Sigrid Undset: Lannistumaton sydän

Sigrid UndsetLannistumaton sydän – Kertomus 1700-luvun Norjasta

Alkuteos: Madame Dorthea

Suomentanut Anna-Maria Tallgren

WSOY, 1942

317 s. 

ALKU : Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Lannistumaton sydän on ennen kaikkea tarina naisesta. Dorthea on suuren perheen äiti. Seitsemän lasta hänellä on (äkkiseltään katsottuna). Vanhin poika Vilhelm on vihreäsilmäinen ja punatukkainen, mistä häntä on kiusoilteltu. Järkevä poika hän on. Sitä seuraava on Klaus. "kaunis poika" ja jota pituutensa vuoksi usein ajatellaan vanhimmaksi. Bertel on herkkä lapsi. 

- Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis! Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – vihelteli kuin mustarastas harjulla ja kuherteli kilpaa viidakossa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa. - Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista? Poika punastui. - Vilhelm, hän sanoi hitaasi. Ja vieläkin hiljemmin: – ja Dabbelsteen.

, Birgitta, Elisabeth, Rikke ja Pikku-Kristen. Dorthean mies, Jørgen Thestrup on lasitehtaan isännöitsijä (?) Tosin on Dorthea ollut aviossa jo aiemminkin, kun hänen äitinsä oli naittanut hänet 16-vuotiaana paljon vanhemmalle miehelle Bisgaardille. Ei Jørgenkaan mikään nuorukainen ollut, kyllä hänelläkin ja Dorthealla vaikuttaisi olevan ikäeroa melkoisesti, mutta liitto on kuitenkin ollut onnellinen, omavalintainen. 

Tarina alkaa siis talvisena myrskypäivänä. Ilta lähenee ja äiti odottaa Vilhelmiä ja Klausia kotiin. He ovat lähteneet kotiopettajan Dabbelsteenin matkassa käymään jossain eivätkä ole palanneet. Äiti huolestuu. Ja kun aletaan kysellä kuullaan, että Dabbelsteen on suunnannut pojat mukanaan kotiseuduilleen päin. Isä Thestrup lähtee muiden kanssa etsimään heitä. 

Pojat selviävät isoäitinsä luokse Vilhelmin järkevyyden takia. Ja sieltä takaisin kotiin Brovoldiin. Mutta kun etsijät yksi toisensa jälkeen myös palaavat ei Jørgen Thestrup palaakaan. Hän on kadonnut, vaikka olisi luullut risteävän poikien matkan kanssa. 

Aika kuluu eikä Thestrupin kohtalosta saada lopullista selvyyttä. Dorthea rouva jää yksin lasten kanssa. Kuinka hän selviää. Miten käy lasten? Tehdas saa uuden isännöitsijän. Dorthean on huutokaupattava omaisuutensa, muutettava. Järjestettävä vanhempien poikien kouluolot. Suunnattava toisaalle. 

Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän on kuvaus 1700-luvun loppupuolen norjalaisesta yhteiskunnasta. Dorthea on, ei aivan aatelistoa, mutta säätyläisrouva. Hänellä on palveluskuntaa imettäjistä keittiöpiikoihin. Dorthean suhde äitiinsä on varauksellinen. Taustalla on peiteltyjä salaisuuksia. 

Lukiessani mietin, millaista mahtoi elämä olla Norjassa 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä? Dortheasta mainitaan, että hän on ollut opettaja ja lapset käyvät koulua. Elisabethkin, joka tarinan loppupuolella on  vielä  viisivuotias  neuloo ja ompelee ja kutoo varsin sievää nauhaa. Millaiset kouluolot olivat Norjassa tuolloin? Mietin tätä lukiessani ja vertailen Suomen historiaan. Vilhelmille ja Klausille suunnitellaan katedraalikoulua. Varmaankin paremmissa perheissä luku- ja kirjoitustaito hallittiin, mutta maalaisväestön suhteen ehkä ei niinkään. Sääty-yhteiskunta saneli paljon ihmisten eloa ja oloja tässäkin tarinassa.

Kiintoisa tarina tämä oli ja hienovaraista kerrontaa, joka olisi uudemmankin lukukerran arvoinen. Erityisesti Dorthean luonteen osalta olisi kiintoisaa tarkemmin pystyä analysoimaan tarinaa.  Teoksen loppupuolella hän käy keskustelua saksalaisen Sharlackin kanssa hengellisistä kysymyksistä. Sharlack on kai katolinen, minkä mystiikkaan liittyviä piirteitä Dorthea pitää haihatteluna.  Dorthean luonnetta ja maailmankuvaa pitää koossa järki. Päivä edustaa hänelle valoa ja hyvää elämää, yö taas pimeyttä ja pahaa. 

Dorthean motto: 

L'amour ´cest un plaisir, l'hommeur c'est un devoir.

 

Silmien värien analysointia: 

... Vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa.  Hmm! Värikö vai silmistä heijastuva sisäisyyskö sen piirteen aiheutti? 

 

Erityismaininta tälle ilmaukselle:

Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa... 

---

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 3: Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä . Ranskan lisäksi tässä on myös saksankielisiä osia.

 

Muualla:

Hyönteisdokumentti: Romaanina jotenkin muodoton, tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.  Hmm. Ehkä tämän teoksen syvimpään olemukseen on hieman vaikea päästä.

Kirja-aitta: Lukija on huomoinut sääilmiöiden (sateet ja tuulet) keskeisen aseman kerronnassa ja pitää naiskuvausta neutraalina. 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja robotti

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja robotti

Alkuteos: The Crooked Bannister

Suomentanut Lea Karvonen

Tammi, 1976 (2. painos)

129 + 2 s.

 

 

Kylläpä oli kammottava teos ollakseen Neiti Etsivä -tarina. No, kammottavien piirteidensä lisäksi tämä oli muutenkin aika kehno kirjallinen suoritus. Parempiakin sarjan tarinoita olen lukenut.  

Jonkinlaista goottitunnelmaa ja jännityselementtejä tällä on haettu ja kyllähän käärmeitä nielevät käärmeet ja myrkyt ainakin minua kammottivat.  Paulan isä, asianajan Drew on  saanut toimeksiannon eräältä Melodyn pariskunnalta nostaa syyte Rawley Banister -nimistä  miestä vastaan petoksesta. Asianajan Drewin mielestä Banisterin  arkkitehtonisesti erikoinen linna vallihautoineen saattaisi kiinnostaa Paulaa ja siksi hän pyytää tämän tutkimaan linnaa, jos sieltä löytyisi lisäavuja toimeksiantoon. Avukseen Paula saa serkukset George Fayne ja Bess Marvin ja myöhemmin vielä ystävysten poikaystävät tulevat joukkoon mukaan selvittämään kammottavan herra Banisterin petoksia. Petosvyyhti vie Paulan aina Arizonaan ja pieneen intiaanikylään asti. 

Monenlaista tapahtuu eikä järkytyksiltä ja vaaroiltakaan vältytä tässä muutoin tyypillisesessä tarinassa, joka on suunnattu paljonlukeville ja seikkailua janoaville tytöille. Epätyypillinen sen sijaan on Rawley Bannisterin henkilöhahmo, jonka taidot ja kyvyt olivat moninaiset, mutta suuntautuivat väärille urille. Psykologisen jännityskirjan henkilöhahmona hän olisi varmasti aivan toista luokkaa, kuin tässä, jossa kaikkea vain vähän pintaraapaistaan. 

Kieliopillisuudesta:

 - Miten me sitten pääsemme taloon? George kysyi käytännöllisesti. - Hyvä kysymys? Dave huomautti.

Georgen lausuma on kysymys, johon kysymysmerkki kuuluu, mutta Daven huomautus ei ole kysymys. Siihen kuuluisi huutomerkki.

Mitä tulee suomennokseen, niin on erikoista, että päähenkilön nimi, joka alkuteoksessa on Nancy on suomennettu Paulaksi, mutta ystävien nimiä ei ilmeisesti ole suomennettu, samoin kuin ei muitakaan henkilöitä, Drewin perheen taloudenhoitajasta Hannasta en tosin tiedä, onko se alkuperäinen nimi.  

Uskottavuus koetuksella: 

- Minä tiedän, Paula sanoi. - Etsitään metsästä nuoria puita, niin pitkiä että ne ylettyvät vallihaudan yli ja tehdään niistä silta. He menivät kuun valaisemaan metsään. Ei ollut vaikea löytää sopivia puuntaimia, mutta niiden katkaisemiseen ilman kirvestä oli hankalampaa. Lopulta heidän onnistui yhteisvoiin taivuttaa muutamia vesoja niin että ne katkesivat. Pojat raahasivat ne vallihaudalle ja sijoittivat ne yksitellen vierekkäin kuilun poikki. Pian oli jonkinlainen silta valmis. - Minä kokeilen, onko se turvallinen, Ned sanoi. - Voi Ned, älä mene! Bess rukoili. - Sinä voit pudota tuleen. Odotetaan kunnes liekit ovat sammuneet.

Hmm. Puiden kaataminen ilman kirvestä. Sillan kestävyys, jos puut ovat olleet taivutellen katkaistavia? Kuulostaa kovin hataralta. Enpä taitaisi itse uskaltaa mennä. Kohtaus kuitenkin osoittanee jonkinlaisia partiotaitoja samoin kuin myöhemmin ilmaantuva "elävän sillan tekeminen" Paulan pelastamiseksi.  

Triviaalitietoa:

Carolyn Keene on pseudonyymi ja Neiti Etsiviä on kirjoittaneet useat eri kirjoittajat. Toisin sanoen kyseessä on "tarinatehtailu" mikä eittämättä johtaa tarinoiden johdonmukaisuusepäselvyyksiin ja samankaltaisuuspiirteisiin, mutta myös siihen, että tarinoissa on vaihtelevuutta myös kirjallisten ansioiden suhteen. 

Mikä mielenkiintoista, että myös Lea Karvonen suomentajana on pseudonyymi. Tämä tieto on joskus muinoin tullut vastaani luettuani jotain Enid Blyton Viisikoihin liittyvää juttua. Kirjailijat eivät halunneet suomentaa Viisikkoja omalla nimellään, mikä kertoo jotain paitsi suomentamisen tasosta myös asenteista Viisikkoja kohtaan.  

... 

Tämä oli kuitenkin mitä parhain täsmäkohde Pieni Helmet 2026 -lukuhaasteeseen, kohta 14: Kirjassa on robotti, drone tai jokin vastaava laite

Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa.

 27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.

Esittelyssä juuri ilmestyvä  

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa 

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026

Phyllis Matthewman: Ann tar ledningen

Phyllis Matthewman

Ann tar ledningnen

Alkuteos: Chloe takes control 

Englannista ruotsinkielelle kääntänyt Ragnhild Hallen

AB Lindqvists Förlag, Stockholm

1949

167 + 1 s. 

Tässä taannoin vaihdoin  Tarukirjassa ajatuksia siitä, kuinka hauskaa olisi osata enemmän kieliä ja saada näin rikastettua myös lukuharrastustaan. Englanniksi olen lukenut jonkin verran ja yhden ranskankielisen lastenkirjan luin googlekääntäjän avulla, vaikka en ole koskaan ranskaa opiskellut. Tällainen lukutapa vain on kovin hankala suurempien tarinoiden suhteen. No, ruotsiksi olen lukenut yhden suomentamattoman jatko-osan Ethel S. Turnerin Seitsemään sisarukseen ja aika hyvin minä sen ymmärsin, vaikka ei ollut sanakirjoja käytössä. 

Otinpa sitten ja ajattelin, että jospa nyt sitten kokeilisi ruotsinkieltä ja tilasin itselleni neljä Phyllis Mathewmanin tyttökirjaa nettiantikvariaatista. Ja aloitin lukemisen nyt tästä Ann tar ledningen -tarinasta.

Phyllis Mathewman on englantilainen lastenkirjailija ja tämä teos on siis alunperin ilmestynyt englanniksi. Alkuteoksen nimen Chloe takes control ja ruotsinnoksen Ann tar Ledningen välillä on hiuksenhieno ero.  Kyse on tavasta johtaa. Ja tästä tavasta johtaa tässä tarinassa onkin kyse.

Tarina sijoittuu englantilaiseen sisäoppilaitokseen. Alkuperäisessä tarinassa päähenkilön nimi Chloe on ruotsinnoksessa vaihtunut muotoon Ann , jota käytän tässä esittelyssä. Miljöö on kuitenkin pysynyt samana, eikä tarinaa ole siirretty ruotsalaiseen ympäristöön. Erikoista on kuitenkin, että nimiä ei ole kaikkia muutettu, sillä muiden tyttöjen nimet vaikuttavat kovin englannikielisiltä: Joan  Burton, Prunella Grange, Kitty Mason, Ivy Blake,  Drusilla Weston, jonka kanssa hänellä on vähän skismaiset välit jne. 

Tapahtumapaikka on Daneswoodin sisäoppilaitos. 

Daneswood var ingen särskilt stor skola. Den hade bara omkring hundra elever som uppdelats på tre hus för bekvämlinghetens skull. Senionernas hus som kallades S:t Hilda, mellanklassernas som kallades S:t Bridget och juniorernas som fått namnet S:t Margaret. Det faktum att de tre husen uppkallats efter ette engelskt, ett skotskt och ett irländskt helgon kom eleverna att (givetvis helt inofficielt) kalla sig Tommies, Scotties och Paddies. De olika husens märken var rosor, ljung och shamrock, den irländska treklövern. 

Tapahtumat alkavat, kun johtajatar  "Fröken Talbot", jota tytöt tosin kutsuvat lempinimellä Tabby nimittää Annin valvomaan kolmannen luokan tyttöjä (Paddyja eli S:t Bridgetin tyttöjä) , jotka ovat täysin vailla vastuuntuntoa (de är allihop lika renons på ansvarskänsla). Annin luokkatoverit ihmettelevät johtajattaren valintaa, sillä he eivät usko, että Ann pystyisi ohjaamaan ja valvomaan näitä. Ann itse myös ihmettelee miksei joku toinen voisi olla parempi, mutta saa vastauksen, että Drusilla johtaa urheilua ja Joan itse on oppilaskunnan puheenjohtaja ja kaikilla muilla on opiskelu- tai muita erikoistehtäviä. 

No, Annin ei auta muu, kuin tarttua toimeen, Mutta hän saa vastaansa Josie Manneringin, joka ei pidä siitä, että joku ylempi alkaa kontrolloida heitä ja määräillä. Hän päättää näyttää, että häntähän ei määräillä ja saa muun luokan mukaan kapinaan. Ann miettii asiaa eikä anna periksi. Hän näkee, että pohjimmiltaan Josie on ihan hauska tyttö, tosin omalaatuinen persoona, mutta ei yhtään hullumpi, eikä ilkeä sinänsä. Ann on itse kiinnostunut teatterista ja saa idean. Miksei myös kolmannen luokan oppilaat voisi esittää näytelmää, eikä vain ylemmän luokan oppilaat. Hän puhuu ideastaan johtajattarelle ja saa luvan.  Annin oman luokan koulunäytelmä on myös suunnitteilla ja sitä johtaa Drusilla. Ann ilmoittaa, että hän ei tule mukaan näytelmään, koska hänellä on tekemistä Paddyjen kanssa. Heidän näytelmänsä on salaisuus, joka ei saisi paljastua ennen aikojaan.

Ann ohjaa musikaalinäytelmän Robin Hoodista, ja valitsee pääosaan Josien, joka on hyvä laulaja. Mutta kuinka siinä käy, kun Josie on änkyrällä päällä.  

Ann tar ledningen on tyypillinen tyttöjen sisäoppilaitostarina, jossa tyttöjen väliset mielipide-erot ja tunteet lainehtivat. Annilla on tekemistä niin Drusillan kanssa kuin Josien kanssa. Ja Josiella on hankauksensa niin Annin, Drusilla kuin vähän koko koulunkin kanssa. Kun Robin Hoodin viimeiset harjoitukset on pidetty ja edessä odottaa esitys saa Ann ratkaistavakseen uuden harmin. Drusillan hieno antiikkikirja, joka on ylemmän luokan näytelmästä (Som de behagar Shakespearen Kuten haluatte) on tahrittu musteella ja kirjan päältä on löydetty Annin hieno kynä. Syytetyksi joutuu tietysti Josien, jota Drusilla ei ole valinnut urheilujoukkueeseen ja jolle Ann on kynänsä lainannut. Mutta Ann ei usko, että Josie olisi voinut tehdä niin ilkeän tempun. 

Ymmärsin siis juonikuvion suht hyvin, vaikka en kaikkia sanoja ymmärtänytkään ja esim. tuo ylemmän luokan näytelmä minun täytyi selvittää, mistä oli kysymys. Paljon pieniä vivahteita ja tunneilmaisuja jäi varmastikin kokematta, mutta noin yleisesti ottaen tämä oli ihan luonteikas tarina. 

Daneswood-sarja:

Chloe Takes Control (ruotsinnos Ann tar ledningen). The Queerness of Rusty (ruotsinnos Rustys första termin). Josie moves up. A New Role for Natasha. Justice for Jacqueline (ruotsinnos Josies nya värdighet). Pat at the Helm. The Intrusion of Nicola. 

Tuo Rustyn ensimmäinen lukukausi odottaakin hyllyssä ja samoin tuo "Josien uusi tilanne", mikä se sitten onkaan, Lukisinpa kuitenkin mielelläni koko sarjan. Täytyypä tutkia antikvariaattitarjontaa. 

-- 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 19: Kirjassa on mustaa 

F. R. de Chateaubriand: Atala Seikkailu aarniometsässä

Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa

F. R. de Chateaubriand

Atala Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912

Luettu Projekti Gutenbergista 

Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista  Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.  

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa  hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä. 

Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi" 

Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan,  eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää. 

Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka. 

Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.  

No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan. 

Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.  

Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät. 

"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista  levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.  Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."

Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun. 

Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa. 

Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.

Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan". 

KIRJAMETSÄ -LUKUHAASTE ON PÄÄTTYNYT!

 

Vuoden alussa julkaisin oman lukuhaasteeni - Kirjametsä - jonka tarkoituksena oli innoittaa lukemaan puu-kirjallisuutta, jonka myötä keräisi itselleen "kirjametsän" Teoksia luettavakseen saattoi etsiä kolmessa kategoriassa (puu olennainen osa teosta, kuten Bail Myrrayn Eucalyptus, kirjan nimenä on puu, Calsworthyn Omenapuu tai kirjailijan nimi on puun nimi, esim. Koivu. 

Haasteessa sai meriittejä riippuen siitä, kuinka monta puuta oli 'metsikköönsä' kerännyt.

Itse luin haasteeseen seuraavat teokset: 

1. Willa Cather: O' Pioneers                                            Mulperi l. silkkiäispuu

2. Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat                                Pihlaja

3. Elena Quiroga: Kastanjapuu                                       Kastanja 

4. Maeve Binchy: Punapyökin varjossa                          Punapyökki 

5. Enid Blyton: Tammen siimeksessä                             Tammi

6. Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu         Omenapuu 

7. Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii                         Luumupuu 

8. Friz Pawelzik: Lepään palmumatollani ja rukoilen     Palmu 

KATSELMUS TULEVIIN KIRJOIHIN

Kevään odotetuin kirja omalta osaltani on Kaisa Viitalan Klaanin tulevaisuus , kirja, jonka olen ajatellut ostaa omaksi, kunhan tilaisuus koittaa.  

Mitä muutoin tulee kevään uutuuskirjoihin, niin paikallinen kirjasto on edelleen minun tavoittamattomissa remontin jälkiselvittelyjen takia, joten seuraavien kirjojen lukeminen taitaa venyä hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten kirjasto ehdi avautua ennen niiden ilmestymistä, mikä olisi toivottavaa, sillä uutuuskirjojen osalta olen vahvasti kirjastotarjonnan varassa, ellen sitten rohkaistu kysymään arvostelukappaletta. 

 

Enni Mustosta olen jonkin verran lukenut, vaikka hänen teoksensa ei ominta genreä olekaan. Tämä Pappilan piika -teos minua kuitenkin jonkin verran kiinnostaa. Maaseutuidylli, ajat menneet kaukaiset ... esittelyn perusteella tässä saattaa olla jotain, minkä seurassa saattaisin viihtyä.  

Joel Haahtelan Talvikappeli  kuulostaa kiehtovalta. Tuttua filosofista haahtelamaista pohdintaa, uskoisin. Olisikohan jopa parhainta Haahtelaa? Sen voisi todeta vasta luettuaan.

 

 

Sini Ezerin Jerusalemin morsian oli hieman hämmentävä lukukokemus. Kentie sitä olisi myös tämä jatko-osa Masadan kirjuri, jota ehkä voisi ajatella ottaa ja lukea. Jossain määrin kiinnostava aihe, vaikkakin historiaa tuntevana on varmasti myös traaginen. Mene ja tiedä - 

 

 

 

Fiona Valpyn teoksista olen tykännyt vaihtelevasti. Tämä Valpyn uutuusteos.  Allamme hohtava taivas, on siinä ja siinä tykkäisinkö vai en. Kiinnostava miljöö tässä kuitenkin on, mutta ... edellinen lukukokemus teki hieman varaukselliseksi  ... Mietitään ja päätetään, kun saadaan käteen selailtavaksi. Suin päin en sukella kerronnan syvyyksiin tämän kohdalla. 

Mikkkel FØnsskovin Kirkas yö kertoo vastarintatoiminnasta laulun voimin.  Kuulostaa kiehtovalta ja hieman toisenlaiselta näkökulmalta toisen maailmansodan vastarintatoimintaan. Tarinan sijoittuminen Tanskaan tuo oman kiinnostavan näkökulman. 

 

 

Pidin hyvin paljon Kristin Harmelin Unohdettujen nimien kirjasta, jonka voisin lukea uudelleen, ja jonka hankkimista omaksi olen harkinnut huonosta kansiratkaisusta huolimatta.  Siinä oli jotain, mikä toi mieleeni Dickensin Kaksi kaupunkia. Sen sijaan hänen Katoavien tähtien metsä teki hieman erilaisen vaikutelman. Tämä Harmelin uutuus Pariisin tytär vaikuttaa kuitenkin kiinnostavalta, vaikkakin sotateema tässäkin ehkä nakuttaa liiallisesta  samankaltaisuudesta ... 

Mitä ajatuksia sinulla herää valinnoistani? Onko yhtän samankaltaisuutta omiin mieltymyksiin vai kuljetko aivan eri polkuja? Kirjallisuutta on niin moneen lähtöön ja polkuja valittavaksi hyvään tai huonoon suuntaan, ilon kokemuksiin tai pettymyksiin. 

John Galsworthy: Omenapuu

John Galsworthy

Omenapuu 

Alkuperäisteos: The Appletree

Suomentanut:

WSOY, 1926

Olen jo pitkään toivonut luettavakseni John Galsworthyn Omenapuuta. Olen hieman harkinnut teoksen ostamistakin omaksi, mutta onnekseni nyt kuitenkin löysin teoksen Projekti Gutenbergin sivuilta, kun etsin brittiläistä klassikkoteosta Pieneen Helmet -haasteeseen. No, olisihan minulta löytynyt Brontea ja Austenia, mutta halusin jotain, mitä en ole aiemmin lukenut. 

Omenapuu on pieni koskettava pienoisromaani, milteipä novelli ensirakkauden huumasta, joka johtaa traagiseen lopputulokseen. Rakenteeltaan teos rakentuu kahdesta aikatasosta, meneillään olevasta ajasta ja takautumasta, muistelmasta. Tavallaan voisi sanoa, että kehyskertomuksen sisällä on toinen tarina.

Tarina alkaa siitä, kun Frank Ashurst ja hänen vaimonsa Stella ovat maaseutuajelulla hopeahääpäivänään. Ymmärtääkseni Stella on ohjaimissa. He pysähtyvät mäkiseen maastoon, tienristeykseen, jonka sivussa on hauta.

Paikka, "kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa"  sopi "vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle" ja Frank,  joka on puolestaan runollinen mieli alkaa katsella maisemia ja äkkiä ympäristö alkaa tuntua hänestä kumman tutulta. Hän vaipuu muistoihinsa, aikaan, kun hän oli nuorena ylioppilaana patikoimassa toverinsa kanssa Brentistä Chagfordiin.

"Hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat ... "

Tyttö, Megan on 17-vuotias, kotoisin Walesista, mutta asuu läheisessä maatalossa tätinsärouva Narracomben luona, johon hän kutsuu nuorukaiset, näiden kysyessä majapaikkaa, koska Frankin polvi on kipeytynyt eikä voi jatkaa matkaa. Niin tyttö, kuin maatalon puutarhassa, puron varrella kasvava omenapuu valkoisine kukkineen huumaa Frankin, joka jää vielä taloon, kun toveri jo jatkaa matkaansa.

Omenapuut valkoisine kukkineen, kesän korvalla on kyllä huimaava näky. Frankiakin huimaa.

Menemättä sen enempää juoneen sanon vain, että tämä ei ollut kuitenkaan minun kirjani. Tarina oli kyllä koskettava, hyvin ja vivahteikkaasti kerrottu, mutta oli jotain muuta, kuin olin odottanut, vaikka jossain määrin ehkä aavistinkin käyväksi. Tarinassa on monia ulottuvuuksia ja syviä pohjavirtoja, puhumattakaan vastakkainasetteluista, joilla on vahva teemallinen merkityksensä. Englantilainen maalaismiljöö, brittiläisen elämäntavan kerrostuneisuus, sääty-yhteiskunta luovat taustan ja miljöön klassiselle ensirakkaustarinalle. Tämä maaalaismiljöön kuvaus onkin teoksen parhainta antia. Teoksen alussa viitataan Euripideen Hippolytokseen. Viittaukset Cypron jumalattaren kostoon, Teokritokseen tai Chewellin virtaan käyvät täysin yli minun ymmäryksen, minähän en ole koskaan oikein ollut innostunut Kreikan jumalaistarustoista, mutta asiaan perehtyneet ehkä ymmärtävät tämän kirjallisen kytköksen paremmin. 

Tarina on kerrottu täysin Frankin näkökulmasta kaikkitetävän kertojan toimesta. Frankia ei juurikan kuvata vaan enemmänkin hänen saamiaan, kokemiaan vaikutelmia. Frankin luonne rakentuu ympäröivän miljöön ja tapahtumien myötä.  Mikä minua jäi mietityttämään, rivien välistä heränneenä kysymyksenä, on, tiesikö Frankin vaimo Stella mihin hän pysähtyi etsiessään paikkaa piknikilleen vai oliko kyse puhtaasta sattumasta?

Erikoinen rinnastus: Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä.

Hauska ilmaisu: "jos istuutuu sen (puron)  pohjaan, ei vesi ulotu pään yli." 

Kalastustapa: Taimenien kutitus

...

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 1: Brittiklassikko

Mainittakoon, että John Galsworthy on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1932

...

Muualla  mainittua:

Jokke:  Tiivis traaginen pienoisromaani

Tuijataa vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka hieman tökki

Kirjojen kamari: Kaunista ja lumoavaa kieltä 

P.S. Rakastan kirjoja Maaseudun kuvaus lumoaa taianomaisuudellaan 

Kirjan pauloissa bloggaajan mukaan "Omenapuuta on sanottu maailman kauneimmaksi rakkausromaaniksi". Hmm. Enpä kyllä sanoisi.

Patricia Wentworth: Askelkivet

Kuvakaappaus: Kirjasampo

Patricia Wentworth

Askelkivet

Alkuteos: The Waterplash 

Suomentanut Sirkka Rapola

Otava,  1977

286 s.

Aloitus: Greeningsin kylä on noin puolentoista mailin päässä Embankin maaseutukaupungista. Jonakin päivänä kaupunki vielä nielaisee kylän: sen maalauksellisen vanhan kirkon, jota monen monituisen sukupolven haudat ympäröivät, sen kadun, mökki- ja huvilarykelmät, sen uusklassisen pappilan, joka oli rakennettu vanhan, 1801 palaneen tilalle, ja sen pienet hienot, 1700-luvun loppupuolella rakennetut, Randomin suvulle tarkoitetut talot. Mutta se päivä ei ihan vielä koita, koska Puolenpennin tie, joka yhdistää kylän Embankiin, ei oikeastaan johda mihinkään pitemmälle, vieläpä päättyy juuri Greeningsin luona puroon, joka on sillä kohtaa levinnyt lammikoksi.

Tämä tien kohta, jossa askelkivet voivat olla liukkaita ja joita pitää kulkea varoen, muodostuu kohtalokkaaksi muutamille Greeningsin kylän asukkaille.

Keskiössä on Randomin suku, jonka kolmesta veljeksestä, Jamesista, Jonathanista ja Arnoldista tarinan juoni alkaa kehittyä. Randomin kartanon omisti James, joka oli naimaton vanhapoika. Jonathanilla on poika Edward, ensimmäisestä avioliitostaan. Nykyinen puoliso Emmeline asuu portinvartijan talossa yhdessä kissojensa kanssa, joita on parhaimmillaan kymmenkunta. Kartanoa hallitsee kuitenkin Arnold, jolle James, joka on kuollut joitakin aikoja sitten, on testamentannut omaisuutensa, koska Edwardin uskotaan kuolleen. Hänestä ei ole kuultu mitään viiteen vuoteen. Kun Edward palaakin yllättäen, kaikki säälittelevät häntä, koska ei ole saanut mitään ja oli sentään ollut setänsä lempilapsi. Edward ei palatessaan astu kartanoon, vaan asettuu Lordi Burlingtonille tilanhoitajaksi. Edwardista huhutaan kaikenlaista, missä hän on ollut ja mitä hän on mahtanut tehdäkään. Mutta Burlington ei usko huhuja, vaan uskoo nuoreen Edwardiin. 

Muista henkilöistä:

Susan Wayne, joka saapuu kartanoon luetteloimaan kartanon kirjastoa. Clarice Dean tyrkky sairaanhoitaja. Vanhapiikaneidit Mildred ja Ora Blake, rouva Stone tyttärensä Jimmy Heard, joka löytää ensimmäisen uhrin, William Jackson, vaimonsa Annien rahoilla elelevä miehenpuoli, Ruth Ball, Miss Silverin vanhan tuttavan tytär, joka on Greeningsin pappilan rouvana, kauppaa pitävä Mrs Aleksander, Tohtori Croft, nuori ja innokas komisario Bury, joka uskoo olevansa jäljillä ja valmis pidätykseen,  Superintendentti Nayler, joka toppuuttaa nuorta alaistaan, Poliisipäällikkö (?) Lamb,  päänsärkyä poteva rouva Dean ja monia muita ompeluseuralaisia. 

Askelkivet ei ole varsinainen mysteerikirja, vaikka dekkari onkin. Syyllinen paljastuu lukijalle aika äkkiä, vaikka epäilyksiä langetetaan vähän sinne ja tänne. Arkista maalaismiljöötä synkistämään tuodaan tapaus historian hämäryydestä ja hautakiven synkästä runosta. Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan tylsä kirja. Kahta outoa kuolemantapausta, jotka ovat sattuneet peräkkäisinä perjantai-päivinä juuri kyseisen, alussa mainitun tienkohdan paikkeilla, tulee erinäisten keskustelujen jälkeen selvittämään neiti Maud Silver yhdessä Scotland Yardin Frank Abbotin kanssa. Maud Silver ehkä muistuttaa Agatha Christien neiti Marplea, mutta poikkeaa kuitenkin taustaltaan ja olemukseltaan kanssasisarestaan. Eivät he ihan yksi yhteen ole. 

Minua niin suunnattomasti harmittaakin, että näitä Silverin tutkimuksia, ei ole kaikkia suomennettu, koska nämä ovat kyllä verrattomia tarinoita, jos kaipaa pientä jännitystä ja aivovoimistelua, sillä kyllä näissä sitäkin tulee. Otava on suomentanut 32:sta kirjasta kuusi Miss Silverin Tutkimuksia -nimikkeen alla ja lukisin kyllä enemmänkin tämänkaltaisia dekkareita, joissa ei revitellä eikä mässäillä rikosten brutaaliudella. Suosittelen tutustumaan, jos ei ole aiemmin tuttuja. 

...

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 7: Kirjassa on vettä

Jean Webster: Patty ja Priscilla

Jean Webster

Patty ja Priscilla

Alkuperäisteos: When Patty Went to College

Kustannusliike Minerva O.-Y, 1920

Ilmestynyt myös Sirkka Rapolan suomentamana nimellä Patty Korkeakoulussa 

Luettu Gutenbergista

 

Jatko-osa St.Ursula koulun tyttöihin. Pääosassa Patty Wyat ystävineen, joista mainittakoon erityisesti Priscilla. Patty käy naisille suunnattua koulua, College Settlement Association, sen viimeistä vuotta. Ajallinen miljöö on 1900-luvun alku tai kyseisen vuosituhannen vaihde. Patty on aina valmis pieniin kepposiin ja opiskeluun hän suhtautuu niin sanotun joustavasti. 

Minulle on hieman epäselvää amerikkalaisen koulujärjestelmän verrannollisuus suomalaiseen ja erityisesti mikä on ero Collegen ja Universityn välillä. Tarkoittavatko molemmat yliopistoa? 

Asia selvenee, kun tarkastin, mitä Sara Kokkonen on kirjoittanut tästä teoksesta kirjassaan Kapina ja Kaipuu (Avain, 2015):  "Toki asiaan kuuluvat anteeksipyynnöt ja mahdolliset rangaistukset, mutta sen jälkeen asia on pois päiväjärjestyksestä. Hieno esimerkki on Patty korkeakoulussa -kirjan loppukohtaus, kun Patty lintsaa kirkosta ja käy piispan kanssa vakavan keskustelun." 

College on siis korkeakoulu. Miten olikaan tämä kouluaste unohtunutkin mielestäni. 

Patty ja Priscilla sisältää viisitoista episodimaista lukua. Ensimmäisessä luvussa Patty ja Priscilla saattavat huonettaan uuteen uskoon vastoin sääntöjä. Pattylla on kuitenkin keinonsa saada talonmies puolelleen.  Kepposista ja kujeilevasta luonteestaan, ilmenee mm. omalaatuisella tavalla lohduttaa pelokkaita nahkiaisia (ensiluokkalaisia), huolimatta Patty on reilu ja hyväsydämminen tyttö, joka myös saattaa kaksi Italian-ystävää yhteen kaikkien onneksi. Luvut ovat siis toisistaan irrallisia episodeja, eikä kyseessä ole lainkaan jatkuvajuoninen tarina. Nämä Pattyn ja ystäviensä tempaukset ovat kuitenkin olleet mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, huumorilla kyllästettyä opiskelijaelämää, jossa yhteisöllisyyden kasvattava merkitys korostuu.

---

Websterin kirjojen naisnäkökulmaa avaa Sara 

Kirjavuori kritisoi teosta feminismin puutteesta ja Pattya taantumuksellisesta ilkeydestä. Aika rankka arvio, sanoisin, ei Patty ilkeä mielestäni ollut, kujeilu vain ehkä meni toisinaan liian pitkälle. Hmm. Tätä rajaa kiusaamiseen voi kyllä pohtia, mikä on ero ilkeämielisellä kiusaamisella ja kujeilulla?

Anne Kamma & Pamela Johnson: If you lived with the indians of the northwest coast

 

 

If you lived with the indians of the northwest coast

Anne Kamma (teksti) Pamela Johnson (kuvitus)

Scholastic, 2002

63 + 1 s. 

 

Löytyipä erittäin mielenkiintoinen kirja tässä taannoin selaillessani nettiantikvariaattitarjontaa. Opetustarkoituksiin tehty pieni, englanninkielinen kirjanen upeine kuvineen esittelee Kanadan Brittiläisen Kolumbian rannikkoelämää luoteisrannikon intiaaniheimojen näkökulmasta, perinteitä ja kulttuuria ennen kuin länsimainen kulttuuri muutti elämää. 

 

Heimot ovat: Tlingit, jotka asuvat ylempänä Alaskassa, Haidat, joilla on saarensa Prince of Wales- saaren ja Vancouverin saaren välissä, Tsimshianit, Kwakiutlit (joista kertoo myös Crawenin Kuulin pöllön kutsuvan), Bella Coolat, Coast Salish, ja Nootkat, jotka asuvat Vancouverin saarella. Makah-heimo asuu USA:n puolella (Washington State).

 

Teos tuo esiin tätä luoteisrannikon intiaanikulttuuria monipuolisesti esille. Esittelee talot, joissa asuttiin ei vain oman perheen kesken, vaan laajempina yhteisöinä, juhlat (potlatch), joita järjestettiin mm. oman aseman ylläpitämiseksi. Luoteisrannikon intiaaniheimoille merkittävä puu oli seetri, josta saatiin ei vain ainekset kanootteihin vaan myös vaatteisiin. Ja tämä olikin minulle outo asia. Miten voi puun kaarnasta tehdä vaatteita, mutta kyse oli jostain sisemmästä aineksesta, jota saatii päälikaarnan alta. Myös puun juuristoa käytettiin. Luoteisrannikon intiaaniheimojen pääasiallinen elinkeino oli kalastus ja erityisesti lohi. Erikoista oli myös tieto kynttiläkaloista, erittäin rasvaisista kaloista, joita käytettiin valaistukseen. 

 

Mikä yllätti oli tieto villakoirista, joista saatiin villaa. Villakoiria (Wool Dog) kasvattivat Puget Soundin Salish-naiset. Ymmärtääkseni nämä koirat olivat jotakin muuta kuin nykyiset villakoirat, sillä tämän teoksen mukaan nämä Salishien villakoirat ovat kadonneet. Kuvan niistä on kuitenkin maalannut Paul Kane -niminen henkilö vuonna 1855.  

 

PaulKane - A Woman Weaving a Blanket. Public domain

 

Olihan teoksessa paljon muutakin mielenkiintoista ja vähemmänkin innoittavaa (uskomukset ja pahoja tekevien lasten pelottelu). Sarjaan kuuluu myös monia muita vastaavia teoksia, joihin, ainakin intiaaniheimojen osalta, tutustuisin. 

Tällä teoksella avaan oman matkani Halki Kanadan: Brittiläinen Kolumbia.  

Enid Blyton: Seikkailujen saari

Kuvakaappaus 1970-luvun painoksesta

Enid Blyton

Seikkkailujen saari 

Alkuperäisteos: The Island of Adventure

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY, 1987 (9. Painos) 

Kuvitus Stuart Tresillian 

Kuvakaappaus

 

Mainittakoon, että tämän lukemani kappale kansikuva on virheellinen  ja kuuluu tekijän toiseen teokseen: Seikkailujen laakso.  

Se oli todella hyvin ihmeellistä. Filip Mannering lojui pitkin pituuttaan puun alla ponnisteli algebran tehtävänsä kimpussa. Ketään ei ollut hänen lähellään - ja kuitenkin hän kuuli aivan selvän äänen, joka sanoi kärsimättömästi: "Etkö voi sulkea ovea, senkin hölmö? Ja kuinka monta kertaa minun on käskettävä sinua pyyhkimään jalkasi." 

Enid Blytonin Seikkailu-sarja on lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja. Viisikkojen ohella mitä mainiointa seikkailua ja mielikuvituksen rikastamista. Seikkailu-sarjan päähenkilöinä on sisarukset Filip ja Dinah Mannering sekä sisarukset Jack ja Anne Trent. 

Manneringin sisarusten isä on kuollut ja äiti on taidekuvien ja -teosten välittäjä. Manneringin sisarukset asuvat setänsä Jocelynin ja tädin puolison Pollyn luona vanhassa rapautuneessa kivilinnassa, jossain päin Englannin rannikkoa, joka vilisee vanhoja salakäytäviä ja luolia, sen aikaa, kun heidän äitinsä yrittää hankkia tuloja hankkiakseen perheelle kunnon kodin. Trentin sisarukset, jotka ovat punatukkaisia ja vihreäsilmäisiä ovat täysorpoja, jotka asuvat äreän sukulaisen hoivissa.

Filip on eläinrakas nuori mies, jonka taskuissa vilistää milloin hämähäkkejä, milloin hiiriä, Jack taas haluaa tulla ornitologiksi ja on siis kiinnostunut linnuista. Dinah on reipas ja kiivas luonne, kun taas Anne, vaikka onkin punatukkainen on säyseämpi ja hyvin kiintynyt Jack-veljeensä.  Viidentenä henkilönä, niin voisi sanoa on papukaija Kiki, jonka lystikkäät lausumiset tuovat kerrontaan lystikkyyttä ja huumoria, mutta kerronnallisesti ja juonellisesti saattavat olla tärkeässä asiassa vaaroihin joutuvien lasten pelastamiseksi. 

Seikkailujen saari aloittaa tämän sarjan.  Alussa Filip tutustuu Jackiin ja Anneen. Filip ja Jack ovat ottamassa lisätunteja koulumenestyksen parantamiseksi ja Anne on veljensä seurana. Sitten Dinahilta tulee kirje, jossa hän toivoo veljensä pian palaavan Tyrskyrantaan. Myös Jackin ja Annen sedältä tulee viesti. Hän ei voi ottaa lapsia luokseen loppuloman ajaksi. Mr Roy, joka on opettanut poikia, ei haluaisi Jackin papukaijoineen jäävän, mutta minkäs asialle voi. Ja onhan saatu shekki ihan mainio. Kun Filip lähtee, päättävät Jack ja Anne karata tämän mukaan ja seikkailu on valmis. Eikä se mikään keveä vaaraton juttu olekaan. Öiset valomerkit, salaperäinen Synkkä Saari ja merenalaiset salakäytävät luovat vahvaa tunnelmaa ja kiehtovaa salaperäisyyttä. 

En muista, milloin tämän olen edellisen kerran lukenut, uusintalukunakin tämä oli ihan mukavaa ajanvietettä ja mikä näissä Seikkailu-sarjan kirjoissa on hienoa, on Stuart Tresillianin mustavalkoinen kuvitus, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Mikä minua hieman uteloittaa on paikkojen nimeämisen puuttuminen. Voin kuvitella, että tämä sijoittuu jonnekin päin Brittein saaria, rannikkoalueelle, mutta tätä ei voi oikein sijoittaa kuitenkaan kartalle, koska sijainteja ei mainita, maisemia voidaan kyllä jonkin verran kuvailla, mutta minne päin tarina sijoittuu on täysin arvoitus. Luontokuvaus on silti hyvin autenttinen. Mikä myös uteloitti ottamaan selkoa oli Jackin kiinnostus Synkkään Saareen, jossa mahdollisesti voisi nähdä sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin.  Ei siis pelkkää seikkailua, vaan hieman luonnontiedettäkin rivien välissä. 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Tammikuu: kirja aloittaa sarjan  

Muualla arvioiutua:

Jokken kirjanurkka:  Jännittävä avausosa, joka ei jätä Blyton-faneja kylmäksi. Jokke on kiinnittänyt myös huomiota nykyajan ja kirjan kirjoittamisajankohdan välisiin arvoasetelmiin.

Oksan hyllyllä -blogisti on kunnellut teoksen äänikirjana ja pitää teosta viehättävällä tavalla aikansa lapsena 

Etty Hillesum: Päiväkirja 1941-1943

Etty Hillesum

Päiväkirja 1941-1943

Alkusanat J.G.Gaarlandt

Alkuteos: Het verstoorde leven (Häiriintynyt elämä)

Suomentanut Anita Odé

Otava, 1984 

"Olen tehnyt kuolemattoman palveluksen ihmiskunnan hyväksi: En ole koskaan kirjoittanut huonoa kirjaa." 

Hämmentävä lukukokemus, en muuta voi sanoa. Etty Hillesumia on rinnastettu Dietrich Bonhoefferiin, ja tämä mielen pohjalle vuosien takaa jäänyt rinnastus on pohjana lukukokemukselleni. Mitä yhteistä, mitä erilaista heissä on. Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka ei paennut eikä piiloutunut, teki vastarintaa ja vastasi teoistaan. Etty oli hollantilainen juutalainen, opiskelija, joka ei myöskään piiloutunut. Ettyn vastarinta oli hyvin erilaista kuin Bonhoefferin. Sitä voisi luulla antautumiseksi vääjäämättömyyden edessä, paitsi, että jos yhtän ymmärsin, kyse ei ollut antaumisesta, vaan todellisuuden tunnustamisesta. Etty ei uhriutunut. Yhä uudelleen  ja uudelleen Ettyn elämännäkemys on, kaikesta sorrosta, julmuudesta ja tuhoamisesta huolimatta: "Elämä on kaunis ja minä tunnen olevani vapaa." Etty on "valmis todistamaan jokaisessa tilanteessa kuolemaan saakka, että elämä on kaunis ja arvokas eikä ole Jumalan syytä, että kaikki on niin kuin nyt on."

Tämä Ettyn jumalasuhde on erikoinen ja hämmentävä. Etty on juutalainen, mutta hän lukee Pyhän Augustinuksen kirjoituksia, Raamattua. Sanoisin, että näkemys on enemmän filosofis-henkinen Hän käy ... kuolemanvakavaa keskustelua syvimmän olemuksensa kanssa jota nimittää yksinkertaisuuden vuoksi Jumalaksi. Kaiken "häiriintyneisyyden" keskellä Etty lepää itsessään ja turvaa itseensä.  Ja tuo itse, tuo kaikkein syvin ja rikkain minussa, se johon turvaan, sitä nimitän Jumalaksi. 

Kristillisyydestä:

"Rauhasta voi tulla aitoa rauhaa vasta kun jokainen yksilö löytää rauhan sielustaa ja voittaa muita ihmisiä kohtaan tuntemansa vihan" tai "En näe muuta tietä kuin että jokainen meitstä kääntyy sisäänpäin ja repii itsestään kaiken sen pahan, minkä vuoksi hän haluaisi tuhota toiset." 

Tätä jälkimmäistä keskustelukumppani pitää kristillisyytenä ja onhan näissä ajatuksissa, kummassakin jotain vuorisaarnamaista. 

Juutalaisuudesta: 

"Polvistuminen on ele joka ei ole periytynyt meille juutalaisille sukupolvesta toiseen. Minun on pitänyt oppia se vaivalloista tietä."

Kirjallisuudesta:

Paitsi Pyhää Augustinusta ja Raamattua Etty lukee Jungia, Schubertia, Tolsoita, Dostojevskin Idioottia, Venäjän kielioppia, Jungia, Tolsoita. Ja erityisesti Rilkeä. Rilkeen hän palaa yhä uudelleen.

Etty pohtii Rilken runon sanaa Weltinnenraum (Maailman sisustus). 

Holokaustista ja ajan ilmapiiristä:

Jos kaikki tämä kärsimys ei johda ajatusmaailman laajentumiseen, suurempaan inhimillisyyteen, jolloin kaikki pikkuseikat ja sivuasiat haihtuvat elämästä, silloin se on ollut turhaa.

Hämmentävää, hyvin hämmentävää teologiselta näkökannalta katsottuna. Osittain hyvin ajankohtaista sanottavaa ja muistutettavaa  tälle ajalle. Elämme ajassa, jossa historia uhkaavasti näyttää toistavan itseään. Kuitenkin tässä on myös jotain, mitä vierastan ja mikä saa minut varuilleni oman vakaumukseni kannalta. Voisin jopa arvioida, että tässä on vivahdus varhaista New Age -ajattelua. 

Hämmentävä, hämmentävä teos, ei dokumentaarisuuden, vaan teologiselta kannalta. 

Pieni sivujuonne, detalji, joka sai minut mietteliääksi oli se aspiriini-määrä, jota Etty käytti päänsärkyyn. Nykytietämyksen valossa sanoisin, että se lähenteli jo vaarallista määrää. 

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 18: Kirja on kierrätetty