Erkki Piiroinen: Lapsuuteni Liperin Salokylässä!

 

 Erkki Piiroinen

Lapsuuteni Liperin Salokylässä

Ortokirja ry, 1993

111 s.

 

 

Saunassa olimme koko perhe samanaikaisesti. Lauteille sovimme kaikki lämpimään löylyyn, jota lyötiin tarpeen mukaan. Iso ja pieni vasta kulki kylpijöillä kädestä käteen ja meillä oli lysti. Kiusaa ei saanut tehdä kenellekään, esimerkiksi puhaltaa kuumaa löylyä toisen selkään. Pienimmät pestiin kokonaan valmiiksi. Suuremmat lapset saivat itse peseytyä, mutta heidät tarkastettiin, ennenkuin päästettiin saunasta. Tarkastukseen kuului tukan ja jalkojen pesu. Erityisesti isä tarkasti jokaisen varpaan välin ja sanoi arvostelunsa: jos hän sanoi: "Varvas", niin se tarkoitti puhdasta, mutta jos hän sanoi: "Sorkka", se merkitsi uutta pesua. Kun sitten isä huuhteli meitä kutakin, hän saattoi tehdä kysymyksen: "Pesetkös sinä isän vanhoina päivinä". Siihen vastasimme: "Kyllä pesen".

 

Lämpimiä lapsuusmuistoja ajoilta menneiltä  (1924-1934) on kirjoittaja kertoillut, muistoksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen, mutta myös muille kansanperinteestä ja menneistä ajoista kiinnostuneille. Minua tässä teoksessa kiinnosti paikallinen elämä Pohjois-Karjalassa juurikin noihin aikoihin. Perhe-elämää, lasten leikkejä ja ajankuvaa mukavasti kerrottuna.  Piiroisen kerronnassa tulee esiin agraariyhteiskunnan tapa elää ja toimia, mutta myös se, miten elämä sujui kahden uskonnollisen kulttuuripiirin yhteisössä. Piiroisen isä ja perheen lapset kuuluivat ortodokseihin, äiti luterilaiseen.   

 

Lyhyitä pieniä elämänhetkiä, ajan kenties kultaamia, mutta sitäkin tärkeämpiä.  Pidin ja tykkäsin. Lukisin enemmänkin. 

 

Outo murreilmaisu: Kammihta  

---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 19. Kirjaan liittyy nostalgiaa

Riitta Konttinen: Tarinankertoja - Anni Swanin elämä!

Riitta Konttinen

Tarinankertoja

Anni Swanin elämä

Siltala, 1922

437 + 1 s.

 

Paksu ja painava teos, jota illalla sängyssä nukkumaanmennessä lueskelin. Oli kyllä tukala pidellä. Luettavuuden kannalta teoksen ilmiasu ei ollutkaan parhain mahdollnen. Paperi oli tukevaa ja kannet paksut jatekstinasettelu tiivistä fonttiin nähden. Mielenkiintoista asiaa tässä kyllä oli, tästä satu- ja nuortenkirjailijasta, jonka teokset ovat muodostuneet suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikoiksi ja jotka ainakin itselläni kuuluu kirjahyllyni aarteisiin.

Teoksessa on myös paljon muuta kulttuurihistoriallista ainesta 1800-luvun alkukymmeniltä 1900-luvun puoliväliin. Kuvat elävöittivät aikaa ja ajatuksia. Enemmän kuin perhesuhteisiin, vaikka niitäkin toki käsitellään (avioliittoa ei toki voi unohtaa), tässä keskitytään Anni Swanin kirjailijanuraan.

Anni Swan oli tuottelias kirjailija, joka paitsi sepitti itse, myös käänsi monia teoksia, lähinnä anglosaksista nuortenkirjallisuutta. Minulle oli yllätys, että hän on suomentanut myös Lewis Carrolin Liisan seikkailut ihmemaailmassa -teoksen, jota tosin en ole lukenut, eikä se oikein minua kiinnostakaan. Sen sijaan tutustuisin mielelläni niihin lehtikirjoituksiin, joita hän toimittamissaan lastenlehdissä julkaisi, ja joilla on yhtymäkohtia hänen Sara ja Sarri matkustavat tai Ulla ja Mark-teoksiin. Täytyy tutkia, olisiko niitä mitään kautta madollista saada luettavaksi. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 31. Kirjan päähenkilölle ura on (oli)  tärkeä

Muualla:

Tarukirja luonnehtii teosta oivalliseksi ja nostalligseksi luettavaksi ja pitää kerrontaa kronologisena.

 No, kyllähän kerronta kulkee lapsuudesta aikuisuuteen, syntymästä kuolemaan, mutta ihan suoraviivaisen kronologisena en itse teoksen rakennetta näe. Vuosiluvuissa on hieman edestakaista hyppelyä. 

Kirjoja ystävyydestä!

 

Näin Ystävänpäivänä tuli mieleeni tarkastella mitä kirjoja ystävyydestä olenkaan blogiaikanani tullut lukeneeksi. Mitkä ovat olleet parhaimmat, koskettavimmat ja unohtumattomimmat ystävyyden kuvaukset. No, tässä nyt muutamia tarinoita, jotka tuovat ystävyyden eri puolia esiin. Kirjat eivät välttämättä ole missään paremmuus tai tärkeysjärjestyksessä, eikä tässä listauksessa ole kaikkia lukemiani, ystävyyttä käsitteleviä kirjoja. Onpahan vain pieni otos ystävyyden ulottuvuuksista.

1. Aira Kokki: Avattu ovi

Lähtemättömän jäljen jättänyt lukukokemus kolmen tytön ystävyydestä ja seikkailuista  

2. Johanna Spyri: Pikku Heidi

Hieno ystävyyden kuvaus, jossa ystävyyttä tarkastellaan monelta kantilta 

3.  Enid Blyton: Viisikko aarresaarella  jatko-osineen

Tiukkaan hitsautunutta ystävyyttä serkusten kesken

4. Gustaf Bolinder: Intiaanipoika ja hänen valkoinen ystävänsä

Tämä on, kuten aikoinaan olen kuvannut, viehättävä pieni tarina kahden erilaisissa oloissa elävän pojan ystävyydestä, maailmassa, jossa ystävyys ei ole ollut  itsestäänselvyys. 

5. Gunilla Linn Persson: Jäätynyt sydän

Ystävän menetys ja uuden syntyminen ovat tämän kirjan teemoja 

6.  Anna Heinämaa: Iira

Ystävyys keksii keinot tässä baletin maailmaan ja hieman erilaiseeen sosiaaliseen miljööseen sijoittuvassa tarinassa.

7. Kari Vinje: Arpiniskainen mies

Voiko vihollisen kanssa ystävystyä? Voiko ystävä olla vihollinen? Siinäpä kysymyksiä, joihin tässä teoksessa pureudutaan.

8. Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Ystävyyttä vaikeissa oloissa

9. Astrid Lindgen: Saariston lapset

"Elämä koostuu suurista ja pienistä tapahtumista, jotka vaikuttavat toisiinsa" Ja näin voi sanoa ystävyydenkin syntyvän.

10. Simone De Beauvoir: Erottamattomat

Kunnianosoitus ystävyydelle

Britta Munk: Hanne!

Britta Munk

Hanne 

Suomentanut Mirja Heickell

Otava, 1958

Päähenkilö Hanne on orpo tanskalaistyttö, 15-vuotias, joka muuttaa Ranskan Rivieralle, kummitätinsä Alice Aubrunen luokse, tämän omistamaan Hotelli Aubruneen. 

Muuan keski-ikäinen nainen, joka istui tyttöä vastapäätä, sanoi: 

- Mutta te puhutte erinomaiseti ranskaa. Missä te olette sitä oppinut? - Olen käynyt ranskalaista koulua Kööpenhaminassa, Madame. kummitätini oli ranskalainen. - Ahaa, ja nyt te olette lähtenyt katsomaan merta?  - Niin, minä menen asumaan tätini luokse Beaulie-Sur-Meriin. Hänellä on siellä pieni hotelli. - Beaulieussa? - Niin. - Se on ihana kaupunki. Oletteko käynyt siellä aikaisemmin?  - En, olen ensimmäistä kertaa ulkomailla. 

Kyseessä on 50-luvun tyttökirjasarjan aloitusosa. Saapuessaan hotelliin Hanne saa heti antipatian hotellin taloudenhoitajaa kohtaan. Tässä on jotain, mikä ei ole niin kuin pitäisi. Hotelli on vaikeuksissa. Asiakkaita on vähän ja ruoka jos ei syömäkelvotonta niin ei oikein hyvääkään. Sisustuskin on jotenkin kulahtanutta. Hanne pistää nuoresta iästään huolimatta toimeksi. 

Tarina on lyhyt, ensitutustuminen ranskalaiseen välimerelliseen elämäntyyliin. Juonen osalta tämä oli hyvin arvattava. Taloudenhoitaja osoittautuu "omaan pussiin pelaajaksi" ja saa piankin lähtöpassit. Hieman väriä tarinaan tuo myös vierailu casinolla, seikkailu joella ja hemmotellun tytön pelastaminen sekä rouva Aubrunen sairastuminen. Tällä on selvästi huolia.

Kummastusta aiheuttaa tämä kuvaus:

Idässä hän näki Cap Martinin työntävän mereen ja lahden poukamassa olivat Monte Carlo ja Monaco, kaksi kaupunkia, jotka sulautuivat yhdeksi ja joissa monien rakennusten harmaat ja valkoiset julkisivut välkkyivät auringossa.

Hmm. Kaupunki kaupungissa? Täytyy ihan virkistää tietämystään Monacosta, sillä kysehän on valtiosta, tosin pienestä sellaisesta.  Enkä minä Rivierasta oikeastaan tiedä mitään, paitsi että on kai suosittu turistikohde.

Välimeri kimmeltää auringossa, mimosat tuoksuvat ja elämä hymyilee, ainakin Hannelle, joka on vielä nuori ja katselee asioita uusin ihmettelevin silmin. Mitä mahtaneekaan tapahtua jatko-osissa? Vaikka tämä olikin kovin kevyttä luettavaa, niin luen mielelläni ne jatkotkin. Ehkä tarina kehittyy, toivotaan.

Kyyti 2025 lukuhaaste helmikuu a: kaunokirjallisuutta Tanskasta

Ivan Southall: Pensaspalo!

Ivan Southall

Pensaspalo

Alkuteos: Ash road

Suomentanut Pirkko Talvio

Otava,  1970 (alkuteos ilmestynyt 1965)

237 s.

Kansikuva Jaakko Pakkala

Hurjan väkevä tarina Australian takamailta, nuorille suunnattu, mutta ei mitään fiilistelyä. Tarinan keskiössä on kolme poika, Harry, Wallage ja Graham, jotka

olivat paenneet kaupungista viettääkseen ihanan vapaan viikon maastossa.

Oli iltapäivä, perjantai 12. tammikuuta, kun he väsyneinä leiriytyivät  noin mailin päähän Tinleystä. Ilma oli kuuma, polttava pohjoistuuli hohkasi, ja nuotioita tai avotulta ei saanut sytyttää.

Täällä Suomen oloissa on vaikeaa ymmärtää, että pohjoistuuli voi olla kuuma ja polttava, ja että tammikuussa on kesäsää ja palovaroitukset yllä, mutta niinpä tässä tarinassa ollaankin aivan toisella puolen maapalloa, erilaisella mantereella, oudommassa maanosassa, kuin oma pieni maamme tai missä itse olemme eläneet ja kokemuksemme keränneet.

Poikakolmikko jatkaa matkaansa levättyään ja hankkivat pienen spriikeittimen, josta ei pitänyt olla vaaraa, mutta kuinka käykään. Metyylipullo kaatuu ilman korkkia, juuri kun pojat yön jälkeen ovat keittämässä itselleen teetä. Kömpelyys kostautuu, syttyy palonalku, jota pojat eivät saa sammutettua. Kauhuissaan he pakenevat valloilleen ryöstäytynyttä pensaspaloa.

Paitsi poikakolmikkoa tarinassa seurataan vuoriston toisella puolen olevan Ash Roadin ja Prescottin asukkaita. Buckinhamin perheesesen kuuluu lapset Julia (5 v), Pippa (ikää ei mainita, mutta on ehkä siinä kahdentoista) ja Stevie (hieman nuorempi kuin Pippa. Sitten on Georgen perhe, johon kuuluu isä, poika John ja tytär Lorna. Johnin lähtiessä sammutustöihin tytär Lorna jää isänsä kanssa keräämään marjoja, jotka tosin ovat kuivuuden pilaamia. Isä ei anna periksi, marjat on saatava hillotehtaalle, kunnes hän saa  saa sairaskohtauksen ja kaatuu tajuttomana maahan. Lisäksi on Peter Fairhall, jonka pitäisi lähteä kotiin, ja hänen isoäitinsä ja Tannerin ukki, Buckinhamien naapuri, jonne Julia pakenee aiheutettuaan kylpyhuoneeseen tulvan. 

Kun ilmassa alkaa olla savuntuoksua ja palo vuoriston takana olevasta Tinleystä leviää pitkin pensaikkoa myös Ash Roadiin, alkaa lasten ja nuorten selviytymistaistelu. 

Olen aiemmin lukenut Ivan Southallin  nuortenkirjan Pakkolasku pimeään, jossa oli hieman samoja teemoja. Miten selviytyä vaarallisessa tilanteessa? Pensaspalo oli Pakkolasku pimeään -tarinaan verrattuna hurjempaa luettavaa. Savu ja vaarantuntu oli niin paljon järisyttävämpi kun liekit lyövät ympärillä ja savu tukahduttaa hengitystä. 

Tarinassa on voimaa kuin tulessa ainakin, mutta myös pieniä loogisuusongelmia. Ensinnäkin takakansitekstissä puhutaan perjantaista 13. päivästä, mutta teos alkaa kuitenkin sanoilla: 

Myöhään iltapäivällä perjantaina kahdestoista tammikuuta ... 

Ja myöhemmin puhtaan kuinka

Muutapa Ash Roadista ei ollutkaan sanottavaa, paitsi että se sijaitsi auringonnousun aikaan lauantaina kolmantenatoista tammikuuta ...

Tannerin ukki oli kokenut samanlaisen tuhoisa palon aiemminkin, vuonna 1913, Tuo karmiva päivä oli alkanut samoin kuin tämäkin, päivämääräkin oli sama  

ja  sitten taas

seinäkalenterissa oli päällimmäisenä eilinen päivämäärä. Kalenteri soti Peterin historiantajua vastaan, päivän oli oltava oikea olipa muuten miten tahansa. Hän repäisi päällimmäisen liuskan ja tuijotti päivämäärää - tammikuu, perjantai, kolmastoista...

Hmm. Sekavaa on, sekavaa. Eihän sillä nyt suurta merkitystä ole, oliko  perjantai vai lauantai 13. päivä, mutta ... ehkä koko loogisuusjuttu on sekin tehokeino, katastrofi vie ajantajun eikä enää kysytä, paljonko kello on, tai mikä päivä nyt on. Yritetään vain selvitä. Silti tämä päivämääräkysymys hämmentää ja luo epävarmuutta uskottavuuteen nähden. Ymmärtääkseni tässä tarinassa ajallisesti kuluu vain pari päivää, sitten 

suuren palon synnyttämät ilmavirtaukset imivät  rajuja vastatuulia ja rankkaseita, taivaalta kuuluu uusi ääni, huokaus ja taivas räjähtää ja sataa... palopesäkkeet sammuvat yksi toisensa jälkeen.

Paitsi tuota päivämääräsotkua mietin myös vanhempien "poissaoloa". Kyllähän heitä on, mutta mihin he häviävät? Miksi lapset ovat yksinään vaaran keskellä? Paitsi Tannerin ukkia, jonka luokse Julie ja Robertsonin pikku vauva oli viety suojaan. No nyt, kun mietin lukemaani, niin vanhemmat eivät ilmeisesti uskoneet, että palo uhkaisi Ash Roadia. ja olivat itse lähteneet auttamaan niitä kulmakuntia, joissa palo ensisijaisesti riehui.

Ivan Southallin Pensaspalo on kaikkea muuta kuin leppoisaa luettavaa. Tarinan mainitaan perustuvan tositapaukseen ja "todellisuus tekee sen väkeväksi ja eläväksi" (takakansiteksti). Paitsi rajua tulipalon voimaa ja uhkaa teoksessa kuvataan lasten ja nuorten yhteenkuuluvuutta ja keskinäisiä välejä, pelkoja, kasvua ja vastuuta. Hieno teos kaiken kaikkiaan. Hyvin tärkeä ja ajankohtainen teos nykyaikanakin. 

Rajun ja traagisen kuvauksen vastapainoksi teoksessa on lämmin kuvaus Tannerin Ukin vahvuudesta ja uskosta.

Ukki ei ollut rukoillut omasta puolestaan. Hänhän oli selvittänyt tarkkaan, että rukous oli Julien ja Robertsonin vauvan puolesta, ja kaikkien pienten lasten puolesta. Mutta Jumala oli lähettänyt sateen --- ----  Ehkä juuri silloin kun joku unohti itsensä ja rukoili lasten puolesta, ei silloin kun puitiin nyrkkiä raivon ja uhman sokaisemina. 

Erityismainita tälle virkkeelle:

Syyttömät ihmiset eivät ryntäile kuin häntänsä polttaneet kissat pitkin kukkapenkkejä

 

---

Lisää teoksen taustoista, teemoista ja saaduista kirjallisuuspalkinnoista voi lukea englanniksi Reading Australia -sivustolta.

Kyyti 2025 lukuhaaste  helmikuu b: Kirja vieraasta maanosasta

 

Jon Fosse: Aamu ja Ilta!

 

Jon Fosse

Aamu ja ilta

Alkuteos: Morgon og kveld

Suomentanut Katriina Huttunen

WSOY, 2023 

120 s.

Päällys: Matti Ruokonen 

 

Aloitus:

 Tuo lisää kuumaa vettä, vanha kätilö Anna sanoo

Lopetus: 

Signe ajattelee ja hän nostaa katseensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Päähenkilö: 

Johannes Olainpoika, joka teoksen aamussa syntyy Olaille ja Martalle Vanhan Kätilö Annan avustamana. Teoksen illassa, pitkän elämän eläneenä, nyt leskenä elämän ja kuoleman rajalla ajatukset käyvät läpi elämän tärkeitä hetkiä: ensirakkautta, pettymystä, vaimoa ja seitsemää lasta, erityisesti nuorinta Signeä, ja merta, kalastusta, elämän ehtoa ja toimeentuloa.

Jon Fosse sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2023, mikä toi tämän Suomessa ennen julkaisemattoman kirjailijan teokset nosteeseen. Ja kyllä, kyllä tämä teos sai tulla esille nostetuksi. Hienoa kerrontaa tämä on, vaikka kulkeekin hieman tajunnan rajamailla ja syvällisisssä. Asioissa, joille ei välttämättä ole sanoja.

Teos jakautuu nimensä mukaisesti kahteen osaan. Ensin on aamu eli syntymä. Mutta siitä, syntyykö lapsi aamulla, päivällä vai illalla, tai kenties yön pimeinä tunteina ei mainita mitään. On vain isän huoli saako lapsi syntyä terveenä, selviääkö äiti ja siinä sivussa vähän syvällisempiäkin, mihin uskoa ja mihin ei.

Toinen osa kertoo sitten illasta, vaikka siinä puhutaan aamusta, johon Johannes herää, ja toimista, joihin ryhtyä.

Aamu ja ilta, syntymä ja kuolema eivät ole tässä teoksessa niinkään vastakohtia. Jollakin salaperäisellä tavalla ne syleilevät toisiaan ja sulautuvat yhdeksi - ihmisen olemiseksi ajassa ja ajattomuudessa. 

Jon Fossen kerronta on omalaatuista. Virkkeet ovat yhtä jatkumoa vailla pisteitä (muistan löytäneeni vain yhden pisteen). Kysymysmerkkejä on joitakin, pilkkuja sitäkin enemmän. 

... ja sitten se selvä kirkaisu kirkas kirkaisu selvä kuin tähti ja sitten kuin nimitys lause tuuli tämä hengitys rauhallinen hengitys ja sitten rauhallisesti rauhallisesti rauhallisia liikkeitä ja kangasta pehmeää valkoista ei niin vanhaa mutta merestä nousee vaate ei tumma ja punainen vaan kuiva ja hirvittävän hiljaa ja sitten käsi ja tämä huuto on poissa ja niin pehmeästi pehmeästi kuin punainen ja pimeä ja pehmeä ja lämmin ja niin valkoinen ja pehmeä ja lämmin huulten välissä ja kiinteä ja valkoinen ja kaikki on rauhallista ja olet sinä komea niin komea niin potra poika se sinä olet eikä kukaan ole niin komea niin komea poika paras poika Niin hän on oikein potra poika ..

Kerronnallisesti Fosse käyttää paljon toistoa. Aamussa on paljon ja-sanoja, jotka viestivät ehkä jatkumoa alkaneelle elämälle. Illassa taas ajatellaan paljon. Mitä elämä on tuonut, mitä nyt, mihin vielä voi ryhtyä. 

Aamu ja ilta on hyvin erikoinen teos. Siinä on hengellisiä kysymyksiä, uskonnollista ainesta, mutta en kuitenkaan pidä tätä uskonnollisena teoksena. Kristinuskon, epäuskon ja uskomusten ristiaallokossa tässä kuljetaan, hyvän ja pahan olemusta  pohditaan samoin kuin yritetään löytää vastausta suureen mysteeriin: mitä kuoleman jälkeen?  Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissaan  avaa tätä puolta vertaamalla teosta toiseen norjalaiseen teokseen, joka on ehkä ollut Fosselle tuttu, samoin kuin Johanneksen evankeliumiin. Jostain syystä minullekin tuli lukiessa mieleen evankeliumien Johannes ja Pietari. Mutta ei tätä oikein allegoriaksikaan voi lukea. Kyllä tämä miljöön osalta sijoittuu hyvin vahvasti norjalaiseen merenrantakylään ja kalastajaelämään. Hengellinen juonne tosin kulkee mukana, mutta onko se kristillinen jääköön kunkin lukijan pohdittavaksi. Itse näen tämän yleishumaanina näkemyksenä elämän suurista kysymyksistä. Jon Fossen oman ajatuksen aiheesta voi lukea Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelusta.

Koskettavin kohtaus:

Voi Johannes-isä, voi Johannes-isä, hän sanoo ja hän seisoo kamarin lattialla ja katsoo isäänsä Voi vanha Johannes-isä, Signe sanoo

Kerronnasta nousee syvä, vahva rakkauden olemus ja tunne. Rakkaus aivan huokuu  sanoista. Samaistuminen ja asettuminen tilanteeseen toi miltei kyyneleet, kaipauksen ja tekisi mieli sanoa  ― ― ―

Muualla:

Marjatan kirjat ja mietteet: Koruttoman viimeisteltyä kerrontaa 

Jorman lukunurkka: Uskomattoman kaunis ja kiinnostava teos

Matkailua ja kulttuuria: "Outoa lumoa säteilevä romaani vie tajunnan tuolle puolen, sinne, minne arkijärjellä ei ole pääsyä"

 ---

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset (tosin hautajaiskuvaus on hyvin pieni, mutta löytyyhän se kuitenkin)

Olive Schreiner: Ratsumies Peter Halket!

Olive Schreiner

Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta

Alkuperäisteos: Trooper Peter Halket of Mashonaland

Suomentanut: Aino Malberg

Otava, 1911

Alku:

Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksi voimakas, että olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkean leimua, se vain sai sen hiljaa värähtelemään. Peter Halket istui yksin sen ääressä kallion törmällä. Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustalla taivaankannella hänen päänsä päällä.

Peter Halket on eksynyt seurueesta, joka oli matkalla viemään maissi- ja riisivaroja läheisimpään leiriin. Peter itse oli lähetetty vakoilemaan läheisille kukkuloille. Nyt hän istui yksin pimeässä ja odotti, että hänen toverinsa löytäisivät hänet.

Siinä odottaessaan hän sytyttää nuotion ja alkaa ajatella, mikä ei ole hänelle ominaista. Hän ajattelee äitiään, lapsuuttaan ja kotiaan mutta myös mahdollisuuksiaan rikastua. Hän kuvittelee, kuinka pistää pystyyn firman osakkeineen, joita ei hänen eikä hänen tovereidensa tarvitse maksaa (kuulostaa eräänlaiselta varhaiselta pyramiidihuijaukselta), mutta tätä ajatellessaan hänen ajatukset käyvät sekaviksi kuin laskutehtävät aikoinaan koulussa. Sitten hän kokee ilmestyksen. Varjoista, kallion takaa ilmestyy mies.

"Se oli kookas miehen vartalo, puettuna liinaverhoon, joka ulottui alapuolelle polvia ja liittyi tiiviisti ruumiiseen. Hänen paljas päänsä, käsivartensa ja jalkansa olivat paljaat. Hänellä ei ollut mitään aseita ja hänen olkapäillään valuivat paksut tummat kiharat."

Peter ja mies, joka ei mainitse nimeään, alkavat keskustella, kuin ketkä kaksi miestä tahansa.  - Ette sattumalta tullut nähneeksi erästä miesjoukkoa, kaksitoista valkoista miestä ja seitsemän mustaa, joilla oli mukanaan kolme kuormallista muonavaroja? Peter kysyy.

Vieras lämmitteli käsiään hiljakseen tulessa. Sitten hän kohotti päätään. - He ovat leiriytyneet noitten kallioiden juurelle, sanoi hän, osoittaen kädellään vasemmalle pimeään. - Huomisaamuna varhain he ovat täällä, ennen auringon nousua.

On selvää, kuka tuntematon mies on. Ilmenee, että hän on "Palestiinan juutalainen". Aiemmin Peter on muistellut taulua lapsuuskotinsa seinällä, taulua, joka on kuvannut lapsia siunaavaa miestä Juudan maalla. 

Keskustelu, jonka Peter ja "mies" käyvät ei ole tavanomainen hengellinen keskustelu. Siinä käydään mm. läpi sitä, kuka on kapinallinen ja onko eroa sillä, jos armenialaiset haluavat vapautua turkkilaisista tai  mashonamaalaiset Chartered Companysta.

Se on vallan eri asia, sanoo Peter, sillä armenialaiset ovat kristittyjä. - Oletteko te kristittyjä? Miehen ilme värähtää. - Onko Chartered Company myöskin kristitty? - Tietysti, vastaa Peter. - Mikä on kristitty? Mies kysyy.

Ratsumies Peter Halket on kirjallisuutta, jonka teologiasta ja näkemyksistä voi olla montaa mieltä, mutta yhtä asiaa vastaan ei voi väittää vastaan: rakkaudesta teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni. Rakkaudesta, joka ei jätä kärsivää, joka huolehtii ja hoitaa. Rakkaudesta, joka ei katso ihmiseen, ulkonäköön.

Keskustellessaan miehen kanssa tämä alkaa vaikuttaa jotenkin tutulta. Tämä muistuttaa hänen äitiään. Peter Halket kokee mielenmuutoksen suhteessa niihin, joita on väheksynyt, joita on surmannut. Päästessään takaisin sotilasrykmenttiinsä hän alkaa puhua kapteenilleen kokemaansa.  Sotilaat ovat vanginneet erään alkuperäisasukkaan vakoojana, sitoneet hänet puuhun ja kapteeni määrää, että aamulla heti ensimmäiseksi Peterin on ammuttava mies. Mutta ampuuko Peter tämän? Sitäpä pohtii kaksi sotamiestä, toinen siirtomaalainen, toinen englantilainen, jotka ajattelevat, että yksinäisyys kukkuloilla oli kenties saanut miehen sekaisin.

---

Kiinnostuin tästä pienestä tarinasta löytäessäni Kirsin konttuurista listauksen 100 kirjasta 1800-luvulta. Teoksen alkulehdillä on pieni esittely kirjailijasta, Olive Schreineristä, joka on englantilaisen lähetyssaarnaajan tytär, syntynyt Etelä-Afrikassa n. 1862. Ensimmäisessä teoksessaan Story of  an African farm (kertomus afrikkalaisesta maatalosta) hän kertoo persoonallisia elämänkokemuksiaan ja jonka hän kirjoitti salanimellä Ralp Iron. Mentyään naimisiin S.C.Cronwrightin, afrikkalaisen siirtolaisen kanssa, he julkaisivat yhdessä poliittisen  julkaisun "The political situation".  Kirjoituksillaan Olive Schreiner vastusti Cecil Rhodesin väkivaltaista politiikkaa ja vaati inhimillisempää kohtelua alkuperäiskansoja kohtaan.

Ratsumies Peter Halket on "synkkä kuvaus valkoisten kulttuurikansojen "sivistystyöstä" Afrikassa. 

---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 25. Kirja, jonka nimen joudut googlaamaan/katsomaan sanakirjasta.

Teoksen alaotsikkona on Mashonamaasta. Tätä minun täytyi googlata samoin kuin mainintaa Charted Companystä. Teos on siis fiktiota, mutta siinä on todellisuuteen pohjautuvia yksityiskohtia ja historiallista taustaa. 

Mashonamaa on osa nykyistä Zimbabwea, entinen Rhodesia.