Pedar Jalvi: Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita!

 

Pedar Jalvi

Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita

Suomentaneet ja toimittaneet Kaija Anttonen ja Vuokko Hirvonen

Kieletär Inari, 2017

79 + 1 s.

Kansikuva: Eini Kosonen

Ote kirjoituksesta Näky:

Verenpunaisina tulvivat auringonsäteet idästä Saamenmaan valkeita tuntureita vasten uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna 1852. Valollaan ne saivat laet, huiput, vaarat ja tunturit punertamaan. Hanki kimmelsi punaisena silmänkantamattomiin. Taivas oli täynnä purppuraa. Kuuraiset varvut ja vaivaiskoivut kimaltelivat punaisina. Porosaamelaisten kotaräppänöistä kohosi taivasta kohden harmaanpunaisena pilvenä savua, joka hävisi hiljalleen valkenevaan aamuun.

Näyn enteiltiin kirjoituksen mukaan Kautokeinon verilöylyä, jonka kerrotaan tapahtuneen vuoden lopulla. Tämä herätti minussa uteliaisuuden. Mistä verilöylystä on ollut kysymys? Toisaalla, kirjoituksessaan Lestadiolaisuuden synnystä Lapissa Pedar Jalvi kirjoittaa:

"Mutta herkkä ja helposti  kiihtyvä luonnon lapsen luonne ei siedä mitään rajua ja mullistavaa. Niinpä tässäkin. Lappalaiset menivät liian pitkälle uskonnollisissa haaveiluissaan. Heissä alkoi ilmetä uskonkiihkoa, vihaa ja vainoa toisin ajattelevia kohtaan." 

Tapahtumasta puhutaan saamelaisten kansanousuna ja siitä on tehty elokuvaakin. Mutta oliko syy vain lestadiolaisuudessa, vai onko syyt laajemmalla ajan juonteissa. Tahtoisin tietää enemmän, kuin mitä Wikipediasta löytää. 

Ajatelma: "Älä toisen mielipidettä tuomitse; vaikka se omastasi eriää, saatattehan kumpikin erehtyä."

Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita on lukuretki saamelaisuuteen sellaisena kuin saamelainen sen näki. Kuitenkin minun on kysyttävä, missä määrin "suomalaistaminen" on vaikuttanut kirjoittajan ajatuksiin ja teksteihin. Erityisesti tapa kuvata lappalaisia ja saamelaisia saa hieman nieleskelemään.

Tarkkaamalla lappalaista hänen liikkeissään tunturilla ja hänen käytöstään lähimmäistään kohtaan, huomaamme hänessä palojn kaunista ja rakastettavaa. Huomaamme ystävällisyyttä, ankaraa jyrkkää kunniantuntoa, kiitollisuutta, rehellisyyttä, vieraanvaraisuutta ja ennen kaikkea vapautta jota vapaa luonto on hänessä kasvattanut. Mutta toisaalta emme saa unhottaa hänen heikkouksiansakaan. Lappalaiset, kuten kaikki muutkin alhaisella kehitysasteella .. 

MITÄH! Tätä en voi sulattaa, Enkä voi ymmärtää, miten itse saamelainen voi sanoa omasta kansastaan näin väheksyvästi.

Kirjailijasta: Pedar Jalvi (1888-1916) on itse saamelainen. Syntymänimeltään Piera Klemetinpoika Helander, syntynyt Utsjoen Yläkönkäällä. Opiskeli Jyväskylän opettajaseminaarissa, jossa tutustui suomalaiseen kansallisuusaatteeseen ja kiinnostui Saami-kansan menneisyydestä. Hän kirjoitti teoksen Muottacalmit (Lumihiutaleita) 1915 omakustanteena. Hän kirjoitti myös eri nimimerkeillä eri aikakausi- ja sanomalehtiin pieniä kirjoitelmia. Anttonen & Hirvonen -toimittama Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita on kokoelmateos, joka sisältää alkujaan saamenkielellä kirjoitetun Muottacalmit teoksen lisäksi kirjoittajan lehtiin kirjoittamia tekstejä. Tässäkin minun täytyy kuitenkin hieman ihmetellä, miksi osa teksteistä on kahteen kertaan. Näin siitäkin huolimatta, että teksteissä on eroja, toisin sanoen lyhymepi ja pitempi versio ja ne ovat ilmestyneet eri lehdissä. 

Kaikkinensa kuitenkin hyvin kiintoisa pieni teos, jonka rivien välistä voi nousta suuria kysymyksiä. 

Erityismaininta tälle ajatukselle:

"Jonka sydän on altis kaikelle hyvälle ja kauniille, voi vastaan seistä suuriakin koettelemuksia." 

---

Helmet -lukuhaaste kohta 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

Olinhan siellä minäkin - Kirjamessuilla nimittäin!

Gunilla Bergströmin lastenkirjahahmo Alfons on tuttu tv:stä Mikko Mallikkaan nimellä. Hymyilevät jättinuket oli pakko valokuvata hulinan keskellä.

Vuoden kohokohta kirjan ystäville - Helsingin kirjamessut. Olinhan siellä minäkin, yhden päivän, nimittäin lauantain, kun paikkakunnaltani oli linja-automatka järjestetty kiinnostuneille. En tiedä, messut jäivät hieman torsoksi kohdallani, mihin varmaankin vaikutti, että en ollut parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Terveysrajoitteiselle messuhulina ja kävely lavalta toiselle, kiertelyt osastoilla ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Olin ennakolta suunnitellut, mihin suunnistaisin: Senaatintorille ja Joel Haahtelan haastattelua kuuntelemaan. 

Olin kuitenkin hyvissä ajoin ja ehdin kuuntelemaan Juha Hurmetta Kenen Kalevala? -teoksesta ja Anni Kuu Nupposta ja J.S.Merenmaata Tinarinnat -tarinoista. En ole koskaan Kalevalaa kokonaisuudessaan lukenut, mutta kyllähän Kalevala on tuttu jokaiselle, joka on koulua käynyt. Keskustelu oli sinänsä mielenkiintoinen, vaikka ei Kalevalasta olisikaan innostunut. Juha Hurme kuitenkin tuntui perin innostuneelta, vaikka oli ilmeisesti päätynyt siihen, että teos ei olisikaan vain Suomen kansalliseepos, vaan maailmanlaajuisempi juttu. Naisnäkökulmaa Kalevalasta ovat hakeneet Nupponen/Meresmaa, jotka ovat luoneet uusia tarinoita Kalevalan naisista. Kiinnostaisi ainakin hieman vilkaista millainen tarina kaimastani teoksesta löytyisi. Lapsena en pitänyt nimestäni sen kalevalaisuuden takia, enkä nykyisinkään miellä sitä niinkään kalevalaisuudella. 

Joel Haahtela ja Yö Whistlerin maalauksessa oli sitten vuorossa seuraavana.

Minulla onkin tuo teos parhaillaan lainakirjojeni pinossa. Haastattelijan nimeä en tullut laittaneeksi ylös, eikä sitä tunnut löytyvän ohjelmastakaan. Haahtelan kerronta teoksesta oli hyvin harkittua ja avasi teosten taustoja uteliaisuutta herättävällä tavalla. Perhosharrastus, joka on teoksen ytimessä on Haahtelan isän perua. Aika ja Tila -teemat ovat tässäkin teoksessa, niin kuin Haahtelan trilogiassakin olennaisia.

Jos sain yhtään kiinni Haahtelan ajatuksista, niin ihminen tarvitsee tämän hektisen ajan keskellä "paikka ja tilaa, jossa voi hiljentyä ja ajatella." Yö Whistlerin maalauksessa kysytään "autenttisen elämän olemusta". 

Haastattelijan kysymykseen, mitä Rakkaus on, Haahtela ei osannut antaa ontologista vastausta. Hänen teologinen vastauksensa oli "Rakkaus on Jumala. Rakkaus on kauneutta ja Jumala on kauneus." 

Haahtelan jälkeen Senaatintorin ohjelma jatkui Kirjamessujen teeman mukaisella Valta-aiheella. Kirjailijoiden ja kustantajien vallasta keskustelemassa oli Saara Turunen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen, Vesa Rantama ja Salla Vuorikoski. Mitään uutta ja ihmeellistä en keskustelusta saanut, vaikka siinä omat kiinnostavuutensa olikin. Ottaisiko kirjailija mieluummin murska-arvion vain täyden hiljaisuuden vastasi Salla Vuorikoski, että täyden hiljaisuuden. Kirjailijan valta on valtaa kirjoittaa siitä, minkä hyväksi näkee. Kustantajan valta on hyväksyä tai olla hyväksymättä. Lukijan valta - niin lukijalla on valta lukea tai olla lukematta. Se, miten nämä vallat kohtaavat onkin kysymysten kysymys. Ohjataanko meitä lukijoita kustantajien taholta? Jääkö jonkun lukijan toiveet täyttymättä. Siinä kysymyksiä, joita voi pohtia. 

Loppupäivän sitten haahuilin siellä täällä. Kiertelin sitten antikvariaattipuolella, mutta pää meni täysin pyörälle. Ihmispaljous, hälinä sun muu otti todella voimille. Ostin kuitenkin muutaman teoksen, joista kaksi yllätti hinnallaan. Olivat arvioitu perin harvinaisiksi teoksiksi, mutta ostin ne kuitenkin. 

Ratsasta luoteeseen -teos on nuorten kirja, joka sijoituu 1300-luvulle. Hinta oli kolmikon halvin. Kesakko-Timo oli turhan kallis pienuutensa nähden, vaikka harvinainen olisikin. En ehkä olisi ostanut tätä, jos selatessani olisin huomannut hinnan, mutta se jäi näkemättä. Agatha Christen Rikos yhdistää oli kaikkein kallein teos. Myyjä sanoi teoksen olevan harvinaisuus, ja ehkä se sitä onkin. En ole tätä tässä kuosissa aiemmin nähnyt. Tommy ja Tuppence on kuitenkin Christien tuotannossa suosikkini ja siksi tämäkin lähti mukaani. 

Kaiken kaikkiaan kirjamessupäiväni jäi siis hieman vajaaksi anniltaan. Minun oli tarkoitus suunnata päivän päätteeksi vielä Töölänlahteen, jossa Kirjagrammin merkityiksesät kirjailijoille olisi ollut keeskustelemassa muun muuassa Kirjoja ja kakkuja -teoksen Anna Pölkki. Olin kuitenkin niin uuvuksissa ja pää pyörällä, että jätin sikseen ja etsiydyin johonkin, missä saisi vähän hengähtää ennen kotimatkalle lähtöä. Eksyin tai miten sen ottaa, satuin löytämään jossain vaiheessa Kristillisen kustantajien osastolle, jossa muuan nimituttu kysyi, olenko joskus ollut Vaasassa? No, olenhan minä ollut siellä yhden kerran, mutta tästä tapahtumasta on sen verran aikaa, että silloin emme varmasti olleet tavanneet. Ehkä henkilö sekoitti minut johonkin toiseen, mutta hän tuntui niin varmalta, että olemme jostain tuttuja. Tuli sitten myöhemmin mieleeni, että kyllähän me aikoinaan olimme asuneet yhtä aikaa Kuopiossa ja varmaankin nähneet siellä seurakuntayhteyksissä, muttta se kuvio jäi nyt selvittämättä. 

Olisi ollut kiva tavata bloggaajiakin, mutta en tiedä, oliko messuilla tänä vuonna mitään kohtaamispaikkaa bloggaajille. Ihana olisi ollut vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. En tiedä, mutta tuntui hieman siltä, että hyvin monet olivat messuilla joko ystävän tai perheen kanssa. Onkohan asiasta koskaan tehty tutkimusta, kuinka moni on yksin messuilemassa. 

Tällainen kokemus tällä kertaa. Hakaniemen ja Senaatintorin keskusteluja voi vielä seurata verkon kautta jonkin aikaa. Täytyy katsoa, jos olisi jotain kiinnostavaa. Perjantaina seurasin ainakin Eila Roineen elämäkerran kirjoittajan ja pojan haastattelua ja se oli hyvin kiinnostava. Tuo elämäkerta olisikin kiinnostavaa luettavaa. Myös presidenttien haastattelua ja ajatuksia kirjallisuuden Valta-näkemyksistä oli kiintoisaa kuunneltavaa, puhumattakaan niistä kirjoista, joita he olivat valinneet Goldingin Kärpästen Herrasta Machiavelliin ja Peleponnelaissotien historiaan. 

Kirjamessut. Torstain verkkokalastusta!

Kirjamessut ovat taas käsillä. Itselläni on tarkoitus lähteä messuilemaan lauantaipäiväksi, mutta sitä ennen ajattelin katsoa verkkotarjontaa. 

Tällaisia ajatuksia tänään nappasin.

Klo 11.00 Hakaniemen lavalla Elolliset & Hillasuolla kaikki on toisin.

Iida Turpeisen Elolliset ja Kati Saogenin & Niina Kivilän Hillasuolla kaikki on toisin teosten teemojen äärellä puhuttiin siitä, kuinka ihmisten luontosuhde on muuttunut. 

Niin miksi? Siinäpä kysymys. Kirjoittamalla, että maailma palaa, voi herätellä ihmisiä sammutustöihin, muuttamaan suuntaa, herätellä. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuuksia vaikuttaa. 

Yukio Mishima: Aaltojen pauhu!

 

Yukio Mishima

Aaltojen pauhu

Alkupräisteos: Shiosal

Suomennos enganninkielestä (The Sound of Waves) Irmeli Nykänen

Otava, 1960

221 s.

Aloitus: Uta-jimalla - Laulusaarella  - on vain noin tuhatneljäsataa asukasta ja sen rantaviiva on hieman alle kolmen mailin pituinen. 

Päähenkilö: Shinji on 18-vuotias nuorukainen, ikäisekseen pitkä ja hyvin kehittynyt nuorukainen, jonka iän vain aurinko ilmaisu. Shinji on auringon tummaksi paahtama. "Aurinko ei voi polttaa kenenkään ihoa tummemmaksi kuin se oli hänen ihonsa polttanut." Shinjin äiti oli leski, köyhä helmien sukeltaja. On Shinjillä pikkuvelikin. 

Shinjistä mainitaan , että hän pystyi uimaan kotisaarensa ympäri viisi kertaa pysähtymättä. Uta-jima on eristäytynyt pieni saari. Alussa mainittu vajaa kolme mailia olisi kilometreissä 3 x 1 609 (maili noin pyöreästi) on  4,827 km. Viisi kertaa tämä olisi vajaa 25 km. Kuka sellaiseen suoritukseen pystyy on jo teräksinen kaveri. 

Shinji on töissä kalastaja-aluksella Taihei-marulla, jonka omistaa Jukichi Omaya. Eräänä päivänä Shinji näkee satamassa nuoren tytön joka on Teru-sedän (Terukichi Miyata) tytär, jonka tämä on antanut ottolapseksi. Kun Teru-sedän ainoa poika kuolee, hän kutsuu Hatsuen takaisin ja ottaa tämän uudelleen perheluetteloonsa ja naittaa tämän saadakseen näin itselleen pojan.  Teru-setä on yhteiskunnallliselta asemaltaan korkeammalla kuin Shinji  perhe. 

Shinji ja Hatsue rakastuvat. Mutta heidän onneaan varjostaa paitsi yhteiskunnallinen eriarvoisuus myös Yasuo-niminen nuorukainen, joka myös on luonut katseensa Hatsueen ja Teru-setä haluaa Yasuon Hatsuen puolisoksi. Majakanvartijan tytär Chiyoko puolestaan on luonut katseita Shinjiin. Chiyoko on epävarma itsestään ja tuntee kateutta kaunista Hatsueta kohtaan.

Ajankuva: Mietin hieman mitä aikaa tässä kuvataan. Ennen sotaa, sodanjälkeen vai jo lähempänä nykyaikaa. Vastauksen tähän sain teoksen loppupuolella. Shinji ja Hatsue ovat joutuneet eroamaan Terukichin saatua selville salaisen kirjeviestinnän ja tapaamisen. Shinji ja Yasuo ovat töissä rahtilaivassa "riisiä pesemässä". Toisin sanoen miehistymässä. He saapuvat satamaan.

Unten oli Okinawan pohjoiskärjessä, missä Amerikan armeija oli ensimmäisenä noussut maihin sodan aikana. Koska miehistöä ei päästetty maihin, he kuluttivat aikaansa katsellen kannelta lohduttomia, hedelmättömiä kukkuloita. Amerikkalaiset olivat maihin noustessaan polttaneet maan tasalle joka ainoan kukkuloilla olevan puun räjähtämättömien  miinojen pelosta. Korean sota oli jo tällöin päättynyt... 

Eletään siis 1950-lukua. 

Untenilta lähdettyä nousee kuitenkin myrsky ja alus joutuu palaamaan satamaan. Kiinnitysnaruista kuitenkin yksi pääsee irti ja laivaa uhkaa vaara. Jonkun täytyy käydä kiinnittämässä varaköysi. Kapteeni katsoo nuoria laivan apupoikia. Eikö kukaan rohkene. 

Löysin tämän teoksen luettavakseni selaillessani nettiantikvariaatin tarjontaa. En muista, mikä hakusana minulla mahtoi olla, saattoi olla, että etsin jotain romantiikkaan liittyvää. Ja kyllä, romanttinen tarinahan tämä oli. Viaton vahva rakkaustarina - vaikeuksien kautta voittoon, kuin saduissa ainakin. Mutta ei tämä toisaalta mikään siirappinen tarina ollut. Hyvin elämänmakuinen ja jännnitteitäkin ylläpitävä tarina, jossa japanilainen elämä avautuu paikallisvärein sävytettynä.

Suomennoksesta:

Poika pilkisti tornin  pohjakerrokseen. Siellä oli kokonainen vuori nippuihin sidottuja kuivuneita männynneulasia ja varpuja. 

Myöhemmin mainitaan: Hän oli unohtamaisillaan äitinsä puuniput.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että suomennos on tehty englanninkielestä vai mistä, mutta en osaa ajatella nippuihin sidottuja männynneulasia. Neulasista puhuttaessa itselleni tulee irtonaiset, varisseet ja kuivuneet neulaset, jotka eivät ole kovin pitkiä. Kun nippuihin sidotut kuivuneet männynneulaset myöhemmin kuvataan puunipuiksi pistää miettimään, minkälaisista nipuista loppujen lopuksi oli kyse. 

Hieno pieni tarina tämä nuoruudesta ja puhtaasta väkevästä rakkaudesta, joka raivaa tiensä vaikeuksien läpi. Viattomuutta myös tunteiden kuohua. Sydämen syke kuin meren aallot. Pidin. Toivoisin, että tästä saisi uuden suomennoksen suoraan japaninkielestä. Japanilaisuus tulee kyllä esille joissakin detaljeissa, kuten "adoptointi aviopuolisoksi", mutta nyt se jäi ehkä hieman englannin kielestä kääntämisen varjoihin. 

Muualla blogeissa:

Kaisa Reetta: Romaanin voima nousee luonnosta

Hurja Hassu Lukija: Hienovaraista juonen kuljetusta

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-44!

 

Hélène Berr

Päiväkirja 1942-44

Alkuteos: Journal d'Hélène Berr

Esipuhe: Patrick Modiano

Liitteenä: Takavarikoitu elämä, Mariette Job

Somennos Erkki Jukarainen

Tammi, 2009

252  + 1 s.

Modianon esipuheesta: Lukija vaistoaa 21-vuotiaan tytön onnen kaipuun, hänen halunsa lipua asioiden pehmeää pintaa pitkin sekä hänen taiteellisen ja erittäin selvänäköisen temperamenttinsa. Hän imee itseensä englantilaista runoutta ja kirjallisuutta ja hänestä olisi epäilemättä tullut herkkyydessään Katherine Mansfieldin veroinen kirjailija. Päiväkirjan viidenkymmenen ensimmäisen sivu aikana voisi melkein unohtaa, miten kammottavana ajanjaksona hän eli. Mutta eräänä huhtikuisena torstaina Sorbonnen luennon jälkeen hän kävelee Luxenbourgin puistossa opiskelutoverinsa kanssa. He pysähtyvät lammen rannalle. Hélène ihastelee auringon kiloa ja veden liplatusta, lasten leikkipurjeveneitä ja sinistä taivasta - jonka Paul Valery loihti esiin omistuskirjoituksessaan.  "Saksalaiset voittavat sodan", sanoo opiskelutoveri. "Mutta miten meidän käy, jos saksalaiset voittavat? "Höh! Mikään ei muutu. Aurinko ja vesi pysyvät aina samoina..." Pakottauduin sanomaan: "Mutta he eivät salli kaikkien nauttia valosta ja vedestä!" Onneksi tuo lause pelasti minut, sillä en halunnut olla pelkuri.

Nyt ilon ylle lankeaa varjo. Mutta aurinko tulee vielä esiin sade on melkein loppunut. Miksi sää on niin arvaamaton? Kuin lapsi, joka nauraa ja itkee yhtä aikaa. 

Lievetekstin lainaus Helsingin Sanomista: "Ranska sai oman Anne Frankin päiväkirjansa"

Typerästi sanottu. Ikään kuin Anne Frankin päiväkirja olisi jotenkin merkittävämpi kuin kaikkien niiden nuorten tai vanhempien päiväkirjat, joita myös kirjoitettiin. Tietysti Anne Frank antoi kasvot holokaustille ja oli merkittävä avaus aiheelle, mutta arvottaa toinen korkeammalle tai verrata ihmisyksilöitä keskenään on väärin. Anne Frank on Anne Frankina merkittävä ja Hélène Berr on merkittävä omana itsenään. Hélène Berriä itseään lainaten:

Kuka ikinä pystyy kertomaan kaikkien kärsimyksistä? Ainoa todenmukainen ja kirjoittamisen arvoinen "reportaasi" olisi sellainen joka kokoaisi yhteen kaikkien karkotettujen ihmisyksilöiden todelliset kertomukset. 

Ihmisen, yksilön tarina on osa kokonaisuutta. Anne Frankin ja Hélène Berrin tarinoissa on paljon samaa, mutta myös eroja. Molemmat olivat kirjallisesti orientoituneita. Anne Frankin päiväkirjoissa on vasta aavistus siitä, mikä Hélène Berrin päiväkirjassa on jo nähtävissä: syvällinen elämänasenne. Mutta kuten sanottua, ei pidä verrata.  Holokaustissa kyse oli ei vain kasvottomasta, yhteensulautuneesta massasta, vaan yksilöistä, joiden elämäntarinat yhdessä luovat kauhistuttavan kuvan julmuudesta, johon vain ihminen kykenee unohtaessaan ihmisyytensä.

Mitä muuta kirjassa on kuin todellisuus? Ihmiset eivät kykene kirjoittamaan siksi, että heiltä puuttuu havainnoiva mielenlaatu ja näkemysten avaruus. 

En tiedä, en muista, olenko lukenut tätä päiväkirjaa aiemmin. Teos oli täynnä kirjallisuusviitteitä Nalle Puhista Dostojevskiin ja lopussa onkin liitteenä kirjallisuusliite Hélène Berrin lukemista teoksista. 

Hélène Berr oli juutalainen, mutta hän seurusteli katolisen pojan kanssa. Minua koskettikin erityisesti Hélènen pohdinnat juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Tämä oli hyvin koskettavaa ja elävää kuvausta, joka toi vahvasti mieleeni Kristin Harmelin teoksen: Unohdettujen nimien kirja. Molemmat sijoittuvat Pariisiin ja muutenkin teoksissa on vahva paikallinen liikkumavara. Mietinkin, onko Harmel mahdollisesti käyttänyt Hélènen päiväkirjaa ja elämää jonkinlaisena lähdekirjallisuutena. Toki teosten päähenkilöt ovat erilaisia ja kuitenkin heissä on hyvin paljon samaa. Myös Hélène toimi vastarintatoiminnassa, Mariette Jobin (ilmeisesti sukulainen) elämänkerrallisen tekstin mukaan Hélène toimi sihteerinä salaisessa järjestössä, joka välitti lapsia sijaisvanhemmille.

Runollisuus elämän raadollisuuden vastapainona. Hélène Berrin tekstistä runomuotoon muokanneena.

Eilen tuulinen tasanko,

tänään kupolin yllä

musta taivas.

Sateesta märkinä kiiltävät kadut.

Onneni varma, pysyvä,

         suuremmoinen

Kuin siivet!

***

Elämäni kaunein päivä

lipui ohi kuin uni.

Niin onnellisena, läpikuultavana,

niin puhtaana ja sekoittamattomana.

Ei! En tuntenut haikeutta, en pelkoa. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48: Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Minulla oli tässä ensin toinen teos, mutta tämän teoksen niin  kytkös aiemmin lukemaani Harmelin teokseen oli niin vahva ja intuitiivinen, että minun oli muutettava suunnitelmaani.

--

Muualla sanottua.

AniLo

Lurun luvut

Eva-Lis Wuorio: Tunnussävel vaara uhkaa!

Eva-Lis Wuorio

Tunnussävel vaara uhkaa

Alkuteos: Code Polonaise

Suomentanut Eeva Heikkinen

WSOY, 1974

155 + 1 s.

Kansi: Kari Piippo

Tunnussävel vaara uhkaa on Kanadan suomalaisen, Viipurissa syntyneen kirjailijan nuortenkirja. Tarinan päähenkilöt ovat lapsia. Vanhimmat heistä on Jan ja Wanda. Wanda löytää Pawelin, joka on vielä taapero istumassa yksinään torilla, kun hänen vanhempansa on viety. Wanda ottaa Pawelin hoteisiinsa. Sitten on noin 10-vuotiaat Stas, Kazio ja Stefan. Stefan. Joukkoon liittyy myös Marja 6-vuotiaiden kaksosten Jadvigan ja Ludvigan kanssa. Lapsijoukko asuu raunioituneessa talossa ja alkavat tehdä vastarintalehteä. Sitä jakaessaan, joutuu pojista kolme natsien vangitsemiksi muiden mukana olleiden päästessä karkuun. Pojat kuitenkin vapautetaan "metsien miesten" toimesta.

Lapsijoukko käyttää tunnussävelenään Chopinin puolalaista poloneesia, jota he viheltävät.

Lasten apuna vastarinnassa on myös yhden pojan eno Stryj Franek, sekä tohtori Jerzy. Sitten lasten asuinpaikka paljastuu natseille ja he joutuvat pakenemaan. He asettautuvat vanhaan linnaan, joka on tuttu Marjalle. Kun Pawel sairastuu keripukkiin lähtevät Jan ja Wanda tarkoituksenaan päästä Englantiin, voidakseen hankkia elintarvikkeita. Tässä vaiheessa minun luottamus "tarinan voimaan" alkoi horjua.

No, Jan ja Wanda selviytyvät Englantiin salaisten vastarintajoukkojen avustuksella ja saavat sitten sinne viestin, että "kaikki voivat hyvin". Mistä ja miten Pawel on saanut C-vitamiinipitoista ruokaa jää selvittämättä.

Tää on tietenkin lapsille suunnattu, joten ymmärrän "onnellisen päätöksen" tässä suhteessa. Toisaalta tässä on myös seikkoja, jotka eivät ole niin onnellisia, kuten "natsit ampuvat myös lapsia" -ajatus, joka tosin on vain uhkana lapsijoukon toimissa. 

Ei tämä silti ihan huono teos ollut. Kyllä tämän ihan kiinnostuksella luki. Jotkin maininnat Puolan historiaan herättävät kysymyksiä, alkaisikohan kaivella lisätietoja. Myös Chopinin elämään liittyvät seikat alkoivat herättää mielenkiintoa ja lisätiedon tarvetta. Minulle tuli ajatus, että elikö Chopin toisen maailmansodan aikana? Miksi hänet karkoitettiin (?) Ranskaan, tai eli maanpaossa. No, todellisuudessahan Chopin oli 1800-luvun säveltäjä, eikä tässä kirjassa varmaankaan edes muuta väitetty, jostain syystä minulle vain syntyi kysymyksiä tuon suhteen lukiessani.

Suommennoksesta:

Lehti ilmestyy aivan samoin kuin se ilmestui ennen kuin Jan, Stas ja Kazio joutuivat saksalaisten vangitsemiksi,  noiden urheiden natsien, jotka sotivat Kazion kaltaisia pikkupoikia vastaan. 

Tämä kohta saa minut mietteliääksi, onko suomennoksessa tullut jokin viba. Ote on lasten tekemästä lehtijutusta, jossa kerrotan kolmen pojan joutumisesta natsien vangiksi. Minusta urheus viittaa enemmänkin Janiin, Stasiin ja Kazioon, ei natseihin. Jos vastarintalehdessä kutsutaan natseja urheiksi, niin onhan se hieman outoa. Toisaalta, tuli tässä mieleeni, olisiko kyse ironiasta?

Tähän loppuun vielä tämä runo/laulu. Mielestäni se on hyvin ajankohtainen, vaikka Puola onkin itsenäinen maa. Puolan tilalle voi kukin mielessään laittaa sen maan, joka vapautta kaipaa. Mainittakoon vielä, että vapaus on suhteellinen käsite siinä mielessä, että ei ole vapautta ilman vastuuta. Ja maa voi olla vapaa ja itsenäinen, mutta yksilön vapaus olla hakusalla.

Kerran vielä vapaana on Puolan maa,

koittaa päivä jolloin sota taukoaa,

kerran vielä jokainen taas kodin saa.

Ja lasten nauru ja laulu helää

Puolan vihreillä niityillä aina,

ja ystävyydessä ihmiset elää,

yhdessä tehtynä työ ei paina. 

Francois Mauriac: Pyhä suudelma!

Francois Mauriac

Pyhä suudelma

Alkuteos: Le Baiser au lépreux

Suomentanut Arvi Nuormaa

WSOY, 1952

Aloitus: Jean Péloueyre oli hiettäytynyt vuoteelleen; hän avasi silmänsä.

Lopetus: Niin juoksi Noémi läpi kanervikkojen, kunnes hänen väsyneenä ja kengät täynnä hiekkaa täytyi nojautua kitukasvuiseen tammeen, jonka kuolleet lehdet värähtelivät auringon polttavien suudelmien alla - tummaan tammeen, joka muistutti Jean Péloueyreä.

Francois Mauriacin Pyhä suudelma on vahva ja kiivaasti sykkivä tarina rakkaudesta ja sen puutteesta ja kaipauksesta. Tarina on  rujo avioliittotarina mutta myös vahva tarina ihmisen sisäisistä taisteluista inhimillisten ja hengellisten vaatimusten ristipaineessa.

Päähenkilö Jean Péloueyre ei ole saanut syntymälahjaksi parhaimpaansa. Hän on rujo, ruma ja kitukasvuinen. Puhelee yksikseen. Hänen isänsä Jérome taas on oireitaan valitteleva, vuoteeseen vetäytyvä luulosairas mies, joka suri poikansa naimattomuutta ja suri sitä, että Péloueyren omaisuus ja perintö menisi Fernand Cazenaven taskuun, mikä ei ollut toivottavaa. 

Kylän kirkkoherra saa päähänsä, että Jeanin tulisi mennä naimisiin köyhän, mutta kauniin Noémi D'Artiailhin kanssa, jonka nähdessään Jean on ajatellut, että tämä on kuin rotevatekoinen Raphaelin Madonna. Myöhemmin kirkkoherra alkaa tuntea tunnontuskia tästä ja miettii, oliko hän tehnyt oikein.

Jean ja Noémi on kuin sadun Kaunotar ja Hirviö. Noémi on köyhä, hän suostuu avioon, sillä Péloueyren pojalle ei voi sanoa ei, mutta läheisyys on tuskaa. Toisin kuin sadussa, tässä tarinassa ei ole onnellista loppua, tai olisiko sittenkin. Kaunotar ja Hirviö eivät saa toisiaan, mutta rujous, jolla Jeania alussa kuvataan vaihtuu lopun "tummaan tammeen". Pienuus on vaihtunut suuruuteen, heikkous vahvuuteen. Sillä tammi on tammi - kitukasvuisenakin.

Tämä oli hyvin mielenkiintoinen pienoisromaani, jossa on löydettävissä osin symboliikkaa, osin hyvin realistista kuvausta inhimillisen elämän eri puolista. 

metaforisista ilmaisuista

...sääliväiset puut kätkivät lempeisiin lehviinsä ...

... pienen puron jäätynyt hengitys ...

--

Muualla:

Tarukirja:n Margitista  "Itsensä uhraaminen ja taistelu uskonnon vaatimusten kanssa tuntui aika vieraalta", mutta hän huomioi, että "toisaalta suhtautumisessa ulkoisesti poikkeaviin ihmisiin on edelleen paljon parannettavaa"

Hurja Hassu Lukija ei pitänyt teosta tylsänä, vaikka ei pitänytkään Jeanista, joka hänen mielestään oli itsesäälissä rypevä.   Minusta tämä määritelmä sopi enemmän Jeanin isään Jéremyyn. 

Ota ja Lue pitää teosta lyhyydestään huolimatta painavana teoksena, joka laittaa kysymään "millaista elämää voi elää, mikä on pyhyyden ja kärsimyksen taakka joka ihmisen päälle voidaan sälyttää?"

--

Tällä bongasin Tour De France -lukuhaasteessa Bordeaux:n, joka on kirjailijan synnyinkaupunki. Kaupunki myös mainitaan teoksen loppupuolella lyhyesti.

Béatrice Veillon: Le Tour De France de la famille Oukile!

 

Béatrice Veillon

Le Tour De France de la famille Oukile!

Bayard jeunesse, 2015

Perhe Oukilen Ranskan kiertomatka on hauska ja huomiokykyä lisäävä tietokirja Ranskan eri alueista. Lainasin tämän kirjastosta ihan varta vasten ajatellen omaa Tour de France -haastettani, johon tämä olikin mitä osuvin valinta, jos haluaa tehdä kiertomatkansa järjestyksessä eikä sinne tänne poikkoillen. 

En ole koskaan lukenut ranskaa, vaikka kieli sinänsä kiinnostaisi. Luin tämän kääntäen Googlella kaiken olennaisimman. Osa tekstistä, erityisesti pienet yksityiskohdat oli niin pienellä ja osin koukeroisella käsialalla, että huonosilmäisenä olisin tarvinnut erittäin vahvan suurennuslasin ottaakseni niistä selvää, mutta näinkin tämä teos antoi paljon. Minua ihastuttti erityisesti kahden aukeaman maisemallinen kuvitus, johon mahtui paljon elämää ja joista välillä piti etsiä kuka kulloinkin ja mikä milloinkin. Itse tosin katsoin kuvia ikään kuin kauempaa sukeltamatta yksityiskohtiin. 

Tämä kuvaotos on Lyonista, jossa perhe Oukile kerronnan mukaan osallistuu tämän Ranskan kolmanneksi suurimman kaupungin viherryttämiseen.

Perhe Oukilen mukana kuljin seuraavan reitin: Tour De France- lukuhaasteen kaupungit noukin karttapiirroksista. Mainittakoon, että Toulouse näkyi myös viimeisessä Roussilonin aluetta esittelevässä kartassa. Tämä teos oli, niin lasten tietokirja kuin olikin, sen verran kiintoisa, että voisin ajatella tämän hankkimista ihan omaksikin. Suomenkielisenä tämä olisi mitä mainioinopas ranskan maantieteeseen, historiaan ja elämään. Tosin toivoisin, että ne pienet yksityiskohdat olisi hieman isommalla fontilla ja tyylillä.

Bretagne ( Nantes ) Normandie, Nord, Paris, Strasbourg, Jura, Lyon, Provence (Marseille), Quercy (Toulouse) Val De Loire, Pays Basgue (Bordeaux) Roussillon. 

Tällä siis kiersin Tour De France écrit -lukuhaasteen nantesista bordeaux:hon.

Helmet lukuhaaste kohta 32: Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet. Haaveilen matkustamisesta ja siitähän tämä teos kertoo. Ulkomailla, kotimaassa - olisi niin paljon kiehotovaa nähtävää ja koettavaa.

Lukemisen merkitys aivoterveydelle!

 

Pieni välipala näin Aleksis Kiven päivänä lukemisen merkityksestä. Oletko koskaan miettinyt lukemisen merkitystä aivoterveyteen ja sitä, mitä aivoillemme tapahtuu huomenna, jos meillä ei enää ole mahdollisuutta lukea.

Eva-Lis Wuorio: Salainen taistelu!

 

Eva-Lis Wuorio

Salainen tehtävä

Alkuteos: To Fight in Silence

Suomentanut Eeva Heikkinen

WSOY, 1975

211 + 1 s.

Suomalais-kanadalaisen kirjailijan, nuorille suunnattu teos kertoo Jensenin perheestä ja suvusta keskellä toista maailmansotaa. Tarina sijoittuu Norjaan ja Tanskaan, jotka molemmat ovat saksalaisten miehittämiä. Maat ovat samanlaisessa tilanteessa, mutta maina hyvin erilaisia luonnonolosuhteiltaan. Norja on vuoristoinen ja metsäinen, Tanska alavaa ja tasaisempaa.  Tämä tulee esille tilanteessa, jossa täytyy "taistella hiljaisuudessa".

Jensenin perheeseen kuuluu Minna-täti, jonka mies on syntyjään suomalainen ja hänen veljensä Axel Jensen, kutsutaan myös Gormgårdenin isoisä Jenseniksi. Gormgården sijaitseee Tanskan Själlannissa. Gårmgården on vanha maatila, josta tulee merkittävä vastarintataistelun paikka. 

Isoisä Jensenillä on neljä lasta: Axel, Ingeborg, Svante ja Astrid. Axel ja puolisonsa Ulrika asuvat Tanskassa hoitaen Kogenin meijeriä. Ingeborg ja miehensä Olaf asuvat Norjassa. Olaf on laivanvarustaja ja heillä on lapset Olaf, Leif ja Thor.  Swante on toimittaja ja asuu Kööpenhaminassa puolisonsa Main kanssa. Heillä on lapset Karen ja Kristian. Sitten on Astrid-täti, jonka juutalainen puoliso Morten Jacobson on viety keskitysleirille ja Astrid-täti on kaksostensa Pellen ja Lotten kanssa paennut Gormgårdeniin.

Kerronnallisesti tarina vuorottelee Tanskan Kööpenhamina - Gormgården -akselilla ja vuoroin Norjan Oslo-Bergen-Lillehammer -akselilla. Tarina on lasten näkökulmasta kerrottu, jossa ensisijaisesti esillä ovat Karen ja Kristian Tanskassa ja Thor Norjassa. Thor on perheensä nuorimmainen, joka saattaa perheensä vastarintataistelun vaaraan holtittomallla käytöksellä ja lopulta hänet lähetetään Ruotsiin, josta hän karkaa Tanskaan Minna-tädin luokse. Swante-setä puhuu pojalle kuin mies miehelle, ja vähin erin Thor ymmärtää vastuunsa ja tulee osaksi vastarintatoimintaa. 

Salainen taistelu on ihan luonteikas tarina vuosilta 1940-43. Mikä minua tässä erityisesti puhuttelee on Tanskan ja Norjan erilaiset tilanteet, vaikka molemmat ovat samanlaisessa tilanteessa: miehitettyjä. Norjan kuningas pakenee maasta, Tanskan kuningas jää "sotavangiksi" linnaansa, mutta osoittaa kuitenkin, että ei ole "nujerrettu". Norjasta kuljetetaan juutalaisia junilla keskitysleireille, tanskalaiset salakuljettavat juutalaisia salmen yli Ruotsiin turvaan. 

Ja tämä historiallinen tosiseikka tanskalaisten suhtautumisessa juutalaisiin kansalaisiinsa on seikka, joka saa minut mietteliääksi. Jälkisanoissaan kirjailija tuo esille sen, että suurin osa Tanskan juutalaisista pelastui keskitysleireihin joutumiselta ja niistäkin merkittävä osa, jotka joutuivat, palasivat tansakalaisten toiminnan vuoksi. Ja tämä saa mietteliääksi. Miksi Tanskan suhtautuminen oli niin erilaista kuin muiden eurooppalaisten? Muualla palanneet juutalaiset menettivät kotinsa, jotka olivat muiden valloittamia ja ryöstämiä, mutta Tanskassa juutalaisten kodeista pidettiin huolta ja he saivat ne takaisin.

Kirjailija viittaa Harold Flenderin teokseen Rescue in Denmark, joka kiinnostaisi minua suuresti. Ei sillä, kyllä tässä teoksessa tuodaan esille se, että Tanskassakin oli pettäjiä ja natsimielisiä, mutta suuri kysymys on, mikä teki Tanskasta niin poikkeavan maan muihin maihin verrattuna? Tämän Tanskan poikkeavuuden muistan myös mainitun englannkielen oppikirjassa aikuislukion ajoiltani.

---

 

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle!

Aila Meriluoto

Mekko meni taululle

WSOY, 2001

170 s.

Tämä teos on ollut pitkään mielessäni, että täytyisi lukea. Nyt, kiitos Helmet 2023 -haastee, jossa yksi kohta liittyy kannessa olevaan vaatteeseen, varasin tämän kirjastosta luettavakseni. Johan tässä on aikaa kulunut ilmestymisestään alkaen. Muistan nimittäin tämän esittelyn aikoinaan ja kuinka minua värisytti ja ihmetytti jokin ihmeellinen piiloutuminen, jota en voinut ymmärtää. Enkä ymmärrä oikein vieläkään, sillä teoksen ensimmäimen, tavallaan johdantoluku, on täynnä mystista epätodellisuutta, jossa voi vain aavistaa sen, mitä aidosti tapahtui. Tämän luvun jälkeen muistelmat jatkuvat selkeämpänä kerrontana, joskin joissakin kohdin pilkahtelee salaperäistä ja vaikeasti kiinni otettavaa, mielikuvitustako? 

Pidin tästä teoksesta ja kerronnasta. En ole tainnut Aila Meriluotoa aiemmin lukea, jostain lehtihaastattelusta, hänen vanhemmalla iällään, löysin jonkin mielenkiintoisen ajatuksen, joka tosin on tainnut jo hävitä vuosien varrella. Mutta tosiaan, tämä teos piirtää hyvin yksilöllisen ja persoonallisen kuvan nuoresta runoilijakirjailija Meriluodosta. "Näkymiä muistin pohjalta", lapsuudesta ja nuoruudesta kirpeän, arastelemattoman vivahteikkaasti kerrottuna. Olihan tässä jotain, mitä mietti, oliko tämä nyt ihan totta, onko se voinut olla tuollaista joskus aikoinaan, mutta hyvin elävää ja mukaansatempaavaa ajankuvaa kaiken kaikkiaan.

Satunnaisotos:

Istuin niityn laidassa ja tein nukkea. Vartalona ja käsinä muutamia timotein tähkiä, päivänkakkara hameena, puna-apila pääksi ja siihen hatuksi kissankello. Se onnistui, toisin kuin oikeittein nukkieni vaatteet. Muut lapset ihailivat ja yrittivät tehdä samaa, mutta eivät osanneet.

 Helmet 2023 kohta  6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate