31 maaliskuuta 2021

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla!

 

Markku Välitalo

Hiljaisilla havumailla

Omakustanne, 2020


Markku Välitalo on Posiolta kotoisin oleva luontovalokuvaaja, eräkirjailija,  "Luontokuvaus on biologin koulutuksen saaneelle elämänihmettelijälle ennen kaikkea tutkivaa seikkailua, näkemistä ja oivaltamista", kirjoittaa Välitalo teoksensa syntytaustaa. Ja todentotta, Hiljaisilta havumailta -teos tarjoaa  upean kuvamatkan halki pohjoisen luonnon. Kuvien lomassa pääsee tutustumaan luontokuvaajan arjen elämään ja ajatuksiin, konttaamaan jyrkkiä kivisiä rinteitä kuvakulmia etsien aina hyiseen pulahtamiseen keväisillä jäillä. 

Itselleni koskettavinta teoksessa on alun mustavalkoiset lapsuuskuvat ja maisemat, jotka esittelevät kirjailijan taustaa.

"Kesä siivilöityy lehtien läpi. Humisee. Metsätähdet nukkuvat yhä aamu-untansa ketunleipien vierellä. Kielellä maistuu kolmilehden kirpeä happamuus. Metsäimarre hengähtää makeasti. Pajulintu viipyy hetken pensaassa ja nappaa vihreän toukan. Sen surumielisen laulun opin tuntemaan alkukesällä. Monet muut metsän laulut ovat vielä arvoituksia. Varpaissa ja nilkoissa kutittavat variksensaappaat. Jalkapohjissa pistelee erillinen sänkiheinä. Törmän yläpuolella navetan ovi kolahtaa tutusti. Äiti päästää lypsetyt lehmät laitumelle. Hely ja Kalinka ammuvat helpottuneina kevemmin utarein. Lähinaapurista kantautuu liipan kalkutus."

Koskettavia, ajatuksia herättäviä ovat myös valokuvat moninaisuudessaan. Niitä katsellessa syntyy mielikuvia. Syksyisen suon lämpimät maanvärit ja talvisen luonnon tykkylumipeitteiset puut jäähileineen luovat ainutlaatuisen tunnelman ja elämyksen, jossa kuvaajan ajatusmaailma kohtaa katselijan ajatusmaailman. Voi olla, että katselija näkee kuvissa jotain muuta, mitä kuvaaja on nähnyt, mutta ilman että olisi välittänyt oman ajatuksensa ja näkymänsä katselijan nähtäväksi, ei katselijakaan olisi saanut kokea sitä elähdyttävää hetkeään luonnon majesteettiuden ja leikillisyyden äärellä. 

Upea, hieno teos, jota voi lämpimästi suositella vaikkapa lahjaksi luonnonystävälle,  taiteilijalle inspiraatioksi tai pohjoisesta poismuuttaneelle muistoksi kotiseutujen avarista maisemista. Kirjaa  voi tilata tekijältään: markku . valitalo @ gmail . com. 

 

 

Pieni yksityskohta teoksen moniulotteisesta kuvatarjonnasta.Itselleni tuli tästä tykkylumikuvasta mieleen jäätelötötterö. Lieneeköhön kuvaaja itse ajatellut jäätelötötteröä kuvatessaan tätä maisemaa?

----

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 45: Kirja, jossa on kuvia.

30 maaliskuuta 2021

Florence L. Barclay: Silkkiäispuun alla!

 

Florence L. Barclay

Silkkiäispuun alla

Suomentanut Tyyni Haapanen

WSOY, 1916

188 s.


"Tämä oli pieni Sinipoika, joka koetti kantaa tykinkuulia, joka uhmasi koko maailmaa, nenällään hiekkaa, horjumaton luottamus kirkkaissa silmissään, lannistumaton rohkeus sydämessään."


"Mutta se ei ollut veljentyttärenne! Te se olitte jota aina tahoidn tavata, sanoi Poika." Näin alkaa tämä vanha englantilanen viihderomaani, joka kertoo seitsemän päivää kestävän tarnan rakkaudesta. Ei niin, että rakkaus kestäisi vain seitsemän päivää vaan taistelu sen voittamiseksi.

Tarinan päähenkilö on jonkin verran alle nelikymppinen Miss Christobel Charteris, joka on toiminut esilliinana veljentyttärensä Mollien ja Pojan Guy Chelsean välillä. Kyseessä on kuitenkin ollut vain juoni, sillä Guy on tuonut Mollielle kirjelippuja Phililtä, joka tosiasiassa on Mollien rakkaudenkohde. Kun Mollie poistuu näyttämötä alkaa Guyn seitsemän päivän piiritys, jolla hän aikoo valloittaa Christobelin, johon hän on itse palavasti rakastunut. Guy on kymmenen vuotta nuorempi kuin Christobel. Christobel kutsuu Guytä kaiken aikaa Pojaksi tai Sinipojaksi, sillä hän on nähnyt tämän ensimmäisen kerran merenrannalla pikkupojan sinisessä puvussa ollessaan itse 16-vuotias ja seuratessaan tämän leikkejä rantahiekall.

Christobel itse on menossa naimisiin isänsä vanhan tuttavean, erään Professorin kanssa, jonka Ann-sisar ilmeisesti 'leikkii' sairasta ja toimii näiden yhteensaattamiseksi vähemmän kunniallisin keinoin.

Viisi tai kuusi (en nyt ole ihan varma)  Guy ja Christobel tapailevat silkkiäispuun alla ja juovat teetä. Sitten Christobel kertoo menevänsä naimisiin professorin kanssa. Guy lähtee lentääkseen Atlantin yli ja tehdäkseen ennätyksen. Sitten tarina saa käänteen. Christobel näkee unta, mutta tämä uni on kirjoitettu tarinaan niin, että mietin, onko kirjailija ensin aikonut suunnata kirjan toisille urille, mutta päätynytkin muuttamaan juonen suuntaa, sillä koko uniepisodi lyö ainakin minut pienellä ällikällä ja sanoisinko pettymyksellä. No, ei ehkä pettymyksellä, mutta jonkinasteisella tyytymättömyydellä, koska mieleeni tulee muuan espanjalainen tv-sarja, joka alkoi mennä sellaiseen suuntaan, josta en pitänyt, mutta joka sitten, koko sarja nimittäin, osoittautuikin päähenkilön uneksi.

Ei tämä sinänsä huono kirja ollut, Onnellinen loppu on aina onnellinen loppu, ja siihen saa olla tyytyväinen. Brittiläinen elämäntapa 1900-luvun alkupuolella on aistittavissa ja jännitteet yhteiskuntaluokkien ja säätyjen välillä yhtä lailla kuin ikäerokysymykset. Vaikka onkin luokiteltavissa, jos ei nyt ihan kioskikirjallisuudeksi, niin vähemmän mairittelevaksi rakkaus- ja viihderomaaniksi, niin tämä kyllä herättää myös syvempiä ajatuksia rakkauden olemuksesta ja merkityksestä. 


Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 10: Kirja, joka pohjautuu johonkin Raamatun kertomukseen.

Laitan tämän tähän kohtaan, sillä tarinana kehyksenä on kertomus Jerikon valloituksesta seitsemässä päivässä. Tarinassa viitataan myös muutamiin muihin Raamatun kohtiin. Mikään uskonnollinen teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on lähinnä näiden vertauskuvallinen käyttö.


Kirjan on lukenut myöskin Tyty, jonka mielestä tämä oli "ihan  mukava" tarina. Hänkin pohti lukiessaan samaa  kuin minä, mitä ovat räjähtelevät kakut. Hän on myös kiinnittänyt huomiota ajan yhteiskunnallisiin näkökulmiin hyvin kiintoisalla tavalla.

24 maaliskuuta 2021

Lutgen Kurt: Arktiksen armoilla!

Kurt Lutgen

Arktiksen armoilla: Kein Winter Für wölfe

Suomentanut Eero Ahmavaara

WSOY, 1957

227 s.


 





 

"Minä en tunne eskimoita -vielä, vastasi McAllen- Mutta olen kutakuinkin varma siitä, että he yhtä vähän kuin Alaskan intiaanit, joita olen jokseenin tarkoin tutinut, ovat aina olleett niin laiskoja, holtittomia ja alkoholiin taipuvia kuin nykyisin. Me, tämän maan herrat ja valtiaat olemme tehneet heidät sellaisiksi salliessamme turkisten ostajien käydä heidän kanssaan vaihtokauppaa, jossa maksuvälineinä ovat viina ja säilykkeet. Me olemme panneet heidän päähänsä mielikuvan, että elämä voisi aina olla noin helppoa. Me olemme kevytmielisesti järkyttäneet heidän elämäntapojaan, jotka soveltuivat erinomaisen hyvin maan luontoon."

 

Tarinan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin välillä ylhäältäpäin, ulkopuolisena kertoen, että tätä tapahtui näin ja näin. Kerronta on pääosin suoraa kerrontaa.Varsinaista dialogia on vähemmän. Eri henkilöhahmot pääsevät kuitenkin kukin vuorolaan ääneen omalla tavallaan ja ääneellään. Eniten äänessä on kuitenkin merimies Jarvis, joka on myös kirjan päähenkilö. Juoni on lyhykäisessään tämä: Yhdysvaltain presidentti on lähettänyt viestin  Karhu-aluksen kapteeni Tuttlelle, jonka pitäisi, jos suinkin kykenisi lähteä pelastamaan 257 merimiestä, joiden alus on jäämeren rannikolla ahtojäiden saarntamana. Karhun kapteeni saa myös alukselleen nuoren tohtori McAllenin, jonka tarkoituksena on tutkia eskimoiden elämää. Karhu-alus ei kuitenkaan kykene tehtävää suorittamaan ja näyttää siltä, että noita merimiehiä ei päästä millään tavalla pelastamaan. Voidaan vain toivoa, että he selviäisivät jotenkin talven yli, mikä kylläkin näyttää mahdottomuudelta.

Merimies Jarvis, joka on elämässään saanut kokea monenlaista ja kantaa sisimmässään elämän aikana kertyneitä traumoja illmoittaa, että on yksi mahdollisuus. Kuljetetaan eskimoille lahjoitettuja porolaumoja yli jäätikön. Jarvis lähtee uhkarohkealle matkalle seuranaan tohtori McAllen.

Alkulehdellä kerrotaan, että tämän tarina pohjautuisi todellisiin tapahtumiin ja ainakin tässä mainitaan todellinen napatutkija Hall ja viitataan tämän napatutkimusmatkaan. Tämä ei kuitenkaan ole puhtaasti faktaa, sillä tässä on fiktiota mukana aika paljonkin.

Matkalla porojen saamiseksi Nomesta Beringin niemelle Jarvis kertoo nuoruudestaan McAllenille. Näissä kerronnoissa mainitaan suuri vesiputous jossain Kanadan tundralla, jota intiaanit kutsuvat Veden hengeksi ja jota Jarvis on lähtenyt erään brittiaatelisen kanssa etsimään, ja joka olisi Niagaraa mahtavampi. Tämä kuulosti aika mielikuvitukselliselta ja minun täytyi vähän googlailla, mutta ilmeisesti tällainen vesiputous löytyy Labradorista, ainakin yhdistän tämän Churchilin putouksen tässä kerrottuun.

Kirja tuo hyvin esiin Alaskan karut olosuhteet ja Alaskan alkuperäiasukkaiden elämäntapakin tulee, ainakin jollain tasolla esille, vaikka pääosan viekin Jarvisin seikkailut ja puheet. McAllen, jonka alkuperäinen suunnitelma oli tutkia alkuperäisasukkaita saakin matkallaan uuden suunnan urasuunnitelmilleen, kun kaksikko joutuu kohtaamaan voimattomuutensa aavemaisessa eskimokylässä, jonka asukkaat ovat nälkäänkuolemassa.

 

 

Tähän teokseen sopivat seuraavat laatusanat: kannustava, kunnioittava, taisteleva, ankara ja elämän mullistava. Tarina on traagisen kylmä ja jäinen. Vauhtia ja tilanteita riittää hyvän seikkailukirjan verran. Jonkin verran tarinaan jää kuitenkin aukkoja ja pelastusretkikunnan etenemisen kuvausta olisi voinut hieman jämäköittää. Myös todellisuuden ja fiktion raja häilyy,  eikä tätä siis huolimatta viittauksista todellisiin tapahtumiin voi pitää historian osalta yhtä pitävänä.


Ilmaisuvoimaa: "Tunnin toisensa jälkeen hän taivalsi siten kiehuvan lumen läpi..."

 

 

Täällä tätä kirjaa on pidetty matkakirjana, mutta itse en näkisi tätä sellaisena, vaan puhtaana seikkailukirjana, jossa on hyödynnetty todellisia tapahtumia. 

Ei huono, mutta parempiakin teoksia aiheeseen ja teemoihin liittyen löytynee.

 

Kartta näyttää alueen, jossa tarina liikkuuu. Viivan, joka osoittaa Jarvisin ja McAllenin reitin olen itse piirtänyt hahmottaakseni vähän paremmin sitä, missä liikutaan.

-----

Kirkko ja Kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 25: Kirja, jossa eletään poikkeusoloissa.

Aino Mäkinen: Sudenkorentojen lentonäytös!

 

Aino Mäkinen

Sudekorentojen lentonäytös

Gummerus, 1938

Kansikuva: E. Jaatinen

108 s.




Sudenkorentojen lentonäytös on 14 sadun kokoelma, joista kaksi on näytelmämuodossa. Ensimmäinen saduista kertoo pojasta, joka etsi satuja ja tarinakokoelman viimeinen on jouluinen näytelmä kahden pojan kuusenhakumatkasta, johon auringonsäkenet tuovat oman ilkamoivan leikillisyyden. Näistä mikään ei oikein kolahtanut minuun, vaikka tuo kansikuva jotenkin veti näiden satujen puoleen.No, oli näissä jotain, mikä puhuttelikin kuten satu Äidin enkeli.


"Äidin rakkaushan se on! Se on Jumalan kirkastama huokauksen kukkanen. Älä kätke sitä lapseltasi äiti. Anna hänen hengittää sen tuoksua. Ja kun kirkas, valvova silmäsi sammuu ja hellä, auttava kätesi vaipuu lepoon, silloin rakkautesi kukkanne elää lapsesi sydämessä ja viitoittaa oikeaan hänen askeleensa."

 

 Näytelmä Äidin neuvo jatkaa teemaa ja siitä saisi hieman muokkaamalla ihan kivan näytelmäesityksen vaikka äitienpäivänäytelmäksi. Vanhojan nämä ovat ja tunnelma ja ajatukset ilmaisevat aikaansa. Näissä pienissä saduissa tai tarinoissa on hieman erikoinen yhdistelmä sadun lumoa ja arkipäivän todellisuutta. Ehkä  näistä uudelleen lukemalla löytäisi jotain  enemmänkin, kuin nyt sain.


"Sinne meni, mistä tuli, jäljellä ei ainoatakaan. - Mitä tuota tuskittelet, torui seinänrako. - Katso toiste tokullensa, mitä takana tapahtuu." Näin päättyy pojan sadun etsintämatka ja hyvä neuvohan tuo on meillekin, katsoa joskus taaksensakin, vaikka yleensä onkin hyvä katsoa eteensä. Ainakin näin kevätjäisillä teillä.

----

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 20: Lue kirja, jonka kannessa on sama nimi kuin sinulla etu- tai sukunimi)

19 maaliskuuta 2021

James Oliver Curwood: Kalliovuorten kuningas!

 

James Oliver Curwood

Kalliovuorten kuningas

WSOY, 1957 (4. painos)

Suomentaja?

Kansikuvitus: Martta Wendelin

 

Kirjailijan motiivi teokselle: "Tämä toinen 'luonnonkirjani', jonka tarjoan yleisölle, on eräänlainen tunnustus - tunnustus ja toivomus. Sellaisen miehen tunnustus, joka vuosikausia metsästi ja tappoi, ennen kuin oppi, että erämaa tarjoaa paljon jännittävämpää urheilua kuin teurastamista - ja toivomus etä tämä kirjani opettaisi muitakin ymärtämään, ettei metsästyksen suuri ilo ole tappaminen, vaan elämän lahjoittaminen."

Alkulause: "Hiljaa ja liikkumattomana, ison punertavan kalliolohkareen kaltaisena oli Tyr seisonut useita minuutteja ja silmäillyt valtakuntaansa."

Loppukappale: Syvällä luolassa Muskwa liikahteli levottomasti. Tyr veti syvään henkeään. Senjälkeen (sic) ne nukkuivat, kauan ja hyvin. Ja ehkäpä uneksivatkin....

Olen lukenut aika paljon Curwoodia, mutta tämä tarina on hyvin erilainen lännentarina. Tämän päähenkilöitä tai hahmoja ei ole niinkään ihmiset, vaikka heitäkin on, vaan karhut ja karhujen elämä. Kuinka todenmukainen kuvaus on luonnontieteelliseltä kannalta, on vaikea sanoa, sillä tarinassa on muutamia piirteitä, jotka saavat miettimään eläinlajien vuorovaikutusta ja toimintaa.Niin tai näin, niin kuvaus antaa paljon uutta näkökulmaa ja tietoa karhujen elämästä. Karhut kuulostavat pelottavilta ja vanha sananlasku, "lähde sutta pakoon tulee karhu vastaan", antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka vaarallisesta kaverista on kyse. Ei sillä, ei tämä tarina mitään lempeää nallekarhutyyppiäkään kuvaa.

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka kertoo tarinaa vuoroin harmaakarhu Tyrin, mustakarhunpoikasen Muskwan ja vuoroin metsästäjäkaverusten Jim Langdonin ja Bruce Otton näkökulmasta.

Tarina on kertovaa ja kuvaavaa. Virkkeet ovat monipuolisia ja vivahteikkaita. Suoran kerronnan väliin on sujautettu dialogia ja keskustelevuutta. Kertoja käyttää elävää kieltä. Laatusanat värittävät mukavasti kerrontaa.

"Jim nauroi, Sillä Brucen uhkaukset ja  ja tämän hyvinhoidetut, uhkauksista vähääkään välittämättömät kuormahevoset huvittivat häntä."

Bruce Otto kuvataan hahmoltaan käyristyneeksi metallisulaksi, jollaiseksi hänen asennon on tehnyt vuosikausien ratsastus pienillä tunturihevosilla. Jim Langdonia kuvataan hieman enemmän:

"Hänen vaalea parransänkensä ei peittänyt kasvojen rusketusta, jonka hän oli saanut harhaillessaan viikkokausia tuntureilla; hänen paitansa oli rinnasta auki ja paljasti tuulen ja auringon  tummaksi ahavoittaman kaulan; hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät ja tutkivat, ja hän tarkasteli eteensä avautuvaa näköalaa iloisen innokkaana niinkuin  metsästäjä ja seikkailija ainakin."

Langdon ja Bruce ovat siis metsästysretkellä Kanadan erämaassa ja vuorilaaksoissa, kun he päätyvät harmaakarhu Tyrin reviirille. Miehet eivät ole milloinkaan nähneet yhtä suurta karhua. Langdon päättää  saada sen saaliikseen, ja se olisi viimeinen hänen ampumansa karhu. 

Paitsi upeaa ja kaunista luontokuvausta tässä on myös raakaa kuvausta karhun villieläinluonnosta. Toisaalta vastapainona on herkkyyttä ja koskettavuutta. Erityisen koskettava on kuvaus, kuinka Bruce ampuu vuodenikäisen karhunpoikasen metsästyskoirien ruoaksi ja heittää sen puun alle, jossa on myös vangiksi saatu mustakarhunpoikanen Muskwa. Muskwa ei ymmärrä, että vielä lämmin karhuvainaa on kuollut ja käpertyy entisen leikkitoverinsa viereen käpälä kaulakkain. kun miehet näkevät tilanteen, he muuttuvat hiljaisiksi ja hautaavat kuolleen karhunpoikasen Muskwan nukkuessa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Lukemistani Curwoodin teoksista ehdottomasti kärkiaineistoa. Minään luonnontieteellisenä faktateoksena tätä ei voi pitää, mutta uskoisin, että kirjailija on kuitenkin tiennyt, mistä kirjoittaa ja kuvatessaan karhun käyttäytymiseen liittyviä tekijöitä. En silti haluaisi joutua vastakkain karhun kanssa. Eri karhulajien eroavaisuuksista haluaisin kuitenkin tietää enemmän.


Metafora: "Laakso oli kuin suuri, tyytyväinen kissa, ja tuulen hyväilevään huminaan sekoittuivat äänet olivat kuin unisen kissan kehräämistä."

Kiehtova villileipä-resepti:

"Hän aukaisi yhden raskaista jauhosäkeistä; kaivoi molemmin käsin kolon jauhoihin, otti puolituoppia (sic) vettä ja puoli kuppia kariburasvaa teelusikallisen leivinpulveria ja hyppysellisen suolaa sekoitti nämä ja teki taikinan; Ja viiden minuutin perästä oli leipäteelmys paistinpannussa ja puolen tunnin perästä oli liha paistettu, perunat keitetty ja leipä kullanruskeata."


Outoja ovat: Röyhelörotta, kopaiwa-puu.

---

Kirjan kannet auki kohta 12: Lue kirja, jonka kansissa on villieläimiä

14 maaliskuuta 2021

R.D.Blackmore: Rosvolaakson tytär!


R.D.Blackmore

Rosvolaakson tytär

Alkuperäisteos: Lorna Doone

Suomentanut Kai Kaila

2.  painos

WSOY, 1954

Kansikuva: Ami Hauhio




"Jos ketä huvittaa lukea koruttomasti kerrottua vaatimatonta tarinaa, niin minä John Ridd, Oaren seurakkunnan jäsen Somersetin kreivikunnasta, vapaa talonpoika ja kirkonisäntä, olen kokenut ja ollut osallisena erinäisissä näillä tienoin saattuneissa tapauksissa jotka tässä tahdon esittää aikajärjestyksessä, jos Jumala suo minulle elonpäiviä eikä muistini tee tenää."

Näin alkaa tämä 1600-luvun Englantiin sijittuva tarina, jonka kertoja on väkivahva John Ridd. Tosin häntä kutsutaan välillä Jackiksi ja välillä Janiksi. Tarina alkaa Tivertonista, englantilaisesta poikakoulusta, sisäoppilaitoksesta, jossa nuori Ridd on ollut opiskelemassa.Iältään hän on kahdentoista. Häntä tulee hakemaan kotiin John Fry niminen Riddien apumies joka on hieman välttelevä sanoissaan, mutta piankin pojalle selviää, että hänen isänsä on kuollut. Pojan koulunkäynti jää siihen ja hän kasvaa vastuuseen äidistään ja sisaristaan Anniesta ja Lizziestä.

Riddin isä on kuollut Doonen rosvojoukon hyökkäyksessä. Doonet asuvat Riddien lähellä olevassa laaksossa, josta käsin he tekevät ryöstöretkiä ja pitävät seutua kauhun vallassa. John Ridd tekee retken laaksoon ja tutustuu pieneen tyttöön, joka sanoo nimekseen Lorna Doone. 


Lapset ystävystyvät ja John käy aika ajoin salaa tapaamassa Lornaa. Ystävyys vaihtuu rakkaudeksi.

Tarinassa ei ole paljonkaan varsinaista dialogia. Johnin kerronta on yksivakaista ja hitaasti  etenevää. Sanoisin että jopa jankkaavaa. Eikö tässä nyt voisi pistää vähän vauhtia. John kertoo tarinaa täysin omasta näkökulmastaan. 

Takakansitekstin arviossa sanotaan, että teos "on kieltämättä hauskimpia kirjoja mitä yleensä on olemassa." Itse en ole tämän arvion sanojan kanssa samaa mieltä. Tämä ei ole hauska kirja. Ei ollenkaan. Maininta huumorista on kyseenalaista tai ainakin riippuuu vahvasti siitä, mitä huumorilla yleensä tarkoittaa. Kerronnassa on kieltämättä elementtejä, jotka tuovat tarinaan erinäistä ulottuvuutta. Ensinnäkin John on hirveä kerskuri ja tämä ei tee hänestä oikein luotettavaa kertojaa. Samoin hän välillä kuvaa itseään rehelliseksi ja rauhaa rakastavaksi, ja kohta äkkipikaiseksi. Kertoja-John ei tykkää tappeluista, mutta joutuu niihin vuosien myötä. Tarinassa on paikka paikoin hyperbolismia ja eräänlaista ironiaa tai satiirisuutta. Mutta ei, tämä ei ole huvittava ja vitsikäs teos. Tässä on liian paljon makaaberia ainesta.


Enemmänkin tämä on ankara ja traaginen tarina, jossa viha ja rakkaus lyövät korkealle. Ja vaikka tarinalla on suht onnellinen loppu niin viha ja väkivalta korostuu enemmän kuin rakkaus. Ehkä minä olen liian tosikkomainen, en tiedä. Onhan tämä seikkailukirja ja historiallinen romaani. Erityisesti minua kiinnostikin 1600-luvun englanti ja historiallisuus. Tarina alkaa vuodesta 1673 ja päättyy kymmenkunta vuotta myöhemmin. Tarinassa mainitaan englannin kuningas Kaarle ja hänen jälkeensä tuleva katolisuutta edustava kuningas Jaakko. Mammouthin kapina tuo tarinaan rajun käänteen. Näistä minun täytyi vähän etsiä lisätietoa ollakseni vähän enemmän selvillä todellisuudesta, sillä nuo katolisuuden ja protestanttisuuden vai pitäisikö sanoa anglikaanisuuden ajat vähän mietityttivät. 

Tarinan alkupuoli oli seesteisempi kuin loppupuoli, jossa oli ihan viime metreillä saippuaoopperamaisia piirteitä. Vaikka huokaisinkin helpotuksesta en ollut onnellinen ja tyytyväinen saaatuani kirjan luettua. Kaiken kaikkiaankin tamä teos tuotti pienoisen pettymyksen. Tämä ei todellakaan ollut minun juttuni.

Kuinka erottaa totuus valheesta:

"Vanhuksen tukka näytti siinä kuunvalossa niin hopeanhohtoiselta ja hänen ilmeensä niin ylevältä, että luultavasti olisin uskonut hänen sanojaan,ellei hänen rintansa olisi painunut sisäänpäin. Olin näet havainnut, että kun rehellinen mies joutuu suurten ja jalojen tunteiden valtaan, hänen rintansa pullistuu ja laajenee  ikään kuin sydän siinä sisällä paisuisi. Tämä kunnon vanha herrasmies sitä vastoin oli useita kertoja vetänyt rintaansa sisäänpäin kuin se olisi sisältänyt jotakin tuntuvampaakin kuin pelkkiä tunteita."

Hieman kauneutta rumuuden  keskelle:

"Pikku hunajankerääjät ahersivat parhaillaan ajuruohon parissa. Ruusut olivat siis myöskin kukassa, samoin kuusama ja tarhaneilikka. Seinä vieressä kasvavat kirsikkapensaat peittyivät juuri punaiseen kukkamereen ja vehnänkorret huojuivat hennon vihreinä ja runsasta kukoistusta lupaavina."

---

Edit: Laitoin tämän kirjan ensin toiseen kohtaan, mutta vaihdoin hieman paremmin soveltuvaan, eli

Porin lukuhaaste kohta 25: Kirjan nimessä on henkilön nimi. Tämän teoksen alkuperäinen nimi on Lorna Doone.