Margaret Epp: Sara ja menetetty ystävyys!

Margaret Epp

Sara ja menetetty ystävyys

Alkuperäisteos: Sarah and the  lost friendship

Suomentanut Päivi Lankinen

RV-kirjat, 1989

150 + 1 s.

Sara ja menetetty ystävyys jatkaa Sara Naomi Scottin tarinaa kanadalaisella maatilalla 1920-luvun loppupuolella. Saran isosisko Kathleen on muuttanut miehensä Herbertin kanssa Kaliforniaan, paras ystävä Linda on toisaalla, mutta onhan vielä Susan Gerrick, jonka kanssa jakaa niin koululaiselämä kuin uskon kysymyksetkin. Kathleenin mies Herbert on Susanin isoveli ja se onkin seikka, joka vaikuttaa riitaan, joka Saran ja Susanin välille syntyy. 

Koulussa isot tytöt kiusaavat Saraa sanomalla, että Susan oli sanonut olevansa enemmän Kathleenin sisko kuin Sara. Susan yrittää korjata tilannetta sanomalla, että ei hän nyt ihan niin sanonut, vaan että hän on 'yhtä paljon Kathleenin sisko kuin Saran. Tavvallaan.' Hänellä ja Kathleenilla kun on nyt sama sukunimi.

Tyttöjen välillä roihuaa vahvat kateuden tunteet ja siitä seuraa pitkä välirikko, jota yrittää korjata niin Saran isot veljet, tyttöjen vanhemmat kuin opettajakin.

Sara-kirjat ovat mukavia, lämminhenkisiä kirjoja, joissa on paljon samanlaista tunnelmaa kuin Laura Ingals Wilderin kirjoissa. Tarinoita yhdistää maaseutu ja luonnon läheisyys ja perheen välinen syvä yhteys. Nämä eivät ehkä ole mitään suurta draamaa, mutta arkeen ja juhlaan mahtuu kaikenlaisia pieniä sattumuksia ja kohtaamisia, tapauksia, jotka tekevät päivistä vaihtelevan.

Kirjassa on mukava, Robert G. Doaresin kuvitus. Kerronta on kaikkitetävää, vaihdellen kerronnan ja dialogin välillä elävästi. 

Miten Saran ja Susanin ystävyyden käy, se selviää, kun koulussa on tarkoitus järjestää juhla Pyhän Patrickin päivänä. Juhla johon Sara on kirjoittanut Irlantilaisen näytelmän yhdessä Keith-veljensä kanssa.

Navetassa oli hämärää, lämmintä ja kosketaa niin kuin aina lypsyaikaan. Vanha emokana isitui Kirjo-lehmän selässä kuin varpaitaan lämmittämässä. Siinä sillä oli tapana istua joka ilta. Kana ja lehmä olivat ystäviä. Pari kertaa he olivat yrittäneet saada emokanaa muuttamaan muiden kanojen kanssa samaan häkkiin, mutta sinne jouduttuaan se oli kaakattanut surullisesti häkin oven vieressä eikä ollut muninut ainoatakaan munaa. Kirjokin oli levoton, kun ystävä puuttui lähistöltä. Niin isä oli viimein antanut ystävysten elellä navetassa. Joka ilta kana asettui yöpuulle Kirjon selkään. Joka päivä se muni munan Kirjon seimeen. Nytkin Sara kävi etsimässä munan Kirjon seimestä, ennen kuin Keith täytti sen appeella.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus!

Laila Hirvisaari

Hiljaisuus

Otava, 2016

239 s.

Minä olen ihminen, Inga Irmeli Tuonivirta. Ihminen niin kuin tekin. Minä tunnen kun minuun sattuu. Minäkin itken vaikka en puhu. Minulla on koti, jossa minä en ole Nilkku-Inkku ja jossa minulle halutaan hyvää.

Jos jokin kirja, niin tämä teos hiljentää. Vahva, vaikuttava, koskettava teos.

Inga Tuonivirta on 9-vuotias tyttö. Eletään sodanjälkeistä aikaa Raja-Karjalassa. Inga asuu isovanhempiensa luona. Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän ei ole tyhmä. Puhumattomuuden taustalla ei ole elimellistä vikaa.Syyt ovat syvemmällä. Inga kirjoittaa kaikki ajatuksensa, kysymyksensä vihkoihin, joita on kertynyt monia, monia. Koulussakin hän menestyy, paitsi nyt, koulun loppuessa ja kesän alkaessa, opettaja Saastamoinen antaa Ingalle ehdot lukemisessa. Inga on syvästi järkyttynyt. Hän, joka on osannut lukea viisivuotiaasta alkaen saa ehdot lukemisessa.

En ole lukenut Hirvisaaren kirjoja aiemmin. Tämä kirja on kiinnostanut minua ilmestymisestään alkaen ja nimenomaan lapsikuvauksen takia. En halua juonta ja tarinaa sen syvemmin avata, mutta mainitsen, että kirjan teemoista nousee esille erityiseseti erilaisuus. Ingalla on toisessa jalassa kuusi varvasta, minkä vuoksi naapurin emäntä sylkee hänen päällensä ja käskee tämän hävitä, kohtelee kuin noitaa. Ylimääräinen varvas, jota Inga kutsuu Vaakasuoraksi sen sivullekääntyneisyyden vuoksi olisi helppo poistaa, mutta Inga ei suostu siihen, vaikka Vaakasuorasta on hänelle harmia enemmän kuin tarpeeksi. Inga on siis erilainen lapsi varpaansa ja puhumattomuuden takia. Helppo kiusaamisen kohde. Erilaisuus, kiusaaminen ja sodan vaikutukset, siinä tämän kirjan teemat. Kannattaa lukea. Ehdottomasti!

Minä luin tämän miltei yhdeltä istumalta. Teksti on väljää, helppoa lukea, tiheätunnelmaista, loppua kohden syvenevää, kohoavaa. Typografialtaan kertovaa, jossa kaikkitietävä kerronta lomittuu Ingan ajatusten kanssa.

--- Edessä on muuri. Valtavan suuri musta muuri, jonka yli ei voi kiivetä, jota ei voi kiertää ja jossa ei ole yhtään rakoa, josta voisi livahtaa läpi. Minulla ei ole keinoja. ---

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste, kohta 55: lue kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään

Cookie Rodriguez: Anna minun itkeä!

Cookie Rodriguez

Anna minun itkeä

Alkuperäisteos: Please make  me cry!

Suomentanut Hannu Viinikainen

Kuva ja Sana, 2001 (3. p)

260 s.

Kaikki tiedätte mikä olin. Olin niin kuin suurin osa teistä: prostituioitu, narkkari, valehtelija ja varas. Vihasin kaikkia.

Cookie Rodrigues, oikealta nimeltään Irma Marina Rivera on puerto ricolainen nuori.  Köyhyys, koulukiusaaminen muuttivat Cookien minäkuvaa, hän alkoi jo nuorena tuntea itsensä alempiarvoiseksi eikä hän odottanut elämältä kovinkaan suuria. Hänellä oli vain kaksi unelmaa. Pukeutua hääpäivänänään valkoisiin ja tulla isona opettajaksi.

Alta kolmetoistavuotiaana Cookie muuttaa Caguasista isoäitinsä kanssa New Yorkiin.Sinne saavuttuaan isoäiti pistää Cookien katoliseen kouluun, jossa Cookie on ainoa espanjankielinen oppilas. Kielimuuri esti opilliset ponnistelut täysin.

Cookien elämä New Yorkissa ajautuu vähin erin jengeihin ja huumeisiin.Isoäiti on huolissaan, mutta kun Cookien elämän alamäki vain jatkuu ei isoäitikään enää jaksa. Cookie saa lapsen, Dondin, jonka isoäiti ottaa hoteisiinsa.

Cookien elämä muuttuu kun hän on lähes kuolla, mutta hän selviää vain siksi, että isoäitinsä, joka on kutsuttu tunnistamaan ruumis väittää kuolleeksi luultua yliannoksen ottanutta tyttöä eläväksi. Cookie selviää, mutta on yhä kiinni huumeissa, kun hän tapaa yksisilmä-Dutchin, joka pyytää hänet mukaansa Teen Challengeen katkolle. Teen Challengen, joka on David Wilkersonin perustama työmuoto, kautta  Cookien elämä saa uuden suunnan. Muutos ei tapahdu heti tai kertarysäyksellä, mutta vähitellen. Cookien elämä saa uuden suunnan.

Vihasin kaikkia. En tiennyt mitä ystävällisyys ja rakkaus tarkoittivat. Mutta en ole enää sellainen. Olen kohdannut Jumalan Pojan. Jeesus on todellinen. Hän elää. Hän on tehnyt minusta uuden ihmisen, sen jonka näette tässä tänään. En käytä enää kamaa. Minulla menee hyvin, koska Jeesus on antanut minulle elämisen arvoisen elämän. Minun ei tarvitse valehdella ja petkuttaa, varastaa ja myydä itseäni kenellekään. Kuulun nyt Jumalalle ja Jeesus on pelastajani.

Cookie Rivera Rodriguezin tarina on elävä todistus Jumala muuttavasta voimasta.  Cookie tunnettiin tunteettomana, kylmänä, sydämettömänä -  tyttönä, joka ei itkenyt. Syvällä sisimmässään hänellä oli kuitenkin kaipaus ja siihen kaipaukseen tuli Jumalan rakkauden kosketus. Yksi aito vilpitön rukous: haluan tuntea jälleen, pistä minut itkemään ja Cookie sai kokea mitä on, kun menneisyys pyyhitään pois ja alkaa uusi , ei ongelmaton, mutta valoisampi elämä.

Tämä on Cookien  tarina. Cookien tarina ei ole  ainoa. Samasta asiasta, samasta ajasta kertoo myös Nicky Crutzin Juokse poika juokse sekä David Wilkersonin  Risti ja linkkuveitsi -kirjat.

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut!

Charles Dickens
Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
WSOY, 2012
Suomentanut Kersti Juva
876 s.

Olisi voinut luulla, että tämä hienotunteinen ja nöyrä pyyntö olisi satuttanut vanhan miehen sydäntä tai että hän olisi ainakin lausunut vastaukseksi muutaman kohteliaan sanan. Kuvitelkaa siis rouva Nicklebyn hämmästystä, kun herra, jonka sanojen kohde ei voinut jäädä epäselväksi, vastasi kovalla ja sointuvalla äänellä: - Pois pois! Kissa!

- Hyvä mies! huudahti rouva Nickleby heikosti.

- Kissa! Toisti vanha herra. - Kisu, mirri, katti, viirukas! Huss!

Aivan hirveä tiiliskiviromaani, jonka lukemisen taisin aloittaa jo joulun tienoilla ja pitkin kevättä olen sitten tätä iltalukemisena kahlannut läpi. Ei sillä, että tarina olisi tylsä. Ei ollenkaan. Taattua Dickensiä tämä on, vaikka ei ihan suosikkejani kuitenkaan. 

Tarinan keskiössä on Nicklebyn perhe, johon kuuluu leskirouva Nickleby, hänen poikansa Nicholas ja tytär Kate. Kun rouva jää leskeksi, jää perhe puille paljaille ja lesken puolison veljen, Ralph Nicklebyn vastuulle. Ralph ei voi välttää vastuutaan, mutta tekee sen niin pienin harmein ja rahanmenoin kuin suinkin, sillä Ralph on liikemies, jolle raha ja keinottelu on elämän tärkein asia. Kate pistetään ompelijan öihin Ralphin tuttavalikkeeseen ja Nicholas, joka sanoo suoria sanoja Ralphille kiristetään lähtemään opettajaksi Yorkshireläiseen poikakouluun, jota pitää herra Squeers. Samanlainen keinottelija hänkin kuin Ralph. Nicholas ei kauaa koulussa viihdy, ja karkaa sieltä yhdessä kovia kokeneen poikaparan, Smiken kanssa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen he saapuvat takaisin Lontooseen, Ralphin harmiksi. Ralph on yrittänyt saada Katen naimisiin jonkun aatelisen kanssa, ja Kate, joka on kunniallinen nuori nainen on ollut kiusaantunut Ralphin tuttavien lähentelyistä. Nicholas pistää Ralphille hanttiin ja vie perheensä turvaan.

Nicholas tapaa Cheeryblen veljet ja saa heiltä töitä. Muitakin ystäviä Nicholasilla on taistelussa Ralphin kieroiluja vastaan.

Olen joskus nähnyt tämän tarinan televisiosta teatteriesityksenä, mutta muistikuva oli kovin vajavainen eikä vastannut oikein tätä suomennosta. Kirja on alkujaan ilmestynyt jatkokertomuksena ja sen huomaa tarinan polveilevuudesta. Henkilöitä tässäkin riittää, mutta ei ehkä aivan niin paljon kuin joissakin muissa hänen teoksissaan. 

Mikä hieman kummastuttaa on se, että tätä ei ilmeisesti ole suomennettu ennen kuin vasta tällä vuosituhannella. Minä hieman ihmettelin omnibus-sanaa ja kuvauksia  1800-luvun alun liikennevälineistä, joista oli hieman vaikea päästä kärryille, muuten suomennos oli ihan toimivaa.

EDIT: Korjattakoon, että Kersti Juvan suomennos on ilmestynyt 1992 ensimmäisen kerran.

Hyperbolaa Dickensin tapaan:

... kun minä ensi kerran näin tuon ihmeen naiseksi, sanoi herra Crumles kumartuen lähemmäksi ja puhuen luottamuksellisesti kuin ystävälle, hän seisoi päällään keihäänvarren nenässä räiskyvien ilotulitusten keskellä.

Elämänohje Dickensin tyyliin:

- Mitä on hiukka köyhyyttä ja kärsimystä verrattuna alhaisen raukkamaisuuden häpeään.

.....

Elämyshaaste kohta 4: Kirja, joka on ollut inspiraationa musiikkiesitykselle. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste, kohta 4: Lue kirja, josta on tehty elokuva.

Kaija Pakkanen: Annikki, sairaanhoito-oppilas!

Kaija Pakkanen

Annikki, sairaanhoito-oppilas

Gummerus, 1953
2. painos

156 s.

Annikki Kuru on nuori pohjanmaalta kotoisin oleva tyttö, joka on hakeutunut sairaanhoito-oppilaitokseen, joka sijaitsee Karjalassa, ilmeisesti Viipurissa. Eletään siis aikaa ennen toista maailmansotaa, kun Karjala oli vielä osa Suomea. Annikki ystävystyy toisen opiskelijan, Ailin kanssa, joka kuitenkin unelmoi arkkitehdin urasta tai edes sisustussuunnittelijan ammatista, mutta Aili on köyhä eikä varaa urasuunnitelmiin ole. Sitten Aili jää auton alle, menettää toisen jalkansa ja onnellisten sattumien kautta pääsee kuin pääseekin opiskelemaan haluaamansa ammattiin.

Ailin muutettua Helsinkiin Annikki kokee itsensä hieman yksinäiseksi, mutta opiskelu vie mukanaan tuoden niin iloa kuin harmia. Myös romantiikkaa on luvassa, kun Annikki tapaa nuoren miehen nimeltä Sakari.

Rakastan Helen Boylstonin ja Helen Welssin sairaalamaailmaan sijoittuvia tyttökirjoja samoin kuin Lucilla Andrewsin sairaalamaailmaan sijoittuvia romanttisia kirjoja. Tämä suomalainen näkemys sairaanhoitajan ammatista on mukava mauste tarjonnassa. Kovin paljon tässä ei sairauksiin eikä hoitotoimenpiteisiin kiinnitetä huomiota, enemmänkin nuoren ihmisen kasvua kuvataan, mutta kyllä sairaalamaailmakin tulee kuvatuksi aina hierarkiaa myöten. 

Koska tämä kirja kertoo aika kaukaisesta ajasta on sairaanhoitajan ammattikin muuttunut aika paljon. Enää ei sairaanhoitajat muovaile nauhoista ja papereista viihdykettä potilaille eivätkä käy tarjoilemassa ruokaakaan. Eikä sukkiakaan taideta enää parsia. 

Sairaanhoidon ja Sakarin lisäksi Annikki on kiinnostunut kirjoittamisesta. Kun eräs lehti julkaisee Annikin kirjoituksen (erään opiskelijatoverin ovelan suunnitelman kautta) toivoen lisääkin kirjoitelmia on Annikki onnessaaan, mutta myös häpeissään, että oli ajatellut kavalia ajatuksia toveristaan. 

Kaija Pakkasen kerronta on lämmintä ja myötäelävää, kuvailevaa ja kiinninappaavaa. Pidin paljon tästä kirjasta, ja kansikin on sellainen, joka herättää lukuhaluja. Harmi vain, että kansikuvittajaa ei mainita. 

Kiintoisia lausahduksia, joiden muodot ovat minulle uusia ja erikoisia.

"Ei sade näiden maisemien näkymille ehdi"

"Pelkäät turhaan, eihän se sinua minnekään viskaisi.." 

Elämyshaaste kohta 3: Kirja, joka käsittelee sitä toiveammattiasi, johon et päätynyt

Johanna Spyri: Arto ja Markiitta!

Johanna Spyri

Arto ja Markiitta

Suomentanut S.S

Otava, 1929

Kukkulalla olivat ensimmäiset vihreät neulaset ilmestyneet saksankuusiin, ja raikas kevättuuli heilutteli niiden kevyitä oksia edestakaisin. Pitkin laidunmaata aina mäntymetsään saakka näkyi siellä täällä saksanmäntyryhmiä, ja pienessä metsässäkin loisti paikka paikoin niiden vaalea, suloinen vihreys keskellä tummia mäntyjä. Syyttä ei pientä paikkakuntaa kauniine kirkkoineen, joka näkyi kauaksi laaksoon, sanottu Kuusikukkulaksi.

Näin alkaa Johanna Spyrin pieni ja herttainen tarina orvosta Arto-pojasta. Arton uudeksi holhoojaksi  tulee kaukainen sukulainen herra Feldman, joka asuu kaupungissa. Feldman haluaisi näyttää Artolle kaikenlaisia asioita kaupungissa, sirkusta ja museoita ja mitä kaikkea hauskaa kaupungissa onkaan, mutta Artoa ei kiinnosta tipan tippaa kaupungin nähtävyydet. Feldman laittaa Arton poikien sisäoppilaitokseen, ja valmentautumaan, jotta tästä tulisi liikemies. Arto haluaisi kuitenkin papiksi, sillä hän on kasvanut pappilassa ja on sydämeltään maaseudun poika.

Koulussa Arto saa toverin Yrjöstä, mutta vihollisen valvojaoppilaasta Karhusta. Sitten tulee loma-aika, ja Yrjö järjestää niin, että Artokin saa jotain hauskaa. Arto pääsee Yrjön holhoojan (Yrjöllä on vain äiti, ei isää) luokse. Kestellerien perheessä Arto tutustuu noin 5-6 -vuotiaaseen tyttölapseen Markiittaan, joka onkin melkoinen tapaus. Hauska, lystikäs, kekseliäs, vilkas - laatusanoja kyllä riittää tytön kohdalla. Kestellerin perheen äiti on sairas, vuoteenomana  ja perheessä on myös (ilmeisesti taloudenhoitaja) Selma-rouva ja kotiopettajatar neiti Malva, joka yrittää opettaa Markiitalle muun muassa kielioppia, mutta sitäkös Markiitta haluaisi päntätä, ehei! 

Markiitasta ja Artosta tulee hyvät ystävät. Markiitta joutuu kyllä vähän väliää pulaan kekseliäisyydellään, kun hän yrittää viihdyttää koti-ikävää potevaa Artoa. 

Talossa, jossa Kestellerit asuvat, asuu ylemmässä kerroksessa myös joku professori, jota Markiitta kutsuu ihmisvihaajaksi. Sen hän on joskus kuullut neiti Malvalta. Professori on hieman erakkoluonne. No, sitten tapahtuu jotain, ja Markiitta joutuu lähtemään professorin luo pyytämään anteeksi ja Markiittaa pelottaa kauheasti tuo ihmisvihaaja. No, käynti menee omalla painollaan ja Markiitta, kun on sukkela suustaan puhelee kaikenlaista, mainitsee Artonkin, ja siitä seuraa, että Professori vaatii Artoakin tulemaan hänen luokseen anteeksipyytämään.

Todellisuudessa Professori onkin Arton eno, mutta sitä hän ei tee heti tiettäväksi.

Loppu onkin sitten onnellinen, Arto pääsee käymään jälleen Kuusikukkulalla ja papiksikin hän ehkä jonain päivänä valmistuu - ainakin poikien sisäooppilaitos ja liikemiehen ura on taaksejäänyttä elämää.

Arto ja Markiitta on pieni herttainen tarina ajoilta menneiltä. Ja niin, Markiittakin alkaa taivutella kielioppia ihan eri malliin kuin aiemmin erininäisten tapahtumien jälkeen.

Aino Kallas: Ants Raudjalg!

Aino Kallas

Ants Raudjalg

Otava, 1924

128s

Ants Raudjalg on virolainen kertomus. Se alkaa Antsin lapsuudesta ja lapsuudenkuvauksen takia minä tämän ostinkin viime syksynä kirjamessuilla.

"Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöityä, päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhyemmäksi. Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä lukkarin ja pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa kotoa, virantoimituksessaan kirkossa."

Yksi kolmasosa tarinaa kertoo Antsin lapsuudesta. Ants on isänsä poika, isään vahvasti sitoutunut, kunnes tulee päivä, että hän huomaa myös äidin. Antsin ajatuksissa äidin ajattelutapa alkaa saada sijaa ja isän ajattelutapa ei enää merkitsekään niin paljoa. Tavallaan kyse on uskon ja epäuskon, mutta myös arjen ja toiveiden välisestä ristiriidasta.

Sitten Ants laitetaan kouluun,  Tartoon lukioon, missä Ants kasvaa nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen. Mukaan tulee politiikka ja Antsista on tavallaan tullut ihminen, joka ei oikein tiedä kuka hän on ja mihin ryhtyisi.

"Pärt Maddison teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa. - Asutpa sinä yläilmoissa, hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta. Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman, kosketti sumu maata. - Mitä sinusta on tullut? hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti kirjahyllyä. Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana rauta-uunin edessä. - Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuudentakia voi olla kerran avomielinenkin. MInusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa. Pärt Maddison laski kirjan kädestään. - Että mitä? Mikä se semmoinen on? - Ompahan vain semmoinen kapine... Pärt katsoi Antsia pitkään, sanoi sitten: - Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan. - Ne ovat kaikki lähetystyössä. - Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan. - No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."

Antsin isä on alkanut vanheta, Ants palaa kotiin.Eräänä päivänä hän järjestää isänsä kirjahyllyä ja löytää isänsä tekemän sukupuun, jota hän joskus lapsenakin oli tarkastellut. Menneet sukupolvet, heidän näkemänsä vaiva ja tuska piirtyy hänen eteensä. Antskin tuntee itsensä väsyneeksi. Hän takakstelee sukupuuta.

"Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa vihtoi."

Silloin Antsille valkenee, että esi-isät ovat vieneet hänen voimansa. Hänen väsymyksensä on hänen heimonsa väsymystä. Ants samaistuu sukuunsa.

Ants Raudjalg sijoittuu aikaan, jolloin Viro ei vielä ole itsenäinen, mutta etsii omaa identiteettiään. Verrattuna muihin Kallaksen teoksiin, joita olen lukenut, esimerkiksi Reigin Pappiin tämä on kielellisesti aivan erilainen, arkisempi. Silti tässäkin on sanoja, jotka kiehtovat erilaisuudellaan ja juuri siksi, että sanat eivät ole  nykykieltä eikä kirjakieltäkään. Näissä käyttämissäni otteissakin vilahti ainakin sanat teetteli ja kyly. 

Aino Kallas kirjailijana on kyllä alkanut vetää minua puoleensa.

...

Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 16: Kirjassa käydään koulua

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 10: Lue sellaisen kirjailijan teos, jolla on sama etunimi kuin sinulla

Harvinaista -haaste! PÄIVITYS

Tänään vietetään harvinaisten sairauksien päivää! Kuten omista blogilinkeistäni voi havaita pidän myös blogia, jossa kerron harvinaissairaan arjesta. Harvinaisten päivän kunniaksi päätin nyt pistää pystyyn lukuhaasteen Havaitse harvinaisuus.

Haasteessa on kolme kategoriaa, joita kukin voi tulkita omalla tavallaan.

1. Kirjassa kerrotaan harvinaisesta sairaudesta

2. Kirja on harvinaisuus

3.Kirjan tarina tai yksityiskohta on tavalla tai toisella harvinainen

Lue, linkitä ja vinkkaa harvinaisuuksista tähän postaukseen, niin olet mukana mahdollisessa arvonnassa, jos löydän jotain harvinaista arvottavaa.

Tämä haaste on voimassa seuraavaan harvinaisten päivään, eli 28.2.2018.

Harvinaisten hauskoja lukukokemuksia!
---

EDIT: Tänään vietetään jälleen harvinaisten päivää! Vuosi sitten julistin lukuhaasteen, jossa piti havainnoida harvinaisuuksia! Itse luin vain kaksi kirjaa, jotka jollain tavalla sivusivat harvinaisuuksia.

1. Anu-Riikka Peuranen: Erään adoption tarina
2. Dani Pettrey: Salattu

Tuliko sinulla vastaan vuoden aikana harvinaisuuksia? Jos, niin laita linkki tähän postaukseen 4.3.2018 mennessä niin olet mukana arvonnassa.

Mukana arvonnassa:

1. Evaria
2. Marika O
3. Irja

EDIT 5.3.2018

Arvottiin voittaja satunnaisnumerogeneraattorilla niiden kesken, jotka olivat jättäneet linkin johonkin harvinaisuuteen. Voittonumeroksi tuli 3 ja voittjaksi Irja. Onneksi olkoon.

Salme Setälä: Ailan uusi sisko!

Salme Setälä
Ailan uusi sisko
Otava, 1952
192 s,








Alkulause: Aila istui arkihuoneen ikkunan ääressä ja tirkisteli ulos.
Loppulause: Mutta sitä ennen hän tahtoi oppia paljon, jotta hänestäkin olisi hyötyä tässä elämässä.

Aila on helsinkiläisen insinööriperheen 14-vuotias tytär. Eletään nelikymmenluvun loppupuolella. Sota on ohi. Ailan kodin ikkunoita, osaa niitä peittää vielä pahvit, sillä pommit on rikkoneet ikkunoita, joista vain osa on ehditty korjata. Ailan pikkkusisko Anneli on kuollut keuhkokuumeseen kylmettyessään sodan aikana pommisuojassa. Aila on tämän vuoksi alakuloinen ja äitinsä on tästä syystä huolissaan. Perhe päättää ottaa kasvattilapsen.

Perheeseen tulee 11-vuotias Maarit Torikka Kemin takaa Pohjoisesta. Maaritin isä on kuollut astuessaan miinaan ja äiti on sairastunut ja kuollut hänkin. Maarit on kahdeksanlapsisen perheen viides lapsi. Maarit on pohjoisen maaseudun lapsi ja tottuminen pääkaupunkilaiseen hienostoelämään ei suju oikein hyvin.Vaikka on kevät ja lukukausi jo puolivälissä, Maarit laiteaan kansakoulun kolmannelle luokalle.  Maarit on hyvä käsitöissä ja liikunnassa, mutta muuten ei koulunkäynti oikein suju. 

Ailan uusi sisko on ihan luettava tyttöjenkirja. Hieman minua kuitenkin kaihertaa jokin rivien välissä oleva, jota on vaikea pukea sanoiksi. Maarit kuvataan lyhyeksi, tummatukkaiseksi, posket neliskulmaiset - hänessä ajatellaan olevan lappalaista perimää. Maarit ei tykkää että häntä kutsutaan lappalaiseksi.

Aila uusi sisko on aika kasvatuspainotteinen kirja. On lunttaamista, varastamista, hienoja ja sivistyneitä tapoja versus huonot tavat.  Koulunkäynti on tärkeää, ja tieto on valtaa, Jos ei ole tietoa ei pääse eteenpäin. Vaikka tämä onkin ihan luettava, on tässä myös hienovaraista sormella osoittelua, josta en oikein tykkää. Maarit tekee kaikenlaista, Ailan tekemisiä ei paljonkaan kuvata. Maarit on maalta ja hänen voi odottaa tekevän kaikenlaista -ajattelu rivien välissä on luettavissa rivien välissä, ainakin minun lukutavassa ja ajatuksissa. Tosin maaseudun kuvaus ja Maaritin rakkaus kotiaan kohtaan kuvataan myönteisenä, eli siis, vaikka kirjassa onkin vahva kaupunkilaisuus - maaseutu vastakkainasettelu ei kaupunkioloja kuvata ainoana autuaaksitekevänä.

Loppuhuipennus tapahtuu, kun Maarit päättää matkustaa takaisin pohjoiseen omaan kotiinsa. Sattumalta kuitenkin insinööri Nortia sattuu paikalle ja selvittää asiat oikealle tolalle. Ailakin huomaa, kuinka ikävä hänen olisi tullut jos Maarit olisi lähtenyt pois.

Ei kovin huono kirja, mutta ei niin hirmu ihanakaan. Ajankuvana ja sodanjälkeisen elämän kuvaajana ihan menettelevä.