Anni Swanista Kaarina Helakisaan - Ajattomia satuja ja tarinoita -kooste!

Ajattomia satuja ja tarinoita lukuhaaste oli sinänsä ihan kutkuttava lukuhaaste, joka kuitenkin kohdallani jäi muun lukemisen varjoon. Luin kuitenkin kolme satua, joita yhdistää se, että ne ovat jääneet erityisesti mieleen kokoelmistaan.

1. Anni Swan: Piilopirtissä
2. Raul Roine: Sata haavaa ja tuhat tuskaa eli kauniin Fatiman kampa 
3. Kaarina Helakisa: Suklaapilvet 

Suklaapilvet

Kaarina Helakisa

Satukirja

WSOY, 1964

100 + 2 s.

Kaarina Helakisan satukirja kuuluu lapsuuteni tärkeisiin kirjoihin. Sen tärkeys on enemmän muisto kolmesta ensimmäisestä ihkaomasta kirjasta, kuin satujen lumoavuudesta ja erityisestä vaikuttavuudesta. Kaarina Helakisa kirjoitti sadut ollessaan 15-17 vuotias nuori koululainen ja hän on itse kuvittanut sadut. 

Kaarina Helakisan satukirjasta on erityisesti jäänyt mieleeni satu suklaapilvistä. Se kertoo tytöstä, joka on kyllästynyt taivaan siniseen väriin ja toivoo, että maailma olisi hieman erilainen väreiltään. Hän lähettää toivomuskirjeen Taivaan Isälle ja lähettää hänelle vesivärinsäkin ja sitten käykin niin, että taivas on vaaleanvihreä ja pilvet suklaata ja järvissä on mansikkamehua.

Suklaapilvet on täynnä lapsen mieltä, mutta nyt lukiessani satua siitä tuli aika psykedelinen vaikutelma. Satukirja on ilmestynyt vuonna 1964. Kaarina Helakisan kuvituksesta, jossa piirrokset ja kirjoitukset yhdistyvät on kerrassaan herkullinen ja pidän paljon näistä mustavalkokuvista.

Kiitos kivasta haasteesta, satuja tulee varmasti luettua jossain väleissä, muun kirjallisuuden lomassa enemmänkin.

Thomas S. ja James P. Spradley: Hiljaisuuden lapsi!

Thomas S. ja James P. Spradley
Hiljaisuuden lapsi
Alkuteos: Deaf like me
Suomentanut Maija Mäkinen
WSOY, 1980
321 + 1 s.

Hiljaisuuden lapsi on kertomus Spradleyn perheestä, johon kuuluu isä, äiti Louise, poika Bruce ja tytär Lynn. Louise on odotusaikana sairastanut vihurirokon, joka tiettävästi aiheuttaa alkuraskauskuukausien aikana sikiön vammautumista. Abortti ei kuitenkaan tule kysymykseen. Lynn syntyy ja hänet todetaan myöhemmin kuuroksi.

Tuolloin 60-luvulla kuurojen koulutuksessa oli vallalla niin sanottu oralistinen ajattelu, eli kuurot oppisivat kyllä puhumaan kuin "vettä vain", kun heille vain puhuttaisiin, puhuttaisiin ja puhuttaisiin. Huuliltalukutaidon lisääntyessä puhekin alkaisi sujua.

- Toiseksi haluan varoittaa teitä viestinnän helpottamiseksi käytetyistä oikoteistä. Hän piti pitkän tauon kuin antaakseen vaaran suuruuden painua mieliimme.  - Älkää antako johtaa itseänne harhaan. Jotkut vääriä tietoja saaneet ihmiset tulevat ehkä sanomaan teille, että teidän pitäisi käyttää viittomista huuliltaluvun apuna. Viittominen saattaa estää lastanne koskaan oppimasta puhumaan. Jos elehditte, lapsenne alkaa ajatella elein.

Spradleyt uskovat mitä heille sanotaan, mutta vähin erin he alkavat miettiä kommunikointia. Mitä se on? Onko todella niin kuin heille on sanottu, että viittomakieli ei ole mikään kieli vaan alkeellinen elehtimistapa? Lynn on kuitenkin jo viisivuotias, kun .alkavat miettiä olisiko pannassa pidetty viittomakieli sittenkin parempi vaihtoehto. Vanhemmat etsiytyvät ryhmään, jossa viittomakieltä käytetään ja alkavat tutustua viittomiin. Ahaa-elämys on valtava niin vanhemmilla kuin Lynnillä, kun tämä hiljaisuudessa elänyt tyttö vihdoin pystyy ilmaisemaan itseään. 

Spradleyt alkavat vähitellen ymmärtää, että kieli on enemmän kuin puhumista. Kieli on sääntöjä ja symmboleja, joilla ajatukset voidaan ilmaista. Kieltä ilmaistaan kyllä puheella, mutta sitä voidaan ilmaista myös elein.

Hiljaisuuden lapsi on kirja, joka vie syvälle kuurojen maailmaan. Se on koskettava, vavahduttava kertomus siitä, kuinka tärkeää on tulla ymmärretyksi ja pystyä ilmaisemaan itseään.

Olen itse jonkin verran opiskellut viittomakieltä, vaikka kuurous ei kosketakaan itseäni. Viittomakieli on minulle kuitenkin mukava harrastus ja olen erään kerran ollut ainakin vähän avuksi sillä taidolla. Tahtoisin oppia sitä enemmänkin kuten yleensä kieliä.

Hiljaisuuden lapsi on ensisijaisesti yhdysvaltalainen tarina. Suomenkielisessä teoksesssa on kuitenkin loppuun liitetty Eino Savisaaren lyhyt tiivistelmä miten Suomessa on suhtauduttu kuurouteen. Se ei ole ollut kovinkaan erilaista meillä kuin rapakon takana. Liitteenä on myös järjestötietoa kuuroihin liittyen sekä kirjallisuusluettelo suomenkielisestä kuuroille tai kuuroudesta kiinnostuneille  suunnatusta kirjallisuudesta.

...

Aistittavat kirjat -lukuhaaste, kuuloaisti

Pättikangas Eira: Jäljet veräjällä!

Eira Pättikangas

Jäljet veräjällä

Karisto, 2011

352 s.

Hilma on pikkutorpan leskiäiti joll Ja on tytär Keela, Angela, niin kuin papinkirjoihin on kirjattu. Keela lähestyy kahtakymmentävuotta, tuota vanhanpiian rajaa. 

 - Meekkös siitä senki kanttura! Kesä hupenoo kovaa faarttia, mä täytän kohtapuolihin kakskymmentäviis, eikä mulla oo miehestä tietuakaa!

Sitten Hilma saa vieraakseen Jykylän isännän, Jaakopin ja Hilma alkaa tälle kehua tytärtään. Jykylän isäntä vain katseloo Hilimaa. Ja  niinhän siinä käy, että isontalon isäntä nai torppansa lesken. Keela puolestaan friiaa rautateillä työskentelevän Raffun kanssa, jonka kanssa sitten menee yhtehen, vaikka äiti Hilma ei asiaa oikein hyvällä katso.

Keela ei vain oikein sopeudu rautatieläisen elämään, hän kaipaa Riemuun, kotitorppaansa jota taas Raffu vierastaa. Raffu ei niin nokonnuuka ole asumisensa ja olemisensa suhteen eikä veljensä elämisen meininkiäkään sure, mutta Keelan mitta on täysi, kun Raffu ei sano mitään siitä, että veli Leanteri tuo pieneen huoneeseen vihkimättömän ja mitä lie elämää viettäneen Elssun. Leanterin junaonnettomuudessa kuolleen vaimon tyttären Hinnin Keela ottaa mukaansa miehen vastustelematta ja lähtee takaisin Riemuun.

Pättikankaan kerronta on riemastuttavaa luettavaa. Pohjalaismurretta on mukava lukia, vaikkei se tässä kirjassa olekaan aivan niin hersyvää kuin jossain toisessa lukemassani teoksessa, mutta mukavan kutkuttavia sanontoja tässäkin on, kuten:

Liika krantulle tahtoo kumminki jäärä kämpyrä kätehen tai ---  ja piretähän kaiken mailman nuttujussinkökkiä, minkä vastine ehkä olisi kissanaristiäiset.

Miljöö on pohjalainen, ison talon isäntä ja torpparit. Aika on hieman hakusalla onko se 1800-lukua vai jo 1900-luvun puolella. Torpparilain tuloa aavistellaan. Kiertokoulua käydään, mutta kansakoulukin mainitaan, älläntikkua käytetään lukuharjoituksissa. Kovaa on oppiminen. Toinen tykkäisi lukea, toinen töitä puskea. 

Ajankuva on eläväistä, mielenliikkeet, mieheys ja naiseus ja  äitiys. ovat vahvasti läsnä. Pättikangas osaa rakentaa tarinaa, pyöritellä ajatuksia, saada tunteet pintaan tai pinnan alla väreilemään.  Hilma, joka vanhoilla päivillään on päässyt suuren talon emännäksi kipuilee piikansa katveessa. Rivien väliin jää paljon sanomatonta, mutta silti ilmoille pyrkivää. Mutta Hilma ei anna periksi ja saa tahtonsa läpi -ainakin jossain asiassa, vaikka piika ei jostain syystä talosta lähtöpassia saakaan, saa tämä muuttaa muualle nukkumaan, talo kasvaa ja Keela, itsekin odottavana saa pikkusiskon.

Tämän kirjan löysin kirjastoautolta, kun ajattelin, että enpä nyt lainaakaan mitään. En kuitenkaan voinut jättää tätä ja muuatta toistakin pättikangasta lainaamatta, sen verran vahvasti on Pättikankaan tarinankerronta ja tyyli mieleen jäänyt. Toisaalta ei minua pelkkä Pättikankaan nimi saa kirjaan tarttumaan. Kyllä aihe ja ajankuvakin - se takakansiteksti jotain vaikuttavat.

...
100 suomalaista kirjaa

Raul Roine: Sata haavaa ja tuhat tuskaa!

Sata haavaa ja tuhat tuskaa eli kauniin Fatiman kampa
Raul Roine: Satuja
WSOY, 1968

Oli talonpoika ja talonpojalla härkä. Tuo härkä oli nuorena puskenut toisen sarvensa poikki, mutta toinen oli jäljellä ja se oli sitä komeampi.

Näin alkaa Raul Roinene satu häränsarvisesta kammasta, joka kärsittyään sata haavaa ja tuhat tuskaa pääsi lopulta prinsessan nutturaa koristamaan.

Raul Roineen sadut ovat lyhyitä, pelkistettyjä, maanläheisiä. Ne ovat sekoitus monikansallisuutta ja suomalaisuutta. Minulla on joskus ollut tämä satukokoelma lapsuudessani, mutta muistan vain, että se (kirja) olisi jossain vaiheessa jäänyt johonkin kivenkoloon, mutta takuuseen en tästä muistikuvasta mene. Joka tapauksessa kirja katosi ja mielen sopukoihin, muistiin jäi vai heikot jäljet sadusta, jossa oli kampa. Ehkä se oli tämä Fatiman kampa. Raul Roineen satukirjan hankin kirpparilta ja en voi olla ihailematta näitä kuvia, jotka Rudolf Koivu on siveltimellään luonut. Niin täynnä ne on sadun lumoa ja tenhoa. Sen, mikä sanoissa uupuu, sen kuvitus täydentää.

...
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

Anni Swan: Piilopirtissä!

Anni Swan
Piilopirtissä
(Anni Swanin Sadut.WSOY, 1997)
Kuva: Rudolf Koivu

Anni Swanin satu Piilopirtissä on yksi niistä Swanin saduista, joka on erityisen vahvasti jäänyt mieleen. Se kertoo neljästä lapsesta, Kustaa, Klaus, Riitta ja Antero, jotka kesäisenä päivänä lähtevät pihamaalta järvelle soutelemaan. Nousee rajuilma joka vie heiltä toisen airon. Hädin tuskin he selviävät yksinäiselle saarelle, jossa heitä odottaa Haukka-Malla niminen nainen.

Juoksujalkaa he pakenivat tiheään metsään sadetta, joka yhä valui virtanaan. Äkkiä he pysähtyivät. Suuren petäjän juurella istui ihminen, vanha eukko; hänkin oli sadetta paossa. Mutta minkälainen eukko! Vaistomaisesti lapset likistyivät lähemmäksi  toisiaan ja tuijottivat tuohon kummallisen näköiseen olentoon.

- Noita-akka! kuiskasi vapiseva Klaus Kustaalle. Ja noidan näköinenpä eukko todellakin oli. Hänen harmaat hapsensa liehuivat tuulessa, nenä oli muodottoman pitkä, leuka terävä ja silmät pienet, punareunaiset. - Häh, häh! nauroi hän.  Herraslapsia! Kaunis ilma! Kaunis ilma! OIkein Haukka-Mallan ilma.

Haukka-Malla vie lapset mökkiinsä, sillä lasten vene on kaukana rannasta ajelehtimassa. Lieneekö Haukka-Malla itse sen työntänyt vesille poistuessaan hetkeksi vai oliko myrsky auttanut asiassa. Niin tai näin, niin Haukka-Mallan sydämessä piilee koston ajatukset. 

Anni Swanin monet  sadut, niin tämäkin, ovat yhdistelmä arkirealismia ja seikkailua. Taikausko, uskomukset, Suomalainen sysimetsä - kaikki ne muodostavat omintakeisen satu- ja tarinamaailman, joissa on kyllä vaikutteita kansansaduista eri puolilta maailmaa tai vanhojen sadunkertojien, kuten Topelius ja Andersen vaikutteita. Silti juuri tuo suomalainen maisema on hyvin vahvasti saduissa läsnä. Se ei ole niinkään aurinkoinen koivumetsä vaan synkeä, hämärä kuusimetsä ja silti Anni Swanin sadut eivät ole karmeita, eivätkä grimminäisen julmia. Koskettavia ja herkkiä ne ovat, eikä niistä silti puutu tummine varjoinenkaan aurinkoisuuttakaan ja valoa.

Synkeästä aiheestaan ja teemastaan huolimatta (Piilopirtissä sijoittuu pikkuvihan aikaan, kun Suomi oli vielä osa Ruotsi-Suomea) tarina päättyi onnellisesti. Lapset selvisivät ehjin nahoin perheensä pariin ja Haukka-Mallakin osoittautui lopulta ihmisystäväksi. 

---

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

Annika Thor: Avoimille vesille!

Annika Thor
Avoimille vesille
Tammi,

Alkuteos: Öppet hav
suomentanut Marja Kyrö
237 s.

Avoimille vesille päättää Steffin, juutalaisen pakolaistytön ja hänen siskonsa Nellin tarinan, joka on sijoittunut nelikymmenluvun Ruotsiin. Steffi on kasvanut nuoreksi naiseksi, suorittanut ylioppilastutkinnon kahdessa vuodessa ja aloittanut työn laboratorioharjoittelijana haaveenaan lääketieteen opinnot. Sota on ohitse.

Paitsi tulevaisuuttaan Steffi miettii, vieläkö isä on elossa?

Kirjan luvut vuorottelevat Steffin elämässä Göteborgissa ja pikkusisko Nellin elämässä saarellaan, Vaikka sota on ohi, ei elämästä puutu tapahtumia, jännitteitä riittää.

Thorin kerronta on välitöntä. Hänen hahmonsa elävät kaikkine tunteineen. Mitä kuitenkin pohdin on tunnelma. Tunnelma tässä niin kuin aiemmissa kirjoissa on hyvin erikoinen. Kuinka hyvin nelikymmenluvun tunnelma, ilmapiiri on aistittavissa näissä kirjoissa - sitä mietin? Sellaiset seikat kuin sininen abiturienttilakki ennen varsinaista ylippilaslakkia saavat miettimään ruotsalaista koulumaailmaa ja lukioelämää ja tuovat mieleen myös Merri Vikin Lotta-kirjat, joissa ylioppilaslakista oltiin luopumassa. Myös hopeahelainen ylioppilaskeppi saa miettimään ajan tapoja ja muuttunutta yhteiskuntaa. 

Varmasti taustatyö on tehty ja yksityiskohdat oikein - no, yksi seikka minut kuitenkin sai hyvin mietteliääksi. Kuvaus tilanteesta luokassa.

Ovelta kuului koputus. 

- Sisään, sanoo opettaja harmissaan. Hänestä ei ole hauskaa, että hänet keskeytetään kesken tunnin.

Kaksikymmentäseitsemän paria sinisiä, harmaita tai vihreitä silmiä ja yksi pari tummanruskeita kääntyy kohti luokan ovea.

Kirjahan kertoo juutalaisista pakolaisista ja sen taustalla  on kansallissosialismin vaikutus yksilönelämään ja yhteiskuntaan. Mikä on kirjailijan suhde arjalaisuuteen? Tämän kirjasarjan kertojanääni on hyvin kliininen, puhdas, etäältä seuraileva. Kantaaottamatonko! Ja kuitenkin hyvin inhimillinen, myötäelävä, humaani.

Siis tuohon tilanteeseen luokassa. Pohjoismaalaiset  kuvataan yleensä vaaleina, sinisilmäisinä, mutta kuinka todenmukaista on, että yhdelläkään ruotsalaisella ei olisi ruskeita silmiä? No, kun kyse on pienestä saariyhteisön koulusta niin väestö voi olla hieman enemmän homogeenistä, mutta silti!! Ettei olisi ketään toista ruskeasilmäistä? Tässä kohdassa kirjailija mielestäni lyö kynänsä rikki ja sortuu stereotypiaan ja piiloarjalaisuuteen. Toisaalta kyseessä saattaa olla harkittu kirjallinen tehokeino korostaa Nellin juutalaisuutta ja poikkeavuutta muusta luokkayhteisöstä, mutta kyllä tämä kohta särähti muuten tasapainoisessa tyylissä ja kerronnassa ei niin todenmukaisena ja ikävänä.

Annika Thorin sarja Steffistä ja Nellistä on ollut mukava löytö tyttökirjallisuuden saralla. Se ei ole auvoista ja ruusunhohteista tyttökirjallisuutta, vaan sarjassa on luodattu syvissä vesissä ja tunteissa. Tässäkin kirjassa poutapilvitaivaan on välillä peittänyt synkät ja harmaat pilvet. Todellakin - tämän kirjasarjan tunnelma on aivaa omaa laatuaan - vaikea kuvata, kuin muuttuva sykähtelevä luonto, jossa ilmanala vaihtelee tyynestä rajuilmaan. 

---

Sarjan muut osat:

Anni Polva: Marjuli!

Anni Polva

Marjuli

Karisto, 1965

Marjuli on Tiina-kirjojen ohella kirjoja, jotka herättävät nostalgisia ajatuksia. Nimenomaan tämä painos ja kansikuva herättää ajatusvirtoja muistojen kätköistä. Marjulista on ilmestynyt myös uudempi painos erilaisin kansin, mutta tuo viheriäsävyinen kansi ei juurikaan vetoa minuun, vaikka vihreä onkin lempivarini. Marjuli on 60-luvun suomalainen klassikkotyttökirja ja näistä 60-luvun kansista Marjulin tunnistan.

Marjuli on kanskoulun neljäsluokkalainen, siis kymmenvuotias. Tämä ikäkysymys onkin mielenkiintoinen, kun kirjan tapahtumia vertaa nykyaikaan. Ei tulisi kysymykseenkään nykyään, että kymmenvuotias tyttölapsi menisi lähetiksi kirjakauppaan. Kuusikymmenluvullakin se olisi ollut hieman kyseenalainen juttu, mutta kuinka olisi ollut 40-luvun lopulla tai 50-luvun alussa? Anni Polvan Marjuli on varmaankin tyttö Anni Polvan lapsuudesta.

Ei Marjuli silti vanhanaikainen kirja ole, vaikka maailma on sitten Marjulin muuttunutkin. Ne teemat, joista Marjuli kertoo ovat varmasti totta nykyisinkin. Juoppous, köyhyys, terveydelliset ongelmat. Kaikki asiat eivät ehkä ratkea ihan yhtä sutjakkaasti kuin Marjulissa, mutta hyvä tahto ja muiden huomioiminen auttaa varmasti asioita paremmiksi.

Marjuli on siis neljäsluokkalainen tyttölapsi. Tarina saa alkunsa koulun välitunnilla. Pojat taiteilevat pihan kiipeilytelineessä, niin sanotusti silppaavat (uusi, outo, ennen kuulematon sana) ja lupaavat tytöille purukumia palkaksi, jos joku uskaltaa kiivetä tolpan nokkaan. No, eipä tytöt oikein uskalla. Ajattelevat  vain, että pojat vain ärsyttelevät. Mutta Marjulipa uskaltaa. Hän kiipeää kuin apina ja saa poikien ihailun osakseen, josta Marjulin luokkatoveri Taina suivaantuu. Hän huomaa, että Marjulin aluspöksyt näkyvät ja mikä kauheinta tai Tainan mielestä ihastuttavinta, näkyy alushousujen punainen paikka. Ja Taina huutaa asian ilmoille sillä seurauksella, että kun Marjuli on taas alhaalla ja Taina kysyy Marjulilta onko tämän äiti värisokea, niin Marjuli työntää Tainan vasten koulun seinää jossa ränninaula repii Tainan hienon mekon rikki.

Tämä alkukohtaus on niin Anni Polvaa niin Anni Polvaa. Tytöt uskaltaa siinä missä pojatkin. Marjuli on Tiinan hengenheimolainen. Toisaalta Tiina-kirjojen kuvaukset ovat uskottavampia tai ainakin ne ovat olleet uskottavia ilmestysajankohtanaan. Tämä Marjulin aloituskohtaus taas pistää mietteliääksi. Ehkä ennen vanhaan, joskus muinoin ei niin kauhistuttu, jos aluspöksyt vähän vilkkuivat, mutta en osaisi kuvitella, että tytöt näyttelisivät aluspöksyjään välitunneilla saati sitten siitä, mitä kadulla tapahtuu, kun Marjuli on antanut hameensa kiinni pitävät hakaneulat Tainalle, jotta tämän takamus ei revenneestä hameesta näkyisi. Se, että hame valahtaisi alas kesken kävelyn alas - huh, mikä ajatus. 

Anni Polvaa on myös tyttö - poika parit. Marjulissa se on Kalle. Koulussa huonosti menestynyt katujen tallaaja, jonka Marjuli opastaa oikeille raiteille mutkattomaan tapaan.

Marjuli on suuren perheen vanhin. Perheen joka asuu jossain laitakaupungilla. Isä juo, äiti on omissa haaveissaan kulkeva vetäytyjä, 

joka käytti kaikki rahat yhdellä kertaa ja osti leivoksia ja suklaata ja kiiltokuvia, vaikka viikosta olisi ollut vielä viisi päivää jäljellä.

pikku sisko Anna oli samanlainen pilvien tähyilijä. Vastuu perheestä on paljolti Marjulin harteilla. Uskaltaako kotiin mennä? Onkohan isä taas juonut? Kuinka rauhoittaa tilanne, saada sisarukset pois isän tieltä? Marjuli on sovitteleva luonne, kun taas hänen siskonsa Kaisa on tulta ja tappuraa, joka ei kaihda sanoa isälleen suoraan mitä ajattelee, vaikka se merkitsikin tukkapöllyä tai mustelmia käsissä. 

Marjulin henkilögalleria on moninainen läpileikkaus naapurustoa ja kyläläistä ja muuten hieman kepeähkön kerronnan lomassa Marjulissa on paljon yhteiskunnallista ja eriarvoisuutta käsittelevää aineistoa. Tiina-kirjoihin verrattuna Marjuli on jossain määrin vakavahenkisempi kuin Tiina-kirjat, joista löytää myös leikillisiä sävyjä. Marjulissa tätä Anni Polvan huumoria ei juurikaan ole.

Marjulille tapahtuu kaikenlaista. Hän saa oman koiran Piskin, kun tämä pelastaa hänen pikkuveljensä jäämästä auton alle. Ikävien selkkausten vuoksi hän kuitenkin menettää Piskin. Hän tutustuu Kallen kanssa vanhaan yksinäiseen mieheen, joka myös on menettänyt lemmikkinsä. Kesäloman koittaessa Marjuli pestautuu lähetiksi kirjakauppaan, jossa saa ystävän kassaneiti Erkkilästä, mutta tulee kiusatuksi toisen työntekijän, neiti Lemolan taholta seuraksin, että Marjuli katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan samalla, kun mieltä painaa syytökset varastamisesta.

Anni Polvan tapaan kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin ja Marjulin isäkin tekee lupauksen. Hän ei juo enää tippaakaan. Ja sinähän tiedät, Marjuli, että kun minä jotain lupaan, niin minä sen pidän. 

Marjuli oli kaiken kaikkiaan mukava uusintaluku.

Othmar Franz Lang: Antakaa veljeni takaisin!

Othmar Franz Lang
Antakaa veljeni takaisin
Alkuteos: Rufe in den Wind
Suomentanut Ulla Mari Kellomäki
WSOY, 1982
176  - 1 s.

Kansikuva: Matti Kota

Jürgenista oli hienoa, että hänellä oli veli joka oli kaikkialla mukana. Myös tämän Wenzin pariskunnan luona. Veli joka nukkui samassa huoneessa. He makasivat päät vastakkain ja niin he saattoivat jutella kaikenlaista. Tietysti kuiskaten. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mikä heitä oli suututtanut ja kenet he vielä kunnolla nujertaisivat. Puheenaiheita riitti loputtomiin. Eikä Jürgenia lainkaan haitannut, että kaikki sanoivat: "Voi miten herttainen poika tuo Thomas onkaan. Voi noita kultaisia kiharoita ja sinisiä silmiä."

Niin, Jürgen ja Thomas asuvat lastenkodissa. He ovat jo monena viikonloppuna käyneet vieraisilla Wenzin pariskunnan luona, jossa herra Wenz on luvannut rakentaa heille ullakkohuoneen ja junaradan kellariin. Kunnes erään kerran kaikki lopahtaa veljien väliseen kinasteluun.

Seuraavan vuorossa on Gütersin perhe. Asia kuitenkin mutkistuu, kun lastenkodin johtajatar puhuu sivu suunsa. Gütersit haluavatkin vain Thomasin.

Othmar Franz Langin kertomus vanhempiensa hylkäämistä veljeksistä on karu kertomus paitsi veljeydestä ja perheen menettämisestä, tarpeesta tulla hyväksytyksi. Tarinaan viedään eteenpäin ensisijaisesti Jürgenin näkökulmasta. Kerronta ei etene kronologisesti vaan tarinaa viedään eteenpäin kahdessa eri aikajanassa. On nykyhetki, jossa Jürgen etsii löytääkseen salaa muuttaneet Gütersit, jotka ovat vieneet häneltä veljen ja on aika, tilanteet, jotka ovat johtaneet tilanteeseen. 

Kirjoittajan myötätunto, tosin hahmojensa kautta,  tuntuu olevan vahvasti Jürgenin myötä, kun taas rouva Qüters kuvataan vähemmän mairittelevana. 

Hän katseli rouva Gütersiä: musta puku, mustat kiiltonahkakengät ja omituisen maidonvaaleat sukat. Näytti siltä kuin hänen jaloissaan ei olisi ollut lainkaan verta, vain maitoa. Sintumaitoa.

Kun  rouva Güters lopulta lastenkodin uuden johtajan taivuttelusta tuo Thomasin katsomaan veljeään, ei veli halua edes kättä antaa veljelleen. Veli oli lopullisesti viety, manipuloitu rouva Gütersin tavoitteita, tarpeita varten, mutta taustalla oli myös Güterssien tyttäret, jotka omilla tahoillaan olivat myös vaikuttaneet, kumpikin omalla tavallaan.

"Minä en enää tahdo tietää sinusta mitään." No, hän, Jürgen, selviytyisi siitä, vaikka ei itse olisi ikinä sanonut niin. Hänen veljensä saisi vielä nähdä, kuinka hän siitä selviytyisi. Veli, mikä se oikeastaan oli? Oliko silä sanalla mitään merkitystä? Eikö veljeä voisi myös etsiä jostakin itselleen? Jos joskus tapaisi jonkun josta piti? Ehkä hän kerran löytäisi ystävän. Jonkun, joka olisi oikea juuri hänelle. Sellaista sattui, niin oli tapahtunut, ja miksi niin ei voisi tapahtua vieläkin? Ystävä rajun vastatuulen ja hyytävien päivien varalle, ystävä pilkkopimeään yöhön. 

Kirjan miljöö on saksalainen lastenkoti. Onko se itä- vai länsisaksalainen? Välillä minusta tuntuu, että tämä voisi olla itäsaksalaista elämää, välillä mietin, eikö sittenkin oltaisi länsisaksassa? Kirjan kirjoittamisen aikaan Berliinin muuri oli vielä pystyssä, mutta onko sillä väliä? Tarinahan on ennen kaikkea nuoren pojan kasvutarina, pojan, joka ei ole saanut elämältä kovinkaan hyviä lähtökohtia ja hänenlaisiaan, kaltoinkohdeltuja lapsia on niin idässä kuin lännessä. Nuoria, jotka eivät anna sanella ajatuksiaan, jotka rajuudessaankin kaipaavat ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Mutta kuka heitä huomaa, näitä jürgeneitä. Kaikkihan tahtovat vain thomaksia, pehmeitä luonteita, joihin on helppo vaikuttaa,  saada heidät mieleisikseen.

Yhteiskunnallinen manipulaatio? Onko se rivien välistä luettavissa? Ajatus vain tuli mieleeni, nyt, tätä postausta kirjoittaessani, ei niinkään lukiessani.

...

Kansikuvasta sen verran voisin mainita, että Matti Kodan tyyli on hyvin tunnistettava, omanlaisensa. Ei ehkä sellainen tyyli, joka minua erityisen valtavasti innoittaisi tai koskettaisi, vetoaisi. Ehkä tähän kirjaan kuitenkin sai juuri kansikuva tarttumaan - mene ja tiedä.

Kate Douglas Wiggin: Vanha kirkonpenkki!

Kate Douglas Wiggin

Vanha kirkonpenkki 

- Joulukertomus maalaiskirkosta

Suomentanut Martta Snäll

WSOY, 1920

71 s.

Omistan tämän kirjani eräille harvoille rakkaan Uuden Englannin naisille, joiden nimiä maailma ei tunne ja jotka asuvat eräässä maailmalle kyllä tuntemattomassa hiljaisessa kylässä.

- K.D.V.

Vanha kirkonpenkki - nimestään huolimatta tämä ei ole pyhäkoulutarina sen paremmin kuin saarnakaan. Ja nimen alatekstistä huolimatta tämä ei ole oikein joulukertomuskaan, vaikka päättyykin joulunaikaan. Tarinaan kyllä liittyy vanha kirkonpenkki hyvin vahvasti. Se symboloi paitsi kristillisyyttä myös vahvoja sukusiteitä ja yhteiskunnallista asemaa. Vanha kirkonpenkki on ennen kaikkea rakkauskertomus.

Päähenkilö on päälle kolmikymppinen nainen Nancy Wentworth, joka kuuluu pikkukaupungin Dorkas-yhdistykseen. Dorkas-yhdistyksen naiset ovat päättäneet kantaa kortensa kekoon kunnostaaksen vanhan 150 vuotiaan ikälopun näköisen kirkkonsa. Ensin korjataan katto, muurataan uusi savupiippu ja kun yksi asia on korjattu, huomataan, että ai jai, kuinka kuluneelta tuo ja tuo näyttääkään ja sitten  hankitaan uudet matot, jonka jälkeen kirkonpenkit näyttävät aika ikäviltä ja ne päätetään pestä. Nancylle tärkeäksi muodostuu Peabodyn-sukupenkki, jossa ei moniin vuosiin ole istunut ketään.

Vanha kirkonpenkki on vanha kirja ja sen kyllä huomaa kerronnasta. Kuitenkin tämä on pieni ja viehättävä kertomus, joka jossain määrin tuo mieleen Montgomeryn tarinat.

Yksi asia minua kumminkin ilahuttaa, huudahti Buzzelin leksi ottaen vasaransa ja naulansa ja tehden lähtöä, ja se on se, että metodistien kirkossa ei ole mattoa lainkaan.

Kuka se olikaan se Montgomeryn hahmo, joka yli kaiken inhosi metodisteja? Cornelia-neitihän se. On hieman erikoista ja jännää huomata kuinka yhteneviä ajatuksia Wigginsillä ja Montgomeryllä onkaan, kun ottaa huomioon, että toinen on yhdysvaltalainen  ja toinen kanadalainen kirjailija.

Paikka paikkoin hieman vanhahtavasta otteestaan huolimatta pidin paljon tästä kirjasta. Wigginsin Villiruusu on yksi ihastuttavimpia tyttökirjoja, joita ole lukenut ja siksi tämä pieni - paremminkin novelli - oli hieno pieni löytö ja hieman yllättäväkin löytö kirjailijan muuhun tuotantoon, josta en ole tiennyt, että muutakin olisi suomennettu kuin Villiruusu ja Keltaisen talon lapset.

Kate Douglas Wiggin tunnetaan siis ensisijaisesti nuortenkirjailijana. Minun on kuitenkin vaikea määritellä tätä pientä tarinaa vain nuortenkirjallisuudeksi tai nuorten aikuistenkaan kirjallisuudeksi. Tarinassa on kristillisiä arvoja, hengellisiä aspekteja, mutta kuten alussa sanoin, ei tämä ole oikein mikään pyhäkoulukertomuskaan. No, onpahan mukava pieni tarina kahden ihmisen yhteydestä, joka vaikka näyttää katkenneen, on kuitenkin aikaa kestävä ja unohtumaton. Olen iloinen, että tämä kirjanen löysi tien unohduksista omaan kirjahyllyyni.

H.J.Kaeser: Orjien enkeli!

H.J.Kaeser
Orjien enkeli
Alkuteos: Kvinnan som besegrade slavägarna
Suomentanut Kyllikki Nortimo
Kustannus OY Mantere, 1948
147 s.

Orjien enkeli on Harriet Beecher-Stowen elämästä ja kirjailjantyöstä kertova teos. jossa taustoitetaan hänen tunnetuinta teostaan Setä Tuomon Tupa. Mikä johti nuoren hentoisen tytön kirjoittamaan kirjan, joka mullisti maailmanhistorian?

Harriet, Harriet, etkö kuule, huusi nuori mies ovelta tuijottaen tyttöä, joka seisoi liikkumattomana pöydän ääressä, sanomalehti edessään.
- Hatty, Hatty, piipitti nelivuotias pienokainen, tarttuen  tytön käteen, - tule mukaan, mennään kaupunkia katsomaan.
Hento nuori tyttö siveli otsaansa, aivan kuin karkottaakseen mielestään jotakin - kuvitelman - unen - mikä lienee ollut?

Uutinen lehdessä, jossa luvattiin 100 dollarin palkkio karanneen 17-vuotiaan orjan pidättämisestä sai Harrietin oudon tunteen valtaan, aivan kuin siinä olisi viesti juuri hänelle.

Harriet Beecher-Stowe oli pienikkokoinen nainen, hento ja hauras tyttö. Hän syntyi 14. heinäkuuta 1811 Uudessa-Englannissa, pienessä Litchfieldin kaupungissa vanhempiensa seitsemäntenä lapsena.  Isä, jolla oli kolme poikaa ja kolme tyttöä ennestään oli toivonut poikaa - järjestyksen vuoksi. Perhe muutti 1832 Cincinnatiin. Etelän erilainen elämäntapa ja orjuus tuli lähemmäksi Harrietia eikä se jättänyt häneen vaikuttamatta.

Orjien enkeli on kiintoisaa luettavaa, joskin myös hieman paatoksellista. Harriet saa osakseen kiitosta ja ylistystä ja mainesanoja niin että ropisee. Lopulta, kun kirja on julkaistu ja Harriet lähtee miehensä Calvin Stonen kanssa Euroopan matkalle mies hieman alkaa ajatella, mitä tästä tulee. Jospa kaikki nämä kutsut ja ylistävät puheet kihahtavat Harrietin päähän. Miehen mielipide on, että "ei edes enkeli voisi sieluaan vahingoittamattta joutua sellaisten kunnianosoitusten kohteeksi".  Harriet naurahtaa, mitä mokomia. "tämähän on enemmän unta kuin todellisuutta".  Eräässä kirjeessä toisessa yhteydessä hän kuvaa itseään laihaksi ja kuivaksi, kuin hyppyselliseksi nuuskaa

Nainen - niin. Siinäpä seikka, joka oli erikoinen 1800-luvun puolivälin viktoriaanisessa Englannissa. Harriet ei voinut itse esittää kiitospuhetta saamistaan kunnianoosoituksista, siihen hän tarvitsi miehensä apuun. Onpa ollut erikoista.

Olisin mielelläni lukenut enemmän Harrietin elämästä, lapsuudesta ja perheestä. Hän sai itsekin suuren perheen - seitsemän lasta, joista kaksi hän menetti. Setä Tuomon Tuvan henkilöhahmoissa on paljon hänen kokemaansa ja näkemäänsä, osin fyysisin silmin nähtyä, osin sisäisin silmin. Vaikka kirja pääasiassa kertoo Harrietin elämästä on kirjassa myös lyhennelmä Setä Tuomon Tuvan tarinasta. Tämä osio tuntui hieman pitkästyttävältä lukea, koska se tavallaan oli irrallaan muusta kerronnasta eikä ollut pitkäkään aika, kun olen itse kirjan lukenut, mutta jos ei tarinaa ennestään tuntisi, niin ehkä se siellä välissä uteliaisuuden kirjaa kohtaa herättäisi.

Kirjan kansikuvitus on minusta kiehtova. Ei ehkä suurta taidetta, mutta kuvaava. Kuvituksen tekijää ei tässä kirjassa mainita, mikä minusta on valitettavaa.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 36: elämäkerta tai muistelmateos

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja villikyyhkysten aika!

Pirkko Pekkarinen
Aurora ja villikyyhkysten aika
Kirjapaja, 1995
163 s.

Alkulause:

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon.

Loppulause:

Mutta vielä vuosia myöhemmin, kun villikyyhkyset olivat jo kuolleet sukupuuttoon, jotkut väittivät nähneensä vaahteroitten laaksossa aina keväisin kaksi sinistä kyyhkyä, jotka kaartelivat aikansa laakson yläpuolella ja hävisivät sitten pilvien tuolle puolen.

Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson tytöstä - suomalaisesta Aurora Koivusta kertovaa tarinaansa, joka on sijoittunut vuoroin Suomeen, vuoroin Kanadaan. Tällä kertaa ollaan Kanadassa, jonne Aurora ja hänen sulhasensa Thomas ovat saapuneet, kun Thomasin isä on saanut vakavan sairauskohtauksen. Kaiken lisäksi kartanon palvelustytöt ovat peloissaan, kun sairauskohtauksen yhteydessä on Palmuhuoneessa nähty kummitus - Valkea rouva.

Valkean rouvan salaisuus selviää lopulta Auroran, Thomasin ja tämän siskon Vanessan yhteistoimin, isä toipuu ja Aurorakin hyväksytään Austenien rikkaaseen sukuun.

Ajankuva:

Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Auroran vaiheiden myötä Pekkarinen  on tuonut esiin Suomen historian ja maailman tapahtumien vaiheita. Tässä teoksessa ei niinkään yksityiskohtina ole historian tapahtumat, ajankuvaa ovat paremminkin luomassa pienet detaljit korseteista ja esiliinoista, joista jälkimmäinen ei toki tarkoita vaatetta, Kodakin kameraan ja San Franciscon maanjäristyksestä Kitchiin. Kitch-sana sai minut lukiessani mietteliääksi (tunnettiinko termi kyseisenä aikana - kyllä)  samoin kuin Thomasin sanat, että paikka, josssa Aurora asui oli täynnä Viktoriaanista romua.  Myös muutamia kirjallisuusviitteitä on sekä yleissivistävää tietoutta kuten viittaus Florence Nightingaleen uraauurtavana sairaanhoitajana. Erikoisin viite oli viittaus Apollinierin runo sähkölle.

Aurora ja villikyyhkysten aika on hieman erilainen  kuin aiemmat sarjan teokset, vaikka jatkaakin  Auroran ja Thomasin vaiheita ja kaipuu Pariisiin kytee edelleen nuorten mielissä. Erilaisuus tulee kummitustarinasta ja lopun jälkisanoista, jotka tavallaan luovat tarinaan legendamaista ja fantasianomaista otetta. Ehkä juuri kummitusten takia tämä osa oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolelta. Parasta teoksessa onkin juuri tuo aiemmin mainitsemani ajankuvan ja tilanteiden kuvaaminen pienten detaljien ja arkisten askareiden kautta.

Sarjaan on ilmeisesti vielä joku jatko-osakin, jos olen oikein ymmärtänyt ja kovasti tekisi mieleni lukea sekin kaiken jatkoksi.

Kansikuvasta:

Tämän teoksen kansikuvan on tehnyt Matti Amnell. Henkilökohtaisesti en pidä kansikuvaa oikein onnistuneena, mutta kauneushan on katsojan silmässä ja kukin viehättyy mikä mistäkin. Sitävastoin pidän paljon  sisälehden kyyhkyskuvista, jotka luovat mukavaa tunnelmaa ja johdattelevat sisälle  tarinaan. Lieneekö kyyhkyt saman tekijän piirtämät?

...

100 suomalaista kirjaa

R.M.Ballantyne: Pikku Ailin matka maailman merillä!

R.M. Ballantyne

Pikku Ailin matka maailman merillä

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917

Suomentanut englanninkielestä H.L.

349 s.

Molemmat naiset huudahtivat yhteen ääneen: "Mihin asiaan, George?",  ja katsoivvat kapteenia hämmästyneinä.

"Siihen asiaan", vastasi kapteeni, "jonka vuoksi olen tullut tänne tänään. Asia on niin, että" - kapteeni epäröi vähän , " - olen - olen päättänyt ottaa pikku Ailin mukaan tällä kertaa."

Dunning neideillä oli tavallisesti korkeat pitsimyssyt ja heidän kasvonsa näyttivät siitä syystä jo luonnostaankin pitkiltä, mutta kuultuaan tämän uutisen kävivät ne aivan luonnottoman ja pelottavan pitkiksi.

- Sinäkö ottaisit Ailin merelle! huudahti miss Martha Dunning kauhistuneena.

- Valaita pyytämään" lisäsi miss Jane Dunning aivan suunniltaan.

- Veli, sinä olet mieletön" huusivat he yhtä aikaa hengähtämättäkään välillä: - etkä sinä sitä teekään, lisäsivät he päättävästi.

Aili, jolla ei ole äitiä ja jonka isä on kapteenina valaanpyyntialuksella on 10-vuotias ja asuu kapteenin sisarien luona. Kapteenin ilmoittaessa, että hän aikoo ottaa Ailin mukaansa seuraavalle valaanpyyyntireissulle tyrmistyttää sisarukset eikä ihme. Niin kuitenkin käy, että Aili otetaan mukaan tätien vastuksesta huolimatta ja melkoinen seikkailu siitä sitten tuleekin.

Pikku Ailin matka maailman merillä ei ole nimestään huolimatta niinkään kertomus Pikku Ailista. Hän on enempikin sivuhenkilönä vaikuttamassa kun pääosassa on enemmän ja vähemmän karskit merimiehet. Aili itse on kuin kiiiltokuva, pyhäkoulukuva lempeine ilmeineen ja ajatuksineen.

Pikku Ailin matka maailman merillä on seikkailukertomus sanan varsinaisessa merkityksessä, eräänlainen Robinson Crusoe -toisinto. Ajallisesti tämä sijoittunee 1800-luvun alkuvuosille ennen Amerikan sisällisotaa sillä tarinassa sivutaan myös orjakauppaa. 

Henkilögalleriasta voisin mainita nuoren Glyn Proctorin, pienoisen hulivilin, joka juuri ennen laivaan pestautumista joutuu pulaan ja pelastuu täpärästi. Glynistä onkin matkalla paljon hyötyä, sillä hän pelastaa Ailin, kun tämä putoaa mereen ja myös, kun Aili Afrikassa ryöstetään "villien" toimesta. Suurin osa seikkailuista tapahtuu kuitenkin merellä, jossa koetaan myrskyjä monenlaisia ja haaksirikkoudutaan lopulta pienelle hiekkasärkälle.

Ei tämä ihan kehno kirja ollut, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä nimen perusteella ja kansikuvan perusteella ajattelin. Kerronnallisesti tämä on puhdasta seikkailua, jossa yksityiskohtiin ja detaljeihin ei ole kovin paljon kiinnitetty huomiota. Tästä johtuen lukijana aloin miettiä tapahtumia ja toteutumisia tosiasioiden ja mahdollisuuksien valossa. Paljon siis jätetään mielikuvituksen varaan. Kirjassa on muutama kuvituskuva, jotka täydentävät tarinaan mukavasti.

Erityismaininnan saa sitaatti:

Aili nauroi ja samoin hänen tätinsä, mutta kapteeni ei vastannut. Hän veteli piipustansa julmia savuja --- ---

Julmat savut kuulostavat niin kuvaavilta kun tieto tupakoinnin haitoista on lisääntynyt sitten kirjan kirjoittamisen.

R.M. Ballantyne (1825-1894) oli skotlantilainen nuortenkirjailija,  joka on kirjoittanut yli sata teosta. Olen lukenut häneltä aiemmin Crusoe-koira -teoksen, josta en enää juurikaan muista. Crusoe-koira oli postaukseni perusteella herättänyt mielikuvia stereotypioista ja ennakkoluuloista. Pikku Ailin matka maailman merillä ei herättänyt tällaisia mielikuvia. Tosin kirjassa käytetään neekeri-sanaa, mutta aikamiljöö huomioiden tämä lienee ymmärrettävää ja orjuuteen suhtaudutaan kielteisesti. Pikku Ailin matka maailman merillä ei kuitenkaan ole mikään pyhäkoulutarina, vaikka siinä hengellisiä aspektejakin on ja Ailin kuvaus henkevä, sillä tarinassa on ainakin yksi tosi karu kohtaus, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja josta voisi kysyä, että "tosiaanko noin", eikö asiaan olisi voinut vaikuttaa?, oliko pakko? Asenteellisuuttako vai jännitysefekti - en tiedä.  Tässä tarinassa on myös frenologiaa harrastava tohtori Hopley, mikä harrastus kuvataan kuitenkin heikkoutena ja huumorin kannalta. 

---

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 23: Käännöskirja

Naisten aakkoset - P!

Jatkanpa taas  omalta osalstani tätä Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta ja vuorossa on kirjain

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Niitä on useampiakin, mutta kyllä tähän ehdottomasti kuuluu Anni Polva, jonka Tiina-kirjat ovat lapsuudestani asti kuuluneet lukuinnostukseni elävöittäjiin. Myös joitakin muita Polvan kirjoja on tullut luettua, mutta niitä enempi aikuisille suunnattuja keveitä rakkauskirjoja en ole lukenut. Tässä yhteydessä täytyy mainita myös toinen suomalainen kirjailija Kaija Pakkanen, jonka kirjoissa on myös omanlaistaan viehätystä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Näyttelijä Elina Pohjanpää

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Kirjailija Judith Pellan tuotantoon.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Eleonor H: Porterin Pollyannan iloisuusleikkinsä kanssa.

EDIT 11.6. Pakko minun on vielä mainita yksi vertaansa vailla oleva kirjailija: Mary Elwyn Patchett, sillä hänen Australiaan sijoittuvat, eläimiä vilisevät kirjansa ovat kerrassaan ihaihaihania! Erityisesti rakastan hänen Ajax-sarjaansa, jossa hän (?) seikkailee yhdessä Ajax-koiransa ja hevosensa Tam-Tamin kanssa . En tiedä kertooko hän omasta lapsuudestaan, siksi tuo kysymysmerkki tuolla. Miten ihmeessä en muistanut tätä kirjailijaa, kun laadin tätä postausta.

Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein!

Ljudmila Ulitskaja
Daniel Stein
Siltala, 2016
537 s.
Suomentanut Arja Pikkupeura
Graafinen suunnittelu ja kansikuva: Kirsikka Mänty

Ljudmila Ulitskajan kirja juutalaisesta kristitystä munkkiveljestä Daniel Steinistä on kirjailijan sanoja lainatakseni

--- kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen "liimatta" - kesuura! - "tarinaa katkelmista päivien".

Tarina hyppelee ajassa, paikassa ja kertojassa, joita on monia kirjailija itsensä mukaanlukien. Hyvin erikoinen rakenne siis. Tarina on fiktiivinen tarina Puolan juutalaisesta miehestä, Daniel Steinistä, josta tulee saksalaisten tulkki, sitten partisaani ja lopulta kristitty katolinen munkki Elian lähdekirkkoon Israeliin. Danielin tarinalla on esikuva ja se pohjautuu osin todelliseen henkilöön.

Kerronnaltaan tarinan rakentuu kirjeistä, päiväkirjoista ja dokumenteista, joista ei tiedä, ovatko ne todellisia vai keksittyjä.

Syvällistä, pohdiskelevaa kerrontaa uskon ja elämän ristiaallokossa. Mitä uskoa, mihin uskoa?

Daniel Stein ei ole vain juutalaisten tarina tai kristittyjen tarina, se on tarina ihmiskunnasta. Hyvin humaani sellainen.

Ehkä sinä nyt ymmärrät, miksi en sanonut kaikkien kuullen sitä, minkä nyt kerroin sinulle. En halua puuttua jokaisen seurakuntalaisen syvällä sielussan vaalimiin käsityksiin. En halua houkutella ketään seuraajakseni. Etsiköön jokainen Jumalaa sitä tietä, jka hänelle avautuu. Yhteen me kokoonnumme rukoilemaan yhdessä Herran kasvojen edessä, emme väittelemään jumaluusopista.

Uskonnollisista pohdinnoistaan huolimatta en lue tätä hengelliseksi kirjallisuudeksi sanan varsinaisessa merkityksessä ja äskeistä otetta soveltaakseni lukukokemukseeni henkilökohtaisella tasolla en syvällä sielussani jaa ihan kaikkia niitä käsityksiä, mitä tässä kirjassa esitettiin, joskin tarina sinänsä oli ihan hyvä ja ajatuksia herättävä.

--
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 6: Kirjassa on monta kertojaa.

Kansikuvien merkityksestä!

Anni Swanin Pikkupappilassa kansikuvitusta vuosilta 1922 ja 1945. Jälkimmäinen on Wendeliniä, mutta onko sitä myös ensimmäinen?

Anni Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa ovat Anni Swanin klassikoista minulle rakkaimmat. Mistä tuo viehättyminen juuri tähän tarinaan on niin merkityksellinen on vaikea sanoa. Ehkä tarinan viehätys piilee tarinan moninaisuudessa, joka on yhtäaikaa sekä sadun lumoa että eletyn elämän tunnelmaa. 

Kansikuvat merkitsevät minulle aika paljon valitessani kirjoja luettavakseni. Tosin olen löytänyt sellaisiakin kansikuvattomia teoksia, jotka päälle päin näyttävät mitäänsanomattomilta, mutta ovat sisältä kirkkaita helmiä ja ehkä päinvastoin kauniissa kansissa voi olla mitäänsanomaton tarina. Takakansitekstit vaikuttavat myös jonkin verran. Niin kansikuvat kuin takakansitekstit herättävät mielenkiinnon tai työntävät luotaan. 

Pakko sanoa, että minusta ennen vanhaan on tehty paljon kiintoisampia kansikuvituksia kuin nykyään, varsinkin nuortenkirjojen kiiltäväpintaiset kannet eivät jostain syystä oikein herätä mielenkiintoa ja mitä tulee selkämystaiteeseen, niin se onkin sitten asia erikseen. Jos selkämystekstistä on vaikea saada selkoa, niin kirja todennäköisesti jää hyllyyn. Hyvä kansikuva ja selkämys on selkeä eikä liioilla krumeluureilla koristeltu. 

Anni Swanin Pikku Pappilassa on ollut hyllyssäni jo pitkään klassikkopainoksena. Sen kansikuva on tyylikäs ja sopii hyvin tarinaan. Aika samoilla linjoilla on tuo vanhempikin kuvitus. Ulla ja Mark molemmissa kuvituksissa nähtävissä ja suomalainen maaseutumiljöö menneiltä ajoilta aisittavissa.  Erot kansikuvisssa näkyvät typografiassa. Molemmat kansikuvat ovat vetoavia ja herättävät kiinnostuksen ainakin minun kaltaisessa nostalgiahenkisessä lukijassa.

Anni Swanin Kootut Klassikot ovat sen verran tutuiksi ja rakkaiksi käyneitä teoksia, että niihin on vaikea kuvitella toisen tyylisiä kansikuvia. Nykyaikaiset kuvitukset näissä kirjoissa tekisi jotenkin ristiriitaisen vaikutelman, kun tarinat kuitenkin sijoittuvat aikaan menneeseen. Tietysti kokemus voi olla erilainen nykyajan lapselle, joka tarttuisi ensimmäistä kertaa teoksiin. 

Tässä vielä kollaasina muutamia kansikuvituksia Anni Swanin teoksiin. Kuvitukset on vuosien 1915-1948 väliltä ja niiden tekijöissä on ainakin Maija Karma (Nimikirjaimista MK päätellen tuo Arnellin perhe kuvitus, joka vetoaa erityisesti minuun tunnelmaltaan, jopa enemmän kuin Wendelinin kuvitus vuoden 1958 teoksessa.) Muista taiteilijoista näissä (alla olevat) minulla ei ole tietoa. Tuo Iris-rukan vihreäasuinen tyttö on herkkä ja koskettava. Kansikuva on vuodelta 1919.

Kansikuvat ovat kiintoisia ja paljon puhuvia moninaisuudessaan. On ikävää, että nykyään on vähän sellainen tuntuma, että kansikuviin ei oikein aina kiinnitettäisi tarpeeksi huomiota. Mikä minua erityisesti ihmetyttää, että jotakin kuvaa saatetaan käyttää kansikuvana useammassakin teoksessa, eikä se siten yksilöi teosta tarpeeksi. 

Tällä mukana Sirrin kesäisessä kansikuvahaasteessa.