Marshall Morgan & Scott: David Brainerd - missionary to the Indians!

Marshall Morgan & Scott
HEROES OF THE CROSS
David Brainerd
Missionary to the Indians
Marshalls, 1982
96 s,

Sattuneesta syystä olen tämän syksyn aikana lukenut aika paljon hengellistä ja teologista kirjallisuutta. Satuin ilokseni ja yllätyksekseni löytämään tämän pienen kirjasen, joka kertoo lähetystyöstä Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen parissa. Aihe kiinnostaa minua aivan erityisesti, sillä olen monesti miettinyt tätä puolta heidän elämässään.

Tämä kirja herätti myös paljon kysymyksiä ja lukisin mielelläni enemmänkin tästä aiheesta. Tämä kirjanen oli kovin ohkanen ja yleisluontoinen esitys.

Tämä kirja kertoo siis nuoresta David Brainerdista, joka jäi orvoksi 14-vuotiaana. Hän oli terveydeltään heikko, mutta aloittaessaan opinnot Yalen yliopistossa oli älykäs nuori. Hän sai kuitenkin potkut koulusta arvosteltuaan erästä tutoria sanomalla, että  "hän oli yhtä armollinen kuin tämä tuoli",  Tämä vaikutti Davidiin niin paljon, että hän varoi arvostelemasta ihmisiä.

David alkoi tuntea kutsua lähetystyöhön intiaannien pariin. Hän alkoikin kiertää ympäri New Jerseytä ja Delawarea kertoen evankeliumia intiaaneille. Hän yritti myös opiskella heidän kieltään, mutta totesi sen liian vaikeaksi, sillä yhdessä sanassa saattoi olla montakymmentä kirjainta. Aluksi työ ei tuntunut tuottavan tulosta, mutta väihn erin, kun David ei antanut periksi, hän sai intiaanit kuuntelemaan ja ymmärtämään sanomansa. Syntyi herätystä, jota jotkut valkoiset katsoivat karsaasti,koska uskoon tulleet intiaanit eivät enää juoneet heidän myymäänsä 'tulilientä'. 

Kirjan jännittävin kohta oli, kun David erään kerran metsässä tapasi joukon intiaaneja, jotka pitivät pow wowta ja pakanallista rituaalia hän hyppäsi keskelle seuruetta ja lopetti tilaisuuden. 

David eli  pienisssä rakentamissaan majoissa, vaelsi pitkin metsiä ja erämaita. Hän sairastui lopulta tuberkuloosiin ja kuoli vain 29-vuotiaana, vuonna 1747.

Tämä kirja oli aiheeltaan todellakin mielenkiintoinen, mutta herätti, kuten jo aiemmin sanoin, myös kysymyksiä. Minua hämmensi kirjassa käytetty muoto intiaaneista, se on Red Indians. Mietin, oliko tämä jokin erityinen intiaaniheimo, mutta kun hieman tutkin sanan taustaa, niin ymmärsin sen juontavan Kolumbuksen erehdyksestä, kun hän uskoi tulleensa Intiaan. eli Kolumbus olis kutsunut tapaamiaan ihmisiä punaisiksi intialaisiksi. Lisäksi sana Redskins (punanahat) niin yleinen kuin se on ennen ollut,  ei ole oikein korrekti. Muutenkin tämä kirja on kerrottu lähinnä David Brainerdia ja hänen työtään valottaen,vähempi intiaaninäkökulmasta. Minusta olisikin mielenkiintoista löytää jotain faktaa, joka toisi valoa näihin kristityiksi kääntyneisiin intiaaneihin ja mitä heille tapahtui? 

Ehkä jossain vaiheessa löydän, saan käsiini jonkun laajemman teoksen tästä aiheesta. Jään ainakin odottamaan sellaista mahdollisuutta.
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: New Jersey
 

Jakov Damkani: Siionin poika!

Jakov Damkani
Sionin poika
Uusi Tie, 1997
Alkuteos: Why me?
Suomennos: Heljä Meuronen ja Hannu Viinikainen
261 s.

"Kirjat Shemona, 1964 - pieni kaupunki Golanin kukkuloiden juurella lähellä Libanonin rajaa. Kun Isarelin lippua laskettiin puolitankoon, me oppilaat seisoimme asennossa pitkissä suorissa riveissä katseet kohdistettuina juutalaisvaltion omaan tunnukseen. Tänään en enää kykene muistamaan kaikkia niitä ylistyspuheita, joita rehtori ja vanhemmat oppilaat pitivät tuosssa tilaisuudessa. Joka tapauksessa he puhuivat mahtipontisesti ja spartalaiseen sävyyn julmuuksista, joita natsirikolliset olivat tehneet juutalaisille jossakin kaukaisessa maassa nimeltä Saksa. Milloin toinen maailmansota tarkalleen ottaen alkoi? Kymmenen vuotta sitten? Tuhat vuotta sitten? KUka tietää! Juutalaisten koko historiahan suorastaan tulvii tällaisten julmuukisen selostuksia."

Jakov on 12-vuotias kun kaikki kertomukset jat tarinat, vainot, kärsimykset ja pahat teot sekoittuvat yhdeksi massaksi Hän ihailee 1. maailmansodan aikaista sotasankaria Josef Trumpeldoria, josta on tullut Israelissa maanpuolustuksen henkilöitymä . Jakovin elämä kulkee kuitekin toisia latuja. Hänestä tulee seitsemänkymmenluvun hippinuori, joka laiskottelee Eilatin rantahietikoilla tuottaen häpeää vanhemilleen ja sisaruksilleen. Hän myös uusien ystäviensä neuvoja noudattaen hankkii itselleen vapautuksen armeijasta. Jakob muuttaa lopulta, ensin Bahamalle, Freeportiin ja sieltä Yhdysvaltoihin päätyen lopulta New Yorkiin, jossa perustaa koruliikkeen. 

New York muuttaa Jakovin elämän. Hän tutustuu kristittyyn Jeffiin, joka kertoo hänelle Jeesuksesta, joka on myös juutalaisten Messias. Jakov ei ensin ihastu. mutta alkaa sitten tutkia Raamattua, niin juutalaisten Tenachia (kristittyjen Vanha-Testamentti) kuin Uutta Testamenttia ja vastarinta alkaa murtua. Jakovista tulee messiaaninen juutalainen. 

Kääntymyksensä jälkeen hän kiertää ensin Yhdysvalloissa, taistelee omia huonoja taipumuksiaan vastaan ja lähtee sitten takaisin Israeliin kertomaan omalle kansalleen evankeliumin ilosanomaa. Jeesus kuuluu myös juutalaisille. Israelissa hän myös yrittää päästä armeijaan, koska katsoo,että hänen nuoruudessaan tekemä huijaus pitää jotenkin korjata, mutta kuulustelujen jälkeen häntä ei edelleenkään hyväksytä armeijaan.

Siionin poika on Jakovin tarina, mutta se on myös juutalaisen kansan historiaa ja kulttuuria. Se on myös kertomus evankeliumin anteeksiantavasta voimasta. Kirjassa on jonkin verran paatoksellisuutta, mutta myös elämämakua ja koskettavuutta. Valokuvaliite tuo  lisämakua kuvaukseen.

"Varhaislapsuudestani asti
minut kasvatettiin rakastamaan Trumpeldoria.
Valmistin vereni
ja sieluni tulen
juutalaisen kansani parhaaksi.
Mutta Jumala kätki minulta kasvonsa,
ja toisten lailla
kysyn itseltäni:
"Mitä merkitsee olla juutalainen?"
Ja vastaus, jonka sain,
oli sanoma ylhäältä:
Veri oli jo vuodatettu! Liitto solmittu,
iänkaikkinen rauha Jumalan kanssa tehty!
Ei  enää kivileijonaa, kuollutta,
Juudan Leijona elää!
Hänessä on iänkaikkinen elämä.
Hänelle kunnia, ylistys ja kiitos!"'

- Jakov Damkani 
----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Muuttolikkeessä -lukuhaaste

Elina Aro: Villien tyttöjen koulu!

Elina Aro
Villien tyttöjen koulu
WSOY, 1948
157 s.
 Kansi: Maija Karma

- Nakula!
- Bambiina!
Sillä hetkellä kun kaksi tyttöä astui kynnyksen yli, muuttui yhteiskoulun viidennen luokan innokas puheensorina riemukkaaksi mylvinnäksi.

Näin alkaa Elina Aron, lähinnä tytöille suunnattu nuortenkirja. Kirjan päähenkilö on Nakula, oikealta nimeltään Annamaija Laakso. Nimi Nakula juontaa lapsuuteen, jolloin tyttö oli nakellut sanoja kuin vasaralla nauloja nakuttaen. Nakulan paras ystävä on Bambiina. Nakulan kirjallinen hengenheimolainen on DonQuijote. 

Nakulan isä on rovasti, eli hän on papintytär, mitä ei kyllä käytöksestä voi päätellä. Nakulalla on aina kujeet mielessä ja tempperamenttia vaikka muille jakaa. Villi ja poikamainen tytönviikari, vaikka onkin jo kuudentoista.

Kun koulu syksyllä alkaa, joutuu Nakula heti vastakkain luokkatoverinsa Paven kanssa,tappelun lomassa luokan ovi tempautuu saranoiltaan ja eräs opettajista jää sen alle. Nakula erotetaan koulusta. Isä ja isoveli neuvottelevat ja Nakula lähetetään täti Agathan kouluun, joka on 'vaikeasti kasvatettavien tyttöjen' oppilaitos. 

Niin poikamainen ja raisu kuin onkin, Nakula tahtoisi opiskella sairaanhoitajaksi. Täti Agathan koulussa hän pääseekin tutustumaan niin lastenhoitoon (josta hän ei oikein pidä) kuin sairaalaelämäänkin. Sairaanhoidon lisäksi vuoden kestävään kurssiin kuuluu talousopetusta, käsitöitä ja urheilua. 

Koulussa Nakula saa huonetoverikseen Merimiehen, tytön, joka on päättänyt tulla merikapteeniksi. Myöhemmin joukkoon tulee Leija, jota Nakula ja Merimies ensialkuun vieroksuvat ja sitten seuraa yllätys, kun huoneen neljänneksi tulee "hermoheikko tyttö", joka osoittautuukin Bambiinaksi, joka ei ole voinut elää ilman ystäväänsä, vaan on järjestänyt myös itselleen paikan laitoksessa.

En tiedä. Olen hieman pettynyt tähän kirjaan. Olisin pitänyt tästä kirjasta paljonkin, ellei se luku (ja vähän muutkin asiat) jossain määrin muistuttaisi Saralle lähettämääni Luostarikoulun tyttöjä (ja myös St.Ursula koulun tyttöjä). Kysyn vain, eikö kirjailijat keksi mitään muuta keinoa, jolla kurmuuttaa huonetoveria, joka sellaista tarvitsee, kuin salatieteet ja paranormaalit ilmiöt. Ilman kyseistä lukua tämä olisi ihan mukiinmenevä kirja, jos kohta juoni onkin tyypillinen, ja se omintakeisuus, jos ei ihan kadoksissa, niin voisi sitä olla hieman enemmänkin.

Paitsi koululaiselämää on tässä myös se tyttökirjojen romanttinen aihio, tässä tapauksessa Sadetakkinen mies saa Nakulan sydämen lyömään epätahdissa. Ei sillä, että hän välittäisi Sadetakkisesta, mutta kun Bambiina alkaa lyöttäytyä Sadetakkisen seuraan, niin siinä onkin sulattelemista. 

Parasta tässä kirjassa oli henkilöiden nimet ja omintakeisin persoona henkilögalleriassa on kyllä Merimies, tuo tyttö, joka haluaa merikapteeniksi.

...

100 suomalaista kirjaa

Helli Kaikkonen: Jumalan musta kukka!

Helli Kaikkonen
Jumalan musta kukka
Kuva ja Sana, 1959
182 s.

Aloitus:

Lounatmäen talo oli siinä osassa kylää, joka sijaitsi järven takana, erillään varsinaisesta pääkylästä. Sen viljelysaukeamat viettivät rantaan päin, mutta melkein talon takana, kylätien toisella puolen, alkoivat suuret metsämaat. Lounatmäki oli yhtä hyvin maanviljelys- kuin metsätila.

Lounatmäki on varakas tila. Sitä hallinnoi vanhamäntä Saara. Hänen miehensä on kuollut Saaralla on kaksi lasta, tytär Helena ja poika Juha. Saara olisi aikoinaan toivonut enemmänkin lapsia ja hän katselee hieman kadehtien naapurin köyhän suutarin perhettä, jossa lapsia on vilisemällä. Kun sitten Juha ilmoittaa kihlautuvansa suutarin tyttären Hellevin kanssa, niin Saara on kauhuissaan. Mitä sekin nyt on. 

Hellevi osaa kyllä tehdä työtä, mutta hän on kuitenkin luonnoltaan toisenlainen kuin Lounatmäen Helena. Hellevi haluaa pois maalta ja on suunnitellut, että hän kyllä kääntää Juhan pään ja saa tämän luopumaan Lounatmäestä ja muuttamaan kaupunkiin.

Kun Juha ei luovu rakastamastaan tytöstä, johon hän on kiintynyt jo lapsuudessa, hyväksyy Saara-äiti lopulta tilanteen. Hän on myös ollut Jumalan puhuttelussa ja kokenut eräänlaisen heräämisen. Hellevikin, Lounatmäkeen tullessaan jotenkin kiintyy Saara-anoppiinsa, laulaa tälle hengellisiä lauluja. Helena, jonka on pitänyt avioitua lykkää omia häitään veljensä takia. Hän pelkää,että Hellevi vie talon tuhoon. 

Jumalan musta kukka on mielenkiintoinen tarina siitä, miten ihmissuhteet lyövät ristiin. Se on tarina haaveista ja pettymyksistä. Hellevi saa lopulta tahtonsa perille. Lounatmäki jää Helenalle ja Juha muuttaa Hellevin kanssa kaupunkiin.

 

Hellevi nautti elämästään. Hän oli nyt saanut kaiken, mitä oli toivonut ja halunnut. Nyt hän ei enää kaivannut mitään.  

Mutta tuoko kaupunki sen onnen, mitä Hellevi on odottanut? Juha ainakin raahautuu kuin painajaisunessa päivästä toiseen ja toteaa, että "oli nöyryyttävää tunnustaa itselleen, että oli nahjus."

Tarina etenee omalla painollaan. Kaikkosen teksti on mukaansatempaavaa, syväluotaavaa, harrasta, mutta ei liian osoittelevaa tai mustavalkoista. Vaikka yhtenä teemana kirjassa onkin maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu ei tarinan ydin kuitenkaan ole olosuhteet vaan sisäinen tyytyväisyys ja rauha.

Kaikkosen kertojanlahjat ovat vakuuttavat. Hänen kerrontansa tässä kirjassa on hyvin elämänmakuista, arjen askareiden ja ajatusten tasolla kulkevaa kuvailua ja vuoropuhelua vaihtuakseen loppupuolella kauniiseen ja lumoavan tenhoavaan kuvailuun, jossa proosa vaihtuu  fantasiaan. 

Hieno, tyylikäs ja puhutteleva kirja, josta pidin paljon.

Sananlasku:

"Työssä voimat vahvistuu, laiskan ruumis lakastuu."

---

100 suomalaista kirjaa

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut!

Aili Somersalo

Mestaritontun seikkailut

WSOY, 1951

143 s.

Kuvittanut Onni Mansnerus

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinää linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioitunut jo ka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Näin alkaa Aili Somersalon satu, joka on jatkoa Päivikin sadulle. Päivikin satu on itselleni tärkeä lapsuuden kirja, Mestaritontun seikkailuja en muista aiemmin lukeneeni. Mestaritonttu, joka on siis ikänsä kaiken vartioitunut Satumaan kuninkaalinnaa saa eräänä päivänä nuhteet kuninkaalta ja päättää, että nyt saa riittää. Minä jätän nämä hommat ja lähden maailmalle. Ja niin hän tekee. Matkalla Mestaritonttu tapaa noita Sammaleisen, ja päätyy hänen kanssaan yksinäiselle saarelle. Mestaritonttu ei kuitenkaan viihdy noidan mökissä, vaan pistää oman asumuksensa läheiselle kummulle, suuren kiven ja kuusen varjoon. Kuultuaan, mihin tonttu on asettunut ei Sammaleinen tunnu oikein pitävän ratkaisusta, mutta jättää sanomiset sanomatta.

Mestaritontulle selviää, että kiven sisällä on vangittuna Aamuruskonmaan kuninkaantytär Saraste, jonka paha peikko on sinne vanginnut kutomaan hääviittaa kultaisista hiuksistaa. Kaikenlaista muutakin Mestaritontulle selviää ja hän kutsuu avuksi Yönsilmän. Sarasteella on veli, Aamuruskonmaan kuningas, joka oli kuusena vartioinut sisarensa vankikiveä. Kun Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat poistaneet pahan lumouksen ja palanneet Satumaahan, lähtee Aamuruskonmaan kuningas puolestaan pelastamaan Päivikkiä merenkuninkaan hovista.

Mestaritontun seikkailut on  mielenkiintoinen satu. Siinä on pieniä loogisuusongelmia ja jäntevyys hieman notkahtelee loppupuolella, jossa ollaan meren valtakunnassa, mutta pitkästyttäväksikään sitä ei voi sanoa eikä tylsäksi. Onni Mansneruksen kuvitus on vahvaa ja puhuttelevaa. 

En ole kovin innokas tonttufani ja noidat ja muut velhot jätän omaan arvoonsa. Tässä kirjassa minua kiinnosti ennen kaikkea Päivikin kohtalo. Jäikö hän meren valtakuntaan vai millainen oli kohtalo hänellä? 

En lähde loppuseikkailun juonenkäänteitä sen enempiä setvimään, kerron vain, että päällimmäiseksi tunteeksi sadusta jäi, ei niinkään itse tarina, kuin symboliikka, joka tuli erityisesti esille, kun Aamuruskonmaan kuningas lähtee hakemaan meren mustasta syvyydestä surunyrttiä.  

Mestaritontun seikkailut ilmestyi ensimmäisen kerran 1919. Kirjasta on otettu monia painoksia ja ilmeisesti sitä luetaan jopa enemmän kuin Päivikin satua. Itselleni kuitenkin Päivikin satu on edelleen se tärkeämpi kirja.

...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 3: Suomalainen klassikkokirja
100 suomalaista kirjaa

EDIT: Mestaritontun seikkailuista on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Hän on kiinnittänyt huomiota sadun moniin valtakuntiin ja kielen rikkauteen ja vanhoihin ilmaisuihin. Itse vierastin kemu-sanan käyttöä, joka oli hieman poikkeava muusta sanastosta. Myös Lumiomena on kiinnittänyt sanaan huomiota.

Marian Hostetler: Pelkoa Algeriassa!

Marian Hostetler
Pelkoa Algeriassa
RV-kirjat, 1983
124 s

Alkuteos: Fear in Algeria
Suomentanut Ulla Pajula
Kuvittanut James Converse

Päähenkilö:  Zina, 14-vuotias  tyttö, joka on syntynyt Algeriassa, mutta asuu vanhempiensa kanssa  Amerikassa. Ei siis ole varsinaisesti Algerialainen.

Miljöö: Algerialainen yhteisö

Teema: Tutustuminen syntymämaahan ja sen kulttuuriin. Lähetystyö. Islam.

Muita tapahtumia: Karkoitus. Koiranpurema. Vesikauhu. Rokotus.

Pelkoa Algeriassa on kirja, jossa ei tapahdu kovin paljon ja silti tapahtuu paljonkin. Zina lähtee yksinään Algeriaan tutustumaan syntymämaahansa. Hänen vanhempansa ovat aikoinaan olleet siellä lähetystytössä. Zinaa vastassa on Lilian-täti, jonka kanssa Zina lähtee kohti maaseutua. Matkalla hän tutustuu Algerialaiseen kulttuuriin. Ensin hän kuitenkin vierailee kristillisessä nuorten tapahtumassa, joka päättyy yllättävästi:

Zina herää aamulla ja lähtee etsimään uusia ystäviään.

- Onko - onko täällä ketään? huusin heikosti. Ei ollut ainuttakaan ihmistä. Ei missään.

Saattoivatko he olla ulkona puutarhassa kävelemässä? Olin kylläkin varma, etteivät he olleet, mutta miten sitten voi neljäkymmentä ihmistä kadota kuin maan nieleminä? Tuntui kuin olisi ollut vain hetki siitä, kun he olivat olleet siinä laulamassa ja soittamassa, ja seuraavassa hetkeässä he olivat poissa.

Zina huomaa olevansa yksin eikä tiedä , mitä tekisi, kunnes hän saa yhteyden Palmeraiekin seurakunnan työntekijään, joka tulee hakemaan häntä, mutta portilla on poliisivartio ja Zina huomaa, että kaikki ei olekaan kovin yksinkertaista.

Lopulta Zina kuitenkin pääsee jatkamaan matkaa takaisin Lilianin luokse huomatakseen, että joku varjostaa heitä. Lopulta muös Lilian karkoitetaan ja Zina jää yksi herra Wardin kanssa.

Kirjan loppuhuipennus on se, että Zina ja herra Wardkin karkoitetaan, mutta ennen maasta poistumista Zinaa puree valkoinen koira, jolla epäillään olleen vesikauhu. Sallivatko viranomaiset heidän jäävän maahan siksi, kunnes asia selviää?

Pelkoa Algeriassa on ihan mielenkiintoinen nuortenkirja, jossa, vaikka puhuukin lähetystyöstä, sisältää enemmän kuin kristillistä tematiikkaa, algerialaisen kulttuurin ja elämäntavan kuvailua. Jännitystä ilmapiiriin tuo matkalaisia varjostava mies ja vesikauhuinen koira.

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Algeria

Uudelleen luettua -lukuhaaste