Marie Hamsun: Tunturilaakson lapset talvipuuhissa!

Marie Hamsun
Tunturilaakson lapset talvipuuhissa
WSOY, 1947
158 + 1 s.
Alkuteos: Bygneborn om Vinteren
Suomentanut Leena Karro

Vihdoin ja viimein tuli uusi opettajatar. Hän oi paksu, punainen naishenkilö, jolla oli musta parran alku, paksut kulmakarvat ja valkeat verenhimoiset hampaat, joilla hän tosin hymyili tällä hetkellä. Lapsia värisytti, hän näytti vaaralliselta. Nopein ja päättäväisin askelin hän astui opettajanpöytää kohti. Silloin kuului korviavihlova huuto etummaisesta pulpetista, ja pikku Martta katosi sen alle. - Voi -- Voi, sehän oli se keväinen vieras nainen. Martta oli tuntenut hänet silmänräpäyksessä. Hirveä, an kara nainen, joka oli yllättänyt hänet ja Ingeridin, kun olivat intiaanivaimoja ja asuivat lehtimajassa ja olivat melkein alasti! Ja Martta oli joutunut niin pois suunniltaan, että oli nimittänyt naista pahimmalla sanalla minkä sattui kiireessä keksimään ja käskenyt hänen mennä tiehensä. Ja nyt hän olikin opettajatar.

Langerudin lapset Ola, Einar, Ingerid ja Martta jatkavat lapsenelämäänsä Norjan tunturilaaksossa. Mukana  seikkailuissa ja ajatuksissa on myös naapurin Jacob, joka ei osaa sanoa ärrää, vaan sanoo kiusaajalleen "älä hälnää" ja pikkusiskonsa Anna. Joulun tullen myös heidän serkkunsa Henry, joka, niin kaupunkilainen kuin onkin, ihastuu sydänjuuria myöten Langerudin vuoheen Mustavekkuliin. Talven mittaan koetaan niin iloa kuin surua, Olan sydän sykkii orpotyttö Ingerille, jonka äiti on kuollut jouluaattona ja joka on ilkeän naisen piikana puhumattkaan muista kyläläisistä, joilla jokaisella on tärkeä rooli yhteisössä.

Hamsunin teksti on raikasta ja huumorilla höystettyä. Dialogia ja kerrontaa on tasapainoisesti. Mitään varsinaista juonikuviota ei tarinassa ole, vaan luvut muodostuvat pienistä tapahtumista talven mittaan, jotka kyllä ovat hyvin liitoksissa toisiinsa. Tyylillisesti kerronta on arkista elämänläheistä kerrontaa tässä ja nyt, poikkeuksena kuitenkin pikku-Martan näkemä uni (uneksi sitä kai täytyy ajatella) sekä Tuohilassen tarina, jonka hän kertoo Einarin syntymäpäiväjuhlassa. 

Tunturilaakson lapset ei ollut todellakaan mikä tahansa lastenkirja menneiltä ajoilta, vaan todella hauska ja virkistävä lukukokemus. Lasten elämään kuuluu niin hauskoja sattumuksia kuin traagisiakin hetkiä. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi myös nykyajan lapsille.

...

Kirjallinen retki pohjoismaisessa kirjallisuudessa: Norja

EDIT: Maalaismaisemia haasteeseen tämä sopii myös hyvin, sillä maaseudun elämää tässä kuvataan koululaiselämän ohella. Erään jännittävimmistä hetkistä lapset kokevatkin nuoren sonnivasikan kanssa. Sitä lukiessa oli omatkin niskakarvat aika päheinä.

Martha Sandwall-Bergström: Lastenkodin tyttö!

 

Martha Sandwall-Bergstöm
Lastenkodin tyttö
Kuvittanut Eva Stålsjö
Otava, 1987
Alkuteos: Kulla-Gulla på barnhemmet
Suomentanut Jukka Kemppinen

Alkulause:
Eräänä yönä kauan aikaa sitten haaksirikkoutui tuntematon alus Ruotsin rannikon edustalla. 

Päätöslause:
Tapaisivatko he enää koskaan?

Kullan Gulla, pieni orpolapsi, joka kulkeutui Höjen kartanoon ja löysi omaisensa ja onnensa on tässä kuvakirjassa vasta pieni orpolapsi, joka ei tiedä tulevaisuudesta. Hän kasvaa lastenkodissa ystävänsä Lotan kassa, kunnes 7-vuotiaana heidät myydään huutolaisiksi, jotta lastenkotiin saataisiin tilaa uusille orvoille.

Eva Stålsjön herkästi kuvittama kuvakirja on nopeasti luettu.Sitä vastoin Eva Stålsjön herkkään kuvitukseen voi syventyä pitemmäksi ajaksi.

Tämä kuvateos on ilmestynyt jälkijättöisesti Gulla-sarjan menestyksen myötä. Vaikka kirja antaakin jonkinlaisen kuvan ajan oloista ja lastenkotioloista, ei kirjan teksti ole niin vaikuttavaa kuin alkuperäisessä sarjassa. Itselleni tulee ajatus, että kirjailija olisi voinut kirjoittaa napakammin jos ajatuksissa ei olisi koko ajan ollut se, miten saa tarinan lomittumaan alkuperäiseen tarinaan, sillä nyt minua juuri häiritsee tämä tieto tulevasta, tarkoitan siis, että olisi ollut luonnikkaampaa, jos tarinaa olisi kirjoitettu ikään kuin ei tiedettäisi mitään tulevasta ja se mitä tiedettiin olisi lomitettu myös ikään kuin siitä ei olisi tiedetty mitään. Hmm. Olipa vaikeaselkoisesti sanottu. 

Viehättävä kuvakirja tämä kuitenkin on.

Kuvitus: Eva Stålsjö

Jeanna Oterdahl: Tunturin tyttö!

Jeanna Oterdahl
Tunturin tyttö
(Helga Wilhelmina)
WSOY, 1936
183 s,

- Oikeus  on oleva oikeus, ja työmies on palkkansa ansainnut, sanoi Johanna, ja jos toinen ei ollut siinä asiassa samaa mieltä kuin hän, iski hän silmänsä  miekkoseen niin, että sydän meni sukanterään.

Johanna on riuska ja ripeä, aikaansaapa ja toimelias nainen, suutari Jaakko Svenssonin puoliso. Suutari Jaakko sitä vastoin oli mietteliäs, hiljainen, kirjoihin tykästynyt mies. Aviopari oli ollut naimisissa pitkän aikaa, mutta lasta ei heillä ollut. Sitten Suutari näkee lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään kotia kolmelle lapselle. Jaakko ja Johanna lähtevät slummisisarten luokse havaitakseen, että jäljellä oli 3-vuotias tyttölapsi (kaksi poikaa olivat menneet ensiksi). No, tyttöpieni juoksee suoraan suutari Jaakon jalkoihin kiinni ja sillä on asia selvä. Tytöstä, Helga Wilhelmiinasta tulee Svenssonien ottolapsi ja suutari Jaakon alituinen seuralainen, harras kuuntelija Jaakon tarinoidessa.

Helga Wilhelmiina kasvaa ja näköala laajenee kodista kirkonmäelle. Samalla pienen tytön sisimmässä herää ajatus: Miksi ei äiti rakasta häntä?

Äiti, Johanna ei koskaan kutsu Helgaa nimeltä, aina vain tytöksi. Kuluu vuosia, Helga Wilhelmiina kasvaa, menee kouluun ja sitten tapahtuu yllättäviä. Svenssonit saavatkin pojan. Oi, kuinka Helga on iloissaan pikkuveljestään, vaan kuinka käy. Äiti Johanna ei anna Helgan lainkaan hyväillä poikaa, ei hoitaa tätä ja äkkiä Helga tajuaa, että hänelle ei ole paikkaa kodissa. Hän menee palvelijaksi toiselle puolen veden. 

Äiti Johannan ei siis alun lainausta siteeratakseni ollut kovin oikeudenmukainen pientä tyttöä kohtaan ja Helga Wilhelmiinan sydän oli mennyt tässä suhteessa sukanvarteen.

Tunturin tyttö on mielenkiintoinen lapsen kasvutarina kolmivuotiaasta naperosta 14-vuotiaaksi nuoreksi. Kerronta tuo mieleeni suomalaisista kirjailijoista Helli Kaikkosen tai Hilja Haahden. Tarina on sävyltään ja arvoiltaan vahvasti kristillinen, olematta kuitenkaan saarnaava. Ajankuva sijoittuu ehkä jonnekin ensimmäisen maailmansodan kynnykselle, sillä tarinassa mainitaan Titanicin haaksirikko (1912). Miljöö on ruotsalainen maaseutuyhteisö jossain Bohuslänin seutuvilla. Tosin se, oliko tämä Ruotsiin vai Norjaan sijoittuva oli minulle epäselvä, ennen kuin se suoraan ilmaistiin, että ruotsissa ollaan. Tuntureista puhuttaessaa minulle tulee aina mieleen ensiksi Norja, mistä lie johtunee, onhan niitä tuntureita muitakin.

Vaikka kirjassa kuvataankin asioita lähinnä pienen tytön näkökulmasta ja tätä näin ollen voisi sanoa myös tyttökirjaksi, en kuitenkaan luokittele tätä varsinaiseksi tyttökirjaksi. Kyseessä on kuitenkin enempi aikuisille tai sanoisinko varttuneiden kirja, joka kyllä sopii hyvin lapsenkin luettavaksi. Tarinassa on paljon psykologista jännitettä ja syvyyttä. Herkällä tavalla se piirtää kuvan siitä, miten ihmisten väliset suhteet voivat mennä solmuun tai solmu aueta. 

Helga Wilhelmiinan ja Johanna välinen  solmu aukeaa sekin, kun paikkakunnalla syttyy tulirokkoepidemia. Johannakin joutuu kovan paikan eteen ja puntaroimaan omien vaakakuppiensa tasapainoa.

Hyvä vanhanajan tarina, jonka viehättävyyttä lisää ihana Rudolf Koivun kansikuva. Oterdahl on kirjoittanut myös muita kirjoja, johin mielelläni tutustuisin. Sen verran hyvä ja mielenkiintoinen  tämä teos oli.

...

Aloin lukea tätä kirjaa Norjaan sijoittuvana teoksena, mutta se siis sijoittuukin Ruotsiin ja kirjailijakin on ruotsalainen, joten en saakaan tästä Norja-pinnaa Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Tällä kuitenkin mukana Maalaismaisemia-haasteessa, johon tämä sopinee hyvin (ja kyllähän tämä sopii tuohon pohjoismaita-haasteeseenkin).

Gretha Stevns: Susy ja mustalaistyttö!

Gretha Stevs
Susy ja mustalaistyttö
Tammi, 1951
125 + 1 s.
Alkuteos: Susy og zigennerpigen
Suomentanut: Inkeri Hämäläinen
Kuvittanut  Maija Karma


Susy on punatukkainen metsänvartijan tytär. Hänen parhaat ystävänsä ovat Vibeke ja Solveig, joiden kanssa hän innostuu partiotoiminnasta.Ennen tätä hän kuitenkin ehtii ratsastusretkellään pelastamaan Hiidenmetsän suosta sinne uponneen tyttölapsen, joka hätäisesti kiitettyään häviää kauhealla vauhdilla puiden lomaan.

Kaikenlaista ehtii tapahtumaan tässä ihan kivassa tyttökirjassa, jonka miljöö on hieman hakusalla. Kirjassa puhutaan Hiidenmetsästä ja metsänvartijasta, on Linna ja siellä asuva Kreivi puolisoineen ja Vibeke-tyttären kanssa. Ilmeisesti kuitenkin eletään jossain tanskalaisessa maaseutuyhteisössä joskus satakuntytäa vuotta sitten, koska tarinan edetessä puhutaan pellavan loukuttamisesta. Tästä toimesta ei nykyjan lapset ja paljon aikuisetkaan taida enää tietää paljoakaan. 

Kirjan tapahtumista mainittakoon, että Susy on vallaton tuuliviiri, joka ei aina ajattele nenäänsä pitemmälle. Hän on muun muassa vähällä hukuttaa ystävänsä uimareissulla ja vain toisen toverin nopea toiminta pelastaa tilanteen. Samoin Susy hukkaa rahaa sisältävän kirjekuoren, josta isänsä on niin vihainen, että käskee tyttöjä purkamaan rakantemansa rantamajan ja ennen ei ole tulemista kotiin, ennen kuin rahat on löytyneet. Lisäksi kirjassa syttyy tulipalo, jonka sytyttämisestä tyttöjä syytetään. 

Kaikenlaista siis sattuu ja tapahtuu.

Kerron sinulle asian, niinkuin asia on, Solveig! Kysyin eilen isältäni, saisinko ruveta partiolaiseksi, mutta valitettavasti hän kielsi. Partioliike ei ole tyttöjä varten, hän sanoi, ikäänkuin ei partiotyttöjä olisi vaikka kuinka paljon. Mutta isän kielto on kuitenkin kielto, eikä sen suhteen ole muuta tehtävissä kuin yrittää saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että partiotytöksi rythymiseen saattaa olla olemassa päteviä syitä.

Susyn isä tuntuu siis aika vanhakantaiselta. Että siis partiotoiminta ei olisi tyttöjen hommaa. No, tarinan edetessä isän asenne ehtii muuttua niin suuntaan kuin toiseen.

Hetkistä myöhemmin hän istui Pellen selässä ja kiiti metsän halki. Hän vihelteli hilpeästi ja kaarsi m,aantielle kohti kylää. Pellen kaviot kopisivat kuin kalikat vasten maantien kovaa asfalttia , joka siellä täällä alkoi pehmetä auringossa.

Mitä ihmettä? kysyn minä. Sulaako asfaltti ja oliko yleensä 1900-luvun taitteessa tai alkupuolella Tanskan maaseudulla asfaltoituja teitä? Minusta asfaltti ei todellakaan sula. Kenties tässä pitäisi puhua sorasta, mutta ei sorakaan sula. Tämä lause on siis vaatisi vähän tarkempaa analyysia  alkuperäisteosta vasten, mitä kirjailija on tarkoittanut? Tällaisena lause ei kuitenkaan kuvaa todellisuutta. Maa saattoi pehmetä auringossa, mutta kun oli kesä, ei kyse voinut olla roudastakaan. 

Sadunomaisen kuvauksellinen lause:

Suoeukko keitteli tänä yönä ahkerasti usvaansa.

Pidin tästä kirjasta sen vanhanaikaisen viehättävyyden ja tyttöenergian takia. En kuitenkaan pitänyt siitä tavasta, jolla tässä kirjassa kuvattiin mustalaiselämää. Se oli mielestäni liian yleistävää. Säätyerot tulivat aika selvästi esille, vaikka hyväsydäminen Susy toimittikin niin, että orpo Tanya pääsi kunnon oloihin.

Susy-sarja on ilmestynyt uusintapainoksina joskus 1980-luvun tietämissä. Minua kuitenkin viehättää nämä vanhat painokset, ei vähiten Maija Karman viehättävän kuvituksen  ansiosta.

Tällä mukana kirjallisella retkellä Kirjallisella retkellä ohjoismaissa. (Tanska)

Gunvor Fossum: Pieni eläinlääkäri!

Gunvor Fossum
Pieni eläinlääkäri
WSOY;  1948
Alkuteos ?
Suomentanut Nelma Sibelius
184 + 1 s.

Kaniskuvitus: Maija Karma

Pieni  eläinlääkäri kertoo Karin-nimisen tytön elämästä Norjan maaseudulla. Karinin paras ystävä on Anne, joka on saanut lempinimen  Suulas, koska on - niin, tyttö, jolta sanat ei mene solmuun.

Molemmat tytöt olivat aina valmiit auttamaan kaikkia eläimiä. Karin oli tunnettu koko paikkakunnalla. Tämä johtui siitä, että hän oli eläinlääkärin tytär. Pienestä pitäen hän oli seurannut isäänsä tämän sairaskäynneillä eläinten luona. Aina, niin talvella kuin kesälläkin hänen nähtiin istuvan isänsä rinnalla, kun tämä ajaa  rämisteli pitkin teitä vanhalla Fordillaan. Tosin ei  tytöstä pakkassäillä suuriakaan näkynyt, sillä hän oli huolellisesti kääritty päällystakkaihin ja villahuiveihin, että vain pieni nenän nipukka pisti niistä esiin. Mutta kesäisin loistivat jo matkan päästä hänen keltaiset, tuulessa hulmuavat hiuksensa, ja hänen pirteät, siniset silmänsä, jotka innokkaasti tähyilivät ympärilleen ikäänkuin haluten kiinnittää itseensä kaikki huomiota ansaitsevat seikat. Hänen suunsa oli harvoin kiinni. Hän kyseli kyselemistään. Kaikenlaiset asiat kiinnostivat häntä. Mieluiten hän kuitenkin halusi puhella eläimistä ja kuulla kaiken,, mikä niitä koski.

Pieni eläinlääkäri on lämminhenkinen kirja lasten touhuista ja pienistä ristiriidoistakin. Kun paikkakunnan kartano myydään ja sinne muuttaa perhe, jolla on kaksi lasta, syntyy ensimmäinen ristiriita Karinin ja Annen välillä. Tytöt ovat olleet ystäviä siitä alkaen, kun he aloittivat koulunkäynnin yhdessä, mutta nyt tuo herraskartanon Fransiska tulee ja Karin ystyvystyykin hänen kanssaan. Ensin on Karin vierastanut Fransiskaa, mutta kun Fransiskan koira Pan häviää niin Frarnsiska pyytää Karinin apuun etsimään koiraa. Anne ei halua olla Karinin pyynnöistä huolimatta Fransiskan kanssa tekemisissä, syynä eräs näyttelemisestä kiinnostuneen Fransiskan parveke-esitys, jossa Anne jäi sanomissaan ymmärrystä vaille.

Anne on kuitenkin se, joka lopulta Fransiskan koiran löytää ja lopulta tyttökolmikko on yhteen ääneen perustumassa eläinsuojeluyhdistystä.

Olen lukenut tämän joskus muinoin, mutta yllätyin, kuinka paljon tässä oli muutakin kuin eläintensuojelua. Rikkaiden ja köyhien välinen ero näkyy samoin kuin maaseudun ja kaupunkilaisuudenkin. Karinista Fransiskakin voisi jättää nuo filmitähtihömpötykset ja mennä vaikka navettaan, seikka, joka sitten tapahtuukin, vaikka ei Fransiska täysin pääse irti intohimoistaan. Oslosta tulee myös Alf, jonka äiti on joutunut keuhkotautiparantolaan. Maaseudun parantava vaikutus näkyy erityisesti siinä, kuinka Alf pyöristyy ja voimistuu.

Ihan kiva kirja, jossa tosin oli muutama loogisuusvirhe tarinankerronnassa. Karinin ikää ei mainita, mutta tarinan edetessä kerrotaan, että Fransiska on samanikäinen kuin hän. Sitten Fransiskasta mainitaan, että hän viidentoista. Seikka, mikä saa miettimään, sillä tytöistä puhutaan koko ajan lapsina ja minusta viisitoistavuotias ei enää ole varsinainen lapsi vaan nuori. Sitten kirjan lopussa sanotaan, että Karin on seitsemännellä luokalla. Kun ajattelen, minkä ikäinen itse olin seitsemännellä luokalla, niin Minusta Karin oli siinä kolmentoista, korkeintaan neljäntoista ja kun lukee tyttöjen miettimisiäkin, niin ei niitä oikein nuoren neidin pähkäilyiksi osaa ajatella. Toinen seikka on Fransiskan näytelmä, jonka henkilöt ja niiden näyttelijät menevät ristiin. Kirjassa mainitaan, että Fransiskan veli Filip on lupautunut esittämään hänen veljeään, mutta ei millään muotoa suostu esittämään sulhasta. Sulhasen rooliin on pyydetty kauppiaan Nilsiä, joka on pitkä ja tumma. Sitten kuitenkin kun näytelmä esitetään, niin yllätys yllätys - Filip onkin sulhasen roolissa ja Nils veljen roolissa. Sinänsä Nils tässä roolissa vetäisee pinnat kotiin kirjan huumoritarjonnassa. Tarinan loogisuus siinä kuitenkin kärsii, kun ei selitetä, miksi roolijako onkin kääntynyt noin päin.

---

Tällä kirjalla mukana Maalaismaisemia-haasteessa sekä  retkeilemässä Pohjoismaisen kirjallisuuden merkeissä.

Enid Blyton: Adventure stories!

Enid Blyton
Adventure stories
- Mischief at St.Rollos
- The Children of Kidilin
William Collins Sons and go, Ltd, London
1973
188 s.

Enid Blytonin Viisikko-kirjojen vankkumattomana ystävänä oli mielenkiintoista löytää häneltä hieman toisenlaistakin kirjallisuutta ja mielenkiintoista oli myös lukea hänen tekstiään alkuperäiskielellä.

Nettiantikvariaattilöytö Adventure stories sisältää kaksi erillistä tarinaa: Mishief at St.Rollos ja The The Children of Kidilin. Kertomukset ovat hyvin erilaiset miljööltään, mutta jotain yhteistäkin niissä on. Molemmissa päähenkilöinä on lapset ja jossain määrin molempia tarinoita yhdistää myös lasten väliset kahnaukset ja ystävystymiseen liittyvät seikat.

Mishief at St.Rollos sijoittuu koulumaailmaan. Sisarukset Mike ja Janet laitetaan St.Rollo-nimiseen sisäoppilaitokseen, joka on tarkoitettu sekä tytöille että pojille. Junamatkalla St.Rolloon lapset tutustuvat Tom-nimiseen poikaan, jolla on tapana tehdä kaikenlaisia kepposia koulutunneilla. Mike ja Janet ihailevat Tomia ja ovat pian aivan tämän lumoissa. Koulussa on myös Hugh-niminen poika, jota syrjeksitään. Syynä hänen ja Tomin välinen  kahnaus joka on saanut alkunsa siitä, kun Huhg oli vilpistellyt kokeissa ja jäänyt siitä kiinni. Hugh syyttää Tomia ilmiannosta ja Tom sanoo, että opettaja kyllä huomasi vilpistelyn itse eikä hän ole mitään kannellut. Koska Tom on luokan johtahahmo seuraavat muut lapset hänen esimerkkiään ja Huhg jätetään syrjään.

Kun Mike ja Janet sitten tulevat kouluun ja suunnitellaan Miken keskiyön aikaan pidettävää syntymäpäiväjuhlaa (salassa opettajilta tietysti) Mike ajattelee ensin pyytää myös Hughin mukaan, koska eihän tätä voi jättää syrjään, jos muut makuusalin pojat kutsutaan mukaa, mutta eräällä tunnilla sattuneen selkkauksen vuoksi Hugh jätetään syrjään. Päätös jolla on kauaskantoiset seuraukset. Lopulta Hugh karkaa koulusta ja päättää palata kotiin, koska  "hänellä ei ole tarpeeksi järkeä opiskeluun". Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti ja Tom, Hugh ja lapsijoukko selvittävät välinsä opettajien ihmeeksi. 

Tarina oli ihan mukiinmenevä kertomus siitä, miten vahingollista jonkun syrjiminen voi olla. Tarinassa ilmeni myös joitain englantilaiseen elämään liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi se, kuinka tiukka kuri oli esimerkiksi eväiden syömisen ajankohdalla ja se, kuinka monta shillinkiä puntaa mahtuu. Englantilaisen rahayksikön järjestelmän ihmeellisyys on seikka, jota olen kummastellut ja varmaan kummastelen vieläkin.

The Children of Kidilin sijoittuu sota-aikaan. Skotlantilaiset sisarukset Sandy ja Jeanie saavat kotiinsa kaksi serkkua Tomin ja Sheilan, jotka evakuoidaan Lontoon pommituksista turvaan Skotlantiin. Serkusten välille syntyy ensimmäinen kahnaus, kun Lontoolaisserkkujen koira Paddy ja skotlantilaissisarusten koira Mack eivät tule toimeen. Sandy sanoo Tomille, että kylläpä koirasi on epäkohtelias ja samoin Tom sanoo Sandylle. Sandy ja Jeanie ovat tottuneita kiipeilijöitä, mutta Tom ja Sheila kaupunkilaisina eivät. Perinteinen maaseutu vastaan kaupunkilaisuus -asetelma siis.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun lapset eräällä picnic-retkellään menevät sadetta pakoon vanhaan paimenenmajaan, missä tapaavat kaksi vihaista miestä. Sandy löytää myös takahuoneesta salaperäisiä kojeita. Mitä ne oikein mahtavat olla?

The Children of Kidilin oli enempi Viisikko-hengessä kirjoitettu kuin St.Rollo-tarina.  Serkukset selvittävät lopulta salaperäisten miesten ja kojeen salaisuuden ja siinä sivussa pojat  seikkailevat myös maanalaisissa luolissa. Omaa kiinnostustani lisäsi myös se, että tarinassa sivuttiin skotlantilaista kulttuuria. Mikä minulle oli yllätys oli se, että Sandy ei ollutkaan tytönnimi niin kuin se omissa korvissani kuulosti, vaan ainakin tarinassa Sandy oli poika.

Lasten ikää ei kummassakaan tarinassa mainittu. St.Rollo-tarinassa lapset olivat kuitenkin toisella luokalla (jos ymmärsin oikein). Tarinat on ehkä suunnattu hitusen nuoremmille kuin Viisikot, Ei sillä, ei näissä kovin suurta eroa ole. 

Kellonajan määrittelyn vaikeudesta:

Mr. Wills, sir, my watch says five-and-twenty-to-one? Said Tom, holding out his watch, with an innocent look on his face. Isn't it five-and twenty-to-one?.  

(Mischief at St.Rollo)

Sellainen termi kuin half past twelve on ihan yksinkertainen tajuta, mutta mitä ihmettä on five-and-twenty-to-one? Yksittäin ymmärrän jokaisen sanan, mutta yhdessä en saa niistä järkevää kuvaa ellei se tarkoita sitten kahtakymmentäviittä vaille yhtä, mutta miksi se on sitten noin nurinperin sanottu? Hmm.

Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti!

 

Agneta Rahikainen

Edith - Runoilijan elämä ja myytti

Schildts & Söderströms, 2014

463 s.

Kohtaamisia
Edith Södergran
Helene Schjerfbeck
Toimittanut Karri Kokko
WSOY, 1994

Agneta Rahikaisen teos Edith - Runoilijan elämä ja myytti on paksu kuin tiiliskivi. Sitä oli vaikea pitää käsissään, kun illalla ennen nukkumaanmenoa sitä luin.  Enemmän kuin Edithin elämänkerta Rahikaisen teos on tutkielma Edithin runoista ja hänen arvostelijoistaan, arvostajistaan, Edithistä itsestään on vaikea päästä jyvälle. Kuka hän oli? Millainen persoona?

Edith ei jättänyt jälkeensä suurta määrää tietoa. Hän jäi salaperäiseksi, hieman mysteeriksi niin kuin runonsakin. Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892 Venäjällä, Pietarissa ja kuoli Juhannuksena 24.6.1923 Raivolassa, Karjalan kannaksella. Hänen vanhempansa olivat suomenruotsalaisia, Edith kävi Pietarissa saksankielistä koulua, mutta ei valmistunut koskaan, maailmansota, Venäjän vallankumous tulivat väliin. Edith sairastui 16-vuotiaana tuberkuloosiin ja kuoli vain hieman yli kolmikymppisenä. Teoksessaan Edith - Runoilijan elämä ja myytti Agneta Rahikainen pohdiskelee, onko myytti nuorena kuolleesta Edithistä oikea, onko oikein määritellä häntä sairauden ja kuoleman mysteeriä vasten?  Agneta on matkallaan Södergranin maailmaan löytänyt elämäniloisen, huumorintajuisen, itseironisen ja epäsovinnaisen naisen, joka oli tottunut matkailija, sosiaalinen, iloinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas. 

Kyllä, varmasti Edith oli sitäkin, mutta minä löysin Edithistä myös  varhaiskypsän unelmoivan lapsen ja yksinäisen, rakkautta janoavan ja kaipaavan lahjakkaan naisen, joka L.M.Montgomeryn Pienen runotytön lailla halusi kiivetä korkealle ja jättää jälkeensä jotain merkittävää. Tämä verrannollisuus Pieneen runotyttö Emiliaan tulee mieleeni Edithin runossa Chimborazolle:

Ensin tahdon nousta Chimborazzolle

omassa maassa

ja seisoa siellä hengähtämättä

voitonseppelin.

Sitten tahdon nousta maineen vuorelle ---

Runotyttö maineen polulla Montgomery kuvaa Emiliaa hyvin samankaltaisin ajatuksin: Entä mitä minä eniten haluan? Kiivetä tunturi.polkua aivan huipulle saakka. ' ja kirjoittaa sen hohtavaan tauluun Naisen vaatimattoman nimen'. 

Emilia oli mielikuvitushahmo, tosin hänessä saattoi olla paljon Montgomeryä itseään. Edith oli verta ja lihaa. Agneta Rahikainen pohtii teoksessaan Edithin mahdollisesti lukemaa kirjallisuutta. Pientä runotyttöä ei Edith ainakaan ole voinut lukea, sillä se ilmestyi ensimmäisen kerran - yllätys yllätys - samana vuonna kuin Edith jätti maallisen majansa. 

Minä olen vieras tässä maassa,

joka on syvällä meren painon alla.

Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein

ja ilma valuu käsieni lomitse.

Minulle sanottiin että olen syntynyt vankeudessa - 

täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.

Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?

Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?

Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,

kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.

Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,

siellä tahdon istua tähystelemässä

kotimaani savupiippujen savuja ---

Edith Södergran: Minä suomentanut  Uuno Kailas

Edith oli lapsena kova kiipeämään. Ylös oli hänen mielensä.Oheisessa runossa näkulma polveilee ylös alas, katse suuntautuu milloin maahan, milloin ylhäälle. Mikä oli Edithin kotimaa? 

Kertovatko Edithin runot hänen elämästään? Ovatko ne runollinen päiväkirja, niin kuin jotkut hänen tutkijansa ovat ajatelleet olevan. Agneta Rahikainen ei ole aivan samaa mieltä. Hänestä runominän ei tarvitse olla Edithin minä. 

Totta. Itsekin runoja kirjoittavana olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että jollain tasolla runot puhuvat aina tekijästään. Mistä runot syntyvät? Eletystä, koetusta, tunteista, toiveista. Siitä, mitä on nhänyt, mitä on kuullut, mitä on merkille pannut. Runo täytyy huutaa julki. Se on sisimmän liekki ja palo.

Edith Södegranilla tämä sisimmän liekki ja palo oli valtava. Ja kuitenkin, mitä me voimme  tietää hänestä?

Olen hyvin kypsä ihminen

mutta kukaan ei tunne minua.

Ystäväni luovat minusta väärän kuvan ...

-Edith Södegran

Kuka voi tuntea toisen mielen? Ehkä hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja sen olennaisen ja siitä etsinnästään ja löydöistään hän ehkä runonsäikeet solmi. Edith jäi osin mysteeriksi aikalaisilleen, mysteeri hän on osin  myös meidän ajallemme, hänen  runojaan lukiessa seisoo äärettömyyden edessä, salaisuuksien verhoa raottamassa. Sen verhon raosta kukin poimii oman totuutensa. 

Agneta Rahikaisen teoksen Edith - Runoilijan elämä ja myytti (lainakirja) lisäksi olen lukenut Karri Kokon toimittaman kokoomateoksen Kohtaamisia (saatu lahjaksi), jossa Edith Södergranin runot kulkevat limittäin Helen Schjerfbeckin maalausten kanssa ja olen tehnyt yllättäviä löytöjä. Edithin runo Muotokuva on jostain tuttu, olen sen kuullut tai lukenut jossain yhteydessä, mutta en ole tiennyt että se on Södergrania. Paradoksinen runo, niin hauras kuin linnunmuna ja kuitenkin toivoa täynnä.

Minun pienet lauluni,

kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,

vaihtoi kevät vesilinnun munaan.

Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.

Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan

ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun

Edith Södegran: Muotokuva, suomennos Uuno Kailas

---

Sydämeni on kauneinta maailmassa.

Se on pyhä.

Kuka ikinä sen näkee,

säteilköön sen loistoa.

Sydämeni on kevyt kuin lintu,

maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.

Uhraan sen sinulle,

tuntematon jumala.

Jumala ylinnä pilvissä -

siipeni kantavat minut sinne -

kaunein jumala,

jonka edessä kaikki on tomua.

Olen palaaava

kimmellys otsani ympärillä -

eikä kukaan ole näkevä muuta

kuin yön ja jumalan.

Edith Södergran: Kaunein Jumala,suomennos Uuno Kailas

---

Agneta Rahikaisen Edith-kirjan on lukenut myös Kirjojen kamarin Katja, jonka mielestä pirstaleinen arvoituksellisuus saattaa lisätä Södergranin kiehtovuutta, sekä Leena Lumi, joka antaa Rahikaisen olla järki ja tieto ollen itse tunne ja harhapolut.

....

Tällä mukana Elämäkertahaasteessa.

Helen Wells: Ursula ylihoitaja ja Ursula lentää!

Helen Wells
Ursula ylihoitaja
Tammi, 1976
139 + 1 s.
Alkuteos: Cherry Ames, Chief Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Helen Wells
Ursula lentää
Tammi, 1976
151 + 1 s,
Alkuteos: Cherry Ames, Flight Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Ursula, nuori sairaanhoitaja jatkaa uraansa ja salaperäisten tapahtumien selvittelyä, ensin ylihoitajana Tyynellä merellä ja sitten lentävänä hoitajana Lontoossa.

Ursula astui huoneeseen ja otti asennon. Kirjoituspöydän ääressä seisoi mies, jolla oli pitkä yläruumis ja lyhyet jalat. Ursulasta hän muistutti ensi hetkestä lähtien haikaraa. Hänen  vieressään seisoi toinen upseeri, ilmeisesti lääkäri, sillä hänellä oli sotilaslääkärien kultainen tunnuslaatta. Adjutantti esitteli Ursulan:

- Eversti Pillsbee, tässä on luutnantti Ames, joka odottaa lisämääräyksiä. Luutnantti Ames, uusi aluepäällikkönne. 

Eversti Pillsbee ryhdistäytyi ja teki kunniaa. Ursula vastasi siihen. Sitten eversti ojensi kätensä. 

- Hyvää päivää, luutnantti Ames. Minua ilahduttaa, että selvisitte tänne hyvissä voimissa, hän sanoi jäykästi.

Ursulan ja eversti Pillsbeen välit eivät kuitenkaan jatku yhtä hyvissä merkeissä. Eversti saa pian Ursulalta ja hänen "tytöiltään" lempinimen Pilleri. Pillsbee pitää Ursulaa aivan liian nuorena ja lisähankausta aiheuttaa Ursulan tapa toimia omaan tapaansa eikä aina niin sääntöjen mukaan. 

Ursula ylihoitaja saa hoitaakseen nuoren haavoittuneen lentäjän ja tapaa siinä samalla kaksoisveljensä Charlien. Haavoittunut lentäjä ei puhu eikä pukahda ensi alkuun, mutta kun toipuminen  sitten edistyy on Ursula tilanteen edessä, jossa hän ei voi muuta, kuin astua eversti Pillsbeen eteen. Tämä ei kuitenkaan kuuntele Ursulan varoituksia vaan aikoo kirjoittaa moitekirjeen Ursulasta ylemmille tahoille. Kirje jää kuitenkin kirjoittamatta kun taivaalta alkaa sataa tulta. Japanilaiset ovat hyökänneet juuri sieltä, mistä heidän ei odotettu hyökkäävän ja josta Ursula aavisteli hyökkäyksen tulevan.

Ursula lentää -kirja jatkaa Ursulan tarinaa Lontoossa, jossa Ursula saa tehtäväkseen lennättää haavoittuneita ensin maan sisällä, sitten myös mantereen sota-alueelta kanaalin yli hoitoon. Lontoossa Ursula myös joutuu pähkäilemään Tohtori Joen antamaa tehtävää. Ursula tutustuu Muriel nimiseen pikkutyttöön ja hänen isoäitiinsä ja saa kuulla, että Murielin isässä Mark Graingerissa on jotain salaperäistä, lieneekö hän vakooja? Murielin äiti on kuollut. Murielista tulee pian Ursulan lentueen maskotti.

Ursulat ovat ihan mukavia luettavia. Tosin näissäkin kirjoissa oli muutama pikkujuttu, joihin kirjoittajana olisi ollut hyvä kiinnittää huomiota. Ursulan hoitaja-ajan kauhistus, tohtori ja eversti Windsor,  on saanut nimen Wylie ja Ursula maailmalla -kirjasta tuttu lääkintämies Bob Smith on saanut Ursula lentää -kirjassa nimen Bunce Smith. Pieniä, mutta harmillisia tekijöitä loogisuuden kannalta.

Ursula lentää kirjassa myös Ursulan suhde Lexiin saa päätöksensä. Lex on löytänyt rakkauden ja Ursula tuntee itsensä hetken ajan tyhjäksi, vaikka eihän heidän välillään ollut sovittu mitään. Ursulahan oli vältellyt kaiken aikaa lupailematta mitään. Hänhän rakasti työtään.  Suruntunteen Lexin menetyksestä vie lopullisesti uusi tuttavuus Wade Cooper, joka on lentokapteenina siinä ambulanssikoneessa, jossa Ursula toimii hoitajana. Waden yritykset romantiikan suhteen Ursula kyllä tuttuun tyyliin lakaisee heti pois arkisen järkevällä kommentilla, vaikka pitkä, hilpeä, auringonpaahtama lentäjä-Wade olikin hänen mielesetään tavattoman mukava mies.  Ursulan vanhoista opiskelijatovereista Ursula lentää -kirjassa on mukana Ann Evans ja Gven Jones ja vaikka Ursula ei anna Wadenkaan suhteen tilaa suuremmalle romantiikalle, niin häihin kuitenkin päästään, kun Ann avioituu kihlattunsa kanssa.

 

Ursula itse loukkaa selkänsä, rasittuu liikaa ja lähetetään kotiin lepäämään kunniamerkki rinnassaan. Kunniamerkin on saanut myös 14½-vuotias Johnny, joka on karannut rintamalle ja jonka Ursula on lennättänyt loukkaantuneena sotatantereelta sairaalaan. Todellisuutta ajatellen, tämä tuntuu hieman uskomattomalta. Ursulat sijoittuvat ajankuvaltaan toisen maailmansodan vuosiin. Jotain aitoa sodan osapuolten välisistä jännitteistä on luettavissa. Ursula lentää -kirjassa minua vavahdutti se, kun pikku Muriel lauloi ystävilleen Ursulalle ja Wadelle isänsä opettamaa saksalaista laulua Rösleinistä ja Ursula ja Wade katsoivat toisiaan kauhistuneina. Natsi-sana esiintyy kirjassa yhden kerran. Sota ei koskenut vain ihmisiä, vaan epäilyksen alle joutui jo viattomista lauluistakin. Sota on rankka juttu. Ursuloissa rankkuus ei lyö kovin suuresti läpi, vaan ne on enempi viihdettä ja seikkailua, mutta jotain kuitenkin sodan julmuudesta voi aistia rivien välistä.

Ursula ylihoitaja ja Ursula lentää -kirjat on lukenut myös Norkku, Nenä kirjassa blogista. Norkku tunnustaa nauttineensa Ursulan sotaseikkailuista ja läytäneensä niistä tummempiakin, särmää tuovia sävyjä. 

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat!

Janina Hescheles
Janinan päiväkirjat -
Teinitytön muistelmat Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä
LIKE, 2015

Saksalaiset tulivat kaupunkiin maanantaina. Äiti lähti sairaalaan huolissaan mummusta ja vaarista ja siitä, että he jäivät yksin kotiin. Maanantai meni, eikä Jadzia Piotrowskaa kuulunut hakemaan minua. Tiistaina, kello puoli viisi aamulla, kun olimme vielä sängyssä, joku koputti. Luulin että e  olisi ollut Jadzia, mutta se olikin iksä. Täti oli lähetttänyt silavaa ja leipää. Isä käski minun pukeutua ja lähdimme katselemaan, mitlä Lviv näytti pommitusten jälkeen. Kaupunkia ei ollut  tuntea entiseksi. Talojen porttien päällä liehui sinikeltiasia lippuja. Kauppojen kaihtimet oli rikottu ja kaupat ryöstetty. Kaduilla ajoi kukin koristeltuja autoja ja moottoripyöriä. Kävelimme pitkin kaupunkia. Batorynkadulla pysähdyimme isän ystävän Adolf Rothfeldin luona. Hän oli Uprav-domin johtaja. Isä ja hän rupesivat riitelemään, sillä isä vaati että hän polttaisi kaikki paperit niin että saksalaisten olisi vaikeampi saada selville, ketkä kaikki omistivat radiovastaanottimen. Riita päättyi siihen, kun Rothfeldin piti mennä hakemaan oma radionsa, ja isä taas lähti rabbi Lewinin luo kahalin kokoukseen. Rothfeld sanoi, että isän ei pitäisi mennä sinne. Isä lähti vieden minut mukanaan, ja Rothfeld taas lähti hakemaan radiotaan jonkun virkailijan kanssa. Kadut olivat täynnä pampuin ja rautaputkin varustautuneita ukrainalaisia, ja jostain kauempaa kuului huutoja. Legionówkakadun kulmassa isä tapasi erään tuttavanaisen ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa, ja Rothfeld jatkoi matkaa. Hetken päästä virkailija, joka oli mennyt yhtä matkaa Rothfeldin kanssa, tuli takaisin, sanoi isälle jotakin saksaksi, ja isä kääntyi ja me lähdimme kävelemään Sykstuskakatua. Näin isän kasvoista, että jotain oli sattunut, ja kysyin mikä mikä oli, mutta hän ei halunnut kertoa. Postin edessä seisoi ihmisä lapiot kädessä, ja ukrainalaiset hakkasivat heitä ja huusivat "Jude! Jude!" Isä kääntyi taas toiseen suuntaan ---

Janina on 12-vuotias juutalaistyttö Puolasta. Hänen kotikaupunkinsa Lviv on aiemmin kuuulunut Ukrainaan, mutta Puolan itsenäistyttyä 1919 se on liitetty osaksi Puolaa. Toisen maailmansodan alettua, venäläiset ovat valloittaneet Lvivin, josta puna-armeija perääntyy saksalaisia joukkoja. Saksalaisten myötä seuraa Lvivin ensimmmäinen sodanaikainen pogromi, jossa noin 4000 juutalaista, heidän joukossaan Janinan isä kuolee. Janina itse joutuu  päivien edetessä Janowskan keskitysleirille.

Janinan päiväkirjat on kirjan nimenä hieman virheellinen ja harhaanjohtava, sillä kyse ei ole niinkään päiväkirjasta, jota olisi pidetty päivittäin. Janinan omin sanoin kyseessä on kronikka tapahtumista, joiden kuluessa kaikki sukulaiseni kuolivat. 

Janinan päiväkirjat muodostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisen osan muodostaa hänen "muistelmansa", jotka hän on kirjoittanut kolme viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli pelasttu keskitysleiriltä ja toisen osan Janinan jälkisanat, jotka hän on kirjoittanut aikuisena julkaistua päiväkirjaa selventämään. Lisäksi tässä kirjassa on sanasto, aika-akseli tapahtumista ja viitesivut. 

Janinan päiväkirjat on mielenkiintoinen  teos. Janina on ollut lahjakas nuori, joka kirjoitti ja lausui runoja keskitysleirillä. Nämä runonlausunnat pelastivat hänet, sillä niihin kiinnitti huomiota runoilija-kirjailija Borwicz, joka itsekin oli vankina. Borwiczin ystävät etsivät häntä ja auttoivat tämän pakoon. Tässä yhteydessä Borwicz kehoitti auttajiaan auttamaan myös Janinan pois leiriltä. Janinan päiväkirjoja voi hyvällä syyllä verrata Anne  Frankin päiväkirjaan, vaikka ne rakenteeltaan ovatkin erilaisia. Molemmilla on ollut lahjakkuutta ja varhaiskypsyyttä. Janina itse kuvaa lapsuusmuistelmiensa kirjoittamista, johon hänen vapauttajansa häntä kehoittivat pian vapautumisen jälkeen, näin:

Minulla ei kirjoittaessani ollut käytössä minkäänlaista suttupaperia, joten jouduin kirjoittamaan saman tien "valmista" tekstiä. Käsikirjoituksessa ei juuri ole yliviivauksia eikä korjauksia. Nuorena tyttönä olin paljon itsevarmempi ajatusteni muotoilussa kuin sittemmin aikuisena.

Sodan päätyttyä Janina asui orpokodissa, opiskeli kemiaa ja muutti sittemmin Israeliin, jossa kiinnostui fysiikasta. Jäätyään eläkkeelle hän käytti seuraavat kymmenen vuotta pohtien, miten oli mahdollista, että juuri Saksassa, maassa jonka tieteellinen eliitti oli 1800-1900-lukujen vaihteessa ollut maailman maineikkain järjestys, joka sitten vallloitti lähes  koko Euroopan? Janinaa kiehtoi myös ne ihmiset, jotka uskalsivat käydä vastarintaan tätä järjestelmää vastaan. Tuloksena tästä pohdinnasta ilmestyi kirja Valkoinen  ruusu - opiskelijat ja intelligentsia ennen ja jälkeen Hitlerin valtaannousun.

Janinan alkuperäistä käsikirjoitusta säilytetään Israelissa, jossa Janinakin asuu. Omien ja juutalaisten lähimenneisyyden valossa hän on sitä mieltä, että meidän juutalaisten oma traaginen historia ei anna meille oikeutta takavarikoida toisten maata, purkaa heidän talojaan ja kaataa sukupolvien ajan vaalittuja oliivipuita vain siksi, että saadaan lisää tilaa eri puolilta maailmaa tulevien juutalaisten asuttamiseen.

Janinan päiväkirja on antoisa näkökulma juutalaisen nuoren elämään ja ajatusmaailmaan, selviämiseen traagisissa oloissa.

Eliisa Selkomaa: Vapauteen!

Eliisa Selkomaa
Vapauteen
Aikamedia, 2015
255 s.

Neljä varjoa kohtasi kolme  muuta ladon pimeimmän seinän suojassa. Eino pystyi aistimaan jännityksen ja pelon. Tuuli, joka oli yltymässä, toi ruudin tuoreen tuoksun hänen sieraimiinsa. Hän veti kylmää ilmaa sisäänsä niin, että sieraimiin, kurkkuun ja keuhkoihin koski. Tuoksu sai veren virtaamaan koko kehossa, ja Eino tunsi jokaisen solunsa valpastuvan. Hän tunsi olevansa valmis siihen, mitä tuleman piti.

Hän oli valmis kohtaamaan hänet, joka oli hetki sitten ollut vielä ystävä. Ystävä, jonka kanssa oli menty järvelle siikoja kalastamaan samalla veneellä ja jaettu eväspullat kahvitauon aikana. --- --- --- Hän oli valmis kohtaamaan kaikki, jokta olivat vastapuolella - jopa veljensä.

Eliisa Selkomaan kirja Vapauteen on vavahduttavaa luettavaa. Eletään vuotta 1917 Varkauden maaseututehdasyhteisössä. Maailmalla soditaan, Venäjällä alkanut vallankumous on laajenemassa myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kansa on jakautunut kahtia, on köyhät ja rikkaat, ne, jotka tulevat hyvin toimeen ja ne, joiden lapset näkevät ainaista nälkää. Itsenäisyystaistelusta on sukeutumassa veljessota.

Selkomaa on rakentanut kirjansa paljolti samalla lailla kuin esikoisteoksensa Lupaus. Tarina etenee milloin yhden, milloin toisen henkilön näkökulmasta. On Aino ja Eino, aviopari, jonka lapset on lähetetty pois, turvaan. Lopulta Einokin katoaa ja Aino jää yksin. Ainosta tulee katkera, vihainen nainen, joka poukkoilee päämäärättä puolelta toiselle. On Kauko, tehdasyhteisön työnjohtaja ja vaimonsa Matilda, joka kipuilee paitsi avioliiton toimimattomuutta taskussaan polttelevaa kirjettä, joka pitäisi saada toimitettua Ainolle. On Armas ja hänen pikkuveljensä Ahti ja Atte. Armas, joka ei tahdo olla tulevissa kahinoissa puolella eikä toisella ja pelkää pikkuveljiensä puolesta, kun nämä valitsevat omansa.

Vapauteen on teos, jossa jännite muodostuu päähenkilöidensä pohdinnoista niissä oloissa, joihin he ovat joutuneet ja niistä valinnoista,  joita he  tekevät. Kerronta etenee nyt-hetkessä, joka on 1917-1918 vuodenvaihde ja menneisyydessä, päähenkilöidensä muistoisssa. Miten menneisyys sitoutuu nykyisyyteen? Miten se sitoutuu tulevaisuteen? 

Paitsi  varkautelaisia päähenkilöitään Vapauteen teoksessa limittyy tuolloinen tilanne Ukrainassa ja Syyriassa. Nämä lyhyet näkökulmat ulkomaille  tuntuvat aluksi hieman irrallisilta, mutta kun katsoo kokonaisuutta viimeisen sivun kääntyessä ne asettuvatkin hienosti paikalleen. Sota on kuin kiven heittäisi veteen,  kivestä aiheutuneet renkaat vedenkalvolla laajenevat ja laajenevat ... Onko vuosia sitten veteen heitettyjen kivien aallyt pysähtyneet vai vieläkö ne jatkaa kulkuaan maailman merillä? 

Vapauteen ei ole niinkään historiallinen katsaus Suomen itsenäisyyden alkutaipaleeseen, vaikka historiallisia yksityiskohtia sisältääkin. Näistä yksityiskohdista jotkut hieman mietityttävät, esimerkiksi Oskari Tokoista on tullut Toikko. Onko tämä harkittu muutos, kun kuitenkin itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat ovat mainittu todellisina? Myös Syyriaan sijoittuva asetelma herättää kysymyksiä siionismiaatteen osalta. Kuten jo mainitsin, aluksi nämä katsaukset kauas Varkaudesta tuntuvat niin irrallisilta, ja erityisesti Efer joukkoineen vaikuttaa kovin mystiseltä. Onko hän juutalainen? Kristitty juutalainen? Kristillisen ehtoollisen vietto juutalaisen joukon keskellä saa mietteliääksi. 

Vapauteen on teemaltaan hengellinen. Kirjan päähenkilöt pohtivat suhdettaan Jumalaan ja uskoon epävarmassa tilanteessa. Tämä sodan ja uskon välinen paradoksi on seikka, mikä minulle aiheuttaa ristiriitaisimmat tunteet saatuani kirjan loppuun. Erityisesti Einon osalta. Vaikka Vapauteen -teosta ei voikaan lukea kuin oppikirjaa uskon ja opin puhtaudessa vaan ihmisen kaipuusta vapauteen, toiveista rakentaa hyvä elämä, niin en voi olla kysymättä mielessäni. Kuinka kukaan voisi Kristuksen veren tähden käydä asein lähimmäistään vastaan? Vai tarkoittaako kirjassa toistuva lause "Hänen verensä tähden" johonkin muuhun?

Toisaalta koti uskonto ja isänmaa ovat olleet vahva iskulause Suomen sodissa ja taisteluissa. Usko, uskonto - jumalallinen ja inhimillinen käyvät taistelua tässäkin teoksessa.

Vahva, vaikuttava, ajatuksia herättävä teos, jossa on enemmän ajatuksia kuin tekoja, ihmisen mielenliikkeitä kuin tositoimintaa. Jossain määrin, sanoisinko päättämättömyyttä. Tarina kertoo vain lyhyen ajanjakson päähenkilöidensä elämässä, ei koko tarinaa eikä lopullista kohtaloa. Myös kansikuva on paljon puhuva ja hienosti tarinaa tukeva, ei kaunis eikä korea, jos ei rumakaan.

Iris Pasternack: Tautitehdas!

Iris Pasternack
Tautitehdas
ATENA, 2015
197 s.

Sairaus, mitä se on ja mitä se ei ole?  Onko kaljuuntuminen sairaus? Entä kuorsaaminen? Tarvitseeko flunssan takia välttämättä mennä lääkäriin ja otattaa labrakokeita? Tavallinen  flunssa paranee yleensä itsekseen. Reagoimmeko me "kuluttajat" liian helposti pikku kiusoihimme ja vaivoihimme? Iris Pasternackin teos Tautitehdas ravistelee mukavan keveästi ja raikkaasti terveysintoilijoiden ajatuksia.

Sairaus määritellään usein poikkeavuudeksi normaalista tai tunnistettavaksi häiriöksi elimistön toiminnassa. Määritelmän ongelmana on se, että se ei kerro, mikä on normaalin ja epänormaalin raja?

Onko luiden haurastuminen, suru tai ylivilkkaus sairauksia, jos ne poikkeavat normaalista. Ei ole mitään vakioitunutta raja-arvoa. Ihmiset ovat yksilöitä joiden rajat kulkevat vähän eri kohdissa. Mikä toiselle on poikkeavaa, voi toiselle olla normaalia.

Jos sairaus määriteltäisiin tilaksi, joka on seurauksiltaan niin vakava, että se kannattaa hoitaa yhteisin varoin, kuinka moni nykyinen vaiva luokiteltaisiin oikeaksi sairaudeksi? Kysyy Pasternack.

On tärkeää hoitaa vakavat sairaudet ja voimakkaat, elämänlaatua heikentävät oireet. Ylidiagnostiikassa kuitenkin etsitään ongelmia ja itsestään paranevia sairauksia terveiltä ihmisiltä. Ennaltaehkäisyn nimissä kartoitetaan myös vähäisiä terveysriskejä joita sitten  hoidetaan tehokkaasti. Ylidiagnostiikassa myös luodaan ongelmia keinotekoisesti tai pelotellaan riskeillä, esi,merkiksi verenapaine, jonka raja-arvoja on hilattu alaspäin tehostetun hoidon myötä.

Iris Pasternackin Tautitehdas on yksinkertainen, perusteleva ja valistava,  kansantajuinen tietoteos, jonka lukee nopeasti. Mielenkiintoinen teos, joka sai ainakin minut miettimään ja pohtimaan lääketieen merkitystä ja vaikuttavuutta. Pasternack ei sinänsä kiellä tutkimasta tai asettamasta diagnooseja, vaan peräänkuuluttaa esimerkiksi tutkimusten ja lääkehoidon vaikuttavuutta. Otetaan esimerkiksi masennus. Suomessa tehdään nykyisin ennätysmäärä masennusdiagnooseja ja lääkkeitä määrätään purkkikaupalla. Ihmisen elämään kuitenkin kuuluvat sekä ilon että surun hetket. On kyettävä erottamaan tavalliset elämänilmiöt vakavista terveyshaitoista ja tiloista.  Tarvitseeko kaikkia hieman alivireisiä tai surullisia tai ylivilkkaita hoitaa lääkkein?   

Ja tässä Pasternack heittää ilmoille kysymyksen lääkefirmojen markkinointikeinoista. Terveyttä tulee ylläpitää, se on selviö, mutta kun terveyttä aletaan markkinoida kaupallisten ja taloudellisten intressien takia ollaan vetelällä suolla. Pahimmilaan hoidamme lääkkeillä ongelmia, jotka eivät ole lääketieteellisiä, kuten ärtymystä ja mielipahaa. Yhä terveemmät tulevat lääketieteellisen hoidon piiriin ja hoidettavien lukumäärä kasvaa rajusti.

Iris Pasternack valottaa kirjassaan sekä hyötyjä että haittoja. Yllättävää ja eniten ajattelua herättävää oli se, mitä Pasternack kirjoittaa syövästä. Voiko syövän tunnistaa ja hoitaa liian varhain?

Pasternack kertoo esimerkin, jossa mies meni terveystarkastukseen, jossa hänen keuhkonsa kuvattiin ja todettiin pari muutosta, jotka sitten leikattiin. Leikkausta seurasi haimatulehdus ja pitkäaikainen sairaalahoito,  jonka päätyttyä tulivat patologin lausunnot muutoksista. Ne todettiin hyvälaatuisiksi eli eivät olleet syöpää. Pasternack herättääkin kysymyksen, olisiko ollut parempi olla menemättä terveystarakstukseen tai ainakin muutosten suhteen päätyä odottavalle kannalle?

Vaikka Pasternack herättää pohtimaan omaa terveyskäyttäytymistään ja lääketieteen merkitystä laajemmin, en voi olla kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Esimerkki rouvasta, joka kääntyi lääkärin puoleen tunnettuaan jotain poikkeavaa rinnoissaan saa minut hieman takajaloille. Tässä tarinassa mammografiassa löytyi kasvain, joka osoittautui syöväksi. Se leikattiin ja ennuste todettiin  erinomainen. Levinneisyyttä ei ollut. Hyvä näin. Katsoessaan rouvan vanhoja kuvia leikannut kirurgi kuitenkin totesi, että muutos oli ollut nähtävissä jo yhdeksän vuotta aiemmin otetuissa kuvissa. Jostain syystä silloin ei oltu asiasta tehty johtopäätöksiä. Rouva ei ollut närkästynyt tästä "huolimattomuudesta" vaan oli itseasiassa tyytyväinen, kun oli saanut yhdeksän tervettä vuotta, yhdeksän vuotta ilman syöpää.

Yhdeksän vuotta ilman syöpää tuntuu liian yksioikoiselta minun korviini, sillä tosiasiassahan rouvalla oli ollut syöpä jo aiemmin. Paremminkin rouva vain oli elänyt yhdeksän vuotta ilman "huolta syövästä", mikä on eri asia. Asiat pitäisi sanoa, niin kuin ne ovat.

Elämä sisältää väistämättömiä riskejä, mukaan lukien sattumat, joiden oikusta voimme yhtäkkiä kuolla kaikista terveysponnisteluistamme huolimatta. Juuri sen vuoksi sairauksien vimmattu etsiminen ei pitäisi olla kenenkään elämän sisältö. Se ahdistaa ja kaventaa ihmiselämää oman kehon tarkkailuun. Tarvitaan ihmisen omaan harkintaan perustuvaa riskin sietokykyyn perustuvaa harkintaa. Se on mahdollista, kun saatavilla on tasapainoista tietoa hyödyistä ja haitoista.

Elämä on kuolemaan johtava sairaus, eikä lääketiede pysty tätä sairautta parantamaan, kirjoittaa Pasternack. Olen kyllä eri mieltä, elämä ei ole sairaus. Tosin kuolemaakaan ei voi välttää, siinä olen samaa mieltä. Lääketiede  voi antaa paljon hyvää, mutta kaikkeen se ei pysty. 

Tutkiako vai eikö tutkia, kas siinä pulma, jonka Tautitehdas paradoksaalisesti tuo esiin, Iris Pasternack on itse lääkäri, joka toimii terveydenhuollon menetelmien  arvioijana. Hän ei anna Tautitehtaassa yksiselitteistä vastausta tähän, herättääpä vain lukijan ajattelemaan, missä mennään, ja voitaisiinko jotain tehdä. Voisinko minä tehdä jotain. Ehkä ne minun verenpaineeni ei sittenkään ole niin korkeita, että ne vaatisi välitöntä erikoissairaanhoitoa.

Medikalisaatio = Tavallisten elämänilmiöiden lääketieteellistäminen.

Ylidiagnosointi = tapa tehdä turhia ja leimaavia diagnooseja, jotka eivät vaikuta kuolleisuuden vähenemiseen (tulkinta, jonka minä lukijana sain, hieman tiivistäen
...
Tautitehdasta on lukenut myös Kasoittain Kirjoja Nina, joka toteaa, että pienikokoinen teos on täyttä asiaa, 

Lucy Maud Montgomery: Kotikunnaan Rilla!

L.M.Montgomery:
Rilla of Ingleside
Aladin (Simon & Schuster Children publishing Division)
2015
440 s.

L.M.Montgomery:
Kotikunnaan Rilla
WSOY, 1978
242 + 1 s
Suomentanut Kerttu Piskonen

Kotikunnaan Rilla on varmaankin minulle se vaikuttavin ja koskettavin Anna-sarjan kirja. Kotikunnaan Rillassa on jotain hyvin samankaltaista kuin Pieni runotyttö -trilogiassa, erityisesti trilogian kolmannessa osassa. Molemmissa teoksissa on vahva päiväkirjamainen ote, molemmissa kuvataan nuoren tytön kasvua ja kehitystä ja molemmissa on hyvin tumma, jos valoisaan tulevaisuuteen päättyvä pohjavire. 

Olen lukenut Kotikunnaan Rillan ties kuinka monta kertaa. Tällä kertaa halusin lukea teoksen sekä suomenkielisenä että alkuperäisenä rinnakkain. Yllätykseni oli suuri, kun huomasin (vaikka olin asiasta kuullut) kuinka paljon ja merkittäviäkin seikkoja oli jätetty pois suomennoksesta. Todellakin, lukukokemus oli avartava ja täytyy sanoa, että olisi todella hienoa, jos tästä koko sarjasta saisi uuden lyhentämättömän suomennoksen. 

En ryhdy juonta sen kummemmin kuvaamaan, kerron vain sen, että pääosassa tässä kirjassa on Rilla, Anna Shirleyn kuopus, joka kasvaa tytönhupakosta vastuulliseksi ja vahvaksi nuoreksi naiseksi ensimmäisen maailmansodan aikana. Kiinitän vain huomionne muutamiin erilaisuuksiin suomennoksen ja alkuperäisen teoksen välillä, jotka itseäni jäivät mietityttämään.

Suomennos: Rannalla, Unelmalinnan juurella, oli pieni laituri, johon oli kiinnitetty kaksi venettä. Toisen kipparina oli Jem Blythe ja toisen Joe Milgrave, joka tiesi kaiken veneistä ja halusi innokkaana näyttää taitoaan Miranda Pryorille. Pojat soutivat kilpaa ja Jemin vene voitti. 

Alkuperäinen: There was a little pier on the harbor shore below the House of Dreams, and two boats were moored there. One boat was skippered by Jem Blythe, the other by Joe  Milgrave, who knew all about boats and was nothing loth to let Miranda Pryor see it. They raced down the harbor and Joe's boat won.

Miksi suomentaja on kääntänyt voittajaksi Jemin, jos voittaja oli Joe? Vai onko kyseessä painovirhe? Mitä tulee  käännökseen Unelmalinna, niin pidän aiemmissa kirjoissa olevasta Haavemaja-käännöksestä enemmän. 

Änkyttikö Rilla?

Suomennoksessa kerrotaan, että Rilla änkytti tilanteissa, joissa hän hämmentyi. Minulle oli yllättävää lukea, että hän ei itse asiassa änkyttänyt, vaan lespasi.

Suomennos: Onko tämä tyttö Rilla-ma-Rilla? Kenneth kysyi pehmeästi. - O-olen, sanoi Rilla...

Alkuperäinen: Is this Rilla-my-Rilla? he asked in low tone. - Yeth, said Rilla. 

Suomennos puhuu änkyttämisestä, alkuperäinen  sana on lisped ja teksiyhteydestä voi huomata, että Rilla ei siis osannut sanoa S-kirjainta. Ymmärrän, että tässä on suomentajalle haastetta, kun alkuperäinen sana Yes on suomeksi kyllä ja siinähän ei ässää ole. Itse aloin miettiä, miten olisin ratkaissut tämän pulman, siis jos ässävika olisi pitänyt saada tähän kohtaan, niin olisin ehkä kääntänyt: minähän te, mutta huomaan nyt, että vaikka puheessa se toimisi, niin ei kirjoitettuna, joten ässävian kääntäminen änkyttämiseksi on ehkä perusteltavissa. On kuitenkin huomioitavaa, kuinka pienetkin yksityiskohdat voivat olla lukijalle merkittäviä ja avartavia. 

Itikka vai hämähäkki?

Suomennoksessa Rillaa kiusoitellaan Itikaksi, alkuperäisteoksessa käytetään sanaa Spider eli hämähäkki. Minulla tulee mieleen, että sanalla ehkä viitataan pitkiin kinttuihin ja raajoihin, tuskin ainakaan mihinkään vaanimiseen, kuten hämähäkistä voisi tulla mieleen. Itikka vai hämis? Kumpi on sinun mielestä toimivampi suomennos? Itikka on ihan kuvaava, vaikka viekin ajatukset ehkä johonkin inisevään enemmän kuin hämähäkkimäiseen.

Omenia vai appelsiineja?

Suomennos:  --- löysi eilen Maanantain makaamasta vierashuoneen vuoteesta rouva Lynden appelsiinilehtisen peitteen päältä.

Alkuperäisteos: --- she found Monday asleep on the spare room bed yesterday right on top  Mrs. Rachel Lynde's apple-leaf spread.

Miksi kummassa omenanlehtikuvio on muuttunut appelsiinilehtikuvioksi. Olisihan omenanlehdet olleet suomalaisille tutumpia kuin appelsiininlehdet. Jotenkin tuntuu, ettei näissä yksityiskohtien suomennoksissa olisi oikein johdonmukaisuutta suomalaistetaanko vai seurataanko kanadalaista elämää?

Muisteluja:

Anna kertoo Cornelialle, kuinka hänen nilkkaansa särkee, sitä nilkkaa, jonka hän katkaisi, kun aikoinaan Vihervaarassa Jessie Pyen usuttamana kiipesi katolle ja putosi sieltä. Aiemmissa kirjoissa puhutaan Josie Pyestä ja Josie-nimi on myös alkuperäisessä Rillassakin.

Ajankulku:

Joskus näitä kirjoja lukiessani mietin ja laskeskelen, kuinka vanha Anna mahtaakaan olla? Jotain ajankulusta kertoo tämä ote, jossa suomennos taas eroaa alkuperäisestä.

Suomennos:  Rakas Miranda, hän sanoi, olisin iloinen, jos saisin nähdä huomenna ylläsi oman morsiushuntuni. Kaksikymmentä vuotta sitten olin morsiamena vanhassa Vihervaarassa  ...,

Alkuperäisteos: Miranda dear she said, I want you to wear my wedding-veil tomorrow. It is twenty-four years since I was a bride at old Green Gable...

Kyllähän sillä on iso ajallinen ero, onko Anna häistä kaksikymmentä vai kaksikymmentäneljä vuotta. 

Yksityiskohdista:

Nimikäytännössä on jotain pientä kummallisuutta suomennoksen ja alkuperäisen välillä. Tästä mainittakoon tapahtuma, kun Rillan sotaorpo Jims putoaa junasta ja Rilla yöpyy talossa, jonka hän luulee ystävänsä kodiksi. Ystävän nimi on alkuperäisteoksessa Hannah Brewster, tyttönimeltään Crawford, miksi kummassa hänet on suomennetty Maryksi?  Samoin hieman mietin, miksi Annan ruusukuvioinen kimono on käännetty "vain" punaiseksi kimonoksi? Onhan aivan eri asia nähdä sielunsa silmin kimono, jossa on punaisia ruusuja, kuin yksivärinen punainen kimono.

Äitiydestä:

Kotikunnaan Rillan syvällisyydestä puhuttaessa siinä on merkittävää psykologisuutta rivien välissä. Erityisesti Susanin "omima" Shirley herättää minussa ajatuksia tältä osin.

- Tiedättekö, tohtorinna, nyt minä tunnen itseni vanhaksi,sanoi Susan alistuneesti. - Jem ja  Walter olivat teidän, mutta Shirley oli minun poikani. Enkä voi kestää ajatusta, että hän lentää ja kone putoaa ja hänen ruumiinsa murskautuu, olenhan hoitanut ja hellinyt häntä siitä lähtien kun hän oli pahainen vauva. - Älkää, ette saa! Huudahti Anna.  (WSOY, 1978 -käännös)

Tiesiköhän Susan, mitä hän sanoi, kun puhuu Shirleystä omanaan? Ymmärrän, että hän on hoitanut olosuhteiden pakosta Shirleytä vauvana, mutta sanoa oikealle äidille, että "hän on minun". Anna saattoi parahtaa lentokoneen syöksymiskuvitelmiin, mutta hän saattoi myös parahtaa äidin tunteissa. Minulla ei ole lapsia, mutta minulla on sisaria ja tiedän oman perheen kokemusten ja lukemani perusteella, miten herkkä äidin ja vastasyntyneen lapsen välinen side on. Minusta ei siis ollut Susanilta psykologisesti oikein mennä sanomaan, että Shirley on hänen.

Kotikunnaan Rilla - sotakirjallisuutta?

Suurin ero alkuperäisteoksen ja suomennoksen välillä on kuitenkin se, mitä teoksessa puhutaan sodasta? Suurin osa sotakeskusteluja ja sodan aiheuttamia ristiriitoja ja mielipiteitä on jätetty kylmästi pois, jopa kokonainen persoonille lisäväriä ja kuvaavutta antava luku on jätetty pois. Ei voi olla ajattelematta, että suomennos on suunnattu erityisesti nuorille tytöille, kun alkuperäisteos on enemmän aikuisemmalle ja varttuneemmalle suunnattu. Patriotismi ja sotaintoisuus kuultaa alkuperäisestä tarinasta vahvasti läsnä. Saksan keisaria suorastaan vihataan ja saksalaisia kutsutaan hunneiksi. Antipatiani Susania kohtaan lisääntyy, kun hän kuvaa, mitä hän tekisi Saksan keisarille. Pikku Bruce Meredithkin saa osansa tästä sotahysteriasta, tosin hän toivoo, että keisarista tulisi hyvä, se olisi hänelle paras rangaistus, kun hän sitten loppuikänsä ja ikuisuuden hyvänä tuntisi, miten väärin hän onkaan tehnyt ja tunsi tunnontuskia. 

Niitä, jotka eivät olleet luonteeltaan niin sotaisia katsotaan kyräillen. Erityisen raastavaa tämä on Walterin kohdalla. Hän kokee itsensä pelkuriksi ja hänelle lähetetäänkin valkoisia höyheniä kirjekuoressa, kun ei ilmoittaudu vapaaehtoiseksi.  Valkoisten höyhenten lähettäminen oli hyvin yleistä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos et halunnut lähteä sotaan, niin sai heti pelkurin leiman. Mielenkiintoista on myös suhtautuminen Hra Pryoriin, jota Partakuuksi mainitaan. Partakuun katsotaan olevan saksalaismyönteinen ja saa sen mukaisen kohtelun, mutta mikä minua erityisesti ihmetyttää on sana pasifist. Se on kuin kirosana Glenin asukkaille. Ymmärrän, jos saksalaismielisyyttä noina aikoina on karsastettu, mutta pasifismihan taas on laajempi käsitys eli sodanvastaisuutta ihan yleisesti. Oliko Partakuu siis yleensä sotia vastaan vai vastustiko hän tätä sotaa erityisesti ollen myötämielinen Saksalle? Alkuperäinen teos herättää todellakin ajatusnystyrät värähtelelemään. 

Alkuperäisteos on ilmestynyt vuonna 1921, eli joitakin vuosia sodan päättymisen jälkeen. Toisesta maailmansodasta ei ollut vielä tietoa. En voi kuitenkaan olla ajattelematta ja miettimättä, mitä Montgomery on tahtonut tällä kirjalla kertoa? Vaikka tässä teoksessa on siis ajalle tyypillinen henki päällä, niin en pidä tätä kuitenkaan sotaa ihannoivana teoksena. Jossain määrin jään miettimään kirjailijan tulevaisuuteen näkevää kykyä? Onko kirjailijat kaukokatseisempia tai onko heillä etiäisiä tulevaisuuden suhteen? Tätä mietin erityisesti päästessäni Rilla of Inglesiden viimeisille sivuille.

We're in a new world! Jem says, and we've got to make it a better one than the old. That isn't done yet, though some folks seem to think it ought to be. The job isn't finished - it isn't really begun. The old world is destroyed and we must build up the new one. It will be the task of years. I've seen enough of war to realize that we've got to make a world where wars can't happen. We've given Preussianism its mortal wound but it isn't dead yet and it isn't confined to Germany either. It isn't enough to drive out the old spirit - we've got to bring in the new.

Näin jälkikäteen, kun tietää, että toiseen maailmansotaan oli aikaa vajaat parikymmentä vuotta, niin mietin, näkikö Montgomery tulevaan? Tuo lause, jonka hän on laittanut Jemin suuhun "Olemme antaneet preussinismille kuolettavan iskun, mutta se ei ole kuollut vielä, eikä rajoitu vain Saksaan (vapaa käännös, jota ei ole suomennetusssa teoksessa) erityisesti saa minut pohtimaan tätä mahdollisuutta.

Ehkä Kotikunnaan Rilla on otettava sotaa vastustavana teoksena ennemminkin kuin sitä ihannoivana, vaikka isänmaallisuus on sekin vahva teema teoksessa. En voi olla näkemättä Jemin sanoja varoituksena. Ehkä Kotikunnaan Rilla varoittaa, että jos ihmiskunta ei muutu, niin sama mielettömyys on vaarassa toistua. Kysyä kuitenkin sopii, huomaavatko ihmiset varoituksen, osaavatko he lukea vaaranmerkkejä?

Maanantai-koiran tarina:

Kotikunnaan Rilla on koskettava, pakahduttavan tunteita nostattava kirja täynnä tunnelmaa. Yksi koskettavimpia episodeja on Maanantai-koiran tarina (Dog Monday).

Se oli hassua, järjenvastaista ja mahdotonta. Mutta Rilla uskoi kaikesta huolimatta, ja Anna ja Gilbert Blythe uskoivat. Olipa hullua tai ei, kaikki he rohkaisivat mielensä ja piristyivät, koska pieni koira Glenin asemalla odotti yhä uskollisesti isäntäänsä kotiin. Terve järki saattoi pilkata heitä, epäusko mutista jotain taikauskosta, mutta sydämessään Kotikunnaan ihmiset uskoivat, että Maanantai-koira tiesi.

Uskollisen Maanantai-koiran osuus Kotikunnaan Rillan tarinaa on vavahduttava. On kuultu tositarinoita koirista, jotka ovat jääneet isäntänsä kuoleman jälkeen "odotttamaan". Onko Montgomeryllä ollut joku tällainen kertomus mielessään laittaessaan Maanantai-koiran tarinaansa?

Kirjallisuuslainat:

He goes to do what I had done

Had Douglas's daughter been his son.

Tämä runonsäe liittyy jotenkin siihen, kuinka Kanadan pojat vastasivat liikekannallepanoon. Kenen runo on kyseessä? Suomennoksesta tämä laina puuttuu, samoin kuin seuraava, jonka tekijää ei mainita:

Comes he slow or comes he fast

it is but death who comes at last.

Walter ei pelännyt kuolemaa. Hän pelkäsi itsekunnioituksen ja kasvojensa menettämistä. Herkkä, kaunosielu Walter. Kuinka kärsinkään hänen kanssaan, kuinka hänen kohtalonsa onkaan raastanut minua lukiessani. Kumpa kenenkään nuoren miehen ei tarvitsi pelätä itsekunnioituksen menettämistä, vaikka ei haluaisikaan sotia. Minusta Walterin olisi pitänyt rakentaa rauhaa toisin kuin sotimalla. Vaikka kirjoittamalla, hänellä olisi ollut siihen kykyä. Mutta nyt minä ajattelen, kuin hän olisi ollut todellinen eikä mielikuvituksen luomus.

Usko ja hengellisyys:

Lycy Maud Montgomery oli papin rouva. Siksi onkin mielenkiintoista, että Rilla of Ingleside sisältää myös muutamia uskonnollisia ja hengellisiä ilmentymiä, jotka ikävä kyllä, ovat poisjätetyt suomennoksesta.

Oh God, our help in ages past

Our hope for years to come.

Our shelter from the stormy blast

And our eternal home.

Kotikunnaan Rillaan ja Glen St.Maryn elämänmenoon on hyvin helppo samaistua, noin yleisesti. Blythen perheen ja läheisten kanssa elää niin myötä kuin vastamäessä. Tosin, niin rakkaiksi, kuin Montgomeryn hahmot ovat lukukertojen myötä muodostuneet, en ihan kaikessa jaa hänen henkilöhahmojensa mielipiteitä. Otetaan nyt vain esimerkiksi Pastori Meredith, jonka saarnaotsikon:  Without sheddding of blood there is no remission of sins uskovana ihmisenä kyllä myönnän todeksi, mutta Meredithin tulkintaa tämän yhteydestä sotaan en niinkään.

No, Mrs Crawford, I don't think the war has been sent as a punishment for sin. I think it is the price humanity must pay for some blessing - some adwance great enough to be worth the price - which we may not live to see but which our children's children will inherit.

 

Minusta sota ei voi synnyttää mitään muuta kuin sotia. Kuinka sodasta rauhan jälkeenkään voisi syntyä siunausta, edes sukupolvien kuluessa? Tämä pistää todella mietteliääksi. 

Rouva Elliot, joka ei ole jalallaankaan astunut metodistien kokoussaliin tekee sen, kun presbyteerit ja metodistit pitävät yhteiskokouksen Glenin poikien muistamiseksi. Kokous muodostuu katastrofiksi, kun hra Pryoria eli Partakuuta pyydetään aloittamaan kokous rukouksella, vaan kuinka käy. Partakuu on pasifisti ja alkaa rukoilla tyyliin

that the deluded armies being driven to slaughter on the western front might have theis eyes opened to heir iniquity and repent while yet the was time . that the poor young men present in khaki, who had been hounded into a path of murder and militarism, should yet be rescued 

mikä saa lopulta Norman Douglasin  huutamaan  STOP STOP STOP ja heittää Partakuun ulos haukkuen tätä ainakin kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock. Kovinkaan hengelliseksi ei siis tätä kokousta voi sanoa ja luulen, että käynti kyseisessä kirkossa  jäi rouva Elliotin ainoaksi. 

Mielenkiintoinen oli myös näkemys Walterin ja Jemin hengellisyyden asteesta, erään suruun osaaottavan rouvan taholta:

"It's such on blessing it was Walter who was taken and not Jem. said Miss Sarah Clow. "Walter was a member of the church, and Jem wasn't. I've told Mr Meredith many a time that he should have spoken seriously to Jem about it before  he went away."

Henkiset arvot tässä kirjassa ovat mietityttäviä. Tohtori Blythellä tuntuu alkuperäisen teoksen mukaan olevan vahvat arvot ja näkemykset, mutta mikä merkitys Raamatun sanalla on teoksessa. Susanille Raamatun sana tuo lohdun hädässä ja tuskassa. Oman tulkintansa asioista tekee myös Pikku Bruce Meredith, tavalla, joka saa lukemisen koskemaan sydänalassa asti.

,

Gilbert

Mikä erityisesti kiinnitti huomiotani näitä kirjoja lukiessani oli se, kuinka suomentaja oli jättänyt pois Gilbertin ajatuksia, seikkoja, jotka tekivät Gilbertistä elävämmän ja toivat näkökulmaa hänen persoonaansa.

Our last son - our last son, he said aloud. A good, sturdy, sensible lad, too. Always reminded me of my father. I suppose I ought to be proud that he wanted to go -- I was proud when Jem went -- even when Walter went -- but our house is left us desolate. 

Näin Gilbert pohdiskelee, kun Shirley täytettyään kahdeksantoista ilmoittaa haluavansa ilmoittautua sotimaan. Shirley toi Gilbertin mieleen hänen oman isänsä. Minusta se on, jos mikä merkittävä yksityiskohta enkä voi ymmärtää, miksi suomentaja on jättänyt tämän pois. Gilbertin jää hieman varjoon muutenkin naisiin ja lapsiin keskittyvässä kuvauksessa, mutta siellä hän kuitenkin on, vakaana isähahmona.

Astronomiaa:

Katsotteko te uutta tähteä? Kysyy pastori Meredith Rillalta ja neiti Oliverilta kukkivien perunoiden luona, kun nämä katselevat taivaalle. Neiti Oliver vastaa, että kyllä ja että he ovat löytäneet sen. Tämä saa minut pohtimaan, onko vuosien 1914-1918 välisenä aikana kenties tapahtunut jokin tähtitieteellinen tapahtuma!!!

Ja mitä vielä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Alkuperäisteos sisältää niin paljon yksityiskohtia että ei ole mielekästä niistä kaikista kirjoittaa. Tästäkin kirjoituksesta tuli  ehkä turhan pitkä.Voin vain sanoa, että jos haluat syventää näkemystäsi teoksesta, niin etsi tämä teos käsiisi alkuperäiselle teokselle uskollisena laitoksena. Tulet löytämään hämmästyttäviä vivahteita. 

Ei Kotikunnaan Rilla mikään huono käännös ole (suomennosvirheistä tai ratkaisuista huolimatta). Alkuperäisen rinnalle se vain on kevennetty ja siloiteltu - sanoisinko lohduteltu versio. Ei sillä, ei alkuperäinenkään kaikessa surullisuudessaan lohduton ole. Suuria tunteita herättäviä molemmat versiot ovat.
---
EDIT: Tuosta englannninkielisen kirjan kannesta voisin vielä mainita, että se on yksityiskohdissaan mielenkiintoinen ja paljonpuhuva. Kukin pieni yksityiskohta sukkakutomuksesta pieniin kukkiin löytyy teoksesta. Kannen on suunnitellut Julene Harrison.

Tähän loppuun haluan pistää vielä kuvan kissasta, joka minulla joskus muinoin oli. Nimesin sen Walteriksi tämän kirjan hahmon mukaisesti. Mene ja tiedä, ehkä juuri siitä syystä, kisumirrin kohtalokin oli aika kovanlainen, Walter ei elänyt pitkään.

Kotikunnaan Rillan on lukenut myös Pii Maailman ääressä, ja Cilla in Wonderland. Teos on luettu myös Kirjaneidon tornihuoneessa ja varmasti myös monessa muussa paikassa.

,

Gabi Köpp: Kumpa en olisi ollut tyttö!

Gabi Köpp
Kumpa en olisi ollut tyttö
- Tositarina saksalaistytön kohtalosta vihollisen käsissä 1945
Minerva 2010
Alkuteos: Warum war ich blob ein Mädchen?
Suomennos: Anne Mäkelä

. Älä puhu siitä, kirjoita se ylös. Sanoo äiti nuorelle Gabille, jolla on polttava halua puhua pakomatkastaan, joka alkoi 26. tammikuuta 1945, kun venäläiset joukot lähestyivät Köppien kotiseutua.

En osaa juurikaan kertoa tästä kirjasta, en löydä oikein tarttumapintaa tarinaan. Jollain tasolla tarinasta kuultaa estyneisyys. Gabi kirjoitti äitinsä kehoituksesta vuosi jälkeen pakonsa "pakopäiviensä päiväkirjan". Tämä kirja pohjautuu noihin muistiinpanoihin, mutta on siis jälkikäteen kirjoitettu. Tässä kirjassa alkuperäisestä teoksesta on kuitenkin vain muutama hajanainen lainaus kursiivilla. Gabi on saksalainen, 15-vuotias nuori, kuulunut Hitler-jugendiin, onko se kuitenkaan oikeutus kaikelle sille, mitä hän joutui kokemaan tuon yli vuoden kestäneen pakomatkansa aikana kokemaan? Jos jotain, niin tätä jään kysymään - kuka on uhri? On niin helppoa ajatella, että uhreja toisessa maailmansodassa olivat  kaikki ne, jotka joutuivat kokemaan natsien mielivallan, mutta entä hävinnyt osapuoli? Gabikin nuoressa viattomuudessaan uskoi ja toivoi "omiensa" pelastavan viholliselta. En puolustele natsivallan hirmutekoja, kysyn ainoastaan: Eikö voittajien olisi pitänyt nousta hirmutekojen yläpuolelle? Ei voi olla ajattelematta, että ihmisyys oli hakusalla puolin ja toisin Sota raaistaa. Sen raakuuden sai Gabikin kokea Gabi ei ollut sotilas, hän oli tavallinen nuori, vaikka Hitler-nuori olikin, hän ei ollut kiihkomielinen. 

Gabi joutui sodan ja mielettömyyden uhriksi ei niinkään siksi, että hän oli Hitler-nuori, hän valikoitui siksi, että oli tyttö.

Olen epätoivoinen, aistin halveksunnan heittiöiden teeskennellyssä ihmisystävällisyydessä. Olisinpa vain aavistanut, millaiseen vaaraan joutuisin - en olisi koskaan väistynyt äitini rinnalta. Mihin minä oikein piiloutuisin huoneessa? Missä on sellainen kolo, josta kukaan ei löydä minua? Päästyäni jälleen takaisin huoneeseen tartun peittoon, joka edelleen makaa uunin vieressä. Erotan huoneem keskellä vauvan korin, jossa on pyörät alla. Ne ovat tarpeeksi korkeat, jotta voin piilottaa  edes pääni korin alle, ja sen edessä on tarpeeksi tilaa asettua makuulle poikien väliin, jotka tarkkailevat minua pelokkaina. Heidän ei tarvitse pelätä tällä tavoin minä ajattelen. Ja sitten: Miksi ihmeessä olen tyttö? Tunnen, että minua rangaistaan sukupuolestani, jonka jo pienenä tyttönä olisin niin mielelläni vaihtanut leikkitovereideni kanssa.

Tämä teos oli mielenkiintoinen, toisenlainen näkökulma toisen  maailmansodan kärsimykseen ja kertoo siitä, että sodassa ei ole voittajia eikä häviäjiä. Sodassa on vain uhreja.

Teoksen lopussa on Birgit Beck-Heppnerin jälkisanat, jossa hän valottaa Köppin tarinaa tutkimuksen näkökulmasta. Jälkisanoista on luettavissa, että koska Köpp on kirjoittanut teoksensa huomattavan ajallisen etäisyyden jälkeen asettaa se lähdekriittisesti asioita tarkastelevalle erityisiä metodisia haasteita. Haasteista huolimatta Gabi Köppin kokemusta ei voi ihmisyyden näkökulmasta aliarvioida.

Loppupäätelmänä tästä lukukokemuksesta oli siis se, että kirja jollain tasolla oli estynyt, toisaalta se sai miettimään kysymystä uhriudesta ja ihmisyydestä.

...

Jos vaikka lukisi blogin Anu piti teosta ajatuksia herättävänä.