Ayako Miura: Jäätymispiste!

Ayako Miura

Jäätymispiste

Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY) , 1972

Japaninkielestä suomentanut Martti Turunen

508 s.

Onkohan tosiaan mahdotonta rakastaa lasta, jonka isä on murhannut oman tyttäreni?

Siinä kysymys, jonka ympärille Ayako Miura on kutonut vaikuttavan ja järkälemäisen tarinan. Tarinan keskiössä on Keizoo Tsuziguchin perhe. Keizoo on Tsuziguchi-sairaalan ylilääkäri jolla on kaunis puoliso Natsue sekä lapset Tooru ja Ruriko.

Tuulenhenkäystäkään ei tunnu. Idän taivaalle kohonnut valtava pilvenlonka on torkahtanut paikoilleen hehkuvaan päivänpaisteeseen. Petäjämetsikön tummat, lyhyet varjot näyttäät hapuilevan ja huohottavan maassa kuin oudot, aavemaiset olennot. --- --- Etäältä kuuluu kaminari-rumpujen ääni. On kesäjuhlan aika vuonna 1946 heinäkuun 21. päivä.

Tuo päivä muuttaa Tsuziguchien perhe-elämän täysin.

Keizoon ollessa töissä, Natsue saa vieraakseen samassa sairaalassa työskentelevän silmälääkäri Murain. Murai on ihastunut Natsueen ja Natsue tuntee myös jotain Muraita kohtaan. Kesken näiden kahden silmäpeliä ja flirttailua huoneeseen astuu Natsuen 3-vuotias Ruriko-tytär. Natsue lähettää tytön ulos leikkimään, sanoen, että hänellä on "tärkeä neuvottelu" sedän kanssa.

Illalla, kun Murai on poistunut Keizoo tulee kotiin. Hän näkee savukkeentumpit pöydällä ja aistii, että heillä on ollut vieras. Natsue ei kuitenkaan kerro mitään oma-aloitteisesti eikä Keizoo kysy, mutta hänen mielessään alkaa virrata ajatuksia. Kuka vieras oli? Oliko se ... Miksi Natsue soitti niin kiivaasti pianoa, että kieli katkesi? Puhumattomuus kasvattaa epäilyksiä, epäilykset vieraannuttavat, skisma kasvaa.

Äärimmilleen juttu paisuu, kun Rurikoa ei ala kuulua kotiin. Hänet löydetään murhattuna metsiköstä, joen partaalta. Murhaajakin löytyy kohta. Hän on juuri isäksi tullut mies, jonka vaimo on kuollut synnytykseen ja mies on aivan puhki vastasyntyneen vauvan itkusta ja hoidosta. 

No, lapsen kuolema on kova pala. Natsueta vaivaa vielä syyllisyys siitä, miksi näin pääsi tapahtumaan? Mitä hän teki, kun Ruriko kuoli? Keizoo on saanut selville, että Murai on ollut heillä ja epäluulot ja mustasukkaisuus alkaa kasvaa.  Keizoo haluaa kostaa vaimolleen tämän uskottomuuden ja kun Natsue toivoo, että Keizoo hankkisi hänelle tyttölapsen lääkärituttunsa Takakin lastenkodista Keizoo alkaa harkita asiaa. Hän haluaa ottaa hoidettavakseen tuon murhaaja Saichin orvon tyttären, sillä eikö siinä tuskassa, mitä Natsue tulee  kokemaan, kun hän tajuaa hoitaneensa Rurikon murhaajan lasta, ole kylliksi rangaistusta?

Keizoo ja Natsue saavat lapsen.  Natsue kasvattaa hänet kuin olisi hänet synnyttänyt. Lapsi saa nimen Yooko. Natsue kasvattaa häntä Rurikona, kunnes eräänä päivänä lukee Keizoon päiväkirjaa ja tajuaa, mitä mies on hänelle tehnyt. Natsue raivostuu. Hän ei kuitenkaan paljasta tietävänsä Yookon alkuperää, sillä piti ajatella Tooruakin, joka rakasti pikkusiskoaan. Miten asia vaikuttaisi Tooruun, jos hän saisi tietää, ettei Yooko olekaan hänen oikea siskonsa. Natsue vaikenee, mutta hän alkaa vihata Yookoa. Hän on vähällä jopa kuristaa pienen Yookon. 

Yooko on nimensä mukaan aurinkoinen ja hyväluontoinen tyttö. Kasvaessaan hän alkaa ihmetellä äidin asennetta, mutta ei halua puhua tästä pahaa, vaikka Natsue kaikin tavoin hyljeksii Yookoa. Ei anna tytölle kouluruokarahaa, ei tule tämän koulujuhlaan

Mieheni on syypää tähän kaikeen, Voiko olla olemassa äitiä, joka pystyy hoitamaan lasta, jonka isä on surmannut hänen oman tyttärensä. Kuka voi ymmärtää tämän tuskani ja epätoivoni, kun hoidin häntä mitään tietämättä hellien kuin omaa lastani?

Salaisuus kalvaa niin Keizoota kuin Natsueta, kunnes tapahtuu räjähdys, Natsue kertoo Yookolle, joka on jo nuori nainen ja tämän poikaystävälle Kitaharalle totuuden Yookosta, että tämä on heidän tyttärensä murhanneen miehen lapsi. 

Oi että, minä en pidä Natsuesta. No, kyllähän Keizookin oli aika lurjus. Mennä nyt tekemään noin kurjasti sitä vastoin, että olisi puhunut suunsa puhtaaksi Natsuelle. Keizoon ja Natsuen ero on vain siinä, että Keizoo alkaa muuttua vuosien myötä. Hän on alkanut kiintyä Yookoon tämän taustasta huolimatta. Natsuessa taas on piirteitä, jotka lähentelevät narsisimia. Toisaalta voin ymmärtää sen ristiriidan, mikä tilanteessa on. Voiko rakastaa lasta, jonka isä on murhannut oman lapsen?

Jäätymispiste on huikea lukukokemus. Hengellisenä kirjana se ei ole saarnaava eikä osoitteleva, enempi filosofinen ja pohtimaan pistävä. Myös japanilainen kulttuuri näkyy kerronnassa. Jäin itse  miettimään esimerkiksi niitä mustekalataloja, joihin murhaaja Saichikin oli nuorena poika myyty. Mitähän laitoksia ne oli? Ja mikä oli nukkejuhla? Vieläkö Japanissa sellaisia vietetään? Kirja kuvaa sodanjälkeistä japanilaista yhteiskuntaa, Idän ja Lännen vaikutukset näkyvät rivien välissä. Jouluun viitataan, japanilaisille tärkeämpi juhla on kuitenkin Uusi Vuosi.

Muutama kirjallisuusviite:

Yooko lukee  kirjaa nimeltä Myrskyinen kukkula, jonka päähenkilö on Hieskriff-niminen, heitteille jätetty mies, joka rakastui kasvattisisareensa Katherineen. Hmm. Myrskyinen kukkula. Kuinka tässä kuviossa on jotain tuttua. Ah! Tässähän viitataan Emily Bronteen  Humisevaan harjuun. Mielenkiintoista, miten Heathgliff on vääntynyt Hieskriffiksi. Käännös on suoraan japaninkielestä, mitenkähän lie, olisiko kyse kuitenkin nimen kohdalla virheestä? Tuntuu oudolta ajatella, että nimi olisi eri Humisevan harjun japanilaisessa versiossa.

Tooru lukee  Nietzcheä  ja Karossan kauniit  epäilyjen vuodet -kirjaa. Googlaus ei tuonut lisävaloa tähän teokseen. Uteliaisuutta nimi kuitenkin herätti.

Japanilaiset nimet:

Japanilaiset nimet ovat kiehtovia, niin kuin japanin kielikin. Ne soivat kielellä lystikkäästi ja viehkeästi. Sanovat, että japanin ja suomen kieli muistuttaisivat toisiaan. Mene ja tiedä. Vaikeita ovat molemmat ummikoille. Lapsena muistan, kuinka suomenkielestä väännettiin japanilaisversioita tyyliin: jokohama kumahutan = nyrkkeilijä. Tätä ei pidä ottaa rasismina, enempi se oli sellaista sanaleikittelyä, älyllä pelaamista. Mitä rasismiin tulee, niin Jäätymispisteessä on monia teemoja, jotka kulkevat ristiin rastiin pääteeman ohella. Esimerkiksi ottolapseus. Miten japanilaiset (tai yleensä idän kulttuurit) suhtautuvat ottolapseuteen? Ilmeisesti ei niin syvällä kiintymyksellä kuin adoption ollessa kyseessä luulisi. Loppujen lopuksi, ajatellaanko lännessä yhtään paremmin vai ajatellaanko täälläkin tyyliin "sehän on ottolapsi".

Syvällistä ajattelua, ei kevyttä pintaliitoa siis on tämä Miuran kirja.

Tällä mukana Kurjen siivellä haasteessa.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja!

Witi Ihimaera
Valasratsastaja
LIKE, 2004
Alkuteos: The Whale Rider
Suomentanut Mervi Hangasmäki
159 s.

Ennen vanhaan, aikana ennen meitä, maa ja meri tunsivat suurta tyhjyyttä, kaipuuta. Vuoret olivat kuin poutama, portaat taivaaseen, ja rehevä vihreä sademetsä väreili monivärisenä kakahuna. Taivas oli kimalteleva paua, tuulen ja pilvien kuvioima kowhaiwhai, ja joskus se heijasti sateenkaaren tai etelän tulien prismat. Meri oli alati muuttuva pounamu, joka välkehtien yhtyi saumattomasti taivaaseen. Tämä oli maailman pohjalla oleva lähde ja kun siihen katsoi, saattoi tuntea näkevänsä ikuisuuteen.

Kuin satua on Witi Ihimaeran tarina Valasratsastajasta. Kuin satua, jossa uusiseelantilaiset legendat ja elämä lyövät tyrskynsä yhteen. Kerronta on kaunista, soljuvaa. Sanojen rytmi ja poljento kuin laineiden liplatusta rantakiviä vasten, välillä nousten, välillä laskien, ei yksitoikkoista, ei unettavaa. Tosin täytyy sanoa, että sadunomaisuuden ja poljennon rikkoo jotkin sanavalinnat, jotka omissa korvissani lyövät pahasti ristiin tarinan yleisilmeen kanssa.

Witi Ihimaeran V,alasratsataja on vaikuttava teos. Koskettava ja kaunis kertomus uhrautuvuudesta toisten hyväksi. Siinä on jotain samankaltaista kuin H.C.Andersenin Pieni merenneito -sadussa, jos kohta loppuhuipennus onkin erilainen.

Kertoja:

Valasratsastajan kertojaminä on nuori poika, Rawiri. Valasratsastaja on kertomus hänen perheestään, suvustaan ,joihin yhteisön legendat kaiken synnystä ja esi-isistä luo vahvan pohjan.

Perhe:

Nanny Flowers ja Koro Apirana ovat aviopari, joilla on kaksi poikaa, Porourangi ja Rawiri. Porourangi on naimisissa Rehuan kanssa. Heille syntyi tytär. Ja tästä tyttärestä kaikki sai alkunsa.

Koro Apirana oli pettynyt, koska perheen vanhin lapsi olikin tyttö. Hän oli odottanut poikaa, jolle olisi voinut periä suvun arvoaseman (manan). Niin Nanny Flowers kuin Koro Apirana olivat vahvoja luonteita, jotka eivät helpolla antaneet periksi. Sitten tytölle annettiin nimi Kahua, joka juonsi  kylän legendaariseen esi-isään Kahua Te Rangiin, joka oli ensimmäinen valasratsastaja.

Kahua kasvoi ja raksti isoisäänsä, tuota vanhaa Pakaa, mutta isoisä Koro ei ollut huomaavinaankaan Kahuaa.

Kun vuodet kuluivat ja Kahu oli kahdeksanvuotias piti hän koulussa puheen maoriksi. Puheen, jonka hän piti rakkaudesta isoisäänsä. Mutta isoisä ei ollut tullut paikalle. Toiset yrittivät lohduttaa Kahua, johon tämä sanoi:

"Ei se ole Pakan syy, Nanny, että minä olen tyttö".

Valaat:

Aurora australis, etelän tulet, leikkivät jäisen maailman yllä ja heijastuva valo oli kuin vangitseva uni ikivanhalle koirasvalaalle. Se alkoi seurata valoa ja kääntyi pois eteläisestä kurssistaan. Niin tehdessään se lisäsi nopeuttaan jasen vanavesi aiheutti jäisiä vesiputouksia merenalaisessa kuningaskunnassa. Koska se oli kaksikymmentä metriä pitkä, se ei enää ollut ketterä uidessaan nopeasti. Parvi seurasi sitä läpi putoilevan jään. Ne näkivät johtajansa nousevan pintaan ja katsoivat, miten pinta muodosti tähtikuvion sen ympärillä. Ne alkoivat surra, koska ne tiesivät matkansa vaarallisille saarille olevan nyt totta. --- --- Viimeinen taivala oli alkanut ja lopussa odotti  Kuolema.

Paitsi pientä Kahu-tyttöä, tarinan keskiössä on meri ja valaat. Jos valaille käy huonosti, käy huonosti kylän asukkaille. Kahu on elänyt tarinoiden ja legendojen ilmapiirissä, hänen sydämensä rakasti. Rakasti perhettä, isoisää ja rakasti merta ja valaita.

Kun kahdeksankymmentä valasta rantautuu Whangaraan ja kuolevat kyläläisten ponnistuksista huolimatta löytää Rawihiri Kahun kallion jyrkänteeltä ulisemasta ja kuu täyttää taivaan yksinäisyydellä.

Tragedia:

Aivan kuin kahdeksankymmenen valaan joukkoitsemurha ei olisi ollut tarpeeksi kylää seuraa uusi katastrofi. Rantaan ui parvi valaita, johtajanaan jättivalas, jolla oli pyhä merkki otsallaan. Koro Apiranalle valas edustaa sitä yhteyttä, joka kerran vallitsi maailmassa. Valas on muistutus menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja jos olemme unohtaneet yhteyden, olemme lakanneet olemasta maoreja.

Miehet yrittävät pelastaa valaan takaisin mereen, mutta eivät onnistu. Naiset tulevat apuun, mutta ei heistäkään ole paljon hyötyä. Sitten - Kahu juoksee mereen.

Valasratsastaja on vaikuttava kirja. Se on yhdistelmä satua ja legendaa, mutta sen taustalla voi nähdä todellisuuden. Aika ajoin valaita rantautuu ihan oikeasti. Syytä ei tiedetä. Valasratsastaja ei puhu vain uusiseelantilaisten alkuperäisasukkaiden legendoista, se puhuu luonnon ja ihmisen yhteydestä. Ilman luontoa olemme hukassa. Se puhuu ei vihasta vaan rakkaudesta, ei hävityksestä vaan suojelemisesta. 

Valasratsastaja ei ole helppo kirja. Siinä on paljon maorisanontoja tekstin lomassa. Ne tekevät kerronnasta unenomaisen, sadunkaltaisen, fantasiamaisen. Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla sanoille voi etsiä merkityksen. Aina sanan suomennos ei ole aivan yksi yhteen tekstiyhteyden kanssa, vaan joutuu hieman miettimään, mitä sana tässä yhteydessä voisi merkitä. Niteessä on myös muutamia painovirheitä. Kaikkia maorinkielisiä sanoja ei kuitenkaan suomenneta.

Valasratsastajassa on kaksikymmentäyksi lukua, joista miltei kaikki päättyy lauseeseen:

Haumi e,  hui e, taiki e.

Hui selitetään merkitsevän kokoontumista. 

 Maori dictionary selittää sanonnan liittyvän ryhmän yhtenäisyyteen. 

Witi Ihimaeran Valasratsastaja oli hieno lukukokemus. Loppua lähestyttäessä kyyneleet miltei kumpusivat silmiini. Toivoin toisenlaista loppua -ja loppu tuli. Toivoisinko toisenlaista loppua? Tätä jäin miettimään. 

---

Luin tämän ensisijaisesti Kansojen juurilla lukuhaasteeseen, alkuperäiskansana Uuden-Seelannin maorit.

Valasratsastaja on myös filmattu. En ole elokuvaa nähnyt, kirpputorilla olen kuitenkin katsellut DVD:tä ja miettinyt, ostaisinko. Vielä en ole hankkinut. Kirjasta on siis tehty elokuva, joten otan tällä osaa myös Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi!

Raimo Suikkari
Suomen kaunis Lappi
RKS Tietopalvelu Oy, 1997

Kauhukseni huomasin tänään, että minua henkiökohtaisesti hyvin innostava lukuhaaste Kansojen juurilla päättyy jo viikon kuluessa. En millään ehdi lukea kaikkea sitä,  mitä olin ajatellut haasteeseen lukea, mutta kunnon loppukirispurtin kun otan, niin muutaman mielenkiintoisen kirjan kyllä ehdin vielä lukea.

V.Blomstedt

Mikä kuitenkin harmittaa on se, että en ole löytänyt oikein kunnollista saamelaisiin liittyvää kirjaa, mikä oli yhtenä vaatimuksena haasteen suoritukselle.

Hyllystäni löytyi kuitenkin tämä kuvateos neljällä kielellä, jossa oli myös yleisluontoisesti kerrottu hieman saamelaisista. 

Saamelaiset ovat eläneet Lapissa vuosisatoja karun luonnon kansa (painovirhe). He ovat kunnioittaneet luontoa. Tuntureilla vaeltajan on myös hyvä muistaa, että Lapin luonto on loppujen lopuksi ihmistä mahtavampi.

Suomen kaunis Lappi on täynnä upeita kuvia, jotka esittelevät Lapin monimuotoista luontoa ja kulttuuria. Esittelyn saa myös Lapin taitelija Reidar Säreistöniemi, jonka maalauksissa Lapin ruskan värit hehkuvat.

...

Voisin tässä samassa yhteydessä esitellä kirpputorilta löytämäni Saamen kielen oppikirjan: Davvin 1, jota olen hieman tutkaillut.

Saamen kielen peruskurssi
Davvin 1
Inga Guttorm
Johan Jernsletten
Klaus Petet Nickel

Suomenkielinen versio:
Inga Guttorm
Veikko Holmberg

Piirrokset: Merja Aletta Ranttila
Oy Yleisradio AB, 1985

Paitsi Saamen opiskelua kirjassa on muutamia tietoiskuja saamelaisista ja saamenkielestä, kirjallisuudesta ja paikannimistä.

Aikaisemmin käytettiin saamelaisista tavallisesti nimitystä lappalainen, ruotsiksi lapp. Norjassa on lisäksi käytetty nmitystä finn. Sana finn on ilmeisesti yhteydessä norjankieliseen nimeen Finnmark (lappalaisten maa) ja Suomen skandinaaviseen nimeen Finland. Nimitystä Lappalainen tai lapin kieli on käytetty erityisesti varhemmassa tieteellisessä kirjallisuudessa. --- Saamelaiset kutsuvat itseään saamelaisiksi ja kieltään saamenkieleksi. --- ---- Saamenkieltä ei puhuta kaikkialla samalla lailla, vaan kieli jak.autu useaan murteeseen. Jaon päämurteisiin tai murreryhmiin voi tehdä monella eri tavalla. Jotkut murteet poikkeavat toisistaan siinä määrin että toisinaan puhutaan murteen sijasta eri kielistä.

Davvin-dialogeissa käytetään koutokeinon murretta.

Ehkä näillä kirjoilla, joista toista siis olen vain hieman tutkaillut saan kuitattua Kansojen juurilla -haasteen saamen osuuden.

Naisten aakkoset - F!

Tarukirjasta alkunsa saanut naisten aakkoset jatkuu osaltani kirjaimella :

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Marie Louise Fischer, joka on kirjoittanut ihanan valloittavia ja elämänmakuisia tyttökirjoja - enemmän, kuin, mitä on suomennettu,  ja sekös harmittaa, sillä lukisin mielelläni hänen teoksiaan enemmänkin kuin ne harvat suomennetut. Erityisesti Fischerin Delia-trilogia on mieluista luettavaa.

Myös Gunvor Fossumin voisin mainita tässä yhteydessä, vaikka Fischer kyllä ohittaa Fossumin minun suosiossani.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Taiteilija Ellen Favorin, jonka suomalaista luontoa kuvaavat maisematyöt ovat ihastututtavia. Tällaiselle luonnonlapselle kuin minä ne ovat kappale ominta sielunmaisemaa.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Anne Frankiin, jonka elämä katkesi liian varhain ja julmasti, niin kuin niin monien hänen kohtalotoveriensakin.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

L.M.Montgomeryn tyttökirjahahmo Faithin Sateenkaarinotkosta, joka ehkä jää hieman varjoon muiden hahmojen rinnalla, mutta jonka nimi (ja hahmo) kertoo lujasta luottamuksesta elämän voittoon. 

Anni Polva: Tiina ja vieras poika!

Anni Polva
Tiina ja vieras poika
Karisto, 1984
142 s.

Naistenviikon päättää Tiina, Kirsi, Krista. Tuijata-blogin haastaeen myötä, lukupinooni valikoitui Anni Polvan reippaasta tyttölapsesta, Tiinasta kertova Tiina ja vieras poika -teos. Tiina ja vieras poika on sarjan loppupään kirjoja. Tiina ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon vanhempi kuin alkupään kirjoissa. 

Tiina ja Juha ovat joutuneet riitoihin keskenään. Juha on lupautunut lähtemään isojen lukiolaispoikien toveriksi telttaretkelle kahdeksi viikoksi. Kaiken lisäksi Juha kieltää Tiinan, kun tämä norkoillessaan poikajoukon vieressä, saa kuulla Juhalta vastauksena kysymykseen, tunteeko Juha tyttöä, ylimielisen tuhahduksen ja sanat:

Ei minulla ole tapana kierrellä tyttöjen kanssa katuja silloiin, kun on suunniteltava pyöräretkeä ja harkittava, mitä sinne otetaan mukaan.

Kun Juha sitten lähtee, pyytää Elvi Tiinan mukaansa luontokerhoon ja muutaman päivän retkelle. Elvi, jonka aina pitää vahtia pikkusisaruksiaan eikä yleensä pääse mihinkään on saanut puolestapuhujkasi enonsa ja on innoissaan. 

 

Tiina lupautuu mukaan. Luontoretkellä Tiinaan iskee silmänsä Mikko, silmälasipäinen poika, joka pitää tappelemista lapsellisena touhuna ja kävelee mieluummin pois, kun alkaa nujakoida. Poika ei saa Tiinan silmissä tästä paljon pisteitä, sillä hän ajattelee, että jos joku kävisi hänen kimppuunsa, niin poika siis vain kävelisi tiehensä, mitä Juha ei koskaan tekisi. Juha tappelisi hänen puolestaan viimeiseen asti. Vaikka Tiina siis on pettynyt siihen, että Juha jätti hänet yksin viettämään kesälomaa peräti kahdeksi viikoksi ja jopa kielsi hänet, on Tiinan sydän uskollinen. Juhasta ei niin vain irti pääse. Toveruus on vahvasti läsnä silloinkin kun ei fyysisesti olla läsnä. 

Kun silmälasipoika pyytää häntä seurakseen mäyränpesää katsomaan, Tiina myöntyy. Kuka käski Juhan lähteä ja jättää hänet yksikseen. Kaipa hän Mikonkin kanssa jotain hauskaa keksisi. Mutta kun, poika yrittää vetää hänen kätensä kainaloonsa kivahtaa Tiina, että osaa hän itsekin kävellä, johon poika, että sinä taidatkin olla sellainen nippanokka feministi, mihin Tiina, että poika tarkoittaa kai femininiiniä, sehän tarkoittaa naista.

 - Pitäisikö minun sinun mielestäsi näyttää pojalta, ennen kuin seura kelpaisi? - Et kai sinä pojalta, eihän sinulla ole partaakaan. Minulla on jo muutama karva leuassa, koita vaikka.--- --- Minä tarkoitin, että sinusta tulee isona miesvihaaja, kun et anna pitää kädestä kiinni.

Vaikka Anni Polva ei siis halunnut antaa Tiinan kasvaa ja tulla rippikouluikään, niin tässä kirjassa on kuitenkin aistittavissa vahva muutos sarjan alkupään kirjoihin. Tässä on pinnan alla ihan liikaa "seurustelua". Lasten pitäisi antaa olla lapsia, eikä tuputtaa joka paikkaan suudelmia ja kädestä pitämisiä. Toisaalta tämä osoittaa, että Tiina ja kumppanit eivät kuitenkaan enää ole ihan lapsiakaan ja se tekee hieman ristiriitaisen vaikutelman.

Naisellinen nainen ei tarvinnut matematiikkaa missään elämänsä vaiheessa.

- Leilan mielipide

Tiina on hieman pullukka, nykerönenäinen. Hän on reilu kaveri, uskollinen ja lojaali. Hänellä on vahvat mielipiteet, joista hän pitää kiinni. Leila taas on - kuvittelisin - sellainen missityyppi. Kaunis katsella. Elvi taas yleensä hiljainen hissukka, joka usein jää muiden varjoon. Tässä teoksessa hän kutitenkin pääsee hänkin esille.

"Elvi oli uskaltautunut ensimmäisen kerran hänen aikanaan yksinään ja oma-alaoitteisesti vieraiden poikien viereen. Ainan ennen  se oli vaatinut hänet mukaansa. Nyt se näytti tyytyväiseltä kuin olisi saanut kuun taivalta, ja kuun antaja oli siilitukkainen lököpöksy, joka piti kättään sen vyötäröllä ja oli kinnostuneempi Elvistä kuin jyllävistä kavereistaan.

Metsäretki jää lyhyeksi, kun nousee ukonilma ja alkaa sataa kaatamalla. Kotimatkalla Mikko pyytää Tiinaa vielä poikkeamaan luonaan katsomaan pöllönpesää. Tiina, jonka mummo on valitellut, että myyrät syö kukat ja perunat innostuu, että pöllö pitää saada mummolaankin ja ottaa siksi kutsun vastaan.

Käy kuitenkin niin, että Juha on sairastunut pyöräretkellä ja palannut kotiin etuajassa. Hän kohtaa kotipihalla Elvin ja saa kuulla, mihin Tiina jäi ja kimmastuneena ajaa Mikon luokse, jonka osoitekuvauksen on saanut Elviltä. Mikon äiti on paistanut lättyjä ja kutsuu Juhankin niitä syömään. Välien selvittely saa jäädä toistaiseksi, mutta sitten annetaankin kuulua kuka käski ja mitä kuuluu. Tiina selittää, että hän meni Mikon luokse ihan vain siksi, että mummo saisi apua myyräongelmaan. Juha tunnustaa ,että hänellä oli ikävä Tiinaa. - Mutta sinne luontokerhoon et enää mene. Juha sanoo. Tiina myöntyy, kun Juha lupaa että he voivat yhdessä oppia sen, mitä tarvitsee. 

Täytyy sanoa, että minä en ihan ymmärrä tuota Juhan vastahakoisuutta Tiinan harrastuksia kohtaan. Ja loppu on ihan vastoin minun oikeudenmukaisuutta. Tiina on saanut Mikolta kivan kortin ja näyttää sitä iloisena Juhalle, joka lukee sen ja repii pieneksi silpuksi, hautaa silput maahan ja vielä hyppii niiden päällä. - Näin tehdään kaikkien vieraiden poikien viesteille, että sen tiedät. hän sanoi. Ja Mikosta et puhu tämän jälkeen enää sanaakaan. Et edes ajattele häntä. Jos ajattelet, iin minä tiedän sen heti, usko pois! 

Ja mitä tekee Tiina? Asiaa harkittuaan hän on sitä mieltä, että Juhalla on oikeus puhua niin kuin puhui, koska,  hän itse olisi tehnyt ihan samoin. Eikä hän olisi tyytynyt pelkkään puhumiseen, vaan siinä olisi hihat heiluneet.

Tiina ja vieras poika ei ole parhainta tiinaa, täytyy myöntää, niin paljon kuin Tiinat ovat minulle merkinneet ja niiden myötä kasvanut. Kirjailijan ongelma on ehkä siinä, että  kun hän on luonut jonkin konseptin, jolla tuntui olevan  kysyntää, niin sitten kustantaja vaatii aina lisää ja lisää, vaikka kirjailija itse olisi jo väsynyt. En tiedä oliko Anni Polva jo väsynyt Tiinaansa. Muutamasta viimeisestä Tiinasta kuitenkin huomaa, että niissä ei enää ole samanlaista  potkua kuin aiemmissa tiinoissa.

Kyllä ne  keräämäni Tiinat silti pysyy kirjahyllyni aarteina. Niissä on lapsuuden ja nuoruuden tuoksu ja tunne.

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut!

Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell)
Aurora ja Pietarin serkut
Kirjapaja, 1993
173 s,

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste lähenee loppuaan, vielä on kuitenkin pari kirjaa esiteltävänä. Tänään vietetään Olgan päivää. Minulle O:lla alkavat naistennimet ovat jotenkin läheisiä ja pidän niitä kiinnostavina ja kauniina, esim. Ottilia-nimi on hirmu hieno vanhanaikaisuudessaan ja kansaomaisuudessaan. Niin Olga kuin Ottiliakin löytyy tästä kirjasta - Aurora ja Pietarin serkut, jossa Pirkko Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson Aurora -teoksesta tutun, taitelijaksi haluavan Auroran vaiheita.

Koska tänään on siis Olgan päivä, niin otan esittelyssäni näkökulman Auroran serkusta Olgasta.

Olga Grahn on Auroran 13-vuotias serkku, joka on asunut perheensä kanssa Pietarissa. Eräänä päivänä hänen elämämsä saa kuitenkin uuden suunnan. Hänen vanhempansa ovat saaneet selville, että Olgan isosisko Elisabeth on aikonut karata erään Sasan kanssa, joka on anarkisti. Vanhemmat päättävät pistää Elisabetin sveitsiläiseen tyttökouluun ja lähtevät itse saattamaan tätä. Olga lähetetään Helsinkiin Ratsumestari Kasimir Friskin ja tämän vaimon luokse, jonne odotetaan myös Aurora Koivua palaavaksi Amerikasta. 

Tässä siis lähtökohta tälle suomalaisuutta ja romantiikkaa uhkuvalle tyttökirjalle. Eletään vuosia 1905 ja 1906. Niin Pietarissa kuin Helsingissä kuohuu. Maailma on murroksen edessä.

Olgan ja Auroran välit eivät ensin suju ollenkaan. Olga on puhumaton, vaikka osaa viittä kieltä, Olga ei lukee paljon, mutta hän ei halua olla Helsingissä. Hän ei tykkää käydä suomalaista tyttökoulua, jossa hänellä ei ole yhtään toveria. Hän ei ymmärrä, mitä niin kauheaa Elisabeth on saanut aikaan, että piti toimia näin.

Kun Olgan kissa Boris katoaa, oivaltaa Olga ensimmäistä kertaa, että hänellä kuitenkin on ystäviä Helsingissä ja välit Auroraan paranee. Koulutovereita hän saa, kun kiusattuna huitaisee ranskankirjalla tsaarin nuoruudenkuvan seinältä ja peloissaan tytöt ajattelevat, että nyt he joutuvat Siperiaan.

Aurora ja Pietarin serkut oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin tätä parempana kuin ensimmäistä osaa, jäntevämpänä ja kerronnallisesti eheämpänä. Mitä kuitenkin jäin miettimään, oli tsaarinaikainen Helsinki-kuva, joka oli taustalla yleisluontoisena ennen eläneine todellisine ihmisineen ja paikkoineen. Jotenkin minun kuitenkin oli vaikea nähdä mielessäni kaupunkikuvaa. Eläväisempi olikin henkilöhahmokuvaus. Aurora ja Pietarin serkut ajankuva on vielä sääty-yhteiskuntaa. Aurora on herrasväkeä. Vaikka Auroran perheyhteisössä tunnutaan ainakin joidenkin taholta suhtauduttavan palvelijoihin erittäin hyvin ja jopa ystävällismielisesti niin ero palvelijaluokan ja herranväen välillä tulee hyvin esille. Dialogi on raikasta ja moniulotteista aina piikojen murteita myöten. 

Muutama detalji kirjassa oli, joita pähkäilin.

Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolel hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia. Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia ja haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.  

Olga avasi ikkunaan ....

Avasiko hän sen kuusikulmaisen ikkunan? Voiko kuusikulmaista ikkunaa avata? Aiemmin teoksessa kuvattiin ratsumestarin taloa, että sen ovetonta julkisivua koristi kahdeksanruutuiset ikkunat. Kuinkahan yhtenäinen arkkitehtuuri on, jos samassa rakennuksessa on sekä kahdeksan- että kuusiruutuisia ikkunoita.

No, nämä ovat tällaisia pieniä kysymyksiä. Hiuksenhalkomista voisi joku sanoa ja ehkä niin, enkä minäkään niihin turhan vakavasti suhtaudu. Kunhan herätti miettimään. Miettimään pisti myös torikuvaus, jossa kerrottiin, että torilla myytiin siperiasta tuotua voita. Tuotiinko Helsingin kauppatorille todellakin voita Siperiasta? Se kuulostaa jotenkin uskomattomalta. Siperia kun on niin kaukana ja voita oli saatavissa varmaan lähempääkin.

Tiedättekö, että Olga on viikinkinimi? kysyi Aino.Olga ei ollut tiennyt, mutta siitä hetkestä hän jatteli itseään viikinkien jälkeläisenä ja keksi itselleen sukutarinoita, jotka olivat paljon jännittävämpiä kuin elävät kuvat, joita tytöt kävivät katsomassa Maailman ympäri -teatterissa. 

Aurora ja Pietarin serkut näkökulma on romanttisnaisellinen. Se kuvaa Suomen historiaa omalla tyylitellyllä tavallaan ja fiktiolla höystettynä. Vaikka kirjan päähenkilöihin pääsee jollakin tavalla samaistumaan jäävät he kuitenkin kiiltokuvamaisiksi ja hieman verettömiksi. Kirja oli ihan mukava lukea, ihan niin kuin nukeillakin on joskus ihan kiva leikkiä ja askarrella. 

Shamena Magdalena ja Erastus: Perheemme ja Namibian tähden!

Perheemme ja Namibian tähden
Magdalena ja Erastus Shamenan kertomusten perusteella koonnut Kirsti Ihamäki
Suomen lähetysseurann julkaisu
Kirjaneliö, 1981
192 s.

Huom! Kuva on manipuloitu versio kirjan paperikansista.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroiman haasteen mukaisesti  jaan lukukokemuksiani viikon nimipäiväsankarittarien seurassa. Tänään vietämme Leena ja  Matleenan päivää. 

Aloin ensin lukea muuatta tyttökirjaa, joka on jo pitkään odottanut hyllyssäni lukuvuoroa. Sen yksi päähenkilö oli nimeltään Leena. Kirja olisi ollut tosi hauska ja mukava lukukokemus ilman paria lukua, joiden parapsykologinen aines sai minut tuskaantumaan. Miksi, miksi, miksi näin mukavaan kirjaan on pitänyt tunkea tällaista ainesta? Kirja meni keskeneräisten kirjojen joukkoon ja nyt mietin, mikä se lopullinen kohtalo on.

Esille jäi vain kysymys, mistä löytyisi kirja tälle päivälle. Onko minulla mitään, mikä kävisi. Onneksi löysin tämän muistelmakirjan, jossa Magdalena ja Erastus Shamena kertovat elämänsä ja maansa Namibian tarinan. Onhan niin Leena kuin Matleenakin johdettavissa Magdalenasta. Kaiken lisäksi tässä kirjassa oli naistenviikon teemaan sopien mitä mainioin naisnäkökulma.  Namibia oli saksan siirtomaa, kunnes Etelä-Afrikka valloitti sen. Namibia itsenäistyi vasta 1990. Magdalena ja Erastus Shamenan kertomus Perheemme ja Namibian tähden on kertomus ajalta, jolloin Etelä-Afrikka piti hallintoa yllä ja maassa vallitsi apartheid-politiikka. Namibian historiaan suomikin hyvin merkittävästi kytkeytyy niin lähetystyön kuin rauhanprosessien kautta.

Te, joka olette aloittanut mustien opettamisen kohti tuota päämäärää, ettekö tullut ajatelleeksi, että mustat on luotu niin, ettei heille ole annettu järkeä. Eivät sellaiset ihmiset pysty ajattelemaan. Saatte olla varma, ettei yksikään oppilaistanne läpäise loppututkintoa. Eivät edes kaikki valkoiset, jotka olemme kuitenkin luodut erilaisiksi, valitse tuota tutkintoa. Kyllä yliopistoon pääsee muittenkin tutkintojen jälkeen. Miten luulette, että nämä ihmiset, jotka luonnostaan ovat vailla järkeä eivätkä pysty käsittämään tuollaiseen tutkintoon tarpeellisia asioita, miten voittekuvitella heidän selviävän siitä.

Näin siis ajattelivat koulutarkastajat tullessaan käymään Oshigambon lukiossa, jossa Erastus opiskeli suomalaisten johdolla.

Perheemma ja Namibian tähden teoksessa lomittuu mies- ja naisnäkökulma. Tarinaa vie eteenpäin omalta osaltaan ja omasta näkökulmastaan vuoroin Erastus, vuoroin Magdalena. Kumpikin on kasvanut Ambomaalla kristityssä perheessä. Suomalainen lähetystyö on vahvasti läsnä päähenkilöiden elämässä. Tuntuu erikoiselta, kun vastaan tulee niin paljon suomalaisia nimiä, vaikka sukunimi on sitten afrikkalainen. Aina ei tiedä, onko nimi paikallista perua vai onko siinä suomalaista vaikutusta, tahatonta komiikkaa syntyy kun eteen tulee nimi namupala. Komiikka on kuitenkin kaukana tästä kirjasta.

Niin Erastus kuin Magdalenakin päätyvät taistelemaan Namibian itsenäisyyden puolesta. Ensin Erastus, sitten vaikeiden aikojen jälkeen myös Magdalena, jotka molemmat tahoillaan ja kasvaessaan opiskelevat opettajiksi, löytävät lopulta toinen toisensa ja päätyvät rakentamaan yhteistä taloa.

Afrikkalainen ja länsimainen kulttuuri lyövät kättä ajattelussa:

>Meille opetettiin kaksi asiaa jo aivan pieninä: iltarukous ja vanhempien ihmmisten tervehtiminen. Rukous oli yksinkertainen: Jeesus, lasten ystävä, kanna minua lapsenkantopussissa, jonka hihnat eivät katkea.

Näkökulma luterilaiseen lähetystyöhön:

>Ligoloiden saavuimme taloon. Hatakka taisi vihastua. Yritin hillitä ihmisiä, sillä kieltäessään ligoloimisen Hatakka saattoi vedota kirkkolakiin, jossa sanottiin, ettei maan päällä saa ligoloida, vasta taivaassa iloitaan.

Ligolointi = riemunkiljunta. 

Siis mitä! Opettaako luterilainen kirkkolaki todella, että maan päällä ei saa iloita? En voi kuin pyöritellä päätäni moiselle näkemykselle. Ajat ovat muuttuneet sitten tässä kerrottujen tapahtumien, lieneekö kirkkolakikin saanut uusia suuntia, mene ja tiedä!  

span style="font-family: inherit;">

Mietin, mitä tässä pitäisi tehdä? Muistin äitini opetuksen: Jumala antaa viljan kasvaa, mutta itse sinun pitää peltosi kuokkia. En kai tässä voi istua ja odottaa, että Jumala tulisi taivaasta ja tekisi ne tytö, jotka kuuluvat minulle. Kuulin muutamien lähettien olevan lähdössä Suomeen. Päätin kirjoittaa heidän mukanaan kirjeen, jonka osoitan YK:n pääsihteerille Kurt Waldheimille. Lähetän sen Suomeen Mikolle, kyllä hän löytää sille tien eteenpäin. 

Tämä Magdalenan kirje, jonka hän kirjoitti kaikkien Namibian naisten puolesta päätyy lopulta YK:hon, mutta se päätyy myös etelä-afrikkalaisten tietoon. Magdalenaa uhkaa kuuden vuoden vankilatuomio, josta hän saa kuitenki teki n varoituksen. Magdalena on vaikean päätöksen edessä. Jättääkö lapset ja lähteä miehen perässä maanpakoon.

Ehkä olisin voinut olla kotimaassani, jos olisin ummistanut silmäni näkemästä kaikkea sitä, mitä hallitus teki kansallemme. Minä olen opettaja, olisin voinut istua ikkunani takana puuroa syöden ja vain todeta, kuinka taas lyötiinn viattomia ihmisiä --- --- --- kun kirjoitin Yk:lle kirjeen Namibian naisten nimissä, kun puhuin toisille naisille vapaudesta ja kehotin heitä havahtumaan. Minkä tein, sen tein kansani takia, en itseni. Tiedän hyvin, mitä olen menettänyt, ja tunne sen kipeänä.

Magdalena toteaa, että hänestä ei olisi lapsilleen suurtakaan iloa vankilassa. Hän päätyy seuraamaan miestä rajan yli ja päätyy vapaustaistelijoiden riveihin. Sambialaisessa metsässä hän huomaa, että ei ole helppoa, kun naiset ja miehet  ovat yhteisessä leirissä. Hän pitää puheen naisille.

Me naiset olemme kunnoituksen ansaitsevia ihmisä. Älkäämme alentuko miesten leikkikaluiksi. Ei siinä puheet auta, vvaan sen on kuvastuttava koko olemuksesta. Meidän on oltava arvostamme tietoisia ja käyttäydyttävä niin, etteivät miehet saa sellaista käsitystä että olemme tarjolla.

Ostin tämän kirjan kerran kirpputorilta laatikossa, jossa oli useita kirjoja ihan "pilkkahintaan". Tämä kirja sinällään ei minua kiinnostanut, vaan laatikossa ollut toinen kirja. Arvotin kuitenkin laatikon kirjat sen mukaisesti onko ne jossain määrin kiinnostavia vai poisheitettäviä. Tästä kirjasta ajattelin, että saattaisin sen ehkä joskus lukea. Nyt, kun olen lukenut niin totean, että lukukokemus, muutamista järkyttävistä tilanteista huolimatta, oli hyvä ja antoisa. Kiinnostusta lisäsi kristillinen näkökulma, joka ei ollut saarnaava, vaan taustaan liittyvä, suomikytkös ja historia. Magdalena ja Erastus päätyivät lopulta Romaniaan, missä he jatkoivat opiskeluaan. Lapset kasvoivat hekin, Namibia itsenäistyi ja Suomikin oli siinä mukana.

>

Tämän teoksen välilehdellä on kuva Magdalenan perheestä vuodelta 1973. Kuvan alla on minun painoksessani Magdalenan nimikirjoitus, päivätty 23.11.1986.Koska on painettu vuonna 1981 uskon nimikirjoituksen olevan aito ei painettu.

Tämä teos tuo tuulahduksia kaukaa historiasta. Se on niin maantiedettä, politiikkaa kuin tunteita ja elävää elämää. Voin suositella, jos jostain saat käsiisi.

Naistenviikon lukuhaaste

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia

Johanna Spyri: Pikku Heidi!

Johanna Spyri
Pikku Heidi - Kertomus Alpeilta
Otava, 1926

Alkuteos:  Heidis Lehr- und Wanderjahre ilmestnyt 1880
Suomennos ?

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste innostaa lukemaan kirjoja teeman mukaisesti. Tänään vietetään Hannan, Johannan, ja Jennin päivää. Omaan lukupinooni valitsin Johanna Spyrin klassikkokirjan Pikku Heidi.

Heidi  on kertomus orvosta Heidi-tytöstä, jonka hänen Dite-tätinsä vie Alpeilla asuvan isoisänsä luokse. Isoisä on erakkona elelevä vanhus, jota alppikylälässä karsastetaan ja pelätään. Tuima mies, jolla on synkkä kyläläisten juoruja elättävä menneisyys. Heidi kuitenkin valloittaa isoisänsä sydämen, vaikka tämä muuten haluaakin elää luonnon keskellä, poissa maailman silmistä, jolla ei hänen mukaansa ole mitään hyvää tarjottavana.Samasta syystä hän ei halua laittaa Heidiä kouluunkaan oppimaan ikäviä asioita. 

Sitten Dite tulee takaisin ja vie Heidin Frankfurtiin (Sveitsistä Saksaan) toveriksi halvaantuneelle Klara Sesemannille. Ditellä on tässä itsekkäät täysin itsekkäät syyt. 

Heidi ja Klara ystävystyvät, samoin Heidi valloittaa hovimestari Sebastianin sydämen, mutta sisäkkö Tinetteä hän pelkää. Sesemannien taloudenhoitaja neiti Rottenmeier ei ymmärrä Heidiä ollenkaan. Kauheaa, mikä sivistymätön villikko. Heidin totuttautuminen Frankfurtilaiseen elämään ei käy helpolla. Avuksi tulee herra Sesemannin äiti, jonka avulla Heidi oppii myös lukemaan.

Sitten Sesemanneilla alkaa kummitella.

Pikku Heidi on tuttuakin tutumpi niin kirjana kuin erilaisian filmatisointeina. Tiedän pari amerikkalaista versiota, joissa toisessa Heidi oli vaaleatukkainen lettipää, toisessa pääosaa esitti Shirley Temple. Vaikka pidänkin Shirleystä, en kuitenkaan pitänyt versiosta, sillä siinä oli oli liiaksi oiottu mutkia ja dramaattisia käänteitä, jotka eivät olleet tarinan mukaisia. Kirjan Heidi ei myöskään ole vaaleatukkainen. Spyrin Heidillä oli musta kihara tukka ja tummat silmät. No, harvoinhan filmatisoinnit kai menee ihan kirjojen mukaan. Pidin kuitenkin paljon joskus 70-80-lukujen saksalaisesta tv-sarjasta, joka meni aika lailla kirjojen mukaan ja toi aidot alppimmaisemat vuohipaimenineen kaikkineen eläviksi.

Olen lukenut Heidi-kirjat aiemmin useampaankin kertaan, mutta nyt lukiessani tätä satakuntavuotta vanhaa painosta ja tekstiä, niin tarina tuntui todella raikkaalta ja uudenlaiselta. Jäin myös miettimään, missä määrin uudet painokset on "siistittyjä" versioita, sillä jotkut kohdat kerronnassa kuulostivat vähän "rajuilta" herttaisen Heidi-kuvan rinnalla. Tätä painosta lukiessani tuli välillä mieleeni jopa goottitunnelmat ja tulipa mieleeni jopa pieni ironianpoikanenkin. Tokihan kertomus Heidistä on tyttökirjallisuuden ensimmäisiä kasvutarinoita jossa pääpaino on luonnon parantavalla voimalla. Myös ystävyys on tärkeä teema. 

Heidi ystävystyy kohta isoisonsä luokse tultuaan vuohipaimenen Pekan kanssa. Pekka ei suuria sanele ja vastaaminen vaati häneltä pitkän harkinta-ajan. Heidi oli hentojäseninen, mutta terhakka. Terve kuin mansikka, kuten Vuohi-Pekan äiti Briitta sanoi. Isoisä kuitenkin luottaa Heidin Pekan matkaan päivän ajaksi, kun Heidi tutustuu alppikotinsa ympäristöön. Heidi on luonnonlapsi parhaimmillaan ja aidoimmillaan.

Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita, jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen ja huusi: -  Pekka! Pekka! palaa! palaa! palaa! Kaikki vuoret palaat ja lumikin ja taivas. OI katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa! kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa! Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa. 

Suomennoksesta:

Tinetteä kutsuttiin Tinette-neitsyeksi, taloudenhoitaja Rottenmeieriä  neidiksi. Neitsyt sana kuulostaa minulta erikoiselta, vaikka  sillä ennen on tarkoitettu nuoria kokemattomia tyttöjä. Tältäkin osin tämä vanha painos oli verratonta luettavaa.Minua jäi myös mietityttämään, kun Heidi  tapaa Frankfurtin kadulla posetiivia soittavan pojan, jolla on jokin kummallinen eläin käsivarrellaan. Eläin mainitana myöhemmin kilpikonnaksi. Yleensähän posetiiviin yhdistetään marakatit. Onko uudemmissa painoksissa mainittu myös kilpikonna? Miksi, jos kyseessä todella oli kilpikonna, kirjailija on valinnut sen posetiivipojalle? En osaa yhdistää kilpikonnaa tällaiseen yhteyteen. Jos osaisin saksaa, voisin tarkistaa asian alkuperäisestä teoksesta. 

---

Johanna Spyri, omaa sukua Heusser on kirjoittanut myös paljon muita lastenkertomuksia. Kuuluisimmaksi ja luetuimmaksi niistä on tullut kertomus Heidistä, josta on tullut myös suosittu nimi syntyneelle tyttölapselle. Tässä teoksessa Sesemanneilla ihmeteltiin Heidi-nimeä, joka on lyhennys Adelheidistä. Neiti Rottenmeier piti Heidi-nimeä täysin sopimattomana ja herra Sesemankin kutsui Heidiä sveitsiläiseksi tytöksi, koska Heidi-nimi kuulosti kummalliselta. 

Todellakin - tämä oli antoisa lukukokemus, ajatuksia antava ja avartava. Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on myös mukava lisä tarinan lomassa.

Margaret Batchelor: Morvennan suojatti!

Tuijata-blogin naistenviikkohaasteen mukaisesti luin tälle päivälle kirjan, jonka päähenkilö oli Reetta. Mutta mutta, kuinka voikaan yksi mukaanotettu teema kääntää koko kirjan sellaiseksi, että siitä ei tee mieleni kirjoittaa, vaikka kirja ilman tuota teemaa olisi ollut ihan mukiinmenevä. Sen sijaan esittelen teille Margaret Batchelorin kivan nuortenkirjan Morvennan suojatti, sillä Margaret on niin lähellä samaa nimeä kuin tänään nimipäiväänsä viettävä Margareeta.

 Margaret Batchelor
Morvennan suojatti
WSOY, 1954
Alkuteos: Morvenna's Prince
Suomentanut Aira Sarkkila
149 s.

Morvenna Penfound on cornishilainen papintytär. Hänellä on kaksoisveli Robert ja isosisko Len. Eräänä päivänä heidän elämänsä muuttuu, sillä Robert lähetetään kouluun ja Morvennalle ja Lenille otetaan kotiopettaja. Morvenna on luonnonlapsi, joka on siihen asti saanut kulkea suht "omia teitään".

Robert ja Len olivat jo menneet, Morvenna vain viivytteli. - Toimenpiteisiin on ryhdytty, Tammy. Tunnen sen sisimmässäni, vai olisivatko haltijattaret kertoneet sen minulle. Mutta ennen sitä käyn katsomassa tuota kummallista vanhaa Dame Boneyta, joka asuu nummella. Tehän kerroitte minulle hänestä. Onko hän todella noita, Tammy? - Sanotaan, että hän on 'viisas nainen'. Hänen kaltaistaan ei juuri nykyaikana tapaa. Hän on kyllä omituinen, mutta hän osaa kertoa teille paljon enemmän kuin minä haltijattarista, keijukaisista ja muista sellalisista. Ei hän tee teille pahaa, Morvenna neiti, sillä on ymmärrystä ettekä te suututa häntä. Monet ihmiset käyvät pilkkaamassa tuota ihmisparkaa ja hänen vanhoja tarinoitaan. - Minä en naura hänelle, vaan kuuntelen mielelläni hänen kertomuksiaan, sanoi Morvenna ja suuret silmät loistivat hänen kalpeissa kasvoissaan kuin tähdet. - Hyvää yötä, Tammy!

Morvennan ja Lenin kotiopettajatar, neiti Rivet osoittautuu säntilliseksi naiseksi, joka on päättänyt kasvattaa pappilan neideistä 'hyödyllisiä ja viisaita naisia'. Tämä vain tuntuu olevan kovan työn takana, sillä Penfoundin papinperhe on hyvin omalaatuinen ja neiti Rivetin oppitunnit keskeytyvät millloin mihinkin, kun rouva Penfound saattaa pyytää jompaa kumpaa tyttöä avukseen tai pastori-isä seurakseen jollekin asiointimatkalle. Morvennan mielestä neiti Rivet ei ole paha, mutta kovin synkkä hän on, hja Robertin mielestä neiti Rivet ei ymmärrä lainkaan leikkiä.

Kohta kotiopettajan tultua saapuu pappilaan lisää asukkaita, Juliet Graham niminen tyttö, joka on ilmoituksen perusteella otettu opsikelutoveriksi tytöille. Morvenna ja Juliet eivät tule lainkaan toimeen. Juliet on hienotapainen, mutta hänellä on jokin synkkä salaisuus mikä tekee hänestä umpimielisen. Eräänä päivänä, samana, jona Morvenna vihdoin päätyy Dame  Boneyn mökille Juliet päättää karata.

Morvennan suojatti on hauska kertomus nuoren tytön edesottamuksista, siitä, kuinka hän kuitenkin kaikessa 'kesyttömyydessäänkin" toimii vastuullisesti. Salaisuudet paljastuvat ennen pitkää, mutta sitä ennen Morvenna ehtii vierailla Julietin kanssa tämän enon luona. Seikka, mikä avaa hänen silmänsä näkemään asioita hieman eritavalla. Loppujen  lopuksi neiti Rivetkin huomaa muuttuneensa jollakin kumman tavalla. 

Olen lukenut tämän teoksen muutaman kerran aiemminkin. Tällä lukukerralla jäin hieman miettimään, missä maassa tässä ollaankaan, vaan kylllä se sitten selkisi, kun tarinassa edettiin. Ajallisesti kirja sijoittuu jonnekin 1800-luvun lopulle tai 1900-luvun alkuun (alkuperäinen ilmestymisajankohdan mukaan arvioituna ja niistä pienistä yksityiskohdista päätellen, joita tarinasta on löydettävissä.

Mielenkiintoinen on myös se, kuinka kirjassa lähestytään mustalaisia. Morvenna on hyvä ystävä kotinsa läheisyydessä oleilevien mustalaisten kanssa ja ilman Charity Orchardia ja tämän poikaa Obadjaa olisikin tarina toisenlainen. Morvenna on todellakin mutkaton tyttölapsi ja mutkaton kaikessa salaperäisyydessäänkin on tämä viehättävä  ensisijaisesti ehkä tytöille suunnattu kertomus. 

Yritin hieman löytää tietoa kirjailijasta siinä suuremmin onnistuttamatta. Sen verran kuitenkin sain selville, että kirjailijalta ilmeisesti on ilmestynyt muitakin tarinoita, joihin mielelläni tutustuisin.

Morvennan suojatti on julkaistu aiemmin myös nimellä Morvennan prinssi.

----
Tällä siis mukana naistenviikon haasteessa, nimipäiväänsä viettäviä ovat : Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Margaret Epp: Sara ja salaperäinen tyttö!

Margaret Epp
Sara ja salaperäinen  tyttö
RV-kirjat, 1985
Alkuperäisteos: Sarah and the magic twenty-fifth
Suomentanut Päivi Lankinen
Kansikuvitus: Laura Paloheimo
146 s.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroiman haasteen innoittamana jatkan nimipäiväsankarittarien seurassa. Tänään nimipäiväänsä viettää Sari, Sara ja Saara. Kirjahyllystäni valikoitui päivän kirjaksi Margaret Eppin Sara ja salaperäinen tyttö, joka on mukavan tyttökirjasarjan aloitusosa.

"Sara Naomi Scott oli kymmenvuotias. Hänen nenällään oli yksitoista pisamaa. Ja hän olisi voinut keksiä ainakin kaksitoista syytä, miksi hänen olisi pitänyt jo olla ulkosalla. Mutta sisällä hän kuitenkin oli. Hän istui yläkerran ikkunassa ja uneksi."

Sara on maalaistyttö. Hän asuu isänsä ja äitinsä, kahden veljensä ja yhden isosiskon kanssa kanadalaisella maatilalla. Eletään 1900-luvun alkuvuosia tai tuon vuosituhannen vaihdetta. Näin ainakin päättelen, siitä, että ne muutamat autot, jotka ovat ilmaantuneet hevoskärryjen rinnalle ajavat noin 20 km tunnissa. Saran kotiin ei ole autoa hankittu, eikä talossa ole myöskään sähköä, sillä Saran tehtäviin kuuluu muun muassa kerran viikossa puhdistaa öljylamput. 

Maatilalla on paljon tehtävää, silti Sara ehtii paljon muuhunkin, leikkeihin ja vallattomuuksiinkin. Tuntuu, että tuo kesä erityisesti saa hänet rauhattomaksi ja tekemään sellaista, mitä hän ei itse asiassa haluaisi lainkaan tehdä. Syy ja seuraus on tosiasia.

Saralla ei ole oikein hyvää ystävää. Onhan hänellä naapurinsa Gerrickin perheen Susan, koulutoveri, mutta oikein sellaista hyvää parasta ystävää Sara kaipaa. Sitten naapuriin, Jane-tädin luokse muuttaa asumaan 11-vuotias tyttö. Hän on Borneosta, ja hänen äitinsä on kuollut. Isä on jäänyt Borneoon diplomaattitehtäviin. Tyttö, Linda nimeltään on sairastunut lapsihalvaukseen ja halvautunut. Päivä, jolloin Saran pitäisi tavata Linda on toukokuun 25. päivä (alkuperäisnimi viittaa tähän). Tuo päivä tuntuu olevan Saralle oikea epäonnen päivä, sillä hän ei pääse lähtemään Jane-tädille ajoissa ja siitä seuraa sitten, mitä siitä seuraa. Lindan ja Saran ystävyydelle ei tunnu muodostuvan oikein hyvää alkua.

Sara ja salaperäinen tyttö on paitsi lämminhenkinen tyttökirja myös hengellisiä arvoja ylläpitävä herätyskristillisyyttä edustava teos. Sarakin pohtii omaa hengellistä vakaumustaan. 

Mitä itse jäin tässä kirjassa miettimään oli kohtaus, jossa Sara sen kaikkein ilkeimmän tempauksensa jälkeen saa isältään "selkäsaunan". Se ei kenties Scottin perheessä ole kuitenkaan ensisijainen kasvatuskeino, vaikka noihin aikoihin entisiin olikin yleinen kasvatuskeino. Se, että tähän rangaistustoimenpiteeseen tai heti sen perään yhdistettiin uskoontulo oli minusta hieman epärelevanttia. Minä olisin itse kirjailijana jättänyt Saran vielä miettimään asioitaan ja kuulemaansa. Minulle  tuli lukiessa tunne, että Sara tuli uskoon, koska sai selkäänsä ja se ei tunnu oikealta. Silti minua hymyilytti lukiessani Saran "todistusta" seurakunnassa ja ikään kuin nähdessäni tilanteen silmilläni. 

Sarassa ja salaperäisessä tytössä on viehättävää entisajan tunnelmaa, perheen välisiä ristiriitoja ja mielenliikahduksia. Kerronta on sujuvaa, luonnollista, jossa on draamaa tarpeeksi ilman suuria revittelyjä. Todellisuus on hyvin läsnä vaikka fiktiosta onkin kyse. Tarinan yksi tärkeä teema on ystävyys. Sen syntymisen helppous tai vaikeus.

Anni Swan: Pikkupappilassa!

Anni Swan
Pikkupappilassa
WSOY, 1945
234 S.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste sai minut katsastamaan kirjahyllyäni, löytyisiköhän mitään naistenviikon nimipäiväsankarittarien kirjoittamaa tai kirjallisuutta, jossa olisi naistenviikon sankarittaria. Ja löytyihän niitä. Nyt onkin sitten luku-urakkaa kerrakseen tällä viikolla, jos aion pysyä tavoitteessa: Kirja päivää kohden.

Riikka-nimi tuntui kuitenkin olevan hankala, kun mikään kirja ei tuntunut kolahtavan kohdalle. Ajatuksissa oli kuitenkin tunne, että Anni Swanin jossain kirjassa olisi Riikka-niminen ja löytyihän se Riikkakin lopulta.

- Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan kanssa. On niin kaunis ilma. --- --- ----  Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?  - Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka. - Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta. Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi. - Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan mahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvokinkukkien keskelle.Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi. - Sinä ihana, ihana  - - - , kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.

Pikkupappilan Riikka oli "kookas, isokasvuinen palvelustyttö, joka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan". Pikkupappilan keittiöpiika ei kuitenkaan voi olla kovin nuori, sillä hän muistaa "meirän pastuurskankin, kun se nuorena tyttönä pääsi ripille.". 

Riikka kertoo pappilanlapsille sukutarinoita, jotka Martta kuitenkin keskeyttää, koska ei ole soveliasta kuulla suvusta puhuttavan piian suulla.

Anni Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat minun ykkössuosikkini Swanin kootuista kertomuksista. Rakastan tätä tarinaa, jossa suomalainen maaseutuelämä 1800-luvun loppupuolelta avautuu kaikessa kauneudessaan ja romanttisuudessaan. Tarinassa on niin arkista aherrusta, unelmia ja toiveita kuin seikkailua. Se on myös hyvin yhtenäinen kertomus tapahtumineen. Taustalla kulkee selkeä juoni.

Pikkupappilassa asuu paitsi epäkäytännöllistä kappalaisisää ja äitiä, jonka lapsuudenmaisemiin he ovat juuri muuttaneet seitsemän lasta: Lempeä ja hyväsydäminn Minna,  taitava ja käytännöllinen Martta, lukutoukka nuori feministin alku Liisi, haaveileva luonnonlapsi Ulla, suloinen pieni nukkeäiti Lotti sekä pikkupojat Kaarlo ja Lauri. Pääosan vie kuitenkin Ulla, joka ainakin jossain määrin on Montgomeryn Anna ja Runotytön hengenheimolainen.

Anni Swan on omistanut tämän kirjan äidilleen. Pikkupappilan Äiti, Anna jää hieman taustalle, jos kohta äidin osa ja merkitys nousevat rivien välistäkin ja nisitä pienistä vihjeistä, mitä kerronnassa ilmenee.

Ulla haaveilee kirjailijanurasta. Hän rakastaa luontoa ja metsää ja hänen tunnuslauseensa "metsien kaukainen  sini" tuo rauhaa kun hän sulkee silmänsä ja kuiskaa sen tuuleen.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kuherrus. Ja tuolla - Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat ihastuksesta. Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston - siellä täälä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. -

Ullan kädet olivat painuneet ristiin. Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento. Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa. - Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme. Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle. - Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä. Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen. - Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.

Ihana, ihana on tämä kirja. Täynnä aitoa tunnetta ja luonteikkuutta. Kirja, jota voi mitä lämpimimmin suositella vielä satakunta vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.

Miettimään jäin:

Tässä kirjassa mainitaan Kauniala. Shöringin suvun kartano, jolla on merkittävä rooli tarinassa. Kauniala-niminen paikka oli myös Sara ja Sarri -kirjoissa. Tämä yhtenevyys kirjossa jäi hieman mietityttämään, koska kirjoilla ei muuten ole  yhtymäkohtia henkilöissä.

Outoja sanoja:

Ridikyyli. Outo sana, jonka merkitys kyllä selvisi, kyse oli käsilaukusta tai vastaavasta.

Kaasukset. Mitä ihmettä ne olivat? Jotain sääntöjä, joita Liisin piti opetella kun aikomus oli pyrkiä tyttöopistoon.

---
Tällä siis naistenviikon lukuhaasteessa. Nimipäivää viettää Riikka. Fredriikka. Tässä muutoin mainittiin Fredrika Bremer, jota Liisin arvellaan lukeneen naisen oikeuksista  puhuessaan.

Enid Blyton: SOS ja junanryöstäjät!

Enid Blyton
SOS ja junanryöstäjät
Tammi, 1989
Alkuteos: Secret Seven on the trail
Suomentanut Inkeri Pitkänen
91 + 1 s

Kannen suunnittelu: Maija Sohlman

Blytonin Viisikko-kirjoja astetta kevyempää luettavaa on hänen toinen lastenkirjasarjansa, jossa Salainen Seitsikko: Pam, George, Peter, Jack, Janet, Barbara ja Colin kokevat omat seikkailunsa. Lapsijoukko on perustanut salaisen kerhon Secret Seven eli Salaisen Osasto Seitsemän (suomennetussa muodossa). He kokoontuvat Peterin ja Janetin kodin puutarhavajassa, jonne kokousten aikana pääsee vain tunnussanalla ja omistamalla kerhon tunnusmerkin. Niin kuin muissakin Blytonin kertomuksissa, myös tässä tarinassa on eläinystävä mukana, Peterin ja Janetin Bella-koira, joka ei kuitenkaan ole varsinainen Salaisen Seitsikon jäsen, sillä silloinhan se oli kahdeksas eikä kyseessä olisi SOS vaan jotain ihan muuta.

Blyton-nälkään SOS-kirjat ovat ihan luettavia. Ne ovat ehkä suunnattu hieman nuoremmille kuin Viisikot tai Salaisuus-sarja. Ero tyylissä ja tapahtumissa on kuitenkin aika pieni. Lapsijoukko haluaa selvittää erinäisiä salaisuuksia ja kokee jännittäviä hetkiä ottamalla kiinni roistoja. Mielikuvitusta ruokkivaa lastenkirjallisuutta siis. Tosielämä on aika kaukana näistä kirjoista, jos kohta lastenväliset kähinät ja arkielämä onkin luettavissa seikkailujen lomassa. 

 Esimerkiksi tässä Salaisen seitsikon vastapainona on Jackin utelias pikkusisko Susan, joka tuppaa aina häiritsemään Salaisen seitsikon salaisia operaatioita. Salaisuudet ymmärrettävästi herättävät uteliaisuutta. Jack pitää siis pikkusiskoaan rasittavana, mutta eiköhän todellisuus kuitenkin ole se, että Susan haluaisi kuulua joukkoon - mene ja tiedä. Ainakin Susan perustaa omien kaveriensa kanssa toisen kerhon Verrattoman Viisikon Viisikko-kirjojen mukaan. 

Tässä Blyton siis viittaa omiin Viisikko-kirjoihinsa, mikä minusta on aika erikoinen ratkaisu, vaikkakin, täytyy myöntää, se tuo jollakin kumman tavalla kirjan lapset "todellisiksi". Aivan kuin jos kirjoissa viitattaisiin että äiti tai isä luk.ee sitä ja sitä lehteä tai ostivat kaupasta sitä tiettyä tuotetta.

Susanin Verraton Viisikko haluaa tehdä jäynän salaiselle seitkolle ja huijaa heidät erääseen autiomökkiin, ikään kuin siellä tapahtuisi jotain rikollista, jota he itse tutkivat. Mutta Susan saakin kokea pitkän nenän itse, sillä Tiggerin majassa jonne Jack ja George  lähtevät Peterin vastustuksesta huolimatta (Peter ei usko Susanin kerhon supatuksia), on todella tekeillä jotakin ja sen Jack ja George saavat tuntea nahoissaan. 

Ja kohta onkin Salainen Seitsikko junaryöstäjien jäljillä.

Satunnainen tekstinäyte:

George oli kuin puulla päähän lyöty. Mitä kummaa, miehet olivat sittenkin täällä! Mutta missä oli Jack? Mitä hänelle oli tapahtunut? George seisoi ällistyneenä taskulampun valokiilassa. - Tule vain tänne, ääni jatkoi kärsimättömästi. - Kuuulimme sinun sanovan "Hurja-Charlie". Onko sinulla jokin viesti häneltä? Georgen  suu loksahti vielä enemmän ammolleen. Viesti häneltä? Hurjalta-Charlielta? Mutta sehän oli vain tunnussana! Pelkkä koiran nimi! Mitä miehet oikein tarkoittivat?

SOS-kirjoissa on paljon samojan elementtejä kuin Viisikoissa ja mutta erityisesti ne tuovat mieleeni Blytonin Salaisuus-sarjan viidestä etsivästä ja vainukoirasta. Molemmissa lapsijoukko ystävystyy poliisitarkastajan kanssa ja kumpaakin sarjaa sävyttää etsivätouhut. Nyt, kun olen saanut Viisikko-kirjat luettua kaipaan jotain blytonmaista meininkiä eikä SOS-jutut ole ehkä yhtään huono ratkaisu tähän nälkään. Nämä ovat sellaisia pieniä virkistäviä välipalajuttuja tukevampien aterioiden välillä. 

....

Tällä saan kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kahdeksantoista (18): Lastenkirja.

Maila Talvio: Itämeren tytär!

Maila Talvio
Itämeren tytär
Romaani vanhasta Helsingistä
WSOY, ?
677 + 1 s.

Rähjääntynyt, kanneton painos, jonka jostain noukin luettavakseni oli melkoinen lukuponnistus. Ei sillä, kerronnassa oli omat ansionsa ja kiinnostavuutensa, mutta mutta... En pystynyt lukemaan tarinaa kovinkaan montaa sivua kerrallaan ja siksi tarinan loppuunsaattaminen vei monta iltaa ja viikkoa. 

Tarina sijoittuu siis 1700-luvun Helsinkiin, asukkainaan muun muassa kauppias Jacob Suthoff tyttäriensä Hedullan ja Kristan kanssa. Lisäksi on kaupungin "viskaaleja" ja mitä moninaisimpia asukkaita.

Tarina alkaa siitä, kun Jacob Suthoff palaa Tukholmasta sotapakolaisuudesta. Isoviha, pikkuviha ovat historiasta tuttuja käsitteitä, joita ei sellaisina mainita, mutta jotka voi tarinan kehyksinä tunnistaa. Suthoff on kaupppamies, joka haluaa rakentaa Helsingistä loistokkaan Itämeren kaupungin, korkeat kirkontornit jne. Hänen hopeaa täynnä olevaa laivaansa odotetaan tulevaksi, mutta unelmat ja haaveet ajautuvat karille.

Myös Suthoffin tyttäret Hedulla (Hedvig Ulrika) ja  Krista (Anna Kristina) ovat olleet äitinsä kanssa sotaa paossa, mutta kauempana sisämaassa, se on niin kaukana kuin Espoon metsissä, joka tässä kirjassa kuvataan susirajana. Jacob odottaa heitä palaaviksi, mutta saa todeta, että rakas puoliso on kuollut, tyttäret on pelastanut nääntymästä nälkään tuntematon mies, jota Hedulla muistelee rakkaudella.

Tarinan kiinnostavin aspekti olikin Hedullan elämäntarina ja Hedullasta muodostuu kirjan kantava päähahmo kauppias Suthoffin kuoltua. Kiinnostavuudestaan huolimatta lukeminen oli kuitenkin melkoisen puuduttavaa puuhaa. En tiedä, johtuiko se  Talvion tyylistä. En ole lukenut hänen teoksiaan aiemmin, joten on vaikea sanoa, onko tämä hänen normityyliä, vai onko hän kirjoittanut ehkä muullakin tyylillä. Kansanomainen kerronta ei sinänsä ole puuduttavaa, kansanomaisuuttakin on monenlaista. Tässä kirjassa on aika paljon sapekkaita sanoja, joista en niin ihastu ja joiden yli annan ajatuksen lentää. En tiedä, onko puuduttava lukukokemukseni kerronnan kansanomaisuudesssa vai kirjan painoasussa. Repeilevänä ja kannettomana sitä on vaikea käsitellä, sivut ovat haperoisia ja niissä voi aistia että kirjaa ei ole säilytetty hyvin. Ehkä siinä on yksi syy silmien väsymiseen ja lukemisen vaikeuteen. 

Millainen oli 1700-luvun Helsinki? Kirjassa puhutaan Suosta, Kluuvista, Töölöstä... On kuitenkin vaikea yhdistää näitä nykyajan Helsingin kaupunginosiin.  Nykyinen  Suomenlinnana tunnetusta paikasta puhutaan Susisaarina. Niille aletaan kirjan kolmannessa osassa rakentamaan linnoitusta, Viaporia, jota epäillään rakennettavan Suthoffin mereen uponneilla hopeoilla. Myös se, että Espoosta puhutaan metsinä jossa sudet ja karhut vaeltavat on seikka, mikä saa miettimään historian vaiheita ja muutoksia.

Varmaankin elämä ja meininki on ollut erilaista noina kaukaisina aikoina. Tämäkin tarina vilisee taikauskoa ja noituuden pelkoa, siinä missä ikiaikaiset tunteet rakkaus ja viha kukoistavat. Historiallinen viitekehys lienee kohdillaan ja Viaporin rakentaja Ehrensvärd todellinen. Kuinka todelliseksi hänet on kuvattu tässä  teoksessa en mene sanomaan, kun en herran historiaan ole tutustunut. Kansanparantajia ja kauppa-apulaisia, näitä iiskenpoikiakin lienee riittänyt, jos ne tässä kirjassa ovatkin fiktiota. Fiktiivistä historia Helsingin historiasta siis tämä teos. Helsinki - Itämeren tytär rakentumassa asukkaidensa unelmissa tämän päivän kansainväliseksi pääkaupungiksi.

Kirjassa vilisee vieraskielistä puhetta, joihin ei ole käännöstä. Tämä hieman häiritsee, sillä esimerkiksi saksaa en ymmärrä lainkaan. Toisaalta teksti ei kosiskele lukijaa helpoilla ratkaisuilla. Itämeren tytär ei todellakaan ole mitään kioskikirjallisuutta, riippukeinussa luettavaa kesäpäivän kevyttä viihdettä.

Saksaa: Das lass ich mir gefallen. Tämä lause toistuu erään kansanparantajan suussa. En saanut sille oikein kunnon käännöstä, vaikka yritin google-kääntäjällä saada selville, mitä tämä Lastikka toisteli toistamistaan.

Latinaa: Jehovah tu lux, tu vita, tu medicina, et Ulrika tu Nomen Splendidum, Tu Meum Decus eris.
Latinaakaan en ole lukenut, mitä nyt lääkärilatinaa, ymmärrän tästä kuitenkin, että Jumala on valo, elämä ja terveys, loppu jääkin sitten arvoitukseksi.


Ranskaa: Mais il est donc excellant. Ymmärrän sen, että  jokin on loistavan hienoa, mutta mikä?

Nämä vieraskieliset näytteet ovat lyhyimmästä päästä. Tarinaan liittyy myös saksankielinen kirje ja noidutuksi arveltuun kehtoon liittyvä Martti Lutherin sanat, joihin myös täytyisi jostain käännös keksiä.

....
Tällä mukana Läpi historian lukuhaasteessa. 1700-luku Valistus ja esiromantiikka

Saan tällä myös kasvin kirjaherbariooni Talvio (esim. pikkutalvio Vinca Minor)

Lisa Tetzner: ...mitä järvellä tapahtui!

Lisa Tetzner
...mitä järvellä tapahtui
WSOY, 1957

Alkuteos: ...was am See geschah
Suomentanut Eila Pennanen

"Kun Ross syntyi, kaikki kävelivät talossa varpaillaan. Talo oli kaunis, sen huoneet olivat valoisat ja se oli suuren kaupungin laitamilla puiden keskellä. Ruusunpunainne kehto odotti  Rossia, ja häntä varten oli tehty paljon vaatteita ja pieniä mekkoja. Kun hän makasi kehdossa ja hänen äitinsä näki hänet ensimmäisen kerran, hän  valitteli sitä, että lapsi oli poika. Hän oli kovasti toivonut tyttöä. Tytön nimeksi olisi annettu Rosemarie, ja sillä olisi ollut piktä,  vaalea kiharatukka. Pojalla oli ruskeat silmät ja ruskea tukka"

Näin alkaa tarina Rossista ja Timistä. Kahdesta pojasta, jotka ovat täysin toistensa näköiset aina hiusten erikoista vaaleaa haituvaa ja pyörtyväistä myöten.

"Erikoiset merkit, erikoinen elämä", sanoo keittäjätär Rossin hiuksista.

Koska  Ross ei ollut tyttö, ei hänestä tullut Rosemarya, hän sai nimen Rosmarin. Hän eli hyvissä oloissa kotiopettajattaren valvovan silmän alla.

Toisaalla maassa, Stettenin Puronvarren kylässä, tyhjillään olevan Stettenin linnan juurella saa nuori köyhä orpotyttö myös poikavauvan ja kuolee. Hänet löytää vanha paimen, pistää poikavauvan tytön yrttikoriin ja vie papin luo kastettavaksi. Hänen nimensä on Tinjami. Tätä ei pappi kuitenkaan hyväksy. Hän antaa pojalle nimen August Holt, mutta paimen voi kutsua poikaa miten haluaa. Tim elää milloin köyhäintalossa, milloin paimenen kanssa paimenmajassa, kunnes paimenkin kuolee ja Tim joutuu kiertolaiseksi kyläläisten taloihin. Jokaisena viikonpäivänä hän on eri talossa töissä ansaisemassa ruokansa ja vaatteensa.

Eräänä päivänä näiden kahden pojan Rossin ja Timin elämät vaihtuvat, kun Stettenin linnaan asettuu asumaan Rossin täti englannista ja Ross tulee hänen luokseen vierailuille. Ross on alkanut hölynpölylän päälliköksi unensa vaikutuksesta, sillä hän on perin juurin kyllästynyt säntilliseen elämäntapaan. Hölynpömpölöpölyn on taikasana, joka muuttaa niin Rossin kuin Timin elämän. Ihan hölönpömpöpölyä ei tarina ole, siinä on omat jännitteensä ja kerronnan viehätykset.

...

Mitä järvellä tapahtui on ihan kiva lastentarina. Se on sekoitus satua ja todellisuutta. Ajankohta tapahtumille jää hieman arvoitukseksi. Ensin ajattelin, että miljöö olisi jokin 1800-luvun maa-aaateli ja maalaisväestö, mutta sitten puhuttiin autoista ja se toi tarinan enemmän 1900-luvun puolelle. Loppupäätelmänä voi sanoa, että aika-aspektia ei voi oikein löytää. Eletään ajattomassa tilassa.

Olen lukenut tämän tarinan pari kertaa aiemminkin. Minulla oli hieman erilainen muistikuva tarinan etenemisestä. Tarinaan jää muutamia aukkoja, joita ei kerrota. Lukija voi vain tehdä päätelmiä, miksi Ross ja Tim ovat niin toisensa kaltaisia. Myös kuvaus Timin syntymästä on kuin satua. Näin aikuisena lukijana mielikuvat heräävät ja taustoja voi vain aavistella. Ehkä näistä ynnäilyistä on mielenpohjalle jääneet myös ne vääriksi osoittauneet muistikuvanikin.

Mitä järvellä tapahtui on eräänlainen toisinto Mark Twainin Ptinssi ja kerjäläispoika -tarinasta, mikä myös kirjan takakansiteksteissä tuodaan esille. 

....

Tällä saan kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kolmetoista (13): Kirjan nimi on kysymys.

....

Lisa Tetzner syntyi Saksassa, mutta muutti sitten miehensä kanssa Sveitsiin, paeten natsivaltaa. Kirjan tapahtumista en osaa sanoa, sijoittuuko ne Saksaan vai Sveitsiin, molemmista maista löytyy Stetten-nimisiä paikkakuntia.