31 toukokuuta 2020

Leikitään kirjaimilla!

Marjatan kirjablogista nappasin tämän kivan kirjain-leikin ja haasteen, jossa piti etsiä sukunimen ensimmäisen kirjaimen mukaisia vastauksia eri aiheisiin. Oma kirjaimeni on, ei niin helppo kaikilta osin

VAATE:
Halaatti, sillä väljissä vaatteissa, jotka eivät purista on hyvä olla.

JUOMA:
Hedelmämehu

PAIKKA:
Heinälato oli lapsuuden hauskimpia leikkipaikkoja

RUOKA:
Hedelmärahka tuo mieleeni ystävyyden ja unohtumattoman ajanjakson Kuopiossa. Ja hedelmärahka on ihanan suussasulava ja maistuva herkku.

ELÄIN:
Hevonen, sillä ei ole mitään niin upeaa näkyä kuin vapaana kirmaava hevonen.

TYTÖN NIMI:
Himmi, keskeneräisen tarinani päähenkilö.

POJAN NIMI:
Hemmo kuulostaa mukavalta.

AMMATTI:
Henkikirjoittaja

KUVAUS HENKILÖSTÄ:
Haaveilija. Äitini oli haaveilija, isäni oli haaveilija, ei siis ihme, etttä itsekin olen haaveilija. Haaveita pitää olla, vaikka ne jäisikin vain haaveiksi.

JOKA KODISSA:
Hattuhylly. Itselläni hattuhylly vain on täynnä kaikkea muuta tavaraa, paitsi hattuja.

29 toukokuuta 2020

Pamela Hawken: Pan, yksityissihteeri!

Pamela Hawken
Pan, yksityissihteeri
Alkuteos: Pan Stevens: Secretary
Suomentanut Sylvi Austerlitz
Otava, 1959
200 s.


Alkukapplale: Tak, tak, tak, nakutti kaksitoista kirjoituskonetta,  tak, tak, tak. Pling! kuului kahdestatoista kirjoituskoneesta joka rivin lopussa. Krats! kuului kahdestatoista koneesta, kun tela vetäistiin paikoilleen nopealla kädenliikkeellä.

Pandora Stevens, lyhyesti vain Pan, on 19-vuotias nuori neitonen, joka on päättänyt tulla sihteeriksi.  Ei pelkäksi konekirjoittajaksi vaan nimenomaan sihteeriksi, hyväksi sellaiseksi. Hän saa kuitenkin huomata, että hyväksi sihteeriksi ei niin vain tullakaan, vaan siihen vaaditaan paljon itsehillintää tiedoista ja taidoista puhumattakaan.

Pan on päättänyt lopettaa kouluttautumisen, vaikka ei olekaan onnistunut saavuttamaan tavoitettaan: 120 sanaa minuutissa pikakirjoituksella vaan joutunut tyytymään 110 sanaan. Hän pääsee töihin Universal Machine Toolsiin, jossa ankara neiti Lawley on ohjaamassa uutta työntekijää. Pan ei viihdy paikassa vaan siirtyy pian kirjailijan yksityissihteeriksi, jossa hän ei menesty yhtään paremmin. Päinvastoin: hän saa potkut. Sen jälkeen Panin tuttu kertoo työpaikastaan Lehdistöradiossa ja kehottaa Paniakin hakeutumaan sinne töihin. Ei aikaakaan, niin Pan on yötyössä vieraalla paikkakunnalla, poissa kotoa, erossa lapsuudenaikaisesta poikakaverista Larrystä. Tässä työssä Pan pikkuhiljaa edistyy. Hän saa vastuuta, josta Margot (tyttö, joka oli Pania kehoittanut hakeutumaan paikkaan) ei tykkää yhtään. Lopulta Pan pääsee varasihteeriksi päivätyöhön herra Grantille, toisaalla firmassa ja työmatka Pariisiin antaa Panille unelmien työpaikan, vakituisena päävastuullisena yksityissihteerinä.


Pan, yksityissihteeri on ihan mukiinmenevä tyttökirja ja ammattikuvaus. Tosin sihteerintyö on varmaankin jonkin verran muuttunut sitten 50-/60-luvun.  Sihteerintyön kuvaus kuitenkin vaikuttaa aika todelliselta.

"Pariisissa ollessaan hän oli vielä selvemmin oppinut ymmärtämään, miten monipuolista sihteerintyö on. Nyt vasta hän alkoi tajuta, miten paljon vaadittiin hyvältä sihteeriltä joka työskenteli esimerkiksi suuren liikemiehen, korkean valtionvirkamiehen tai kansainvälisen järjestön johtajan alaisena. Hänen oli pystyttävä selviytymään kaikenlaisista odottamattomista asioista ja tilanteista, tullista, viisumeista, vieraista kielistä, rahanvaihtamisesta...Sellaisen sihteerin oli matkustettava kaikkialle johtajansa kanssa ja osattava tulla toimeen sekä työssä että työajan ulkopuolella. Hänen piti selviytyä kaikista asioista vieraissa hotelleissa ja tulla toimeen niitten henkilökunnan kanssa."

Pan, yksityissihteeri on myös kasvutarina. Aluksi intomielinen, mutta hieman haaveksiva Pan kasvaa työpaikkojensa myötä. Paitsi toimisto- ja sihteerintyötä  (josta kaikesta en oikein itse toimistotyötä tehneenäkään pääse oikein kunnolla jyvälle) Panin elämään mahtuu myös tunneseikkoja. Larry, jonka kanssa hänen pitäisi pelata tenniskilpailuissa jää ajatuksista, kun Pan tapaa ranskalaisen Michelin, joka kuitenkin koituu pettymykseksi. Margot juonii omia juoniaan ja Panin ja Larryn välit vaikuttavat jäätyneiltä, kun Pan matkalla kotiin yllättäen kohtaakin vanhan tutun kaverinsa ja välit selkenevät. Vaikuttaa siis siltä, että vaikka sihteerintyö on Panin mielessä vahvasti täytyy elämässä olla muutakin kuin työtä.
---
Tällä kirjalla aloitan Pariisi - Dakar -kirjarallin, sillä vaikka tarina pääosin sijoittuu Englantiin, siirrytään loppupuolella Ranskaan ja Pariisiin, jossa ainakin Montmartre tulee mainituksi puhumattakaan pienistä taidekaupoista.

Pan, yksityissihteerin on lukenut myös Sara, joka piti kirjasta, vaikka pitääkin sitä valkoisen, etuoikeutetun nuoren naisen kehityskertomuksena. Sara oli huomannut teoksessa jotain rasistisuuteen viittaavaa, mutta itse en tällaista huomannut. Kansainvälisyys kuitenkin tuli Panin Lehdistöradio-työssä esille.


22 toukokuuta 2020

Elina Kahla: Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari!

Elina Kahla
Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari
SKS, 2020
319 s.

"Ei kaiu siellä ääni arkiaskarruksen,
sunnuntaivirsi siellä soi.
Sen jäiset jängät hyytää katkeruuden
min taisto tappioineen toi.
Harvassa näkyy jäljet ihmisälyn,
mi mieleen tois vain turhan maisen hälyn,
rinnasta riistäis rauhan, uskon uuden,
min auvomaa tää antoi, maa mun kaipauksen."
-Armas Launis 'Kaipauksen maa' (1922)






Petsamo, edellä siteeratun  Armas Launiksen 'kaipauksen maa' sointuu suomalaisen korvissa tarunhohtoisena ja kaukaisena. Näin johdattelee kirjailija esipuheessaan lukijan Petsamon, Suomen menetetyn käsivarrren historiaan. Mikä minulle oli jäänyt aivan tietämykseni ulkopuolelle oli se, että alue oli todellisuudessa osa Suomea vain 24 vuotta, eli ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehdystä Tarton rauhasta toiseen maailmansotaan. 

Kaipuu Jäämerelle virisi kansallisesta heräämisestä ja identiteetin  rakentamisesta, ja aikaa leimasivat heimohenkisyys sekä pyrkimys turvata kalastusoikeudet ja poikkeusoloissa elintärkeä huoltoyhteys. Viime mainittua tarvittaisiin, mikä Itämeri sulkeutuisi.

Elina Kahlan teos Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari kertoo paitsi Petsamossa sijainneen ortodoksiluostarin historian sen perustajasta Trifon Petsamolaisesta sen viimeisen johtajaan Paisiin, alueen merkityksestä ja historiasta laajemmin. Tämä ei siis ole ainoastaan ortodoksista historiaa vaan myös sotahistoriaa ja poliittistakin historiaa.  Kirjan nimi Petsamon marttyyri viittaa Paisiin, jonka kohtalo kuljetti vakoilusta syytettynä silloiseen Neuvostoliittoon. Kirja jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen käsittelee Trifon Petsamolaisen aikaa ja sisältää paljon legendamaista aineistoa liittyen tähän ortodoksien pyhään mieheen.  Toinen osa käsittelee siirtymistä Venäjän vallan alta Suomen hallinnon alle. Luostarin munkit olivat syntyjään venäläisiä, mutta ottivat Suomen kansalaisuuden yhtä lukuunottamatta, joka kieltäytyi kuuliaisuuden vannomisesta. Vasta kolmas osa käsitttelee laajemmin Isä Paisin kohtaloa. Neljäs osa kertoo tilanteesta sodan jälkeen ja Epilogissa kirjailja vielä kokoaa ajatuksiaan syistä tämän kirjan kirjoittamiseen. Teoksessa on kaksi kuvaliitettä, jotka tuovat ajan kaukaisen hyvin lähelle  ja elävöittävät henkilökuvaa ja elämää jäisillä jängillä.

Petsamon karut olot eivät vetäneet puoleensa kunnianhimoista, podvoreissa valmennettua etujoukkoa. Pikemminsinne hakeutui musikoita, köyhää ja vähään tyytyvää väkkeä. Arkangelin kuvernementista ja vieläkin kauempaa. Niissä ympyröissä uravaihtoehdot maatalouden ulkopuolella olivat niukat: sotaväki, laivaliikenne, kalastus. Sankat metsät ja tiettömät korvet olivvat myös tunnettuja karkotuspaikkoja. Kuuluisin näistä oli Solovetskin luostarisaari, josta oli mahdoton paeta. Pääluostaria ympäröivä jykevä linnoitusmuuri herätti jokaisesa sitä lähestyvässä automaattisesti kunnoituksen. Metrejä paksu muuri pyöreine terävähuippuisine torneineen todisti olemuksellaan jatkuvuudesta ja sortumattomuudesta. Suurin osa Petsamon veljistä oli aloittanut luostarielämänsä juuri Solovetskissä.

Minua tämä kirja kiinnosti nimenomaan ortodoksiluostarin elämän kuvauksena, mutta herätti myös kiinnostuksen lukea enemmän suomalaisten oloista tuona aikana ja noilla seuduilla. Petsamon luostariin viitataan Anni Swanin Nuorten kirjassa Me kolme ja Ritvan suojatit, mikä on varmaankin osasyy kiinnostukseeni tuohon seutuun ja luostariyhteisöön. Swanin teoksen kuva luostarista tosin on hyvin erilainen eikä ehkä niin myönteinenkään.

Tässäkin, Kahlan teoksessa tuodaan esiin se, että ortodoksista luostaria ei kovin herkästi taidettu hyväksyä osaksi suomalaista kulttuuria tai sitä ainakin yritettiin saada vähemmän venäläiseksi ja enemmän suomalaisen näköiseksi. Toisaalta presidentti Ståhlberg vakuutti luostariyhteisölle vierailullaan, että se sai toimia vapaasti Suomen lakien suojassa.

Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari oli toki kiehtova teos, jonka kiinnostavuus lisääntyi kerronnan edetessä. Toisaalta koin teoksessa pientä haparointia johdonmukaisuudessa ja siirtymisissä ajassa ja paikassa, mikä ehkä on kuitenkin ymmärrettävissä sillä, että erinäisiä tietoja on ollut vaikea saada. Tarinan kokoaminen, ninkuin Kahla mainitsee, pienistä palasista ja erilaisista näkemyksistä ei ole ollut helppoa. Petsamon luostarin munkit pitivät salaisuuden tiukasti takanaan samoin kuin venäläiset arkistot, joita tutkimaan ei niin vain päästä.

Kiintoisa kirja, joka herätti tiedonhaluani alueen suomalaiseen historiaan enempikin. Myös alueen alkuperäisväestön, kolttien ja lappalaisten historiaa tässä sivutaan.
---

Pohjoinen  lukuhaaste kohta 18: Pohjois-Suomen historiaan sijoittuva kirja
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta kohta 3: kirja, jossa on eri aikatasoja



17 toukokuuta 2020

Alan C. Jenkins: Paulo ja susi!

Alan C. Jenkins: Paulo ja susi
Alkuteos: Paulo and the wolf'
Suomentanut: Marja Makkonen
Kuvittanut Margery Gill
WSOY, 1966
109 s.
Kansikuva: Maija Karma





Paulo on 13-vuotias etelä-ranskalainen poika, jonka perheeseen kuuluu pappa Gabriel, vanha miilunpolttaja, joka oli "musta kuin mörkö". Äiti Anne-Marie, jolla oli monta leukaa ja kooltaan kaksi kertaa niin suuri kuin isänsä pappa Gabriel. Sitten oli vielä isoäiti. Isästä ei puhuta mitään. Paulolla on koira Tata, joka odottaa ensimmäisiä pentujaan.

Naapuristossa asuu tyttö Nicolette ja toinen leikkitoveri on Jean Jean, jonka kanssa Paulolla kuitenkin syntyy kiistaa milloin mistäkin.

Eräänä päivänä pappa Gabriel sairastuu eikä pääsekään kulkemaan metsän halki miilunpolttopaikalle, jossa on töissä hänen apulaisensa Goupi. Tätä vain täytyisi komentaa ja vahtia, että tekisi myös töitä. Paulo lähtee Gabrielin sijasta hoitamaan sydet valmiiksi tulevaa kuljetusta varten.

Seudulla huhutaan myös liikkuvan suden, joka olisi tullut Saksan Musta.sta metsästä, pakoon sodan jylyä. Mikä sota oli kyseessä, ei mainita.

Hyvä tarina koostuu juonesta, joka pitää ottteessaan, kuvailevuudesta ja monipuolisuudesta sekä yllättävyydestä. Niitä kaikkia tässä tarinassa löytyy. Kirjailja on siis englantilainen, mutta tarina sijoittuu Etelä-Ranskaan. Olisin odottanut, että kirjailjakin olisi ollut ranskalainen, mutta ei. Eikähän siinä mitään. Kyllä hyvä kirjailja osaa luoda miljöön oikeanlaiseksi. Pidin tässä kirjassa luontokuvauksista. Luonto onkin yksi kirjan vahvoista teemoista. Kerronnan lomassa on monia pieniä luontoon liittyviä yksityiskohtia eri kasveista ja eläimistä. Ranskalaista miljöötä luodaan myös ruo'alla.

"Keittiö oli ihan erilainen kuin päivällä. Se oli lämmin ja hiljainen ja salaperäinen. Siellä tuoksui valkosipulilta ja vuohenjuustolta ja tuoreelta leivältä ja viiniltä." 

Kuvailussa on myös pieniä kuvailevia yksityiskohtia, jotka luovat mukavaa tunnelmaa ja elävöittävät tekstiä. 

"Penkit ja tuolit ja pöytä narahtelivat vilkkaasti keskenään."

Mainio oivallus:

"Metsässä ei ole muuta ajan mittaa kuin aamun sarastus ja iltarusko."

Tämä oli hyvä lukukokemus, joka alkoi hieman verkkkaisesti, mutta veti puoleensa kiihtyvällä vauhdilla. Miilunpolttoa esittelevä kuvaus oli kiinnostava. Aiemmin lukemassani Nils Tarangerin kirjassa Ihmeen odotuksessa oli käsitelty myös miiluhommia, tosin toisessa tehtiin puuhiiltä, toisessa tervaa.

Loppua kohden, kun Paulo löytää sudenjäljet joenpenkalta ja Tata-koira katoaa minua alkoi pelottamaan, että tämä tarina ei pääty hyvin ja se tunne lastenkirjan kohdalla ei ollut mitenkään miellyttävä.

Kirjallinen tunnebingo:





16 toukokuuta 2020

Kirjallinen tunnebingo -lukuhaaste!

Mieleeni tuli tehdä tällainen lukuhaaste, jossa mietitään lukukokemuksen aiheuttamia tuntemuksia. Tule mukaan erilaiseen kirjabingoon. Viiden vaaka-, pysty- tai kulmittainen suora on bingo. Haaste on voimassa kolme kuukautta, ja päättyy 15.8.2020. Mukavia, elähdyttäviä lukukokemuksia, vaikka kaikki rivien tunnekokemukset eivät niin miellyttäviä olekaan. 


Margareta Strömstedt: Tule takaisin pikku Jaana!

 Margareta Strömstedt
Tule takaisin pikku Jaana
Alkuteos: Kom tillbaka, lilla Jenny
Suomentanut Maria Laukka
Kustannusliike Tajo, 1963
95 + 1 s.






Satunnaisotos kerronnasta:
"Sinä kyllä selviät. Sen minä kyllä uskon, herra isekäs meijerimies. Mutta kuinka muiden ankerilaisten käy? Kaikkien jotka pitävät tavallisesta kunniallisesta meijerivoista ja kermajäätelöstä ja juustosta, joka maistuu siltä kuin Ankerilajuuston pitää! He tahtovat sinut takaisin, herra meijerimies."


Tule takain pikku Jaana kertoo herra Korneliuksen perheestä, johon kuuluu tietysti herra Kornelius itse, hänen vaimonsa rouva Kornelius, lapset Eero jaMinna sekä pikkuvauva Jaana, joka on kuukauden ikäinen. Kun perhe Kornelius otattaa itsestään valokuvaa valokuvaaja Svanin luona, tapahtuu jotain yllättävää, mistä ei saa hiiskuakaan ympäristön asukkaille, mutta mikä mullistaa paitsi Korneliuksen perheen elämän myös pikku Ankerilan kylän elämän.

Minnan on koulussa vaikea pitää salaisuutta. Hän on jo avaamassa suunsa Tuulikille, jonka isä on leipuri ja jonka kaverit saa nuolla marenkitahnaa, mutta vaihtaakin sanomisensa siihen, että heidän puutarhassaan kummittelee. Tästä seuraa, että Minna ja Eero hautaavat puutarhaan vanhan löytämänsä hatun. Sitten Ankerilan meijerimies katoaa. Oliko hattu meijerimiehen, vai mikä lie vanha hattu?


 Perhe Kornelius valokuvaamossa!

Tule takaisn pikku Jaana on veikeä lastenkirja, hauskasti kuvitettuna. Mitä kaikkea pikku vauva ehtii saada aikaiseksi muutaman päivän aikana onkin merkillisen ihmeteltävää ja erikoista.  Takakansitekstissä mainitaan, että 'Korneliuksen perheen  kokemukset ovat valtavan hauskoja ja syvästi inhimillisiä, josta aikuisetkin nauttivat'.  Ja kyllä, tämä oli hauska lastenkirja, ei yhtään vanhanaikainen tai ikävystyttävä. Perhearkea värittää lämmin sadunomaisuus.
---


Tämä on BookCrossing-kirja, jonka pistän kiertoon. Koska omalla paikkakunnallani on aika vähän tämän harrastajia enkä tiedä, josko tämä veikeä tarina jatkaisi matkaansa kovinkaan pitkälle, vapauttaisin tämän uudelle lukijalle mielelläni kontrolloidusti. Jos tätä lukee joku bookgrossaaja tai muuten kirjasta kiinnostunut, joka on valmis pistämään kirjan eteenpäin luettuaan sen, niin lähetän tämän mielelläni sinulle postissa. Joka tapauksessa tämä lähtee tavalla tai toisella kiertoon.



14 toukokuuta 2020

Kiva postipäivä!


Tänään oli kiva postipäivä. Paitsi, että sain kaksi yllätyskorttia maailmalta, postgrossing-harrastuksen myötä, tuli myös kaksi pakettia. Nämä tosin täytyi hakea postista ja kyllä niillä olikin painoa. Erityisesti toisella.

Ja mitäpä näistä sitten löytyikään muuta kuin kirjoja.


Ruskeassa ja kevyemmässä paketissa oli kirjoja, jotka olin tilannut antikvariaatista, koska en osannut vastustaa 80 % alennusmyyntiä. Tässä kokoelmassa on tarinoita niin Idästä kuin Lännestä ja vieläpä vähän eksoottisemmisakin paikoista (muun muasta tuo sinikanatinen, jossa linnut lentävät ja joka on runokirja).

Toinen paketti tulikin sitten uuden harrastukseni BookCrossingin myötä. Siinä pistetään kirjoja kiertoon joko villisti tai kontrolloidusti kenen tahansa löydettäväksi ja luettavaksi. Kirjat saavat oman ID-koodin, jonka avulla voi seurata missä kaikkialla kirja on matkannut.



Tässä pinossa oli joukko luettavaksi pyydettyjä ja yllätyksenä lähetettyjä kirjoja. Pari kirjaa oli sellaista, mitkä minulla on omissa varastoissani.

Nyt en tiedä,  mihin ensimmäiseksi tarttuisin, tässä on valinnanvaraa. Nämä BC-kirjat pistän luettuani kiertoon jollakin tavalla.

Erna Heinberg: IIIA luokan Inkeri!

Erna Heinberg
IIIA luokan Inkeri
Suomentanut Aukusti Simelius
Otava, 1934


Miksi hän ei saanut olla hiukan samanlainen kuin luokan muut tytöt? Miksi oli äiti - ja isä myöskin - niin vanhanaikainen ettei hän saanut leikkauttaa hiuksiaan kuten kaikki muut? Miksi piti hänen olla ainoa, jolla oli pitkät palmikot, niin että pojat saattoivat kiskoa niistä tunnin aikana ja sipistä: "Hyppää, heppa, hyppää, heppa!" .

Inkerillä on, niin kuin niin monella nuorella nykypäivänäki itsetunto-ongelmia. Inkeri on ihastunut neljännellä luokalla olevaan Ensioon, jonka hän toivoisi huomaavan hänet. 

Inkerin luokalle tulee uusi tyttö Ertta Simppula, joka siihen asti on saanut opiskella kotona. Ertan isä opetti koulussa luonnontieteitä. Ertta kertoo, että isä on tiukka ja ankara, mikä hämmästyttää Inkeriä, sillä Simppu, kuten opettajaa koulussa kutsutaan on koulussa suoranaisen pilkan aiheena. Tämä ei saa minkäänlaista kuria aikaan. Inkeri on ystävällinen ja kiltti luonne, ja hän haluaa estää, ettei Ertta saisikaan tätä tietää.

Inkerin mieltä alkaa pohdituttaa myös äidinkielenopettaja, pikku Kartio, jolle luokan tytöt lähettävät lumimarjoja pienin runoin, joiden tarkoitus on, että jos opettaja ei arvaa keneltä viestit on, on opettajan ostettava heille pääsiäiseksi suklaamunat. Inkerin mielestä näin ei pitäisi tehdä, koska Kartiolla ei varmaankaan ole sellaiseen varaa. Mikä minusta on erikoista on se, että Kartio on kuitenkin koulutukseltaan voimistelunopettaja. Ei sillä, kyllä itsellänikin oli aikoinaan opettaja, joka opetti sekä äidinkieltä että voimistelua. Vielä erikoisemmalta minusta kuulostaa oven nimikyltti, jossa lukee Kirsti Kartio, ylimäär. opettajatar. Tuo ylimääräisyyden ilmaiseminen ovikyltissä piirtää kuvan alemmuudentunnosta tai sitten, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaa, on sillä yritetty luoda jonkinlaista arvostusta.

Erinäisten tapahtumien jälkeen Inkeri panttaa parhaan leninkinsä, jonka hän olisi tarvinnut Ension tanssiaiskutsuihin ja hankkii saamillaan rahoilla Kartiolle uuden puvun, jota tämä ei itse ole kyennyt lunastamaan, ja jonka hän on valmmistuttanut, vanhan tuttavansa, voimistelun tarkastajan tuloa varten. Lopulta Inkeri ei pysty salaamaan panttaamista äidiltään, vaan hän jättää panttikuitin sängylleen, on lähtevinään kouluun, mutta meneekin juna-asemalle vanhaan varastoon piiloon.

IIIA luokan Inkeri on tytöille suunnattu tarina. Se kuvaa yhteiskoululaiselämää ja nuorten kasvua. Vahvana teemana on myös köyhyys, lasten ja vanhempien väliset suhteet ja koulukiusaaminen, joka voi yltyä tarkoituksettomiin mittasuhteisiin. Tässä tarinassa koulukiusaamisen kohde ei vain ole opiskelutoverit vaan koululuokka, joka yhdessä kiusaa opettajaansa, niin että hän jo miettii kuolevansa tähän kiusantekoon. 
.
Erna Heinberg on tanskalainen kirjailija. Paitsi tuota lumimarjaepisodia, tätä on ainakin jonkin verran suomalaistettu nimistön suhteen. En kuitenkaan täysin osaa tätä suomalaiseen maisemaan sopeuttaa, en edes entisajan suomalaiseen yhteiskuntaan. En tosin tiedä, kuinka hyvin tämä noin sadan vuoden takaista  tanskalaistakaan yhteiskuntaa kuvaa. Koululaiskertomuksena sinänsä tämä on kuin mikä tahansa koululaiskuvaus ja hyvinkin tyypillinen tyttökirja. Toisaalta tämä poikkeaa tavallisista tyttökirjoista siinä, että tässä tuodaan esiin myös se, että nuorten ja aikuisten maailmat eivät lopulta ole niin kaukana toisistaan. Aikuisillakin on samoja haaveita kuin nuorilla, unelmia ja toiveita. 

Muutama havainto sanastosta:

Jankki Ruoka, jota Inkeri joutui aamuisin syömään
Neulojatar vrt. Ompelijatar


13 toukokuuta 2020

Amy LeFeuvre: Teddyn nappi!

Amy LeFeuvre
Teddyn nappi
Alkuteos: Teddy's button
Suomentanut: Helli Kaikkonen
Ristin Voitto, 1962
103 s.




"Ja kolmekymmentä kuulaa ja kuusi miekan iskua oli mennyt isäni ruumiin lävitse."







Teddy on pieni englantilaispoika. Hänen kallein aarteensa on nappi, joka on peräisin hänen kuolleen sotilasisänsä puvusta. Teddy on vilkas, mielikuvitusrikas poika, joka kertoo isänsä tarinaa kaikille. Hänestä itsestäänkin tulee kerran sotilas. Olla sotilas on hänen mielestään hienointa, mitä olla saattaa. Sitten, eräänä päivänä hän tekee tuttavuutta pienen tytön, Nancyn kanssa, joka on pukeutunut merimiespukuun. Nancyn isä on merimies. Teddyn ja Nancyn välille syntyy kilpailu siitä, kumman isän ammatti on hienompi. Nancy alkaa kutsua Teddyä Nappipojaksi eikä hän usko Teddyn tarinaa isänsä napista.

Teddyn nappi on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella. Suomennoksessa näkyy brittiläisen kyläyhteisön elämä, mutta ajankohta jää hieman epäselväksi. Alkuperäisteos löytyy Gutenbergista, samoin kuin kirjailijan muita teoksia. Teddyn nappi on kristillistä lastenkirjallisuutta. 

Teddy on niin sotilaselämän lumoissa, että hän haluaisi itselleen vihollisen. Eräänä sunnuntaina hän on kirkossa, jossa myös Nancy on. Nancyn tuijottaessa Teddyä tiiviisti ja Teddy hermostuu tästä ja irvistää tyttölle sanoen vihaavansa tätä. Koko seurakuntaväki kuulee sen ja Teddy joutuu puhutteluun. Seurauksena on, että pastori ottaa Teddyn puhutteluun ja kysyy, mikä pojan sai niin unohtamaan ajan ja paikan ja sanomaan jotain sellaista. Pastori lainaa kohtaa Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä, jossa sanotaan, että joka vihaa veljeään on murhaaja. Teddy vastaa: - Siinä tapauksessa minut saisi hirttäää. 

Teddy alkaa ajatella asioita ja hän haluaakin  alkaa Jumalan sotilaaksi. Aina välillä hän kuitenkin unohtaa olla kiltti ja tottelevainen ja Ipse, hänen paha puolensa pääsee voitolle.

Tapahtumat tiivistyvät Teddyn ja Nancyn välillä, kun Nancy heidän kävellessään joen rannalla huomaa että Teddyn nappi on irtoamaisillaan hänen takistaan. Teddy ottaa sen kokonaan irti ja aikoo pistää sen taskuunsa, kun nappi irtoaa ja putoaa. Nancy ei voi vastustaa kiusausta ja poimii napin itselleen. Syntyy tappelu, jonka seurauksena nappi putoaa jokeen. Teddy sukeltaa suin päin veteen pelastaakseen aarteensa.

Kuinka Teddyn käy ja selviääkö Nancy syyllisyydentunnostaan, kun Teddyä kannetaan lähestulkoon kuolleena lääkäriin? Entä nappi? Onko se iäksi kadonnut joen syövereihin?

Amy LeFeuvren Teddyn nappi on ihan mukiinmenevä tarina paitsi lasten välisestä ystävyydestä, sen syntymisestä ja ristiriidoista, myös elämää suuremmista kysymyksistä. Olen lukenut tämän lastenkirjan joskus aiemminkin, jos en kohta paljonkaan tästä muistanut. Suomennos on suht toimiva, eli liikaa suomalaistamista on vältetty. Toisaalta minua mietityttää, kuinka hyvin suomalainen 60-luvun lapsi (jolloin suomennos on ilmestynyt) tajuaa Kuningatar Viktorian aikaisen brittiläisen sotilaselämän. Tämä tuntuu olevan aivan oma maailmansa ja minua jäi mietityttämään ainakin "pienet rumpalipojat". Mikä merkitys näillä oli sotilaselämässä? Teoksessa ei anneta pelkästään kunnioittavaa näkemystä sotilaselämästä vaan tuodaan esiin myös sen varjopuolet.

Kansikuvasta voisin mainita, että se kuvastaa ehkä enemmän suomalaista 60-luvun lasten maailmaa kuin 1800-luvun loppupuolen brittiläistä elämää. Pojan vaatetus vielä menettelee tuollekin ajalle, mutta tytön vaatetus vähempi, varsinkin kun kirjassa puhutaan merimiesasusta. Puuhunkiipeämiskohtaus tarinasta kyllä löytyy. Ei kansi sinällään yhtään hullumpi ole. Harmi, että tekijästä ei ole mitään mainintaa.

---


10 toukokuuta 2020

Peter Freuchen: Nuoruuteni Grönlannissa!


Peter Freuchen
Nuoruuteni Grönlannissa
Alkuteos: Min GrØnlandske ungdom
Suomentanut Elias Saarinen
WSOY,1958 (2. painos)
355 + 1 s.


 "Poikasena kaipasin koko sydämestäni merelle"




Peter Freuchen oli tanskalainen tutkimusmatkailija. Hän opiskeli ensin lääkäriksi, mutta turhautui sitten hommaan, kun lähestulkoon kuolleena pidetty henkilö saatiin takaisin elävien kirjoihin, vain jäädäkseen raitiovaunun alle ja kuollakseen välittömästi. 

Freuchen ottaa yhteyttä napaseudun tutkijaan Mylius-Erichseniin ja pestautuu höyrylaiva Hans Egeden miehistöön, tarkoituksenaan kartoittaa Itä-Grönlannin tutkimattomia seutuja. Freuchenin omaelämäkerrallinen muistelma Grönlannin valloitusretkestään ja elämästä on mielenkiintoista kerrontaa, joskin en osa ottaa ihan kaikkea tässä kirjassa kerrottua täysin dokumentaarisena totuunena. Mieleeni nousee aina silloin tällöin kerronnan lomassa merimiesjutut, joissa on vähintään hyppysellinen muunnettua totuutta ja liioittelua. Toisaalta kirja kyllä varmaankin kertoo niistä oloista, joissa tutkimusta on aikoinaan tehty.Freuchenin tyyli kertoa on osin humoristinen. Hän kuvaa Grönlannin alkuperäiskulttuuria ja väestöä kunnioittavasti ja menee itsekin naimisiin nuoren grönlantilaistytön - Navaranan kanssa.

".... inhoavat näyttää tunteitaan muiden läsnäollessa - hilpeyttään lukuunottamatta. Mies ja vaimo eivät koskaan hyvästele toisiaan jommankumman lähtiessä matkalle, eikä vaimo koskaan puhu miehestään taikka mainitse hänen nimeään miehen ollessa poissa kotoa. Tämä johtui entisaikoina vallinneesa taikauskoisesta pelosta, että siten jollakin tavoin tuotettaisiin vahinkoa miehelle, mutta nyttemmmin tämä tapa elää yksinomaan hyvää kasvatusta todistavana  hienosteluna."

Aloittaessani lukea tätä kirjaa, minulle tuli mielikuva, että olisin lukenut tämän aiemminkin, alkupuolen kuvaus siitä, kuinka grönlantilaisneitoset pesevät hiuksensa, kun lähtevät tanssimaan, tuntui tutulta. Kuitenkin, mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tutulta tämä kuulosti. Toisaalta voi olla, että olen tämän lukenutkin, mutta jättänyt sitten kesken eräiden "kauhujuttujen" vuoksi. Kansikuva ei kuitenkaan vaikuta tutulta. Täytyisi päästä tarkistamaan kirjavarastoani maalle. 

Syy, miksi tämä ei kuitenkaan ole ihan mun juttuni, vaikka Grönlanti kiehtookin mieltäni on juurikin nuo muutamat kammotustekijät, jotka saavat selkänahan kipristelemään ja uusintalukuhalun vähäisemmäksi. On vaikea ajatella äitejä jotka surmasivat omia lapsiaan ettei näiden tarvitsisi kärsiä nälästä, tai muusta syystä, kuten eräs äiti, joka hirtti lapsensa, joka teki ilkeitä kepposia. Tai lapsia, jotka joutuivat auttamaan näissä puuhissa. Lisäksi ristiriitaa lukukokemukseen tuo jännite pakanuuden ja kristinuskon välillä. Kristinusko tuli Grönlantiin 200 vuotta ennen tapahtuma-aikaa,  mutta sillä on tämän kirjan mukaan ollut perin kehno vaikutus ja vastaanotto. Kirjoittajakin tuntuu suhtautuvan kristinuskoon vähän kahdella tavalla, arvostellen ankarasti pappien toimintaa, toisaalta antaen kristinuskolle kuitenkin merkittävyyttä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alusta kaksikymmenluvulle ja hieman kolmannellekymmennellekin. 

Freuchenin kerronta on vaikuttavaa kuvauksissaan. Esimerkiksi kuvaus ruoaksi säilötyistä linnuista, linnunmunista ja hylkeistä saa mahalaukun kääntymään nurinperin ja miettimään uskottavuusseikkoja, tai ainakin miettimään säilömismenetelmien mahdollisia samankaltaisuuksia meidän graavisuolattuihin tai ilmakuivattuihin herkkuihin.

Tähän koskettava kuvaus, joka sai minut miettimään Edvard S. Curtisin kuvia amerikan alkuperäisväestöstä, jotka nekään eivät, ainakaan kaikki, ihan autenttisia ole, vaan lavastettuja kuvaussessioita. Grönlantilaisia oli kuvaamassa, ei Curtis, vaan joku toinen, jolle toisten kunnioitus tuntui olevan hakusalla.

"Hän tahtoi esimerkiksi ottaa kokoelman valokuvia alkuasukkaista, ja minä autoin häntä siinä puuhassa. Eräänä päivänä hänen piti valokuvata muutamia grönlantilaisäitejä, jotka kantoivat lapsiaan selkälaukussa. Muuan hymyilevä äiti asettui hänen kameransa eteen, mmutta lapsi ei ollut tohtori Wulffin mielen mukainen, vaan hän tahtoi sen vaihdettavaksi toiseewn. 'Sano hänelle, että pentu on liian ruma, ja käske hänen lainaa jonkun toisen lapsi valokuvaamisen ajaksi', hän sanoi. Sellaista äitiä ei ole olemassakaan, jonka mielestä ei hänen lapsensa olisi maailman kaunein, ja nainen kieltäytyi tietenkin  vaihtamasta lasta. 'Siihen inä hänet totisesti pakotan', hän karjaisi ja alkoi väkivalloin riistää lasta pois selkälaukusta. Luonnollisesti asettui nainen puolustuskannalle nyrkkejään käyttäen, ja hänen ystävättärensä kiirehtivät hänen avukseen. Tohtori Wulffin suunnittelema valokuva jäi ottamatta."

Minuun kolahti myös kuvaukset koskien kirjalllisuutta. Seuraava kuvaus toi mieleeni bookgrossingin, josta ei Freuchenin tätä kirjoittaessa tiedetty mitään.

"Saavuimme Ritenbenkiin, jossa niihin aikoihin hallitsi siirtokunnan esimies Andersen, Grönlannin parhain isäntä. Esimerkkiä hänen hyvyydestään mainittakoon, että hän sijoitti kirjallisuutta kaikille piirikuntansa kauppa-asemille matkustajien vapaasti käytettäväksi, jotta pahan ilman sattuessa ei kenekään olis tarvis istua ikävissään sisällä. Itse hän luki Dickensin teoksia uudestaan ja yhä uudestaan, niin että hän osasi ne ulkoa kannesta kanteen."

Samoin tämä mietelause on hienosti sanottu kirjallisuuden merkityksestä:

"Yksinäänkin kyllä tulee toimeen, kun on vain riittäväsi kirjoja."

Tämä oli toki ihan kiintoisa matka halki Grönlannin, joskin hieman ihmettelin sitä edestakaisin kulkua, jossa ei aina tuntunut olevan ihan loogisuutta, tai ainakin tuntui, että miksi nyt käännytään etelään tai pohjoiseen, kun juuri oltiin matkalla pohjoiseen tai etelään. 

"Ihminen ei tunne elävänsä, ellei hänellä ole mitään ponnisteluja suoritettavanaan ja vaikeuksia voitettavanaan." Vaikeuksia tuntui Freuchenkin kohtaavan ja ponnisteluja riittti. Minä mietin mielessäni säilyttääkö tämä kirja osana Grönlanti-kokoelmaani, vai pistääkö kiertoon. Saa nyt nähdä. 
BookCrossing-kirjana tämä ainakin on kiertämässä maailmaa ja sivustolta löytyy monipuolisia kuvauksia teoksesta.

---