämä elämään kyllästynyt mies oli kokenut Ranskan Pyreneillä, Adéle-nimiselle pyhimykselle omistetussa luostarissa.

Adélen tarina, tarina ranskalaisesta 1000-luvun alkuvuosisadalla eläneestä naisesta, joka oli pudonnut jyrkänteeltä ja säilynyt hengissä alkaa kiinnostaa kieltenopettajana toiminutta miestä, joka nuorempana oli opiskellut myös teologiaa. Hän lähtee Ranskaan tutkimaan asiaa. Matka Adélen tarinaan on myös matka miehen menneisyyteen. Takana on avioero, joskin yhteys puolisoon on säilynyt, suhde poikaan on jännitteinen. Tuntuu siltä, että mies on omat pelkonsa siirtänyt poikaansa, mistä vaimo on on tätä varoittanut. Miehen suhde omiin vanhempiinsa on myös jännitteinen. Erityisesti Adélen tarina on peilinä miehen äidin kohtaloon tai päinvastoin.

Luin tämän Haahtelan teoksen, koska se sattui osumaan silmiini kirjastoreissulla ja koska olen lukenut hänen kaksi muuta teosta, joiden kanssa tämä muodostaa trilogian. Onkin merkityksellistä, että sen lisäksi, että kaikissa kolmessa pohditaan henkisiä arvoja ja uskonnollisuutta on kaikissa myös taustalla suhde isään tai äitiin. Jaakobin portaissa taustalla kulki äidin ikävä, Hengittämisen taidossa etsittiin yhteyttä isään.

Hahtelan kieli on kaunista, osin tämä kauneus särähtää pahasti yhdessä kohdin ja hieman alatyylisesti. Toisaalta tämä pieni episodi tuo tarinaan rosoa. Itse olisin kyllä toivonut, että Haahtela olisi valinnut jonkin muun ilmaisun. 

Tapahtuuko ihmeitä? Tähän kysymykseen ei anneta suoraa vastausta. Pidin paljon luostarielämän kuvauksesta ja päivärytmistä.Tosin Adélen tarina, joka ei itselle ollut tuttu, sai minut miettimään, onko tämä pyhimystaru kirjailijan sepite vai ihan oikea pyhimystarina. Ja kyllä. Kyllä luostari on olemassa ja Adélen tarina taustalla on historiaa, uskoo sitten pyhimyksiin ja ihmeisiin tai ei.

Ei tämä huono kirja ollut, tässä on ansionsa. Ihmisyydestä tämä kertoo ehkä enemmän. Tuo alkuun laittamani ote, jolla teos alkaa, oli kiintoisa. Itse en tosin ajatusta jaa, itse runoilua harrastaneena olen ajatellut enemmänkin, että "lumihiutaleet on kuin kirjeitä, joita enkelit kirjoittavat ja laittavat matkaan." Ajatus tuhkana satavista loppuunpalaneista enkeleistä kuulostaa kovin karulta. Teoksessa nousee esiin tieteen ja uskon välinen jännite ja vastakkainasettelu. Sanat "Me emme jonakin päivänä lähde kävelemään takaperin" toi mieleeni Johnny Cashin elämänkerran, jossa hän kertoo, kuinka hän eräänä päivänä alkoi tahtomattaan kävellä takaperin. Se ei tietenkään ollut luonnollista ja johtui viimeisten vuosien sairastumisesta. Itselläni on myös hieman samansuuntainen tapaus, jossa en enää kävellytkään suoraan eteenpäin ja johon en ole tähän päivään mennessä saanut vastausta, miksi näin tapahtui mutta onneksi ilmiö on taaksejäänyttä elämää. Joten ei ole sanottua, etteikö voisi tapahtua sellaista, mitä emme ymmärrä, ja mikä on luonnonlakien vastaista. Syystä tai toisesta.

Nainen kuuntelee ja sanoo, että kerran hän luki varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja. Siis paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. - Tämä paikka tuntuu sellaiselta paikalta, nainen saoo.

Oheinen kuvaus toi mieleeni myös L.M.Montgomeryn Pienen runotytön leimahduksineen. Jotain samaa näen Emilian leimahduksien ja kelttiläisten "ohuissa paikoissa".

Mainittakoon vielä sykähdyttävinä otteina nämä:

"Hengenmies ilman kirjoja on kuin aseeton sotilas"

"antaa yön poimia hänet mukaansa"

"Ihminen on luonnos, joka voi kirkastua"

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 38:  Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

Tällä teoksella bongaan myös oman  Tour de France par ecrit -haasten kohteen Toulouse.

Aino Hagner: Leivän syrjään!

 

Aino Hagner

Leivän syrjään

Omakustanne, 2021

344 s.

"Vieno tiesi radioista mielestään mainosten perusteella jo aika paljon, kun astui isän kanssa Sieväsen liikkeeseen. Esillä oli puolisen tusinaan radiomerkkiä. Osa niistä näytti tutuilta vuosien takaisista lehtimainoksista. - Tässä meillä on ihan uusi Salora, jota on alettu valmistaa vasta viime vuonna. Se on taatusti suomalainen. Sievänen ohjasi tulijat sivupöydän ääreen, missä radiovastaanottimet olivat esillä. Miehen kasvoista paistoi into esitellä niitä, koska hän arvioi asiakkaat tosiostajiksi - Sitten on tietysti näitä muita uusia malleja kuten tämä Asa - modernia funkistyyliä, Sievänen kauppasi vaaleaa, vanerikoppaista vastaanotinta, jossa oli alareunassa kolme säätönappulaa. "

Aino Hagnerin Leivän syrjässä kertoo Vienon tarinaa kesästä 1938 kevääseen 1940. Teos on paikallishistoriaa, jossa liikutaan omilla kotonurkilla. Ei ihan omaa, mutta ei niin kaukanakaan. Nykyäänhän Jämsä ja Jämsänkoski ovat yksi ja sama kaupunkin, mutta tämän tarina liikkuu enempi Jämsänkosken tehdasmiljöössä kuin Jämsän puolella. Raja on ollut vahva näiden kahden välillä ja kyllä se vieläkin on jollain tasolla nähtävissä, pinnan alla aistittavissa, vaikka kuinka Jämsästä puhuttaisiin. 

Vienon isänsä kanssa tekemä radionostokuvaus on kiinnostava. Isäni oli itseoppinut pienkonekorjaaja ja radioita meidänkin pirtissä oli monenlaista. Kuvaus on myös mielenkiintoinen nykyaikaa vasten luettuna. Eipä enää ole sen enempää kide- kuin putkiradioitakaan. Kuunnellaankohan radiota vielä kuinkakaan paljon. Itsekin elän enimmäen hiljaisuudessa, mutta lapsuuteen kyllä radio kuului vahvasti.

Olen aiemmin lukenut Hagnerin Pitää olla ihmisiksi, joka kertoi Vienon lapsuudesta ja joka sijoittui 1920-luvulle. Nyt Vieno on koulunsa käynyt ja etsimässä omaa paikkaansa. Lapsuudenmaisemat ja kokemukset ovat kuitenkin taustalla. Hagnerilta on ilmestynyt muitakin teoksia, jotka kiinnostaisivat paikallishistoriansa takia. Kerronta on yksituumaista, ei kovin lennokasta tai kaunokirjallisesti polveilevaa. Kirjoittaja kertoo sukunsa ja erityisesti äitinsä tarinaa ja siinä sivussa paikallishistoriaa, elämänmenoa ajassa ja kylässä valottaen. Ihan mielikuvitusta teos ei ole, sillä kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen paikallislehtiä ja muuta aineistoa. Fakta ja fiktio on sulavassa käsikynkässä, jossa ihmisten väliset tunteet ja jännitteet luovat vahvan pohjavireen ilman suurempia maalailuja. Näkökulma on vahvasti Vienossa muut ovat enemmän ja vähemmän statisteja.

Erityismaininta tälle sodankeskellä kummunneelle ajatukselle:

"Eikä pieni ihminen voinut kohtalolleen mitään. Tämän kansan puolesta ei voinut muuta kuin rukoilla."

---

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos.Vaikka kirjoittaja ei enää asu paikallisesti kerrotussa paikassa, on hän syntyjään paikallinen. Tekijän omat sivut löytyvät TÄÄLTÄ.

Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas!

 

Eira Pättikangas

Meri sininen kuin taivas

Karisto, 2019

324 s.

Meri sininen kuin taivas on taattua Pättikangasta. Mukavaa, sujuvaa kerrontaa, jossa lavea ja hieman rempseäkin pohjalaismurre luo kutkuttavaa paikallisväriä. Teoksen päähenkilö on Liia, joka on lyhennys Juuliasta. Liialla on verli Hemmo. Kotitalo on Meininki, jota isä isännöi ja äiti emännöi pohjalaiseen tyyliin. Mies on mies talossa ja se, joka asiat määrää. Isä ja äiti haluaisivat, että Liia menisi emäntäkouluun ja valmistautuisi näin tulevaa avioliittoa varten, joka tietysti tapahtuisi talollisen kanssa. Liia ei kuitenkaan ole ihastunut ajatukseen. Hän haluaisi kaupunkiin ja kauppakouluun. Vähän mutrusuin vanhemmat tähän suostuvat, kun Liia vetoaa kummitätiinsä mahdollisuuteen auttaa asuntoasiassakin. Välit kummitäti Jennyyn tosin ovat Meiningissä olleet vähän hakusalla, emäntä on kyllä soitellut mieheltään salaa ja pitänyt välilöitä yllä.

Liia lähtee kaupunkiin ja alkaa opiskella. Hän on hieman katsellut naapurinpoika Aalea, joka on myös katsellut Liia. He ovat tavallaan salakihloissakin. Kaupungissa, ollessaan torilla myymässä Jenny-tädin tekemiä neulomuksia, tulee paikalle sotilas, joka saa Liian veren kohisemaa. Jori Malmi, joka iskee silmänsä Liian on "sotaherra, komia ku syksyynen pöyröö" 

Liia ja Jori alkavat seurustella, mutta sitten Jorin täytyy lähteä, kun sotahommat kutsuvat. Karjalan Kannakselle linnoitustöihin on joutuneet myös Liian veli Hemmo ja naapurin Aale, joka saa lomalle tultuaan huomata, että Liia ei ole kirjoitellut ja se siitä liitosta. 

Liian maailma romahtaa, kun Jori ilmestyy Liian majapaikkaan opintojen loputtua ja lykkää vuoden ikäisen pikkupojan tälle. Poika on Jorin, äiti kuollut. Liia ottaa pojan hoteisiinsa, kun Jennie sanoo tätä Liian sotaponnisteluksi. 

Teoksen aikamiljöö on siis kolmikymmenluvun loppu ja talvisodan aika. Sota on kuitenkin aika kaukana, vasta alkamassa. Mene ja tiedä, olisiko tähän jatkoa. Itsenäisenä teoksena tämä kuitenkin on luettavissa, vaikka tavallaan tähän voisi jatkoakin odottaa.

Hieman mietityttäviä seikkoja.

Mille paikkakunnalle, seudulle tarina sijoittuu? Tätä lukiessani pohdin. Kaupungista, johon Liia lähtee opiskelemaan mainitaan, että siellä puhutaan ruotsiakin. Siellä sijaitsee kasarmi. Se on merenrantakaupunki. Ystävänsä Sirpa ehdottaa Liialle, että voisimme lähteä "Sisäatamasta laivareissulle Maalahtehen ja Björkkööhin". Liia puolestaan sanoo, että "Meetviikki on melekeen ku savipellon syrijähän syntynyt sammakka-allikko, vaikka ei entinen laivaväylä sentään aivan mitätön merenlahti ollut." Kaupungissa mainitaan olevan katolinen kirkko ja Ortodoksinen kirkko entisellä Aleksanterin torilla, joka tuo Venäjän ajan mieleen. Googlailtuani hetken näitä vihjeitä, päädyin Vaasaan.

Mutta Liian kotipaikkakunnasta taas mainitaan, että siellä on Joki. Siellä on metsää ja on vuorikin. Minulle ajatus vuoresta Pohjanmaalla on outo. Olen aina ajatellut Pohjanmaata vain "aakeena laakeena." Täytyi siis tutkia tätäkin asiaa ja löyty Pyhävuori, jota Pohjanmaan Koliksi kutsutaan ja Lauhanvuori, josta avautuu näkymä niin metsiin kuin merelle. Mutta viittaako kirjailija jompaan kumpaan näistä? Meiningin emäntä mainitsee, että joku on Kalaveen puolelta, mikä saattaisi viitata Kalajokeen. EDIT: Lukija opasti minua murteesta ja kertoi kalaveen puolella tarkoittavan varjon puolta. Joten harhaan meni oma tulkintani.

 Kirjailija itse on Kurikasta. Kurikasta Vaasaan on lyhyempi matka kuin Kalajoelta Toisaalta teoksessa mainitaan, että eduskunnan evakkonaolo lähiseudulla, mikä viittaa Kauhajokeen.

Ehkä Liian kotipaikka Meininki on sijoitettu jonnekin kuvitteelliseen paikkaan, jossa Pohjanmaan moninainen luonto on tiivistetty. 

No, oli niin tai näin, niin Pättikankaan kerronta on mukavaa ja pohjanmaan murre kivasti tuo elävyyttä kerrontaan.

"Nyton taas liikkehellä kaiken mailman eläviä, niitä röntii maas ja lentää ilimas, Tyyne havaitsi. - Pihasnani oon nähäny monen sortin hörhiääsiä, oikeen koria keltapöpöröönenki siä jo lenteli. Välihin on herhiääsiä ja pistiääsiä ilima sakiana, ehtoosin hyttyryssiä ja surviaasia. Niiren kans viä pärijää, muttam yöhemmin saarahan paarmat kimppuhumma, ja ne ryökähelet syöö lihat luiren päältä. Pitäähän kesällä kans jotaki riesaa olla, mutta välihin ihmittelen, mistä ne kaikki sikiää."

Muita huomioita:

Liia oli katselemassa 400 saksalaisen sotilaan paraatia,  mikä sai hieman mietteliääksi. Tästä en löytä-nyt oikein ajalliseen miljöökuvaukseen sopivaa tietoa. Sen sijaan löysin jääkärien kotiinpaluun105-vuotis paraatin, mikä taas viittaa aikaan ihan muuhun, kuin tämän teoksen aikamiljöö.

Liian viittaus jouluvalmisteluihin ja erityisesti piimäpröttiin vei ajatukseni aiemmin lukemaani Merja Mäen Ennen lintuja -teokseen, jossa pohjalainen piimävelli ei oikein maistunut karjalan evakoille. Karjalainen harmaajuoma oli toista. Tuon Merja Mäen kirjan luettuani tuli luettua jokin juttu siitä, kuinka kaurasta valmistettua juotavaa oli aikoja ennen kauramaidon keksimistä ja se liittyi jotenkin tuohon Merjan Mäen kirjassa mainittuun perinneruokaan. No, tämä oli vähän sivuun Pättikankaasta, mutta liittyy näihin teosten toisiinsa  tai muihin juttuihin, kytkeviin seikkoihin.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas. Nimi kaunis kuin runo on tällä teoksella, mutta en oikein päässyt jyvälle, millä tavalla nimi luonnehtisi tätä kertomusta. Kyllähän tässä meren äärelläkin ollaan, mutta ei sillä meren läheisyydellä itse tarinaan ollut niin suurta sanomista.

Kansikuva on hieno, mutta onko kuva Vaasasta? Tuskin kuitenkaan Kurikastakaan? Suunnitelijaa ei mainita.

Kirjoja hyllystäni!

Viisiitoista poimntaa kirjahyllystäni -haastetta olen katsellut muutamissa kirjablogeissa. En muista, mistä tämän ensimmäiseksi bongasin, mutta aiankin Lasisipulissa tämä löytyy. Myös Kirjasähkökäyrästä olen tämän bongannut. Liikkeelle tämän alunalkain on laittanut Kirjojen pyörteissä. Ehkä se oli juuri hän, jolta tämän ensin huomioinkin. 

Tässä minun poimintani:

 1. Kirja, jonka sait lahjaksi: 

Raili Mikkasen Ei ole minulle Suvannot. Aino Kallaksesta kertovan kirjan olen saanut lahjaksi äidiltäni. 

2. Klassikko, josta tykkäsit: 

Frances Hodgson Burnetin Salainen puutarha. Aivan ihana tyttökirjaklassikko, josta ei voi olla tykkäämättä. Lumoaa kerronnallaan kerta toisensa jälkeen.

3. Kirja, jonka lukeminen on takkuillut: 

Thomas Mannin Joosef tetralogiaa

aloin lukea Jaakobin tarinasta, mu
tta en oikein päässyt alkua pitemmälle. Syynä varmaan kirjaston poistomyynnin kappaleet, joissa tunkkainen haju. Toivoisin löytäväni tilalle paremmat, sillä Joosefin tarina kiehtoo. Muistelen, että olisin jonkun osan tästä kirjasarjasta lukenut joskus muinaisuudessa, mutta haluan lukea uudelleenkin.

4. Kirja, jota olet lukenut eniten: 

Hmm. Vaikea sanoa, kun en ole ylöspistänyt mihinkään lukukertoja, mutta sanottakoon nyt vaikka Montgomeryn Kotikunnaan Rillan, jonka olen lukenut useammankin kuin kerran tai kahdesti.

 5. Kirja, joka on laina: 

Kirjahyllyssäni ei juuri ole lainoja. Lainakirjat pidän lähinnä pöydällä pinossa. Eräänlainen laina on kuitenkin Helli Kaikkosen Neljän Tuulan kerho, joka Bookgrossing-kirja. En ole tätä vielä lukenut, mutta tarkoitus olisi laittaa kirja taas kiertoon, kun ole sen lukenut. Tosin haluaisin saada tämän ihan omakseni. Helli Kaikkosen teokset  ihastuttavat mieltä niin mukavasti.

6. Kirja, jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa: 

Tähänkään ei ole mitään helppoa vastausta, sillä oikeastaan kaikista hyllyni kirjoista on iloa. Erityistä iloa tuo kuitenkin Enid Blytonin lapsuudesta tärkeät kirjasarjat. Tästä Salaisuus-sarjasta puuttuu enää kaksi: Metsästysmajan salaisuus ja Karanneen vangin salaisuus. Karannutta vankia ei löydy tuossa kuosissa, mutta Metsästysmajan salaisuus pitäisi löytyä, mutta sen metsästäminen ei ole helppoa, sillä kaikkia muita kuoseja kyllä löytyisi, mutta ei juuri tuota punaselkäistä, kovankantista. Näkymättömän varkaan salaisuus on eri kuosissa, koska sain sen aikoinaan lahjaksi vanhemmiltani.

7. Kirja, joka käsittelee kiehtovaa aihetta: 

Margaret Crawenin Kuulin pöllön kutsuvan kuuluu intiaanikirjallisuuden hyllyyni. Tämä Crawenin englanninkielisen kirja Again Calls the owl kertoo kirjailijan omasta lapsuudesta. En ole vielä ehtinyt teosta lukea, mutta eittämättä tämä on kiinnostava ja kiehtova teos. Tiedän sen jo lukemattakin.

8. Kirja, joka on kuvitettu:  

Voronkovan Aurinkoinen päivä sisältää mitä ihastuttavimman mustavalkokuvituksen. Eikä tarinakaan huono ole, vaikka saattaa sisältää piirteitä, jotka kohottelevat kulmakarvoja.

9. Kirja, jonka kansi puhuttelee sinua:

Kenneth C. Crawfordin Seikkailu Alaskassa kansikuva herätti heti kiinnostuksen, kun sen näin. Tähänkään en ole vielä ehtinyt tutustua.

10. Kirja, jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari:

Hulmen Nunnan tarina on upea, koskettava kuvaus naisesta, joka ei saa lupaa mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa, päätyy Nunnaksi ja lähetystyöhän Kongoon. Joutuu palaamaan luostariin, kun sairastuu vakavasti. Toinen maailmansota saa hänet miettimään kutsumustaan ja hän päätyy maallikkosisareksi. Olen lukenut tämän teoksen ainakin kolmesti. Ihana tarina. Eikä teoksesta tehty elokuvakaan jätä kylmäksi.

 

 

11. Kirjailija, jonka kirjoja sinulla on useampi:

Tähän löytyisi montakin vastausta, mutta mainitaa nyt L.M.Montgomery ja L.M.Alcott, sillä heidän teoksiaan minulta löytyy useampina painoksina ja kahdella kielellä.

12. Kirja, joka on kaukana mukavuusalueeltasi: 

Hmm. Tätä täytyy ihan miettiä. Kyllähän minulla on hyllyissä teoksia, joissa on piirteitä, jotka ovat hyvinkin kaukana mukavuusalueeltani, esim. sotakirjallisuus, mutta jonka olen kuitenkin säilyttänyt tutkimuksen kannalta merkittävinä. Mutta todella todella kaukana mukavuusalueeltani olevia en yleensä taida lukea. Voisin ehkä kuitenkin mainita tässä Dee Brownin Kantaäiti -teoksen, jota en ole vielä lukenut. Kertoo intinaanien historiasta, mutta minulla on tuntuma, että aiheestaan huolimatta se saattaa olla mukavuuteni äärirajoilla, sitten, kun jaksan siihen paneutua.

13. Kirja, jonka olit jo unohtanut omistavasi:

Soike Kaukovallan Teinitytön ikkuna. Olen ostanut teoksen nettiantikvariaatista kahdesti. 

14.  Kirja, jonka nimestä tykkäät paljon: 

 Dagnija Zigmonten Lapset ja puut kurkottavat aurinkoon, jonka nimi on kuin runo, vaikka tarinasta on lyyrisyys kaukana.

15. Kirja, jonka haluat nostaa esiin muuten vain: 

Cararol Shieldin teoksen  Jane Austen, jonka löysin kirpparilta parilla eurolla.

Florence Montgomery: Väärin ymmärretty!

Florence Montgomery

Väärin ymmärretty

Alkuteos: Misunderstood (1869)

Suomentanut Aune Krohn

WSOY, 1923

189 s.

 

Tämä kertomus ei ole tarina lapsille. Se kääntyy niiden puoleen, jotka tuntevat mielenkiintoa lapsiin, niiden, jotka tahtovat notkistua katsomaan elämää lasten kannalta ja mielellänsä askartelevat hetkisen laspenelämän moninaisissa pikku harrastuksissa, toiveissa, iloissa ja kärsimyksissä.

Aloitus: Warehamin vanhassa apottikartanossa Sussexin kreivikunnassa Englannissa oli sadetta päivällisestä asti herkeämättä ropissut pelloille ja niityille, ruohokentille ja kukkapenkkeihin, kattolevyille ja korkeihin päätyseiniin.

Loppulause: Ei minun tarvitsekaan lukea iltavirttäni loppuun, kuiskasi pikku Miles. Humphy kulta nukkuu jo.

Humprey ja Miles ovat veljeksiä. Humprey on kolme vuotta vanhempi kuin Miles. Heidän äitinsä kuolee. Isä, joka on paljon poissa kotoa, Lontoossa, parlamentti-istunnoissa ja asioissa pitää Milesistä.Tämä on niin heikkorakenteinen, suloinen lapsi. Kun puoliso on kuollut isä ei oikein ymmärrä Humpreytä, joka on reipas, liikkuvainen poika, mutta suree äitinsä kuolemaa yhtälailla. Suru ei vain näy päällepäin ja isä pitää poikaa tunteettomana. 

Humprey ja Miles ovat paljon yhdessä. Heidän välinsä ovat läheiset ja syvälle toisiinsa kiintyneet. Humprey tosin vetää Milesin aina tekoihin, jotka eivät ole tälle hyväksi. Erityisen kiintoisa on läheinen lampi ja sen ylle kaartuva puu, joka alkaa kiinnostaa vielä enemmän Charlie-enon kertomuksen myötä. Vaikka isä kieltää Humpreytä menemästä lammelle ja kiipeämästä puuhun, ei Humprey eräänä kuumana alkusyksyn päivänä, viljankorjuupäivinä, voi vastustaa viileän puunvarjon kutsua ja vetää Milesin mukanaan. Miles on ollut monta kertaa sairaana, vilustuneena, kun Humprey on vetänyt tätä seikkailuihinsa ja sade on yllättänyt vähissä vaatteissa Nyt tapahtuu se, mikä on vääjäämättömästi tullut tapahtumaan - Humprey kiipeää veden ylle kaartuvan oksan päälle ja vetää Milesin myös sinne. 

Tämä tarina on ehkä kieliasultaan kankea ja vanhahtava, mutta kerronnaltaan silti mukaansatempaava, lämmin, herkkä ja kaunis. Pidän veljesten suhteen kuvauksesta, siitä lämmöstä ja luottamuksesta, mikä heidän välillään vallitsee. Isäkään ei kuvata täysin puolueelliseksi, vaikka hän näyttää kiintymystään enemmän Milesiä kohtaan. Isällä on oma surunsa puolison kuoltua ja oma sokea pisteensä. Humprey ei ole ilkeä poika. Ajattelematon ehkä, mutta hänhän on vielä lapsi. Ikää ei mainita, mutta jotain kertoo siitä, että Miles nuorempana puetaan vielä kolttuun. Tämä onkin kiinnostava vuosisadan alun brittiläinen tapa: tytöt ja pojat puettiin samalla lailla tiettyyn ikään asti. Humprey oli saanut jo polvihousut. Luulisin, että Humprey hyvinkin olisi vielä alta kymmenvuotias. 

Pidin siis tästä teoksesta todella paljon. Tarina on kaunis, psykologinen kasvutarina. Traaginen  - kyllä. Jollain tasolla voisin verrata tätä Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta -teokseen. Tämä kirja sai minut kyyneliin ja sen pidän hyvän tarinan merkkinä.

Erityismaininta tälle virkkeelle:

"Ennemmin korjaa hänet kokonaan pois, ennenkuin leikkaat häneltä siivet."

---

Teoksen on kuvittanut George Du Maurier, joka kirjoitti Lewis Carrolille: "Olen, kuten sinä, suuri Väärinymmärretyn ihailija ja itkin sen myötä" (wikipedian mukaan).

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 45: . Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Tämä sopii kohtaan 26, johon olen jo lukenut kirjan. Tämän teoksen lukeminen oli minulle vaikeaa syystä, että teos on vanha, kosteusvaurioinen ja aiheutti tämän vuoksi oireita. Ehkä minun täytyy hävittää tämä kappale, mutta toivon, että löytäisin jostain tilalle vähemmän vaurioituneen kappaleen tai ainakin, jossa ei olisi kosteusvaurioita