Puolivälivuosikatsaus!

Unelmien aika -blogista bongasin tämän kirjatagin  Mid-Year Book Freak Out tag 2023  ja ajattelin, että tämä voisi olla ihan mukava väliajan juttu, kun kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa, kuin niistä kirjoittamiseen. Toisin sanoen, on niin paksu opus lukuvuorossa, että sen päiihittämiseen menee melkoinen tovi. Joten tässä hieman paljastuksia vuosien mittaan luetuista uudemmista ja vanhemmista teoksista, ei siis pelkästään tämän vuoden luetuista.

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Charles Dickensin Kaksi kaupunkia

 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

L.M.Montgomeryn Kotikunnaan Rilla

 

3. Kerro tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa kuulostaa sen verran kiinnostavalta, että haluaisin sen hyvinkin lukea, vaikka Haahtela paikka paikoin kuulostaakin filosofisen vaikeatajuiselta ja vaatii luetun ymmärtämistä enemmän kuin taidan omata.

4.Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

Hannah Pick-Goslarin Ystäväni Anne Frank on varauksessa, mutta kiirettä sillä ei ole, kun on monta lainaa jo pinkassa odottamassa

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen

Delia Owensin Suon villi laulu tuotti todella odotuksiin nähden suuren pettymyksen.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä

Roy Jacobsen: Näkymättömät, joka tummanpuhuvista kansistaan huolimatta oli vuoden parhaimpia lukunautintoja.

7 Kuka on uusi lempikirjailijasi

Lempikirjailija nimitys vaatii jotain niin paljon enemmän, että nimetä joku uudeksi lempikirjailijakseen aiempien vanhojen klassikkokirjailijoiden rinnalle ei onnistu tämän hetkisen lukukokemusten perusteella. Fiona Valpyn teoksia voisi pitää silmällä, Samoin Roy Jacobsenin jatkoa.

 

8 Kuka on uusin lempihahmosi?

Televiossa YLE areenalla on esitetty sellaista sarjaa kuin Hetty Feather, johon toivoisin näkeväni jatkoa.Ihan lempihahmoksi häntä ei voi sanoa, mutta mukavaksi tuttavuudeksi kuitenkin. Kirjanakin voisi olla ihan kiintoisa lukea. Ei taida kuitenkaan suomeksi löytyä.

 

9 Mikä kirja sai sinut itkemään

Florence Montgomery: Väärinymmärretty

 

10 Mikä kirja sai sinut iloiseksi?

Enid Blyton The children of Willow farm

 

11 Mikä on kaunein kirja, jonka olet ostanut tänä vuonna?

Cicely M. Barker: Flower Fairies of the wayside sisältää kerrassaan upean satukuvituksen.

 

12 Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä?

Kirjat, jotka olen tullut viimemmäksi lainanneeksi, mm. Yu Mirin Uenon aseman. 

Ainikki Kivi: Salaperäinen serkku!

 

Ainikki Kivi

Salaperäinen serkku

Karisto, 1944

150 + 1 s.

 

 

 

Tänään on Kiian, Kirsin, Kirstin, Kristan, Kristiinan, Tiina ja Tinjan nimipäivä. Onniteluni kaikille päivänsankareille. 

Näin on Tuijatan ideoima Naistenviikon lukuhaaste saapunut päätöspäiväänsä, ja sopivasti tämän teoksen, Ainikki Kiven Salaperäinens serkku, myötä voin solmia ensimmäisen ja viimeisen naistenviikkopäivän langat yhteen, sillä teoksen henkilöhahmoista teoksessa esiintyy paitsi tänään nimipäiviään viettävät Kirsti ja Kristiina myös Henriika, joka voidaan nähdä variaationa ensimmäisen päivän Fredrikasta. 

Perhe:

Insinööri, eversti Kyösti Talasmaan perhe Tuula (16 v.), isoveli Seppo ja pikkuveli Kari. Kyöstin vaimo on nimeltään Iisa. Lisäksi talouteen kuului perheen uskottu palvelija Henriika. Insinööri Talasmaalla oli kaksoisisko Kirsti, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin, New Yorkiin ja avioitunut amerikkalaisen sanomalehtimiehen ja kirjailija Jack Westin kanssa, johon oli tutustunut Sveitsin-matkalla.Talasmaan perhe ei ollut hyväksynyt avioliittoa. Kirstillä on tytär Kristiina, joka jää orvoksi, kun Westin perhe saa viestin, että isä, joka on ollut sotakirjeenvaihtajana Japanin rintamalla, on kuollut. Äiti Kirstikin kuolee ja Kristiina jää orvoksi. Kristiina saapuu Suomeen Talasmaan perheeseen ja valloittaa pian pikkupoika Karin, joka alkaa kutsua tyttöä Kisuksi. Sen sijaan Talasmään äiti, Iisa ei voi sietää Kristiinaa ja suhtautuu tähän jotenkin nuivasti.

Kristiinasta ja Tuulasta tulee pian hyvät ystävät ja hän alkaa sopeutua suomalaisiin oloihin. Eräillä kutsuilla hän kuitenkin hämmentyy, kun rouva Aaltoila kertoo olleensa Kristiinan äidin ystävä ennen hänen onnetonta Amerikkaan-menoaan. Niin, lapsirukka, ei sinun turhaan kannata kaunistella asioita, eihän sinun vanhempaisi haihattelu sinun syytäsi ole, jatkoi tämä kaunis rouva armotta ja kovalla äänellä, ja saa Kristiinan leimahtamaan ja liioittelemaan olojensa suurenmoisuutta Suomalaisiin oloihin verrattuna. Rouva Aaltoila edustaa teoksessa siis vähemmän mairittelevaa naisnäkökulmaa. 

Ajankuva ja miljöö:

Eletään sota-aikaa. Tarina sijoittuu Tampereelle. Tärkeässä osassa on eversti Kyösti (Kössi) Talasmaan keksintö, jonka on tarkoitus auttaa Suomea sodassa. Tämä liittyy jotenkin läheiseen lentokonetehtaaseen. 

Minua kiinnostaa nämä talvi- ja jatkosodan aikaiset tyttökirjat juurikin sotateeman kannalta nähtyinä. Millä tavalla sota ja ajan politiikka kuvastuu näissä? Tässä teoksessa tulee hieman ristiriitainen olo. Ajankuvaa tuo pari lyhyttä viittausta Hitleriin, jotka tosin eivät ole myönteisiä (Ei sillä, että niiden nyt välttämättä pitäisikään olla, mietin vain ajankuvan todellisuutta).

Sijais-Aatolfi - hänellä oli selvät Hitlerin viikset. Ja myöhemmin, tohtori Ketosen sanat Kapteeni Karhille: Sinä ja sinunlaiset hölmö-Aatolfit ja kaikenkarvaiset huhumyllyt olette varmasti tehneet hänen elämänsä suoranaiseksi kadotukseksi maan päällä. Semmoisen tytön.

Sijaisopettajan kanssa Kristiina joutuukin hakauksiin. Syntyy ikävä lunttausjupakka, joka on kuitenkin väärinkäsitystä, mutta jättää jäljen ja myös luokkatovereiden koston.

 Aatolfi asteli pitkin uljasta Hämeenkatua ylväänä ja tietoisena mahtavuudestaan, joskaan ei selässään riippuvasta plakaatista, johon suurin kirjaimin oli tekstattu Sie semper tyrannis eli niin käyköön tyranneille.

Suurempi sotku ja juorumylly syntyy, kun Kristiina tulee sotketuksi salaisten papereiden varkauteen ja epäillyksi vakoilusta. Jopa ystävällisesti aiemmin suhtauneet henkilöt eivät voi välttyä epäilyiltä, kun omat silmät kertovat mitä kertovat.

Tuula ja suurin osa luokkalaisista eivät kuitenkaan usko Kristiinan syyllisyyteen, samoin ei eversti Talasmaa, joka on joutunut kuitenkin vaimonsa kanssa lähtemään poikansa Sepon luokse, joka makaa pahasti sairastuneena jossain koulutuskeskuksessa. 

Ilman tätä sotatematiikkaa Moskovan-Tiltuineen, ja vakoilujuonnetta tämä on kuitenkin aika tyypillinen tyttökirja, jossa ystävyys, koululaiselämä ja arjen sattumukset vuorottelevat. Sotatematiikan ohella tässä on myös taustalla ihmisuhteet. Iisa-rouva alkaa poikansa Sepon sairauden myötä tuntea tunnontuskia ja menneisyys ei anna rauhaa. Miksi hän ei pidä Kristiinasta? 

Miljööltään tämä on ehkä aika hyvin kuvattu pienine tamperelaisine detaljeineen, mutta sotamiljöö ei vakuuta minua. Erityisesti se, että Kristiinan isä ei olekaan kuollut, vaan ilmestyy yllättäen paikalle. Tosin tätä ilmestymistä on kyllä pohjustettu jo kerronnassa, mutta kerronnallisesti loppuselvitykset jääävät ylimalkaisiksi.  Minua jäi mietityttämään kokonaiskuvassa mitkä lopulta oli Suomen ja Amerikan suhteet jatkosdan aikana? Maathan olivat eri puolilla. Vihollinen tosin on se, mikä oli. Mutta suhtauduttiinko Amerikkaankin vihamielisesti, mikä välillä on häivähdyksenomaisesti leijailemassa ainakin minun, lukijan mielessä. Amerikan ja Japanin väliset vankienvaihdot herättää myös kysymyksiä. 

No, ehkä näitä asioita ei tyttökirjoissa voikaan kovin paljon tuoda esille, mutta olisin kaivannut hieman enemmän jäntevyyttä ja selkeyttä ajan ilmapiiriin ja kuvaukseen.

Mikä tässä teoksessa on lämpimän ailahduksen mieleen, oli pieni Kari-poika, joka toi mieleeni äskettäin lukemani Johanna Spyrin pienen lapsihahmon.

"Älä sure, Kisu, Kari on aina Kisun oma pikku-isi"

Aika kuvastava ajatus, joka voisi olla hyvä ohje tällekin päivälle:

Yhteistyössä juuri on Suomen kansa voima.

 

Oili Tainio: Sisar Kaarinan läppävika!

 

Oili Tainio

Sisar Kaarinan läppävika

Kustannusosakekyhtiö Kirja, 1930 (2. painos)

149 s.

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja niin alkaa lukuhaastekin olla kohta plakkarissa. Tänään on Oilin ja Olgan nimipäivä, onnea kaikille päivänsankareille. Itselleni tuotti iloa, kun löysin tämän päivän haastelukemisekseni Oili Tainion kirjoittaman Sisar Kaarinan läppävika -teoksen, sillä Oili ja Olga tuntuvat olevan kovin harvinaisia nimiä niin kirjailijoissa kuin kirjan henkilöhahmoissakin. En kuitenkaan olisi tähän teokseen tarttunut pelkän Oili-nimen perusteella, kiinnostus heräsi kansikuvasta, joka oli vastustamaton. En tiedä, kenen tekijän käsialaa se on, mutta hieno se on ja jollain tasolla teoksen kujeellista otetta kuvaava. 

Teoksen päähenkiö on Kaarinan Hovi. Pohjanmaalta kotoisin, 6-vuotiaana äitinsä menettänyt tyttönen. Kaarinan hartain toive aikuistuessaan oli päästä teatterialalle, mutta isä ja isän taloudenhoitajana toimiva täti eivät "mokomaan humpuukiin" suostuneet, vaan lähettivät tytön Viipuriin sairaanhoitajan opintoihin. Sairaanhoitoala oli Kaarinan listalla toisena, joten hän oli ihan tyytyväinen, vaikka teatterihaave taustalla liikahtelikin.

Ihminen voi tuntea olonsa mukiinmeneväksi missä tahansa ulkonaisista olosuhteista riippumatta, kun hän vain ymmärtää mukautua ympäristöönsä. 

Kaarina saa viran Janalan kunnansairaalasta. Vaikka Viipuri on ihan todellinen paikanimi Helsingistä puhumattakaan, joka teoksessa mainitaan, Janala lienee keksitty paikkakunta, sillä googlaus toi lähinnä ulkomaista elokuva-ainesta, kun uteliaisuuttani halusin asiaa selvitellä.

Sairaalan kuvaus oli kiinnostava ja herätti kyllä erinäisiä ajatuksia.

Meillä on 12 sairassijaa kummallakin osastolla; jos tarvitaan, voimme sijoittaa 30:kin potilasta, mutta silloin on jo ahdasta. Täällä on vain oikeita, kunniallisia tauteja sairastavia potilaita, eikä niinkuin kaupunkien sairaaloissa, joka lajia sairautta, mitä lääketiede tuntee. En sano tätä janalaisten kunniaksi, sillä ehkä täälläkin on huonoa verta, vaikk'eivät he tule sitä tänne hoidattamaan, vaan menevät vieraan palveltaviksi.

Erityisesti maininta oikeista ja kunniallisista taudeista ja huonosta verestä  pisti mietteliääksi.

1. tri Robert Tuomi. 41-vuotias ylilääkäri, johon 2. taloudenhoitaja neiti Karoliina Järvelä on iskenyt silmänsä ja pitää tätä omanaan, vaikka mies tunnu lotkauttavan asiaan juuta eikä jaata. "Hän puhuu harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle.

3. Sairaanhoitaja Elsa Vaaranto Tunnollinen ja hyväntuulinen alihoitajatar ja sitten 4. harjoittelija Eeva Vuori, vallataon kuin metsäkauris.

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on siis Kaarina, joka kertoo lähinnä rakkaushuolistaan.  Lähdettyään aikoinaan Viipurin sairaanhoitokoulusta, hän jätti sinne rakastamansa miehen, Lääketieteen Kantin (kandi) Hannes Koivun, keskikokoisen, sopusuhtaisen vartalon omaavan, ruskeatukkaisen miehen, jolla oli - neitsyen silmät. 

Tässäkin tuo neitsyen silmät kuvaamassa miehen silmiä on erikoinen määritelmä. Silmät ovat luonteen peili, sanotaan, ja ehkä tohtorin silmistä sitten kuvastui - neitsyys. Kaarina ihailee miestä ja hänen sydämensä saa ikuisen läppävian, jota hän ei kuitenkaan paljasta vaan pitää salaisuuden omanaan, sillä Nainen voi salata rakkautensa, mutta ei mustasukkaisuuttaan. 

Naistunnot

"Minäkin kaipaan hetkiä, jolloin saisin hyväillä hänen ruskeata tukkaansa, jolloin saisin tuntea hänen läsnäolonsa suloisuuden tietän silloin olevani myöskin nainen, joka rakastaa, eikä vain palveleva sisar."

Voi meitä naisraukkoja! Miksi emme kulje yksinämme ilman heitä? Sanotaan, että luonnon laki määrää naisen ja miehen kulkemaan kaksittain ja - mikä pahinta naiselle - että me kaipaamme tuota n.s. rakkautta enemmän kuin miehet. Nainen rakastaa koko sydämestään, aivan kirjaimellisesti katkismuksen mukaan; mies sanoo myös tekevänsä niin, ja onhan muutamia, jotka koettavat parhaansa. 

Miehet, nuo oman onnensa sepät, eivät voi ymmärtää, kuinka nainen rakastaa; kaikkein vähimmin he käsittävät, miten hän kärsii silloin, kun hänen rakkautensa heitetään sivuun kuin särkynyt ruukku.

Nainen on omituinen rakkaudessansa

Toinen rakkaudesta huokaileva on sairaalan taloudenhoitajatar Karoliina Järvelä, jota kutsuttiin tohtorinnaksi, vaikka hänellä ei ollut kuin harjoittelukokemusta sairaanhoidosta. Karoliina puhui harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle. Karoliina on iskenyt silmänsä ja tunteensa sairaalan johtajalääkäriin Tohtori Robert Tuomeen, tavalliseen, hyväluontoiseen mieheen, joka on elänyt arvossa ja ylhäisessä yksinäisyydessä jo lähes 41 vuotta. Robert ei sano Karoliinan unelmiin juuta eikä jaata. Karoliina ei kuitenkaan salli kenenkään viedä tohtoria häneltä, vaan vartioi mustasukkaisena henkilökuntaa.

 Kun Robert lähtee eräässä vaiheessa lomalle tulee sijaiseksi, kukas muu kuin Hannes Koivu ja Kaarinan läppävika alkaa taas oirehtia pahemman kerran.

Sisar Kaarinan läppävika on aikansa romanttista viihdekirjallisuutta, hieman kujeellinen, humoristisella otteella kirjoitettu teos, joka vilisee kristillistaustaisia sanontoja, joilla ei ole kuitenkaan tarkoitus tuoda kristillistä sanomaa esille, vaan ovat vain kuvaamassa tilanteita ja tunteita, siis tietynlaisia metaforisia ilmaisuja, joita nykysanomalehdistössäkin joskus näkee. Tosin nykyisin ihmiset eivät välttämättä tajua, että ilmaus on raamatullista perua. Kuitenkin kaikitenkin kristillisyys on pidetty mielessä kaiken hupsuttelun lomassa.

 Huumorinäyte:

Ihminen on syntynyt taistelemaan. Jokaisella on oma ristinsä, niinkuin entisellä miehellä konttoristinsä.

Ihan hauska lukukokemus tämä oli, kevyttä viihdettä ajoilta menneiltä, kaukaisilta.

Mainittakoon vielä, että minua pikkaisen häiritsi teoksen uskottavuus eräässä detaljissa: 

.... huonon lastenhoidon tavallinen seuraus, riisitauti. Kuinka ikävää onkaan, etteivät äidit ehdi kunnollisesti hoitaa eivätkä pitää puhtaina lapsiraukkojansa, joiden sen johdosta täytyy paljon kärsiä.

Hmm. Riisitautihan johtuu vitamiinien tai hivenaineiden puutoksesta, erityisesti D-vitamiinin ja kalsiumin eikä syy siihen aina ole huonossa hoidossa, syy voi olla geneettinenkin. Mutta lääketiedehän on kehittynyt sitten tämän teoksen kirjoittamisen paljonkin. Puhtaus on puoliruokaa, myönnetään, mutta ajatus, että riisitauti johtuisi huonosta hygieniasta on tietojeni ja kokemukseni mukaan väärä.

Soile Kaukovalta: Teinitytön ikkuna!

 

Soile Kaukovalta

Teinitytön ikkuna

WSOY, 1959 (2. painos)

164 + 2 s.

Naistenviikko jatkuu ja vietämme Leenan, Leenin, Lenitan ja Matleena nimipäivää. Onnitteluni kaikille päivänsankareille. Naistenviikon lukuhaasteeseen löysin Soile Kaukovallan tyttökirjasta Teinitytön ikkuna Leenan, joka tosin ei ole teoksen varsinainen päähenkilö, tärkeä kuitenkin, ja saa edustaa tässä päivän nimipäiväsankaria. 

Teinitytön ikkuna on tyypillinen nuorten tyttöjen kirja. Teos on julkaistu WSOY:N Vihreässä kirjastossa.. 

Merja Kanto, teoksen minä-kertoja on 16-vuotias yhteiskoululainen. Kotoisin maalta, Karivedeltä.  Käy koulua Tampereella. Tampereeseen liittyvää paikanimistöä on Amuri, Tammerkoski, Satakunnan silta, Hämeenmuseo. Näsijärvi.

Tarinointi saa alkunsa, kun Merja astuu Sofiankatu 7:ään, jossa asuu 10-vuotias Tupsu ja Merjan kanssa samanikäinen Taina. Tupsu ja Taina ovat orpoja ja asuvat isovanhempiensa luona, joiden ainoa poika, tyttöjen isä on kuollut. Tytöillä on myös veli, Tommi, joka asuu Hämeenlinnassa lasten enon luona. Merja kotiutuu heti  ja ystävystyy Tainan kanssa mitä pikimmiten. Vieraudentunteesta ei sanaakaan.

Leena Haapasalo on yksi Merjan ja Taina luokkatovereista. Eräänä aamuna hän syöksyy hiuspörrö hulmuten ja kasvot vääntyneinä ulos luokasta.Syynä on päiväkirja, joka on edellisenä päivänä pudonnut huomaamatta lattialle, eräs luokan pojista on sen poiminut ja lukenut ja on tytön saapuessa luokaan lukenut sitä suureen ääneen, otteen, jossa Leena tunnustaa tunteensa erästä luokan poikaa kohtaan. 

Luokanopettaja Sorja, selvitettyään missä Leena on ja miksi ei ole läsnä, huomauttaa, että "pilkka voi jättää nuoren ihmisen mieleen syviä jälkiä, puhumattakaan, kuinka halpamaista on pitää hallussaan toisen päiväkirjaa ja vielä lukea sitä." Leena on possa pari päivää ja tulee sitten kouluun, koska vanhempansa vaativat. Mikä minusta on ylenmääräisen liioiteltua on Leenan isän kielto, että Leena ei enää lainkaan pitää päiväkirjaa. Ehkä Leena ei sitä enää haluaisikaan, mutta isä, joka kieltää tytärtään pitämästä päiväkirjaa kuulostaa niin - ääri-ilmiöltä.

Myöhemmin Leenasta paljastuu uusi ominaisuus. Hänellä on suuremmoinen lauluääni ja hän ottaa laulutunteja. "Leenan hoitamattomat hiukset ja iloisesti ratkeilevat puserot ilmensivät taiteellista suurpiirteisyyttä",  näin luokka oli ymmärtävinään, mutta luokan kuuluisin poika, näyttelijäkokemusta omaava Sakke sanoo, että "taiteellisuuden ei tarvitse ilmetä epäsiisteytenä". Mutta kissanruseteissa kyllä, vastaa Taina viattomasti viitaten Saken solmukkeeseen. Myöhemmin, kesäloman lähestyessä, eräs poika luonnehtii Leenaa, joka on saanut kesätyöpaikan jossain konttorissa, täsmälliseksi ja tarkaksi, mikä ehkä kuitenkin on hyväntahtoista ironiaa tai sarkastisuutta.

Leena on huomion kohteena myös luokalla tapahtuneessa varkaustapauksessa, kun Elinan kallisarvoinen hopeinen, turkooseilla koristettu rasia varastetaan. Varkaus jää pitkään selvittämättä, mutta yllättäen Taina ja Merja löytävät johtolangan Taina kiinnittäessä katseensa "ammuttuun tauluun" eräässä vanhan tavaran liikkeessä. 

Teinitytön ikkuna on todellakin tyypillinen nuortenkirja ja tyypillinen tyttöjenkirja. Kerronnallisesti tässä on joitakin poikkeavia ilmaisuja. Toisaalta hyvinkin tyypillisiä ja osoitteleviakin, kuten "lihava, mustaverinen ja rasvatukkainen" korostamassa hämäräperäisyyttä. Monenlaista tapahtuu niin koulu- kuin kotiasioissa. Tunteet ovat milloin alamaissa, milloin korkealla.

Tarinassa Sakke edustaa teoksen romanttista puolta. Leena ja Saken välillä on viha-rakkaus -suhde. Sakke kuvaa Merjaa "olet hennon ja runollisen näköinen, mutta sisus - se ei ole kukkamainen, vaan pikemminkin ... Sahajauhoa, Merja ehdottaa, - Hyi, tyttö, teräsvillaa, aioin sanoa, Taipuisan tuntuista, mutta kovaa kuin  metalli.

Naisellisuudesta:

Minulla oli väliin huono omatunto sen vuoksi, sillä korvaus erinomaisesta täysihoidostani oli melko pieni. kun kirjoitin siitä äidille, hän rupesi silloin lähettämään mummille maalaistuotteita.Runsaat ruoka-annokset eivät pulskitaneet minua lainkaan, mutta Taina syytti isoäitiään linjojansa uhkaavasta liiallisesta ulottuvaisuudesta. Itse asiassa pieni pyöreys puki hänen naisellista olemustaan. 

Muutamia kirjallisuusviitteitäkin löytyy:Kadonneita maailmoja (arkeloginen teos)

David Copperfiel, Pickwick-kerhon paperit, Swanin Tottisalmen perillinen (teatteriesityksenä) Adalminan helmi (näytelmäesityksenä),  Ibsen (kilpikonnan nimenä). Lydia ja Oskar, jonka sanotaan ilmestyneen1907 ja Ryövärin rakkaus sen sijaan jäävät epävarmoiksi, ovatko todella ilmestyneitä vai keksittyjä julkaisuja. Sen sijaan arkeologinen tos Kadonneita maailmoja on vielä löydettävissä nettiantikvariaateistakin. 

Mainittakoon vielä tuosta kansikuvasta. Taina on kätevä käsistään ja ompelee itse vaatteet itselleen ja siskolleen. Hän myös uudistaa Merjan vaatteita, kun tämä joutuu salaa kuulemaan, kuinka hänen vaatetustaan kutsutaan mummovaatteiksi. Kansikuva tuo mieleen paperinuket. Taustalla viivapiirrospojat luovat kontrastia etualan kirjavissa vaatteissa olevalle tyttöjoukolle. Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1950-luvun alkupuolella, jota aikaa tässä kuvattaneen. Tekijästä minulla ei ole tietoa. Voisiko olla Maija Karma tai Leena Puranen? Tietääkö kukaan? Olisi kiva saada selvitys tähän. Hyvin luonteikas kasvikuvitus, anyway.

Johanna Spyri: Nelliä kasvatetaan!

Johanna Spyri

Nelliä kasvatetaan

Otava, 1922

Annikki Setälä

 

Tänään vietetään Hannan, Hannen, Hannelen, Jennan, Jennin, Joannan, Johannan ja jonnan nimipäivää. Onnittelut kaikille päivänsankareille. Naistenviikon haasteeseen valitsin Johanna Spyrin vanhan tyttökirjan Nelliä kasvatetaan.

Nelliä kasvatetaan on tuttua Johanna Spyrin tyyliä. Lapset ovat keskiössä. Tämän teoksen päähenkilö on 11-vuotias Nelli, joka on saanut elää hyvin vapaata elämää. Hänen äitinsä on kuollut ja isä, isä on rautatehtaan tirehtööri, paljon matkoilla ja töissä, mutta ei piittaamaton kuitenkaan. Joutuessaan taas lähtemään pitkälle työmatkalla, hän kirjoittaa serkulleen Kittille ja pyytää tätä saapumaan ja ottamaan tytön kasvatuksen kontolleen.

"Miina-neitsyt, minun taloudenhoitajattareni, on tehnyt tosin parhaansa, ja Ester, kyökkikuningatar, on auttanut niin hyvin kuin on osannut. Eniten lapsen hyväksi on tehnyt vanha Martta, vaimo-vainajani hoitajatar; mutta todelliseksi kasvatukseksi en voi nimittää sitä. Itseäni pitäisi ensimmäisenä syyttää, en osaa kasvattaa pikku tyttöjä."

Kitti Dorner saapuu Illerbachiin mukananaan ystävättärensä neiti Grideleen kanssa. Kittin ja Nellin välit sukeutuvat heti kohta ristiriitoihin.

"Suoraan sanoen en voi pienessä pörröisessä villissä huomata mitään yhtäläisyyttä kauniin, aina siistin ja  puhautta  loistavan Cornelian kanssa ilosta loistavine silmineen, jotka nauroivat niin ystävällisesti ruskeiden hiuskiehkuroiden alla. Sanon suoraan, Fredrik, miellyttävältä ei lapsesi vaikuta. hän näyttää ilkeältä, villiltä kissalta, joka kyyristää selkänsä ja pörröttää karvansa hypätäkseen kasvoille."

Ilmeisesti Kitti Dorner ei ole kissaihmisiä. Ainakaan lastenkasvatuksesta hän ei tunnu tietävän mitään, tai ainakaan hän ei ymmärrä Nelliä, joka on hänen mielestään "kuin villi jänis, tekee kaiken hyppien". Tyttö on hänen mielestään kokonaan höyläämätön.

Nelli on kuitenkin  hyvinkin taipuvainen tekemään asioita hyvin ja oikein."Lapsi ei ole pahankurinen", sanoo isä. Ja parempi käsitys tytön luonteesta on myös Martalla, jonka luona tyttö vierailee joka päivä iloisena ja tuoden hyvää mieltä vanhalle naiselle. Eikä kotiopettajallakaan ole pahaa sanottavaa.

Vaikeuksia syntyy, kun Nelli ottaa Kittin sanomiset kirjaimellisesti. Nellin kulmakarvat kurtistuvat ja otsa rypistyy, kun hän ärsyyntyy ja Kitti tuo esille, kuinka rumalta Nelli näyttää ja tälle kasvaisi sarvet otsaan. Nelli alkaa tuntea, ettei kukaan pidä hänestä ja alkaa peittää otsansa hiuspehkollaan, mistä Kitti saa lisää vettä myllyynsä ihan mahdottomasta lapsesta. Kaiken kukkuraksi Kitti syyttää Nelliä savisilla jaloilla sohvalla seisomisesta, minkä tämä lujasti kieltää.

Nellin koti on maalla ja Martta, tuo hänen äitinsä vanha hoitajatar on sisustanut mökkinsä yläkertaan siistin huoneen, johon hän voisi ottaa jonkun, joka kaipaa lepoa ja vahvistumista. Nellin avulla laitetaan ilmoitus lehteen ja kohta hän saakin sinne asukkaan.

Kaupungissa on pastorin leskirouva Halm neljän lapsen kanssa. Perheen lapsista Arno-poika on heiveröinen ja kaipaisi kovasti vahvistusta. Lisäksi perheessä on Agnes, jonka intohimo on musiikki, Niina, oka haluaa maalata, pikkuinen Mux haluaa ratsukenraaliksi. Mutta holhooja, tohtori Schaller on sitä mieltä, että tytöt voivat opiskella enää muutaman vuoden tätä "leivätöntä taidetta". Sen sijaan heidän pitää ryhtyä ompelijoiksi. näin he saavuttavat päämäärän nopeammin, tekevät työtä ja ansaitsevat.

Arno saapuu siis Illerbachiin Martta-rouvan asuntoon ja ystävystyy kohta Nellin kanssa. Hän ei kuitenkaan saa tyttöä muuttamasta kampaustaan, sillä tämä pelkää yhä otsaan kasvavia sarvia. Kun isä saapuu kotiin lyö Kitti hanskat pöytään ja sanoo, että tyttö pitäisi lähettää johonkin laitokseen, ehkä isompi lapsijoukko saisi tämän tolalleen. Lisäksi Kitti toivoisi Nellin isän huomioivan hänet seuramiehenä, mutta tämä ei lainkaan ole samoilla linjoilla ja niin Kitti saa ystävättärensä kanssa lähteä. Mukanaan he vievät Miina-neitsyen, joka on täysin muuttanut aiemman ystävällisen suhtautumisena Nelliin ja alkanut sen sijaan  imarrella neitejä, joista jomman kumman uskoi päätyvän isännän puolisoksi. Miina saa lähtiäistoivotukset Esteriltä, että tämä kertoisi totuuden siitä sohvan multaamisesta ja Miinan korvat alkavat punoittaa. Sillä hän se oli ollut, joka oli noussut kenkineen sohvaan vetääkseen sohvan takana seinällä olevan kellon.

Vaikka Nellin isä ei tajunnutkaan, tai jos tajusikin, ei halua ollut, serkkunsa vihjailuja, päättää  isä päättää lähettää Nellin kasvatuslaitokseen, sillä hän näkee kuinka paljon Nelli on muuttunut hänen poissaolonsa aikana. Kuultuaan tämän Nelli puhkeaa rajuun itkuun ja on aivan epävoivoinen pyytäen, että isä ei tekisi tätä. Lopulta isä kysyy neuvoa Martalta, joka neuvoo isää vielä harkitsemaan asiaa ja tämä tekeekin näin. Sitten Nelli saa kirjeen Arnolta, joka on palannut kaupunkiin ja on sairastunut. Arno pyytää Nelliä luokseen.

Arnon luona kaikki lopulta selviää hyvän ja viisaan pastorinrouvan toimesta ja pikku Muksin avustuksella. 

Pidän näistä Johanna Spyrin lapsikuvauksista todella paljon. 

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt!

 

Rauha S. Virtanen

Seljan tytöt

WSOY, 1979 (7. painos)

241 + 2 s.

Kansi: Maija Karma 

 

Tänään nimipäiväänsä viettävät: Maaret, Maarit, Margareeta, Marketta, Reeta ja Reetta. Naistenviikon lukuhaasteeseen tälle päivälle valitsin Rauha S. Virtasen Seljan tytöt, kertomuksen kirjailijaisän perheestä ja sen tyttäristä, joista yksi, Margarita on ottotytär. 

Naiskuvia:

Kris (Kristiina Veronica) 17-vuotias, teatterista kiinnostunut neitonen, jolla on lyhyet kiharaiset hiukset.

Virva (Virva Maaria ) Kirjallisia taipumuksia omaava 14-15-vuotias, pitkäsäärinen ja ulkonäöstään kompleksinen. "Minulla on finnejäkin."  Krisin katsellessa tyttöä "Sisaren laihat kasvot näyttivät pieniltä paksun punaisenruskean tukan keskellä.

Dodo (Dolores) Perheen nuorimmainen. Järkevä pikkutyttö, jolla on taloudenhoidollisia taipumuksia. "Sinä olet viisas lapsi", on isän mielipide.

Margarita  Margarita on Seljan ottolapsi. Isä on kuollut sodassa. Äiti on ollut meksikolainen, jonka perhe ei ole hyväksynyt tämän avioliittoa. Margarita on tumma etelämaalainen. "Margarita oli todella uskomattoman ehdoton ja kiihkeä rakkaudessaan.", ajattelee Kris-sisko. Miili-tädin mielestä tytön luonne on vaikea, hän on erilainen kuin muut lapset. Margaritaa kiinnostaa baletti ja tanssijan ura.

Kuulehan nyt pikkutyttö, sanoo lääkäri tytölle, kun tämä on ollut moottoripyörä-onnettomuudessa.  Margarita on kuitenkin 16-vuotias. Isäkin kyllä pitää tyttöjään vielä lapsina ja käskee näitä perumaan sopimuksen, jonka Kris ja Margarita ovat tehneet kesäteatterin kanssa.

Miili-täti itse on seitsemissäkymmenissä. Lasten täti äidin puolelta. Ei ole oikein tykännyt siitä, että siskontytär on mennyt naimisiin hra Seljan kanssa. Pitää kuitenkin talouden kuosissaan, , kunnes...

Isä, joka on ollut keuhkotautiparantolassa pääsee kotiin ja ilmoittaa kohta menevänsä uusiin naimisiin.

Rea on sairaahoitaja. Kris näkee hänet ensimäisenä, yllättäen, kun on matkalla kouluun ja näkee isän kävelevän yhdessä tuntemattoman naisen kanssa. "Nainen oli nuori, solakka ja suoraryhtinen. Hän oli tyylikkään näköinen, iho oli raikas ja huulet punatut."  Isä kertoo Krisille kutsuneensa Rean kylään. "Hän on hyvin etevä ja älykäs. ja hän on hyvä nainen, Älkää yrittäkökään kuvitella, että joku vamppi olisi vetänyt minua huulesta." Isä ilmoittaa. Minä tarvitsen häntä.

Rouva Pirinen "Pinnalta lirkun-lirkun. mutta alla vaanii saaliinhimoinen sakaali. Minä sanon teille, että voin jotenkuten ymmärtää sellaisia naisihmisiä, jotka juoruilevat iltojensa iloksi, kun heillä ei valitettavasti ole hengenlahjoja parempaan. Esimerkiksi rouva Persson on kaikesta huolimatta hyvänsuopa ihminen. Mutta tämä rouva Pirinen kuuluu siihen lajiin, joka nauttii saadessaan mustata ihmisiä. Hän ei vahingossakaan puhu toisesta mitään hyvää ja kaunista."

Seljan tytöt on nostalginen tyttökirja, jossa on paljon vaikutteita Alcotin Pikku naisia -teoksesta ja kyllä tässä taitaa olla vivahdus Montgomeryltäkin, vaikka ei niin selkeästi. Neljä lahkakasta nuorta tyttöä, joista Virva on selkeästi kirjallisine taipumuksineen lähellä Alcotin Jota (ja Montgomeryn Emiliaa). Dodo on yhdistettävissä Bethiin rauhantahtoisena luonteena, joskaan Bethin lailla hän ei ole lainkaan ujo ja herkkä luonne. Krisiä ja Margaritaa on vaikeampi liittää Alcotin Pikku naisiin, mutta teatterikärpänenhän kutitteli kyllä Alcotinkin henkilöitä. 

Seljan tytöt on kuitenkin hyvin erilainen yleisvireeltään. Eletään pikkukaupungin lähiössä, maaseutuympäristössä. On vesistöä, luontoa ympärillä. Ajankuva on sodanjälkeinen Suomi, joskus 1950-luvun puolivälissä. Margaritan kerrotaan syntyneen 1939 ja tulleen isänsä mukana Pariisista 2-vuotiaana, jolloin Seljat ovat kohta virallistaneet tytön omakseen. 

Seljan tytöt ovat orpoja. Heidän oikea äitinsä on kuollut. Kun isä avioituu Rean kanssa, johon on parantolassa tutustunut, eivät tytöt tykkää ajatuksesta.Hekö antaisivat tuon vieraan naisen viedä heiltä äidin muiston. Ei ikinä. Vähitellen muiden tyttöjen suhde Reaan kuitenkin paranee ja he ymmärtävät, että tämä on enemmänkin ystävä eikä yritäkään viedä heiltä muistoja äidistään, paitsi Margarita, jonka sydän sykkii kiihkeämmin kuin muilla. Margarita nouseekin hieman muita Seljan tyttöjä vahvemmin esille juonen rakentelussa.

Seljan tytöt on hyvin kulttuuripitoinen teos. Teoksessa löytyy monia viittauksia niin kirjallisuuteen (Harmaja, Sarkia, joista Virva tykkää, sekä Baudelaire, Rainer Maria Rilke, Hellaakoski. Mustapää joita Ari Saarni tälle suosittelee) kuin musiikkiinkin (Tonavan aallot, Walter Kiesseking/Debussy "kuutamo" Tsaikovskin venelaulu).

Nostalgiaa edustaa myös paperinukkeleikit. Itsetehdyt paperinuket Robin Hood ja Marian-neito, Pitkä-John, kaikki hahmot Topeliuksen Lintu sinisestä. Diane De Meridor alkavat kutitella omia  aivonystyröitä luovuuden houkutuksilla, mutta kuka on Diane De Meridor?

Muistot omilta kouluajoilta herää mieleen laulussa "Oli kesä, kesä kesä,  oli pesä pesä pesä, siellä koivussa korkealla". Vieläkö tätä mahdetaan kouluissa laulaa. Googlausta aiheuttaa myös everglaze, joka tässä ilmeisesti on kangaslaatua, mutta enpä tullut hullua hurskaammaksi. 

Kuinka hyvin teos vastaa suomalaista kulttuurisesti valveutunutta perhe-elämää 50-luvulla on vaikea sanoa. Tässä on tyttöjen ohella paljon myös eri luonteisia poikia ja yhteisöllistä kuvausta. Suomalaisuus - ulkomaalaisuus, köyhyys - rikkaus ovat teemoja, jotka ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä ja ovat löydettävissä myös tässä teoksessa. En kuitenkaan oikein osaa yhdistää tähän siihen Suomi-kuvaan, joka minulla on. Seljan tytöt ei ole yltiöisänmaallista kirjallisuutta, ei työläiskirjallisuutta, siinä on ripaus unelmaa ja epätodellisuutta todellisuuden rinnalla. Ehkä se on tuo rinnastus Alcotiin ja Montgomeryyn, mikä sen tekee. Vaikea sanoa luovatko yksittäiset pienet detaljit vahvan ja elävän miljöön. Ihmissuhdekuvauksena tämä on vahva ja tässä on psykologisesti vahvaa näkemystä. En kuitenkaan samaistunut näihin tyttöihin yhtä vahvasti kuin Alcotin Pikku Naisiin, jossa samaistun melko lailla yhtä vahvasti kaikkiin neljään henkilöhahmoon. Lukenen kuitenkin mielelläni myös ne jatko-osat, jotka tähän on kirjoitettu.

Lisää Seljan tyttöjen klassikkoasemasta ja mahdollisesta idyllistä. Suosittelen myös tutustumaan Saana Patrikaisen tekemään tutkielmaan aiheesta. 

Anna Kasurinen: Uusia ystäviä!

 

Anna Kasurinen

Uusia ystäviä

Gummerus, 1938

100 s.

Kansikuva: Martta Wendelin

Tänään vietämme Sarin, saritan,  Saran, Saaran , Sallan, Sallin (Sally) nimipäivää. Onnea kaikille päivänsankareille.

Naistenviikon haasteeseen valitsin Anna Kasurisen Uusia ystäviä -teoksen, jonka henkilögalleriasta löytyy Saara. Teoksen Saara  ei ole teoksen päähenkilö, vaan yksi koulutyttöjoukosta. Muita keskeisiä henkilöitä on Pirkko, Liisa, Mirja ja muutamia muita puhumatta pojista,

Uusia ystäviä on aika vinkeä teos. Se on toki tyypillinen tyttökirja, koululaiskertomus. Kerronta on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka tarkastelee tyttöjoukkoa, sen keskusteluja, toimintaa ja yhteenkuuluvuutta suhteessa toisiinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan. Kieli on reipasta, suorasukaista, vaivatonta. Onko se ajalleen tyypillistä, on vaikea sanoa. Siellä täällä jokin tunnelma, ilmaisu luo kuvan vähemmän tyypillisestä keskustelukulttuurista tai tyttökirja-aineksesta. Mainittakoon esimerkiksi maininta, kuinka luokkatoverin isä oli ampunut itsensä ennen koulun alkua. Itsemurhaan viittaaminen ei juuri ole tullut vastaan näissä tarinoissa. 

Uusia ystäviä -teoksen päähenkilö on Aino Koivu. Hän on vilkas, temperamenttinen, omat arvonsa ja näkemykset omaava opiskelija. Pojat, erityisesti muuan Pekka, kutsuu Ainoa pienokaiseksi. Ilmeisesti tytön koon takia. Ystävä, Pirkko, kutsuu häntä rohkeaksi.

Minusta hänen elämänsä on seikkailu. Aino oli kesän maalla aivan vieraassa paikassa puodissa, ja nyt hän hommasi itse lainan kouluaan varten. Aino oli mennyt pankkiin ja kysynyt, millaisia nimiä pitäisi olla takaajiksi. - Keitä neiti tuntee? oli pankissa kysytty. Sitten he olivat luetelleet muutamia, ja Aino käveli rohkeasti nimien luo ja sai ne ja lainan. Minusta ei olisi koskaan ollut sellaiseen.

Seikkailuun joutuu myös Saara kun hän on Ainon ja Pirkon kanssa joululomamatkalla Mirjan luokse ja eksyy hiihtoladulta väärälle uralle. Hän pakenee eräässä talossa mölyävää miesjoukkoa ja yrittää löytää ystävänsä, jotka ovat saapuneet perille ja ihmettelevät, missä Saara on. Tyttöä lähdetään joukolla etsimään ja avuksi otetaan suojeluskuntajoukot. Lopulta Saara ilmestyy paikalle ja kertoo nukkuneensa yönsä läheisessä saunassa. Tapaus saa valtakunnallista mainetta, sillä se kerrotaan lehdissä ja siitäkös tyttöjen perheet saavat sanomista.

Anna Kasurisen Uusia ystäviä on ilmestynyt 1938. Tarinassa liikutaan koululaisyhteisössä, puhutaan koulujuhlista. Kun ajattelen omia opiskelujani, niin minua hämmentää se kuvaus, miten opiskeluilmapiiriä, opettajia ja koulumaailmaa miljööstetään. Tytöistä osa käy yhteiskoulua (tai tyttökoulua). Aino ja Liisa ja Mirja ovat kauppaopistolaisia. Saara ja Pirkko yhteiskoululaisia. Se, miten Aino siirtyy kauppaopistolaisten juhlista yhteiskoululaisten (tai tyttökoulun) juhliin herättää kysymyksiä paitsi kaupunkiympäristöstä,  myös koulujen toimintaan liittyvistä kysymyksistä. Teoksesta nousee toki muitakin aikaan liittyviä yksityiskohtia ja huomioita, kuten se, kuinka kauppaopistossa opiskelevat ovat jo aikuisia, kun yhteiskoululaiset/tyttökoululaiset ovat vielä lapsia. Tämä liikkuminen eri koulujen välillä ja kysymys siitä, oliko kyseeessä mikä opinahjo jää vähän vaillinaiseksi ja epätietoisuuden varaan.

Naiseuden peruskysymyksiä tämä toki vilisee. Ollako itsenäinen, tietoa ja taitoa etsivä vai ruvetako romanttiseksi ja avioliittoon hakeutuvaksi. Ainon ja Pekan välillä kipinät sinkoilevat enemmän ja vähemmän. Tyttötoverit keskusteluineen luovat enemmän ja vähemmän tuttua tyttötyyppiä kauneusihanteineen. Hieman ihmettelen ajatusta, että filmeissä saksalaisten tai itävaltalaisten tanssi olisi jotenkin kauniimpaa ja sulokkaampaa kuin amerikkalaisissa filmeissä, kuten Aino ilmaisee tanssiinpyytävälle Martille. En voi olla ajattelematta, että tässä liikutaan tuon ajan poliittisessa ilmapiirissä, mutta mene ja tiedä. Aikaa kuvastavia viitteitä on myös viittaukset Shirley Templeen ja Marlene Dietrichiin.

Googlausta aiheuttivat viittaukset Malthusin väestöteoriaan, josta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä mahtaa olla kyse sen paremmin kuin Finne Ikuinen kysymys -teoksestakaan, joka oli keskustelunaiheena tyttöjen Kirjallisessa huutokerhossa. Tosin teoksesta ei tuossa kokoontumisessa juurikaan puhuttu. 

Yritin löytää jotakin arviota Finnen teoksesta, mutta en ainkaan vielä löytänyt. Minulla on kuitenkin tuntuma, että tuo romaanin teema olisi mahdollisesti kytköksissä tähän teokseen. Osaako kukaan lukijani valaista asiaa?

Minusta on hieman outoa lukea kirjallisuutta, jonka päähenkilön nimi on sama, kuin omani. Onko tämän teoksen Aino minunkaltaiseni. Meissä on ehkä jotain samaa. Kirjanpito onnistui häneltä erinomaisesti, eikä se minullakaan aikoinaan huonoimpia onnistumisia ollut. Arvoissa ja suhtatumisessa viinanjuontiin olemme samoilla linjoilla.Erään luvun otsikointi: Aino ei ymmärrä huumoria on suhteellinen. Minä en juurikaan ole huumorintajuinen ja varsinkin itselle nauraminen ei onnistu. Saatan kyllä hörähdellä jollekin osuvalle sana-assosiaatiolle tai kielelliselle leikille, mutta kuten sanottua. Huumori on suhteellinen juttu. 

Mainittakoon, että kirjailija Anna Kasurinen on yhtä kuin kirjailija Kaija Väänänen, jonka tiedon sain tyttökirjallisuutta tutkineelta Saralta. Onnitteluni hänelle erityisesti näin Saran-päivänä. Teos Uusia ystäviä on ilmestynyt 1950-luvulla, Kaija Väänäsen hieman laajempana ja uudistettuna, Otavan julkaisemana,  nimellä Viluinen unelma. Teos löytyy hyllystäni, kun tulin sen hankkineeksi ennen kuin tietää, että kyse on samasta teoksesta. Aikomus on kuitenkin lukea tuokin teos ja vertailla, mitä eroa ajankuvassa ja tunnelmissa löytyneekään. Minusta on kuitenkin hieman outoa ja kummallista, että teos on julkaistu eri nimellä ja eri kustantajan toimesta. Herättää monia kustannuspoliittisia kysymyksiä.

 

Margit Hauser: Erika!

 

 

Margit Hauser

Erika

Alkuteos: Vertrauen in Erika

(Alkuteos ilmestynyt Orell Fussli Verlag, Zurich 1954)

Suomentanut Liisa Jalovaara

Gummerus, 1961

Kansi: Kaarina Hieta

Tänään viettää nimipäiväänsä: Riikka, Fredrika (kalenteriini (17/18) on pujahtanut myös miehinen muoto Fredrik). Onnitteluni.

Vuosi sitten tähän samaiseen, Tuijatan ideoimaan naistenviikon haasteeseen luin Margit Hauserin teoksen Erika perustaa kodin. Teos oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin löytää myös sitä edeltävän teoksen, ja nyt luettuani tämän teoksen, jossa Erika on seitsemäntoistavuotias, muotisuunnittelijaksi opiskeleva nuori neitonen, minulle jäi tunne, että näiden kahden teoksen välissä täytyy olla vielä joku teos, sillä hyppäys tuohon kodinperustamiskirjaan tuntuu liian suurelta. Mutta mene ja tiedä. Täytyy tutkia asiaa.

No, Margit Hauserin Erika -teos on hauska, lämminhenkinen tyttökirja. Ajallisesti kuvannee 50-luvun alkuvuosia. Teos sijoittuu Sveitsiin, Zurichiin, ja kaupunkikuvaus on sen verran elävää ja kaupunkikuvaa luovaa, että minun alkoi suuresti tehdä mieleni päästä käymään tuossa vanhassa eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Unelma, jonka toteutuminen tosin näyttää hyvin epätodennäköiseeltä.

Paikannimistöä:

Limmat-joki, Storchen-hotelli, Fraumunsterin torni, Pietarin kirkon kupoli Euroopan suurimpine kellotauluineen. Fahrin luostari, Kirchgasse,

Muodikkuudesta:

Sininen hame ja maissikeltainen, kaulaa myötäilevä pusero, joka jätti hoikat, kevyesti ruskettuneet käsivarret paljaiksi.

 Valkoinen pusero ja skottilainen kaulahuivi.

Erikan lisäksi Toblerin perheeseen kuuluu isä, kuuluisa taidemaalari Arnold Tobler, joka perheenisänä on hieman syrjäänvetäytyvä, taiteeseensa uppoutuva, mutta hädän hetkellä osaa tarttua asioihin omalla tavallaan. Erikan äiti, rouva Eleonora Tobler on miestään huomattavasti nuorempi, kieltenopettaja, ja sitten on 7-vuotiaat kaksospojat Bert ja Hein. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tapahtumia Erikan näkökulmasta. Kun Erikan äiti saa tarjouksen lähteä muutamaksi kuukaudeksi Espanjaan espanjan tulkiksi, työtarjous, jota ei voi vastustaa, sillä siinä voisi ansaita paremmin kuin kieltenopettajana Berliz-koulussa, joutuu Erika ottamaan vastuun perheestä.

Kerronta on mukaansatempaavaa, elävää. Paikallisesti orientoinutta, vaikka enhän minä tiedä, millaista elämä Zurichissa on ollut ihmisikä sitten, Elävää se kuitenkin on ja tapahtumat sykkivät Limmat-joen tahtiin sillä tavalla, että kuten jo sanoin, minun tekisi hirveästi mieleni päästä Zurichiin.

Kuvauksessa on pieniä suuria tapahtumia, nuoruuden polttavia kysymyksiä niin Erikan kuin ystävien näkökulmasta. Koskettavimpia omalla kohdallani ovat kaksospoikien tempaukset ja erityisesti heidän luonteidensa eroavaisuus tulee esille, kun pojat sairastuvat tuhkarokkoon ja toinen saa lisäksi angiinan. 

Kerronta on siis hyvin elävää ja aitoa. Tosin yksi pieni yksityiskohta saa mietteliääksi. Se voi olla suomennostekninen kysymys, en tiedä, mutta kun kuvataan, kuinka pojat ovat

salakuljettaneet kaksi vastasyntynyttä kissanpentua ----  ja edelleen kuvataan, kuinka ne ovat piiloutuneet ja takertuneet peloissaan sängyn alle, josa ne houkutellaan maidon avulla ja sitten ---- kuului hiljaista litkutusta ja poikien riemunhuuto: Fops nauttii ensimmäistä ateriaansa, niin eiväthän ne millään voineet olla vastasyntyneitä. Ei vastasyntyneitä, sokeita kissanpentuja voi erottaa emostaan, eiväthän ne selviäisi.

Mielenkiintoinen oli myös poikien määritelmä lentokoneen marssimisesta. 

Naistenviikon haasteesta kun on kyse, pitänee tehdä muutama huomio myös naisiin liittyen.

Ajattele Riki, naisolennot eivät saa Espanjassa käyttää pitkiä housuja. Sanoo Eleonora-äiti valmistautuessaan matkalle Espanjaan. Ollaanko siellä niin vanhoillisia? kysyy tytär, Mutta kyllähän Sveitsikin aika vanhoillinen oli, ainakin mitä tulee naisten äänioikeuteen. Vuosi sitten kiinnitin tuohon asiaan huomiota teoksen jatko-osassa ja tässäkin asia ohimennen mainitaan.

Ehkä teillä naisilla sittenkin pitäisi olla äänioikeus? Näin sanoo Werner Vischer, papiksi aikova, runoja kirjoitteleva nuori mies, jonka kanssa Erika on jo lapsuudestaan alkaen kulkenut yhdessä, käynyt pyöräilemässä ja soutelemassa.

Erilaisia naishahmoja teoksessa on täti Amélie, jonka tarkka silmä huomasi epäjärjestyksen ja asenne oli sen mukainen. Toisenlainen elämänasenne oli Lydia-tädillä, joka toisin kuin Amélie oli rauhallinen eikä niin turhantarkka. 

Erikan ystävä Martina on avioeroperheen tytär, joka suree isänsä uutta avioliittoa, mutta Erikan käytännöllisten neuvojen avulla saa elämänsä tasapainoon ja suhteen Monicaan toimimaan. Monicalta Martina kuulee hyvän neuvon:

Jokaisen tytön täytyy oppia jokin ammatti perusteellisesti, sillä etukäteen ei voi tietää, millaisia vaatimuksia elämä asettaa ja tuleeko hänelle ilman omia tuloja olemaan kylliksi rahaa, vaikka siltä nuoruudessa näyttäisikin. 

Monica itse on asianajaja, kuten Martinan isäkin.

Pidin tästä teoksesta todella paljon. Aloitus tosin oli hieman erikoinen ja itse tarinaan pääsy Zurichin vanhojen korttelien kuvauksesta kesti aikansa, mutta aloitus ja lopetus nivoutuivat yhteen. Tämä on hyvin Zurichilainen tarina muuttuvan elämänympäristön taitteessa.

 

Naistenviikon lukuhaastetta aloitellaan!

 

Huomenna se alkaa. Tuijatan ideoima, jo monena kesänä lukemiseen innoittanut Naistenviikon lukuhaaste. Mukana ollaan taas ja tuttuun tapaan pinossani löytyy vanhempaa tyttökirjallisuutta, naisten kirjoittamia ja viikon nimipäiväsankareita joko kirjoittajina tai teoksen henkilögalleriasta. Luku-urakan olen jo aloitellut. Täytyy sanoa, että melkoinen on urakka edessä, sivumäärää ja postausvauhtia ajatellen. Mutta niin innoittavaa, niin innoittavaa.

Annikki Setälä: Poikatyttö!

 

Annikki Setälä

Poikatyttö

Otava, 1942

136 s.

Annikki Setälän Poikatyttö on tarina Perä-Pohjolasta, Suomen Lapista. Päähenkilö Irja on kuudentoista, kohta seitsentoistavuotias tyttö, varreltaan pitkä sisareensa Hilkkkaan verrattuna, luonteelta raju ja poikamainen, isäänsä ja tämän voimaa, käytännön taitoja ja elämän hallintaa ihaileva. Hilkka on aivan päinvastainen luonteeltaan, hiljainen ja hento. Hilkka haluaisi opiskella sairaanhoitajaksi, mutta siihen ei isä anna lupaa, ei tämän voimat riittäisi hoitoalalle.

Metsänhoitaja Kero, etelänlintu, kuten Irja häntä kutsuu herättää tytöillä tunteita. Hilkkaan Kero suhtautuu suojelevan kohteliaasti. Irja ei voi sietää Keroa. tuollainen tyhjänpäiväinen jaaritus, oliko se sitä hakkailua. Että viitsivätkin. Irjan ja Keron välillä syntyy eräänlainen mittelö. Irja haastaa Keroa ja Kero päättää, että vielä hän näyttää tuolle lapselle. Joulun tullessa Kero antaa Hilkalle lahjaksi runokirjan, mutta se, mitä hän antaa Irjalle on jotain muuta, vieterilelu. Se, mikä laatikosta ponnahtaa jääköön sanomatta, se on kuitenkin jotain, mikä saa hieman mietteliääksi, eikä ehkä ole näinä päivinä poliittisesti korrektiakaan. 

Tämä tarina on kuitenkin kokonaisuutenaan ihan kiintoisa ja luonteva kasvutarina, jossa Irjan heräävät tunteet ovat pääosassa. Lapinkuvaus poroerotteluineen ja muine erityisine piirteineen luo omaa ilmapiiriä kerrontaan. Ajankuva on omanlaisensa koulumaailman sääntöineen. Ilman lupaa tanssiaisissa käymisestä on seurauksena jälki-istuntoa. Tämä uhkaa Irjan pääsyä isän kanssa Karhunkaatoon Pallakselle. 

Teos loppuu yllättävästi, mutta tasapainoisesti.

Muutamia kuvauksellisia juttuja:

Kalat ovat aivan kuin jääkaapissa, sanoi Irja. - Ja katsohan noita leväkasveja ja ruohoja. Ihanhan ne huojuvat tuulessa jään alla.

Hmm. Voiko jää olla niin läpinäkyvää? Huojuvatko levät jään alla? Miten jään alla voisi tuulla? 

Kuvauksellisesti minua myös hämmentää liikkuminen.

Moottoripyörät surisivat jo pihalla. --- --- Pyörät lähtivät hyvää vauhtia liikkeelle.

Minua hämmentää, kun kuvauksesta jää sellainen tuntu, että moottoripyörät itsellään lähtisivät liikkeelle ja kun kuitenkin istutaan reessä tai pulkassa. Tarkoitetaanko todella moottoripyöriä? Vai onko kyseessä jonkinlainen moottorikelkka? Tällaisia mietin lukiessani. En osaa oikein kuvitella moottoripyörää lumessa vetämässä pulkkaa tai vastaavaa.

 Lapsus vai ei!

Älä itke pikkusisko, sanoi Irja hyväilevällä äänellä ja tunsi, miten hänelläkin nousi pala kurkkuun. - En tahtonut olla paha sinulle. Minä vain en voi kärsiä häntä. 

Hilkka suree, kun Antti, metsänhoitaja Kero ei tullutkaan viettämään joulua heille. Hilkka on kolme vuotta vanhempi, siis isosisko. Nyt Irja kuitenkin sanoo häntä pikkusiskoksi. Onko kyse lapsuksesta vai suhtautuuko Irja häneen kuin pikkusiskoon siksi, että Hilkka on voimiltaan vähäisempi ja siksi kuin pikkusisko.

Lapinsanastoa:

Tolkkaaminen

Kyse on haukien pyydystäminen jään alta kalauttamalla, mutta miten tämä käytännössä käy jäi minulle käsittämättömäksi touhuksi.

Erityismainita tälle näkemykselle:

Maailma on vain pieni pyöreä aurinkoinen tunturinlaki.

Kansikuvasta, joka on upea, voisin vielä mainita, että ajattelin sen olevan wedeliniä, mutta ei, ei ole wendeliniä. Voisiko kansikuvitus olla Kari Suomalaisen? Kuvan vasemmassa laidassa on merkintä KARI (TAI KAKI). Osaako kukaan lukijani avata arvoitusta?

---

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani tai elokuva. 

Laitan tämän tähän, sillä vaikka teoksen pääjuoni kulkeekin Irjan heräävissä tunteissa ja suhtautumisessa Keroon, niin metsä, metsänhoito ja tukkilaiselämä on kuitenkin vahvasti mukana muun kuvauksen ohessa.

Erkki Lahti: Vain koira kaverina!

 

Erkki Lahti

Vain koira kaverina

Myllylahti, 2023

175 s.

Aloitus: Äitienpäivän aamu oli kaunis, aurinko jo korkealla ja järvenpinta peilityyni, kun meloin verkoilta rantaa kohti.

Kahdeksantoista lyhyttä tarinaa, jossa suomalainen luonto näyttää parhaimman puolensa yksinäiselle erämiehelle koiransa kanssa. Välillä seuraakin löytyy ja tarinoitsija toinenkin. Hieman erikoisempi ja historiallisena juonteena uteliaisuutta kutkuttava on tarina Fritz Remmlerin kotkat. Tarina saksalaisesta miehestä, joka ennen ja sodan (II maailmansota) asui jossain Kainuun seutuvilla ja metsästi susia kotkien avulla. Ilman tätä historiallista kertomusta novelleissa käsitellään mm. telkkäpoikueen  kuoriutumista ja vesillelähtöä, teeren ja riekonmetsästystä ja minkkien kalavarkkauksia. Suurimmaksi osaksi ollaan kuitenkin kalavesillä. 

Kerronta on sujuvaa ja luontevaa erämiehen arjen kuvailua, hieman sivutaan kotioloja, perhettä, muistellaan aiempia vaelteluja pojan kanssa. Uskottavaa kaikin puolin. No, kyllä minä hieman jäin mietteliääksi tässä kohtaa:

Sisälle palattuani kaadoin kahvipannuun vettä ja sytytin keittimen. Nosteltuani eväitä pöytään jäin istumaan pöydän ääreen ja odottamaan veden kiehumista, samalla ulos järvelle katsellen. Pian silmäni erottivat rantavedestä pari tuikkirengasta. Niiden hävittyä ilmestyi viereen uusia... ja taas uusia. Pinnassa ui kaloja. Loputkin unet karisivat silmistäni, kun seurasin kalaparven liikkuvaa ruokailua rantaviivan tuntumassa.

Täytyy todella olla hyvä kaukokatse, jos pystyy ikkunasta näkemään rantaveden pikkukalojen pyörteilyn. No, en tiedä, kuinka kaukana asumus oli rantaviivasta...

Myös sääolot pistivät mietteliääksi

Aprillipäivä oli jo ovella, kun viimein lähdin käymään järvellä, joka oli syrjäisen sijaintinsa vuoksi minulle entuudestaan vieras. Keskipäivä oli jo takana - olin kuullut siian syövän iltapäivällä josku hyvinkin - viritellessäni välineitä tuulisella jäällä. Kairasin heti ensimmäiseksi useita avantoja valmiiksi välttääkseni arkojen siikaparvien pelottelua enää myöhemmin.

Kyllä näitä luki iltasella ihan mielenkiinnolla. Omiin lukutottumuksiini hieman erilaista vaihteeksi.

Oudompaa sanastoa: mormyska

--

Runon ja suven päivää!

 

 

Arvoitus

 

Älliä kyllä.

Tuplasti kieltoja,

tuplasti myöntöjä.

Myöntäessään kieltää

ja kieltäessään myöntää.

Mikä se on?

 

Ei Ei No No

Ei no, no - on on, älläkin. Ei lie - Eino Leino.

 

Oodi Eino Leinolle

Näyin suurin elämään

hän astui kuni mies,

vaan taivas yksin kohtalot

tulevaisuuden ties.

On viina, laulu, naiset

tuhoneet miestä monta,

ne säästäneet ei onnetonta

lasta laulun - kai liian herkkää.

Hän sieluhunsa arvet sai

jo syntymässä kai,

ja luulen niin, ett arvistansa

soinnut runojensa.

---

Eino Leino - Mestariko?

Ei kai sentään!

Tai kenties - mestari sanoissa,

vaan oppipoika - 

        elämässä.

---

Tänään vietetään Runon ja suven päivää, Eino Leinon päivää. Eino Leino on yksi niitä runoilijoita, joita itse arvostan. Hänen suomalaisuuden ytimsessä olevat runonsa, kuten Lapin kesä ja Nocturne koskettavat syvältä sisimmästä. Anagrammiarvoitus ja Oodi-runo ovato omia ajatuksia runoilijasta.

--

Mukana Ankin Runohaasteessa.