Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja!

Sōsuke Natsukawa

Kissa joka suojeli kirjoja

Alkuperäisteos: Hon o mamorō to suru neko no hanashi

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi, 2021

182 s.

 

Kissa joka suojeli kirjoja on erikoinen teos, hieman filosofiaa, hieman fantasiaa, rippunen todellisuutta. Teos koostuu prologista, labyrinteista (luvuista) sekä epilogista. Teoksen päähenkilö on Rintarō-niminen lukioikäinen nuori, joka on asunut isoisänsä kanssa. Kun isoisä kuolee Rintarōon pitäisi muuttaa tätinsä luokse. Ongelmaksi muodostuu isoisän antikvariaatti Natsuki, jossa Rintarōkin on viihtynyt. Rintarō hautautuu antikvariaattiin, josta hänen koulutoverinsa Sayo yrittää saada hänet jälleen mukaan ihmisten ilmoille ja käymään koulua, josta Rintarō on jo pitkään pinnannut. 

Eräänä päivänä antikvariaattiin ilmestyy puhuva  kissa nimeltä Tiikeri, joka pyytää Rintarōa pelastamaan kirjoja ja johdattaa tämän erinäisiin labyrintteihin. Ensimmäisessä labyrintissa Rintarō tapaa miehen, joka lukee kirjoja unohtaakseen ne sitten ja sulkeakseen ne lukkojen taakse. Mitä enemmän luettuja kirjoja sitä parempi.  Toisessa labyrintissa on tutkija, joka leikkelee kirjoja tehdäkseen niistä lyhennelmiä, joita olisi sitten helpompi ja nopeampi lukea. Kolmannessa labyrintissa Rintarō tapaa kustantajan. Kun Rintarō saa nämä labyrinttien asukit ajattelemaan tilanteitaan ja vapauttamaan kirjat mielettömien toimintojen kohteena olemisesta hän joutuu käymään vielä yhdessä labyrintissa, pelastamaan toverinsa Sayon ja valamaan toivoa naiseen, joka on menettänyt luottamuksensa kirjojen suhteen. 

Teoksessa mainitaan monia länsimaisia klassikkokirjoja, esimerkiksi Sayolle Rintarō suosittelee ensimmäiseksi kirjaksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teosta. Vaikka teoksessa onkin paljon viittauksia kirjoihin ja filosofisia pohdintoja kirjojen merkityksestä on taustalla myös Rintarōn surutyö ja tulevaisuuden rakentaminen. Muuttaako hän tätinsä luokse? Miten käy antikvariaatin? 

Täytyy sanoa, että tämä oli minulle hieman liian vaikeaselkoinen joiltain osin. Pohdinnat kirjoista meni osin yli ymmärrykseni, mutta kaipa tässä jonkinlaisia viisauden sanoja kirjallisuuteen ja kustannuspolitiikkaankin löytää. Mikä minua jäi mietityttämää ja mikä jollakin tavalla kolahdutti mieltä oli Rintarōn toteamus viimeisessä labyrintissa, että "kirjoista oppii myötätuntoa". Itse koen että valitettavasti kirjoista voi oppia myös pois myötätunnosta. Kirjoilla on sielu, kuten tässä teoksessa tuodaan esille. Itse olen aiemmin tuonut esille, (Dickensin Kaksi teosta)  että kirjoissa on henki. Kirjat voivat ohjata meitä hyvään tai pahaan. Riippuu lukijasta, mihin suuntaan hän lähtee omaksumaan lukemaansa. 

Kissa joka suojeli kirjoja on viehko teos. Alkuperäisnimi, jos googlekääntäjään on luottaminen on hieman pessimistisempi kuin suomalainen nimi, kissa, joka yritti suojella kirjoja. Yritys on eri asia kuin onnistuminen. Miksi kirjoja pitäisi suojella? Missä määrin niitä pitäisi suojella? Onko kirja "pilvessä" parempi kuin fyysisesti kädessä? Itse mietin, mihin kaikki kirjani joutuvat minun jälkeeni. Onko ketään, joka arvostaa niitä samalla lailla, kuin itse arvostan. joistain kirjoista voin luopua, myydä, laittaa kiertoon, mutta jotkut ovat ystäviä, joiden pariin palaa uudemmankin kerran. Jos tämä teos jotain herättää miettimään niin suhtautumaan järkevästi kirjoihin ja niiden "kuluttamiseen". Älä haali kirjoja, joita et rakasta. 

Jotain japanilaisten nimien taivutuksesta:

Mikä minua oudoksutti lukiessani oli Rintarōn nimen taivutus. Pitäisikö taivuttaa "hän katsoi suoraan Rintarōhon vai katsoi Rintarōon, kuten minä taivuttaisin. Pitäisikö taivuttaa Rintarōta vai Rintarōa, kuten minä taivuttaisin. Ehkä se on tuo ō josta en tiedä, lausutaanko se oona vai jotenkin toisin. Ehkä nimi ei olekaan ihan rinnastettavissa omaan nimeeni Aino, Ainoon, Ainoa. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  21. Kirjassa on muusikko . Sayo soitti bassoklarinettia ja oli koulunsa orkesterin jäsen.

Muualla blogeissa:

Paljon melua kirjoista pistää ajattelemaan, mutta ei mikään mullistava teos

Kasoittain kirjoja  herätti pohtimaan klassikoiden ja vanhemman laatukirjallisuuden asemaa kirjastoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin

Hemulin kirjahylly  pitää teosta "sivujaan suurempana"

Helvi Halme: Tuulimäen Raili

 

Helvi Halme

Tuulimäen Raili

Kuva ja Sana, 1944

100 s. 

Mutta tajunnasta nousi heti tietoisuus, ettei äiti sellaisesta välitä, kylmä, asiallinen, laskelmoiva äiti. Hän osaa pitää hellästi karitsaa tuolla ulkona, koska siitä saa rahaa, mutta Raili, Raili oli yksin.

 

Raili on ison, rikkaan maatalon, Tuulimäen ainoa lapsi. Kuudentoista, pian  täyttävä tytär, josta vanhemmat toivovat perillistä ja maatilan ylläpitäjää. Mutta Raili on talon nimen mukaan tuulen vietävissä. Ei hän kauaa jaksa pellolla tai kasvimaalla ahertaa, kun jo juoksee karkuun. Raili kaipaa hellyyttä.  Toverina hänellä on köyhän mökin poika, Lauri, jota vanhemmat eivät katso oikein hyvällä, eritoten äiti. 

Kun Raili satuttaa jalkansa pudotessaan hevosen selästä kutsutaan taloon lääkäri, joka kertoo Railille hengellisestä heräämisestään. Raili jää mietteliääksi. Hän kaipaa elämäänsä syvyyttä. Äiti ei katso hyvällä Railin metsässä juoksenteluja. Hän lähettää tytön kaupunkiin sukulaisiin "oppia saamaan". Ei niinkään kouluun, vaan musiikkitunteja tädin opastuksella ja käytöstapoja, muutakin kuin vapaana tuuliviirinä juoksentelua. Kaupungissa Raili tutustuu Rauhaan, joka kutsuu hänet hengelliseen nuortentilaisuuteen. Railista tulee uskovainen. Palatessaan kotiin seuraa konflikti, sillä vanhemmat, erityisesti äiti ei katso hyvällä tytön uskoa ja halua alkaa pitää pyhäkoulua kylän lapsille ja evankelioida väkeä. Hän käskee tytön mennä pellolle kyntämään. Homma, jota talon renki pitää tytölle liian raskaana ja tämä yrittääkin sanoa siitä, mutta ei. Äiti on tiukkana ja isä, joka vaikuttaa hieman armollisemmalta tiukkenee hänkin. Eikä Railin poikakaveri Laurikaan ymmärrä uskovaisia. Hänellä on omat näkemyksensä ja kokemuksensa uskovaisista. Sitten Raili sairastuu. Työ on käynyt hänelle liian raskaaksi.

 

Helvi Halmeen Tuulimäen Raili on herätyskristillistä kirjallisuutta. Helvi Halme on itse tehnyt lähetystyötä Etiopiassa. Teos on ilmestynyt sodanvuosina ja on auttamatta hieman vanhanaikainen tyyliltään ja kerronnaltaan, vaikka itse pääsanoma onkin ikiaikainen. Teoksessa on kuitenkin hengellisen heräämisen ohella puhuttelevaa ajankuvaa ja ihmissuhteiden kuvausta. Myös jotkut laulunsanat luovat nekin hienoa ajankuvaa. Missä enää lauletaan: "Loistaa päivyt, kevätpäivyt, elonhetket kaikki kirkastaa."

 

 

Tyypillinen äidinkielen virhe sanajärjestyksessä: Hän otti kaapista uuden sinikukallisen puvun ja vaihtoi sen nuhruiseen leninkiin. Pitäisi olla päinvastoin. Tyttö vaihtoi nuhruisen leninkinsä puhtaaseen. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 9. Kirjassa on konflikti

Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat!

Eila Pennanen

Kaadetut pihlajat

WSOY, 1944

145 + 2 s.

 

Eila Pennanen on minulle uusi kirjailijatuttavuus ja tämän teoksen perusteella minun on vaikea sanoa, lukisinko häntä enemmänkin. Tämä oli lukukokemuksena ihan kiintoisa ja välillä jopa riemastuttavan hauskaa luettavaa, mutta ... Psykologinen ote ja se, mitä ei suoraan kerrottu, mikä jäi rivien väliin teki hieman jäätävämmän vaikutelman. Miksi eläväisestä, mielikuvitusrikkaasta tyttölapsesta tulee aikuisena niin itsekäs, omanarvontuntoinen, kylmäävä, laskelmoivakin ehkä. Miksi taiteellisesti lahjakas poika ei etene urallaan, miksi... Teoksessa on sekä valoa että varjoja. Teos on ilmestynyt sotavuosien vaiheessa  joten ajankuva ja -henki ilmeisemminkin heijastuu teoksessa. 

Teos alkaa prologilla: Kirje.

Sineä, sinen tänne vivahtelevaa, kaukana ruskean vihertävä metsäranta ja taivaan huikaisevan kupukaton maidonvärinen alalieve. Kaunista. Mies, joka seisoi ikkunan luona, varjosti kädellään silmiään kummaltakin sivulta, tähysteli ja siirrähteli ajatuksettoman ja kutienkin tarkkaavaisen näköisenä. Hän oli tavattoman laiha. Hänen kasvoillaan oli huolestuttavan kärsivä ilme, jonka sivulliseen saattoi vaikutttaa tärkeilevältä, ja hänen kasvoillaan käväisi silloin tällöin kevitä kouristavia liikkeitä - ne olivat kuin väreet veden pinnalla, kun kala siihen koskettaa alhaaltapäin."

Mies on sairas, henkisesti lähellä "loppuunkulumista." Hänen vaimonsa, Elsa yrittää valaa häneen elämänuskoa, rohkaista häntä jälleen maalaamisen pariin. Sillä mies on taiteellisesti lahjakas. Mies, Veikko nimeltään on saanut kirjeen, jossa hänen siskonsa ilmoittaa, että toinen hänen siskoistaan, Elli-Sisko on kuollut ja haudattu. Sitten tämä kirjeen lähettänyt sisko tulee kylään. Sisarusten välit eivät ole parhaimmat mahdolliset. 

Teoksen päähenkilöinä on siis kolme sisarusta, Veikko, Elli-Sisko ja Sirkkuli. Näistä Veikko ja Sirkkuli ovat täyssisaruksia. Heidän isänsä on kuollut ja äiti pitää perhettä koossa. Äiti on työteliäs, ahkera. Tunteet jäävät piiloon.  Elli-Sisko on perheeseen otettu kasvattilapsi, jonka tumma hoitajatar oli vauvana tuonut perheeseen. Ja Elli-Siskon kohtalo on tarinan avain. Äiti ei ole osannut rakastaa Elli-Siskoa samalla lailla kuin kahta muuta. Hänellä on epäilyksensä. Elli-Sisko on kuitenkin saanut kasvaa muiden lasten joukossa samalla tavalla, kunnes eräänä kesäpäivänä, äiti kertoo Veikolle, että Elli-Sisko ei ole tämän sisko, vaan perheeseen otettu kasvatti. Tästä seuraa, että Veikon ja Elli-Siskon välinen sisarellinen rakkaus saa uusia vivahteita, jolloin äiti kertoo Veikolle loputkin, että hänellä on syy epäillä, että Elli-Sisko on Veikon sisarpuoli, että heillä on sama isä. Siitä seuraa, että Elli-Siskon mieli järkkyy ja hänet viedään siihen hoitolaitokseen, josta hänet on perheeseen alunperin tuotu. Siellä hän saa maksaa oleskelunsa työllä - siivoojana, vaikka äiti on luvannut maksaa hänestä. Seikka, jonka Sirkkuli, eli myöhemmin aikuistunut Sirkka paljastaa Veikolle.

Prologin jälkeen kerronta siirtyy lapsuuspäiviin, Juhannukseen, Helsingistä tulee Vieras, ylioppilas, joka tahtoo tutustua maalaiselämään. Kunnes lopussa on epilogi ja välien selvittely Veikon ja Sirkan välillä. Mutta myös Elsan ja Veikon aviosuhde kääntyy valoisampaan. Kaikessa on ollut kyse vääryydestä, joka on kohdannut Elli-Siskoa ja mikä vaivaa Veikon mieltä. 

Mikä minulle jättää avoimia kysymyksiä on Sirkan luonne. Miten mielikuvituksekkaasta, elämäniloisesta, hieman ehkä ilkikurisestakin lapsesta tulee niin "jäykkäniskainen", ehkä laskelmoivakin aikuinen, mutta kun kaikki kiertyy yhteen, niin ehkä se ei ole ihme. 

Kerronnallisesti tämä on vaihtelevaa alakulon sävyttämästä elämäniloiseen ja riemastuttavaan kuvaukseen, lapsuus, aikuisuus, rakkaus, estot, estottomuus välittyvät hienosti. Pidin erityisesti Sirkkulin lapsuusseikkailuista Taikametsässä.

Mäntyharjun jälkeen, harjun toisella puolen tuli haka. Haassa oli koivuja ja haapoja, jotka suhisivat kaameasti. Siellä oli myös p i h l a j i e n   p y h ä k ö t. Ne oli oikeastaan Taina-täti löytänyt, ainoa, jonka Sirkkuli oli antanut tulla osalliseksi taikametsän salaisuudesta.  --- --- ne olivat piehiä lehtimajoja, ympyröissä kasvavia pihlajia, jotka keskellä koivuja ja leppiä olivat kerääntyneet kuin kokousta pitäneet.

Sirkku oli perheen nuorin, ikää ei mainita, vain, että hän oli "perheen lapsi". Hän osasi kuitenkin jo lukea ja hän olisikin lukenut kaikkea, mitä hyllyistä löysi, paitsi että äiti aina tarkasti kirjat, oliko niissä "jotakin sopimatonta" ja jos oli, niin käski Veikko lukitsemaan ne kaappiin, pois Sirkkulin käsistä.

Ja kirjojen maailma ruokki Sirkkulin mielikuvitusta, leikkejä. Hän oli milloin vaeltamassa erämaassa alasti ja villinä australialaisena poikana, milloin ratsastamassa yli niittyjen ja läpi metsien "Liekki, liekki! hei, kiidä, ratsu, älä pysähdy, älä väsy...Toisaalta Sirkkuli oli hyvin yksinäinen pieni tyttö. 

Eila Pennasen kerronnassa on niin sadun lumoa, kuin kauhuakin, mielikuvituksen lentoa kuin arjen kuluttavaa todellisuutta. Tämä jättää todella jäljen lukumuistiin.

Muutamia huomioita sanoista ja niiden merkityksestä: Istunut ladan päällä - pitäisi olla lana, vrt peltotyökalu ja automerkki. Eletään maalla, maaseutuyhteisössä, puhutaan peltotöistä ei autoilla ajelemisesta. ---- kävelleet nopeasti ja määräkkäästi. Määrätietoisesti olisi ehkä ymmärrettävämpää suomea. En ole koskaan kuullut kenenkään kuullut, tai missään yhteydessä käytettävän muotoa määräkkäästi.

Kirjallisuusviite: 

Mutta muutamat kohdat häntä suututtivat. Se, että Meg meni naimisiin John Brooken kanssa, oli hänestä oikein tyhmää, ja hän tunsi inhoa, kun kirjassa kerrottiin, että "hän kätki kasvonsa hänen liiveihinsä". Se ei Sirkkusen mielestä ollut ollenkaan rakkautta, koska siinä ei ollut mitään jännittävää. Mutta nuori kaunis Lawrence, hän, jolla oli mustat silmät...

Hmm. Oliko Pikku naisten Lauriella todella mustat silmät? 

Huomioita loogisuudesta: Housupuku - puku - hame -  housupuku - housumekko . Toisaalta se, että samasta asusta käytetään eri muotoa saa mietteliääksi, mistä asusta olikaan kyse, toisaalta se on ilmaisukyvyn vaihtelevuutta. Teoksen kerronta ei ole yksitoikkoista.

Tällä lisään pihlajapuun omaan Kirjametsääni.

 ---

Voin suositella tähän teokseen tutustumista, jos jostain saa käsiinsä. Tämä on teos, joka ansaitsee tulla nostetuksi "unohdettujen kirjojen suosta". Teoksen nimi Kaadetu pihlajat on symbolinen ja kuvaa lapsuuden viattomuuden ja satumaailman katoamista elämän todellisuuteen ja aikuisuuteen, itse tehtyjen valintojen vaikutuksiin niin oman kuin muiden elämän rakentumisessa.

Renata Laqueur: Bergen Belsenin päiväkirja

Renata Laqueur

Bergen Belsenin päiväkirja

Alkuperäisteos: Dagboek uit Bergen-Belsen

Suomentanut Merja Sainio

Docendo, 2025

303 s.

Se yö kesti ikuisuuden.

Junaamme järjestellään, vaunut tärähtelevät ja huojahtelevat, seisomme taas tuntikausia paikallamme jossain laitumella tai metsässä, sitten matkaamme jälleen eteenpäin. "Mat-kal-la, mat-kal-la." Kaikki on mustaa ja pimeää, mutta välillä pilvenriekaleet liukuvat sumean kuun ohi ja silloin näkyy pahoin tuhoutuneen kaupungin siluetti, hiiltyneet, epätasaisesti murentuneet seinät ja katkenneet puut.

Renata Laqueurin Bergen Belsenin päiväkirja on yhden kokijan kuvaus elämästä Bergen Belsenin keskitysleirillä. Tämä kuvaus on hyvin erilainen aiempiin lukemiini teoksiin verrattuna, sillä tässä on hyvin vähän tuhoamiskuvauksia , jos ollenkaan. Ei kaasukammioita. Bergen Belsen nähtiin Vorzugslageri, etuoikeutettujen leirinä, ja Austauschlager, vaihtoleirinä.

Siellä olevia vankeja saatettiin vaihtaa, sinne saatettiin saada paketteja. Siellä saattoi säilyttää jotain omaansa. Kuva Bergen Belsenistä muodostuisi miltei inhimilliseksi ellei kyseessä kuitenkin olisi vaino, väkivalta ja pyrkimys nujertaa ihmismieli. Ellei olosuhteet kaikesta huolimatta olisi olleet tuhoisat, nälkiinnyttävät, sairastuttavat.

Renata Laqueur oli Hollannin juutalainen, protestantti, sillä hänen isänsä oli aikoinaan käynyt kasteella

välttääkseen juutalaisia opiskelijoita  koskevan  numerus clausuksen, pääsykiintion, jolla rajoitettiin  juutalaisten lukumäärää yliopistoissa. 

Päiväkirjan pito, joka oli kiellettyä, oli Renatalle keino selviytyä.

Kirjoittaminen oli keino kirjoittaa itsensä ulos leiriltä. --- --- kirjoittamalla --- he kykenivät nousemaan leirin värittömän  julman maailman tuolle puolen --- --- Kirjoittaminen leirillä voitiin nähdä vastarintatekona jo siksi, että oli ankarasti kiellettyä ja siis vaarallista, mutta myös koska kirjoittaminen muutti esineellistetyn ihmisen jälleen yksilöksi. (Saskia Goldschmidtin jälkisanat -osio)

Tätä teosta on hyvin vaikea arvioida hyväksi tai huonoksi tai siltä välillä. Tämä on tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, ihmisarvosta ja elämästä yleensä. Tässä on tosin joitain kohtia, jotka saavat mietteliääksi aiemmin lukemaansa nähden. Esimerkiksi kysymys siitä, tatuoitiinko kaikki juutalaiset, jotka joutuivat keskitysleireille, vai oliko tatuointi käytössä vain joissakin keskitysleireissä? Jotkin viittaukset Renatan tekstissä herättävät mielessäni kummastusta ja pohtimaan tätä kysymystä. 

Tämä teos tuo hyvin esiin sen, että julmuus on julmuutta, vaikka se olisikin näennäisesti "silkkiin" kääritty,

Suomi-bongaus: "Ulkopoliittisen huhumyllyn mukaan Suomi kuuluu antautuneen."

Hmm. Tämä on jo toinen kerta, kun Suomen jatkosotahistorian jotain vaihetta kuvataan antautumisena, vaikka kyse onkin vain huhusta ja lisäksi vielä paikassa, jonka tiedonvälitys ei ollut mahdollista parhaalla mahdollisella tavalla. Minun täytyi hieman tutkia jatkosodan tilannetta keväällä 1944. Wikipedian mukaan Stalin ilmeisesti vaati rauhanneuvotteluissa ehdotonta antautumista, josta vaatimuksesta myöhemmin luopui. Ehkä tässä viitataan tähän vaiheeseen. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

Ota Hofman: Pako

Ota Hofman

Pako 

Alkuperäisteos: Utek

Suomentanut Kirsti Siraste

Otava, 1970

111 s 

Aloitus: Pikkupuhveli tai puhiseva. Sillä hän puhisee kuin neljä puhvelia. Tälläkin hetkellä. Kun hän on liikkeellä, koko talo on täynnä häntä. Viimeinen vihellys alhaalla oleville kavereille, puhinaa ja tömistystä portaissa. Sitten eteisen ovikello rämpähtää soimaan. - Hei äiti!

Hän on 10-vuotias poika, joka on saanut nimen Aleksanteri, mutta jota kutsutaan lyhyesti Sašaksi. Sašalla on huoneessaan koppakuoriaisen muotoinen lamppu, mikä ärsyttää poikaa. Hän haluaa syntymäpäivälahjaksi lampun, joka ei ole lastenlamppu. Sašan elämä joutuu kuitenkin myllerrykseen, kun hän illalla ennen nukahtamistaan näkee, kuinka ikkunasta näkyy loimotusta. Vaja palaa! Vaja, jossa hän on ollut kavereittensa kanssa tupakoimassa. 

Oliko tulipalo heidän syytä, Jirin? 

Koulussa Saša joutuu kuulusteluun. Hänelle näytetään palanutta puseronhihaa. Onko Saša nähnyt sitä aiemmin. Saša pakenee. Hän tahtoo suojella kaveriaan Jiriä. Hehän ovat tehneet paperille verivalan. Saša tapaa pakomatkallaan toisen karkulaisen, Fangion, tai Rudlan, joksi poika lopulta esittäytyy, useampia vuosia vanhemman pojan, jonka Saša tajuaa olevan oikea syyllinen. Sašan ja tämän toisen pojan välille muodostuu erikoinen yhteys. Saša jättää jälkiä, jotta hänet löydettäisiin, toisaalta hän ei ilmaise tätä, kun siihen olisi mahdollisuus. Vanhempi poika haluaa eroon Sašasta ja kuitenkin, kun Saša on heikoimmillaan hän ei jätä tätä, vaan kantaa tätä - löydettäväksi. Mutta, kun tarina on lopussa, näkeekö kukaan tätä vanhempaa poikaa. Mikä on hänen kohtalonsa, jää avoimeksi.

Ota Hofmanin Pako on erikoislaatuinen nuortenkirja kahden pojan pakoreissusta, erilaisuudesta ja silti samanlaisuudesta, kohtalosta, jotka risteävät toisiaan. Luvut ovat lyhyitä. Kerronta on, pieneen pakattua tiivistunnelmallista kaikkitietävyyttä, jossa tapahtumakuvaukset ja dialogit vaihtelevat liikoja selittelemättä. Naseva tarina, jossa avoin loppu jättää liikkumatilaa ajatuksille ja yhteiskunnalliselle pohdinnalle . Tosin se, mitä lapsilukija oivaltaa yhteiskunnan toimivuudesta, sympatiasta rikoksen poluille joutuneista voi jäädä vähäisemmäksi kuin elämää nähneellä aikuislukijalla. 

Kaiken kaikkiaan ehta poikakirja, jossa ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Mainittakoon, että tämä teos on voittanut  "muinaisessa" tsekkoslovakiassa Atomiajan kirjoituskilpailun vuonna 1966.

Kyyti 2025 -lukuhaaste huhtikuu: Samannimisistä kirjoista vaihtoehto 2

Fiona Valpy: Sypressisokkelo!

Fiona Valpy

Sypressisokkelo

Alkuperäisteos: The Cypress Maze

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2025

330 + 1 s.

Kannen suunnittelu Emma Rogers 

Teoksen johdantona on ote Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta (suomentajana Eino Leino). Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Teoksessa on muitakin viittauksia kyseiseen keskiaikaiseen teokseen, ja täytyy sanoa, että jos jonkin kipinän tämä teos minussa herätti, niin uteliaisuuden ja tietyntasoisen kiinnostuksen tuohon teokseen, jota sen klassikkoaemastaan huolimatta en ole aiemmin lukenut.  

Samoin, kuin Danten teoksessa, on tämänkin teoksen päähenkilö nimeltään Beatrice. Tai yksi päähenkilöistä. Kuka johdattaa ja ketä ja mistä minne, on taas toinen kysymys, jota voi miettiä, vaikkakin tämä johdatus tematiikka uodaankin heti alussa esille.

"Nyt minä kuitenkin tiedän, että vielä on toivoa. Elämää kuoleman jälkeen. Tiedän, että on mahdollista löytää tiensä surun piinaavan sokkelon läpi. Beatrive Crane oli se, joka näytti minulle tien."

Tarina sijoittuu Italian Toscanaan. Kerronnallisesti kuljetaan kahdessa tasossa. Nykyajassa (2015-2016) seurataan nuoren englantilaisen Tessin surutyötä miehensä avustetun itsemurhan jälkeen. Hän saapuu Italian Toscanaan Villa delle Columben kartanoon, jota hoitaa jo iäkkääksi tullut Beatrice Crane. 

Beatrice Crane on isoäitini  vanha koulutoveri. Kauan sitten heidät molemmat oli passitettu melkoisen ankaraan skotlantilaiseen sisäoppilaitokseen Pohjanmeren rannalla, ja pakoni Italiaan oli järjestänyt nimenomaan mummi. Kai hän oli nähnyt, miten vaikeaa minun oli lähtösi jälkeen päästä taas jaloilleni perheeni tukahduttavassa syleilyssä.

Tess on siis leski, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan minä-kertojana kuolleelle miehelleen, jonka äänen hän aika ajoin "ikäänkuin kuulee", toisin sanoen keskustelee tämän kanssa. Toisena aikatasona kuljetaan sotavuosissa, kertojana Beatrice, joka kertoo tarinaansa Tessille kaikkitietävänä kertojana. Beatrice on saapunut Italiaan ennen sodan syttymistä kotiopettajaksi. Kun sota sitten syttyy, hänet vangitaan vihollismaan edustajana, mutta vapautetaan jonkin ajan kuluttua. Miettiessään, mihin hän nyt voisi mennä, Beatrice tapaa Punaisen Ristin kautta Francescan, joka ottaa tytön hoteisiinsa Villa delle Columbeen, jossa hän asuu miehensä Edoardon kanssa. Palvelijoina kartanossa on Silvana ja Carlo, joilla on Gio-niminen poika. Tärkeä henkilö on myös Umberto, joka kannattaa Mussolinia ja on Edoardon poliittinen vastustaja. 

Tarinaa kuljetetaan siis kahdessa aikatasossa. Toisessa käydään läpi Tessin surutyötä, toisessa seurataan elämää ja selviytymistä sota-ajan Italiassa. Näitä aikajaksoja yhdistämään saapuu Marco, juutalaisen Alfredo Verluccin poika. Francesca on jättänyt kartanon perinnöksi tälle sodan melskeissä kadonneelle juutalaiselle pojalle, joka on sota-aikana asunut kartanossa monien muiden italialaisten lasten kanssa. Alfredoon vain ei ole saatu yhteyttä ja syy selviää, kun Marco saapuu paikalle. 

Sypressisokkelo on osin tuttua Valpya sotateemoineen ja vastarintataisteluineen, osin tämä on hyvin erilainen tarina kuin aiemmat lukemani Valpyn teokset. Juoni toki veti ja imaisi sisälle tarinaan, jonka henkilöihinkin kyllä samaistui, vaikka ei kaikessa heidän tekoihinsa mieltynytkään, mutta pienen Alfredon kohtalo jätti ikävän sivumaun, vaikka se kuinka olisi tarinan juonen kannalta kuinkakin perusteltu. Olisin toivonut Alfredolle hieman onnellisemman selviytysmistien, kuin mitä se nyt oli.

Fiona Valpyn Sypressisokkelo käsittelee suuria teemoja suurella sydämellä. En kuitenkaan ihan täysin tykästynyt. Tämä ei ollut yhtä jäntevä kuin esim. Casablancan tarinankertoja. Esimerkiksi se, että yli yhdeksänkymmenvuotias vanha nainen on kartanonhoitajana vastaten sen toiminnasta herättää kysymyksiä. Samoin kuin lantiomurtumien paranemisvauhti. Toisaalta sitkeys tulee hyvin esille tässä elämää nähneessä vanhassa ikäneidossa. Myös Palio-hevosteema jää jotekin irralliseksi ja kuin "ilmasta heitetyksi", vaikka hevosiin on teoksessa aiemminkin viitattu.  Teoksen pääteema kuolemasan liittyen hankasi myös omia arvojani vastaan, mikä olikin suurin syy siihen, että en kaikilta osin tähän teokseen "liimautunut".

Tämä oli kuitenkin ihan antoisa lukukokemus, jossa on niin jännitystä kuin arkista touhua ja selviytymistaisteluakin rikoksesta puhumattakaan. Ajatuksia herättävä ja tunteita nostattava tarina niin  hyvässä ja pahassa. Kiitos siis kustantajalle arvostelukappaleesta.

--

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 33. Kirjassa ratsastetaan

 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen: Kristuksen jalanjälki!

 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen

Kristuksen jalanjälki

Aikamedia, 2024

172 s.

 

Näin Kiirastorstain teemaan sopien hyvä ja kiintoisalla tavalla rakennettu teos, tämä Timo Soinin ja Anssi Tiittasen yhteisenä projektina tuotettu teos Kristuksen jalanjälki. Kirjaston luokituksessa tämä on laitettu henkilö- ja sukuhistoriaan, vaikka ihan tarkkaan ottaen en itse henkilökohtaisesti laittaisi tätä pelkästään henkilöhistoriaksi, vielä vähemmän sukuhistoriaksi, sillä tässä on hyvin vähän Timo Soinin henkilöhistoriaa, vaikkakin, täytyy myöntää, että Timo Soinin ääni kyllä sanoissa kaikuu ja hänen elämänvaiheitaan jonkin verran tuodaan läpi.

Enemmänkin Kristuksen jalanjälki on Timo Soinin ja Anssi Tiittasen vuoropuhelua ja juttelua metromatkalla Espoon Iivisniemestä Helsingin Mellunmäkeen. Arkisten tapahtumien kautta, lähiöiden ja asuma-alueiden erityispiirteiden esiin tuomisen lomassa käydään läpi paitsi Timo Soinin elämänvarrelle mahtuneita tapahtumia, kuten kääntymistä katolisuuteen, myös, ja erityisesti yleisemminkin Suomen hengellistä tilaa ja uskon kysymyksiä. Timo Soini ei puhu politiikkaa vaan herättelee ihmisiä hengellisten kysymysten äärelle. Tämän ajan kuuma kysymys pitäisi olla, ei niinkään se, minkälaisen hiilijalanjäljen jätämme vaan, näkyykö elämässämme "jalanjäljet mestarin", kuten Pekka Simojoki laulussaan ilmaisee saman, kuin Soini ja Tiittanen tässä teoksessa. Ehkä se hiilijalanjälkikin kulutuskysymyksineen muodostuisi sitä myöten pienemmäksi. 

Soini sanoo, ettei hänellä ole koskaan ollut kapinavaihetta kristillisen uskon suhteen. - Tämä on varmasti seurausta siitä, että minut kasvatettiin uskoon niin lempeästi. Uskosta tuli elämän suurin onni ja siunaus. Mietin tätä usein politiikan huipullakin, kansanedustajana ja ministerin --- --- , se että mahtuu nahkaansa, on kova juttu. Usko toi perusturvallisuuden tunteen kaikkiin tilanteisiin.

Tässä teoksessa puhuu lempeä mies, mies, johon lempeyttä ei oikein osaa yhdistää. Toisaalta, kyllä Soini räväyttääkin osaa. Sanoa suoraan ja silottelematta: "Ennemmin maa repeää, kuin huora häpeää" tai "moni kristitty killuu pornon lihakoukussa". 

Täydellisenä ei Soini itseään esiin tuo. Armo on se, mikä miehelle jää, kun omat teot punnitaan.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 24. Kirjan nimestä tulee mieleen laulu. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa!

 

Trude Teige

Isoäiti tanssi sateessa

Alkuperäisteos: Mormor danset i regner

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY, 2025

Kun Tekla kääntyi palatakseen Mamsellin talolle, venäläinen sotilas ilmestyi hänen eteensä. Teklan ensimmäinen ajatus oli juosta pakoon, mutta mies hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle sanomalehtipaperiin käärittyä pakettia. - Ottakaa siitä, mies sanoi ja astui askelen lähemmäs. Tekla perääntyi. - Ottakaa vain, mies toisti rauhallisesti. Tekla ojensi epäröiden kätensä, ja mies laski paketin siihen. Paketissa oli lihanpala. Ja ennen kuin Mamselli ja Otto olivat edes nousseet, Teklalla oli valmiina iso kattilallinen lihakeittoa, jossa oli perunaa, porkkanaa, naurista, tulppaaninsipulia, voikukkaa ja suolaheinää.

Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa on tämän vuoden uutuuskirjoja. Aiheeltaan teos ei ole uusi. Sotaa, rakkautta ja traumoja on käsitelty teoksissa aiemminkin. Teoksessa on kuitenkin tuotu esiin uutta näkökulmaa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, erityisesti sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset perääntyivät ja venäläiset joukot saapuivat Dimmeniin. Takakansitekstin mukaan  tämä teos on "helppo lukea, mutta vaikea unohtaa". Minä sanoisin, että ei tämä kovin helppo ollut lukea, välillä kuvaus oli hyvinkin raadollista, kuvausta, jonka mielellään unohtaa. Ei sillä, kyllä tämä oli helppolukuinen, selkeästi johdateltu, kerronnallisesti kahdessa tasossa kulkeva tarina, jota seuraavassa avaan Helmet 2025 -lukuhaasteen avulla hieman enemmän.

Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä. Teoksen päähenkilö on Tekla, norjalainen 18-vuotias neitonen, joka asuu norjalaisella maatilalla. Eletään toisen maailmansodan loppuvuosia. Toinen aikataso on nykyaika. Teklan tyttärentytär Juni on perinyt isoäitinsä talon, on paossa väkivaltaiselta mieheltään ja löytäessään isoäidistään kuvan saksalaisen sotilaan kanssa, alkaa miettiä isoäitinsä elämää. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, näin voi siis sanoa, kun Juni matkustaa uuden ystävänsä Georgin kanssa Saksaan selvittämään isoäitinsä vaiheita. Juni etsii myös vastausta omiin sukujuuriinsa, kuka on hänen isänsä? Voi siis sanoa, että Kirjassa on isä ja tytär, vaikka isät jäävät  äitien taustalle. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo. Varsinaista sukupuuta  tai hahmoluetteloa ei ole, mutta sukupolvet tulevat hyvin esille: Tekla ja Otto / Konrad - Tytär Lilla - Tyttärentytär Juni.

Hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole. Teoksessa on väkivaltaa, elämän kolhuja, mutta myös toivoa ja eteenpäin pyrkimistä, rakkautta. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja. Näin voi mielestäni sanoa. Mutta myös oikeita valintoja.

Kirjassa on konflikti, useampikin. Tekla joutuu konfliktiin perheensä kanssa, kun menee ja rakastuu saksalaiseen vihollissotilaaseen, menee tämän kanssan naimisiin ja muuttaa tämän kanssa Saksaan. Kirjassa on häät tai hautajaiset. Hautajaisetkin taustalla häälyy, kun konflikteja tulee vastaan myös Dimmenissä, kun pariskunta joutu tekemisiin venäläisten vapauttajamiehittäjien kanssa. Konfliktien seurauksena Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo, no, ohimennen, sivuhahmogalleriassa tällaiseen viitataan. 

Kirjailija on työskennellyt kirjastossa, hmm! Kirjailija on ammatiltaan norjalainen televisiotoimittaja. Ehkä hän ei ole kirjastoammattilainen, mutta ehkä hän on tätäkin teosta kirjoittaessaan joutunut "työskentelemään" kirjastoissa etsiessään lisätietoa historiaan liittyvistä aiheista. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Norjan vuonoilla ja tuntureilla olisi kyllä hienoa päästä käymään. 

Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Henkilökohtaisissa suhteissaan teoksen päähenkilöt joutuvat tavalla tai toisella haaksirikkoon. Tekla suhteessaan perheeseen ja ehkä hieman tyttäreensä Lillaakin (Junin äitiin), Juni taas suhteessa puolisoonsa, josta haluaa avioeron.

Kirjassa on muusikko. Saksassa, pyrkiessään saamaan tietoa paluumahdollisuuksistaan Norjaan, Tekla tapaa Nielsin, josta mainitaan, että hän olisi ollut "Hitlerin lempioskesterin kapelimestari", mistä syystä Niels ei saa papereita, joiden avulla hän voisi saada töitä, nyt hän joutuu elämään kadulla miten parhaaksi taitaa.  

Kirjassa lomaillaan, No ei todellakaan. Tämä on kaikkea muuta kuin lomailua. Pidät kirjan nimestä. Kyllä. Teoksen nimi on hauska. Sateessa tanssiminen on toivon ilmaus. Teoksessa sadetta kuvataan suosionosoituksina. 

Kirjassa tehdään laittomuuksia, enemmän ja vähemmän pakottavista tai ei niin pakottavista syistä. 

Kirjassa ratsastetaan. Teklalla on ollut kotona Norjassa hevonen Haakon. Hevosten hoitotehtävissä Tekla on Ottoonkin tutustunut. Otto osaa käsitellä hevosia. Myös Dimmenissä on hevosia ja Tekla  pääsee ratsastamaan ja auttamaan hevostenkäsittelyssä Otolta oppimillaan keinoilla.

Tämä Kirja on julkaistu vuonna 2025 ja on siis tämän vuoden uutuuskirja. Kansipaperit on suunnitellut Ville Laihonen. Ja huomaankin nyt, että Kirjan kannen pääväri on vihreä. 

Vaikka  tämä teos kävisi, kuten edellä huomataan, aika moneenkin Helmet-haasteen kohtaan, tai on sopimatta, pistän tämän kohtaan  50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, joskin ex-sellainen. Annelin lukuvinkit.  "Tekemällä tehty romanssi ei vähennä tarinan arvoa". 

Myös Hemulin kirjahylly olisi toivonut Junin selvittelevän asioita toisin,  yhdessä seitsemänkymppisen Alfredin kanssa

  

Frank Slaughter: Pako

 

 
 Kuvakaappauksia Kirjasampo ja Goodreads -sivuilta

Frank Slaughter

Pako

Alkuteos: Flight from Natchez

Suomentanut Inkeri Hämäläinen

Tammi, 1957

246 + 1 s.

Leirikauppias rypisteli otsaansa, mutta John päätti esittää hänelle vielä erään kysymyksen. — Olkaa rehellinen, Chris, Luuletteko, että Natchez pystyy pitämään puolensa? — Voimme kestää siihen saakka, kunnes Pensacola kukistuu. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa. Clinton ja Camphell saattavat tulla tänne idästä. Voisimme yhdessä valloittaa New Orleanssin. — Kenties voitte uskotella tuollaista Wrighteille. Mutta teidän täytyy toki tietää, ettettte voi loukata espanjalaisen ylpeyttä ja säilyttää henkeänne.  — Mitä tuo on tarkoittavinaan? — On vain ajan kysymys, ennen kuin de Gálvez purjehtii jokea ylöspäin kostamaan. Kun se tapahtuu, teidän on helppo livistää tiehenne. Mitä tapahtuu Wrighteille —— ja muille, joilla niin ikään on juurensa täällä?

Frank Slaughterin Pako on tarina Yhdysvaltain vapaussodan ajoilta. Tarinan päähenkilö on brittiläinen lääkintäkapteerni John Powers, joka tarinan alkaessa on syyttömänä syytettynä kavalluksesta. Hän ei pysty todistamaan viattomuuttaan, ja hänet todetaankin syylliseksi ja tuomitaan menettämään upseerinarvonsa. Aleksander McGillivray, puoliverinen tuomari on ainoa, joka on äänestänyt Johnin puolesta. 

Tuomionsa jälkeen John karkoitetaan Pensacolasta. Häntä tulee tapaamaan Chris Martin -niminen kauppamies, joka ehdottaa Johnille yhteistyötä. Samoin Johnia tulee tapaamaan Stella Wright -niminen nainen, jonka veli  kapteeni Fanning on oikea syyllinen kavallukseen. Stella pyytää Johnia miehensä, tohtori Wrightin avuksi Natcheziin, joka on pioneeriyhdyskunta.  Yhdyskunta on suurimmaksi osaksi brittien puolella, mutta espanjalaisten uhka on todellisuutta.

John saa seurakseen myös nuoren naisen nimeltä Faith, jonka perinnön tämän eno on sumplinut osin itselleen, osin perintö on joutunut pelaamisen myötä Johniille ja John kokeekin olevansa vastuussa Faithista.

John suuntaa Faithin kanssa kohti Natchezia, josta hän joutuu koko yhteisön kanssa pakenemaan  espanjalaisia. Matkalla he kohtaavat vihamielisen intiaanijoukon, metsäpalon ja päätyvät autioon intiaanikylään, jossa heitä uhkaa isorokkoepidemia. Uhasta selviydyttyään  päädytään vielä toiseen intiaanikylään, jossa John joutuu tekemään selkoa siitä, kenen puolella he oikeastaan ovat. Heimoa johtaa Aleksander McGilvray, joka toistaa aiemman ehdotuksensa, että John ryhtyisi tämä cree-heimon lääkäriksi. Mainittakoon, että Aleksander McGilvray on oikeasti elänyt intiaanipäällikkö. Siitä, kuinka historiallisiin tapahtumiin tämä tarina muutoin sijoituuu en osaa ottaa kantaa. 

Frank Slaughter (1908-2001) on ollut tuottelias kirjailija, jonka teoksia en muista aiemmin lukeneeni. Ymmärtääkseni hän on kirjoittanut suurelta osin lääketieteeseen enemmän tai vähemmän liittyviä tarinoita. Tämän Pako-teoksen luettuani voisin ehkä lukea häneltä jotain muutakin. Ei tämä ihan kehno tarina ollut, vaikka ei kuitenkaan ihan omintakaan, siksi hieman varauksellinen ehkä. Tämän luki ihan joutuisasti ja kerronnassa pysyi mukavasti muknana. Toisaalta tässä oli piirteitä, jotka eivät niin innostaneet ja kuvauksellisesti jäivät osin hieman pintapuolisiksi.  Kerronta oli kaikkitietävää kerrontaa, jossa pääpaino oli kerronnallisissa seikoissa, tapahtumakuvauksissa. Dialogia oli jonkin verran. Tapahtumien lomassa tarinan keskiössä oli Johnin tunneilmapiiri suhteessa kahteen naiseen, joista toinen oli naimisissa oleva englantilainen ja toinen itsenäiseksi ja rohkeaksi naiseksi osoittautuva "amerikkalainen", joka ei pelännyt syöksyä virtaavaan jokeen paniikissa olevaa hevosta kiinniottaakseen. Tämän henkilön rinnalla John päähenkilönä jäi hieman, miten sen sanoisin, valjuksi.

 ---

Kyyti 2025 huhtikuu A: Samannimisistä kirjoista vaihtoehto 1

---

Onko kirjailija sinulle tuttu? Jos olet lukenut hänen teoksiaan, kuulisin mielelläni ajatuksiasi niistä.  

Katja Hoyer: Muurin takana

Katja Hoyer

Muurin takana - Itä-Saksan historia 1949-90

Alkuteos: Beyond the wall

Suomentanut Mari Janatuinen

Atena, 2023 

550 s.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Uskon, että asiat on helpointa selittää esimerkillä. Kuvitellaanpa, että jollakulla meistä on omena, joka on hänelle hyvin arvokas, koska se on hänen ainoansa. Omenassa on mätä, ehkä jopa myrkyllinen kohta. Jos omenan haluaa säästää, myrkyllinen tai mätä kohta on poistettava, jotta loput voi pelastaa. Kun tuon huonon kohdan poista, ettei ehkä jopa myrkyttäisi itseään, saattaa tulla leikanneeksi pois enemmän kuin tarpeen, niin että jäljellä on ehdottomasti vain kelvollista omenaa. Ehkä näissä puhdistuksissa on kyse jostakin tällaisesta." Hoyerin viite tähän tekstilainaan : Lendohard Die Revolution s. 37) 

Kyseessä on koulutytön yritys selittää "Stalinin puhdistuksia". No, turha niitä on yrittää selittää. Itselleni tämä laina toi mieleeni, nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, kirjat ja lukuharrastuksen. Joskus joku kirja saattaa olla hyvinkin kiinnostava, sitä alkaa lukea innostuneena, mutta sitten tulee kohta, joka jättää ikävän maun, joutuu "sylkäisemään" ja miettimään, lukeako teosta loppuun vain jättääkö kesken. Joskus "hyppää" yli "pahan paikan, joskus maku on niin etova, että kirja jää kesken. Hyi olkoon! Ei mätiä omenia voi syödä. 

No, Katja Hoyerin teos Muurin takana ei ollut tällainen kirja, vaikka välillä mietinkin, jaksanko kahlata tätä loppuun. Luen tietokirjoja aika vähän. Tämä kuitenkin kiinnosti minua. Jostain kumman syystä entisten Itä-blokin maiden elämä ja kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua, kun rautaesirippu laskettiin alas (vaikka nythän vaikuttaa taas siltä, että uutta esirippua ollaan pystyttämässä).

Oliko elämä DDR:ssä niin kamalaa, kuin kuvataan? Voiko sääntelyssä olla jotain mieltä?Voiko vapaus mennä liian pitkälle? Muurin takana -teos tuo esiin paitsi DDR:n hallinnon vallankäytön myös aikalaiskuvauksia niin hyvässä kuin pahassa.

Vasta, kun kävin kälyni luona Länsi-Saksassa hänen 60-vuotispäivillään vuonna 1987, ymmärsin, milllaista on, kun kaikkea on liikaa. Oldenburgin supermarkettien takana oli roska-astioita, jotka tursuivat elintarvikkeita. Vanhanaikaiset huonekalujen osat päätyivät suoraan myymälöistä jättikontteihin. Siellä heitettiin pois sellaista, mitä idässä ei ollut.

Olisikohan meillä tämän nykyisen ajan kuluttajilla jotain opittavaa tästä?

Muurin takana -teoksen kirjoittaja, Katja Hoyer seurasi itse lapsena  Berliinin kuuluisasta televisiotornista 1980-luvun mielenosoituksiksi syttynyttä tyytymättömyyttä, joka kohdistui yhteiskunnalliseen valvontaan, rajoittuneisuuteen ja näköalattomuuteen.  

Takakansi: Perusteellinen teos haastaa Itä-Saksaan liitetyt kliseet ja tarkentaa katseen kansalaisiin, joiden jokapäiväinen todellisuus oli luultua vivahteikkaampi. 

Teos käsittelee Itä-Saksan syntyä ja taustoja monipuolisesti, samoin hän käy yhteiskunnallisia oloja ja niihin liittyviä teemoja läpi useista näkökohdista. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan juurikin noita takakansitekstissä mainittuja kansalaisten kokemuskuvauksia, niitä olisi saanut olla enemmän ja hieman monipuolisemmin. Nyt ne jäi hieman yleishistorian ja poliittisen vallankäytön kuvauksen jalkoihin.

Suomi-bongaus:

DDR oli juuri allekirjoittanut Helsingin päätösasiakirjan, jossa allekirjoittajat sitoutuivat kunnioittamaan "ihmisoikeuksia ja perusvapauksia". 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Muualla blogeissa:

Tainan ja Tommin aarrearkku luonnehdinta:  DDR oli jonkinlainen utopia

Kirjojen kuisketta Kriittisesti mutta myös kiintymyksellä kuvattu historiikki DDR:n vaiheista ja elämästä siellä

 

Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

Mavis Hiltunen Biesanz

Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

North Star Press of St.Cloud, INC.

1991

199 + 1 S.

 

I was born in s small immigrant farm community in north-eastern Minnesota. After boys, Mother hoped for a girl, and chose the name "Mavis" from a story in Woman's World magazine, and my middle name, Helmi, after one of her four sisters. But "Helmi" is pronounced so badly in English, that following Aunt Pearl's example, I signed all school papers Mavis Pearl Hiltunen.

Kylläpä olikin viehättävä ja kiintoisa aikamatka ajassa ja paikassa suomalais-amerikkalaiseen lapsuuteen ja siirtolaisperheen arkeen vuosina  1929-1932, kun Yhdysvalloissa elettiin suuren laman alla. Kertojana perheen Mavis-tytär, joka aloittaa tarinansa ollessaan 9-vuotias, pikkuveljensä syntymästä.

Kerronta on sujuvaa ja elävää arkitapahtumien kuvausta, jota mustavalkoinen kuvitus (Mark Coyle's) vahvistaa, puhumattakaan mustavalkoisista valokuvista, jotka luovat autenttisuutta ja todellisuutta perheen vaiheisiin.  Kaiken kaikkiaan tämä teos tuo mieleeni Laura Ingalss Wilderin teokset, vaikkakin ne ovat kerronnaltaan hyvinkin erilaiset. Tunnelma ja arjen tapahtumat miljöineen tämän vaikutelman tehnevät. 

Mavis on syntynyt Minnesotassa suomalaiseen siirtolaisperheeseen. Hän on siis amerikkalainen ja amerikkalaistumisesta teoksessa puhutaankin. Suomalainen kulttuuri ja kieli ovat kuitenkin mausteena luomassa vivahteikkuutta tarinaan. Tämä suomalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan limittyminen ja vuoropuhelu onkin teoksessa erikoisen kiintoisaa. 

Kerronta kulkee kronologisesti vuodenkierron mukaan. Tässä tapahtumien kuljetuksessa minua hämmentääkin, kun kesken mustikkaretkien aletaan puhua Uuden Vuoden aatosta.

 At midnight on New Year's Eve, Mother had gone out to look at the sky. "It's full of stars. This will be good blueberry year," she announced, wiht complete faith in her systems of omens. 

Alan miettiä, millaiset luonnonolosuhteet Minnesotassa onkaan. Ei kai siellä mustikat talvella kasva. No, se on tämä kielitaitokysymys, joka välillä hankaa lukemista ja ymmärtämistä, vaikka noin suurimmaksi osaksi kerronta onkin hyvin ymmärrettävää. Kyllähän se tämäkin "takauma" talvi-iltaan kesäisen kerronnan lomassa minulle lopulta aukeni.

Kertoja tuo esiin paitsi sukuhistoriaansa myös yhteiskunnallisia oloja hyvin esille. Kuten jo ehdin sanoa, ajallisen aspekti on suuren laman alla. Eletään kaivostoiminnan alueella, kommunismi on alkanut kiinnostaa joitakin siirtolaisia. On kuultu kuinka Neuvostoliitossa on työläisten paratiisi ja Karjalassa riittää töitä. Perheen vanhin poika kiinnostuu kommunismista, mitä äiti, joka on amerikkalaistumisen kannalla, suree. Isäkään ei kommunsimi innosta. "Kommunistit eivät usko Amerikkaan eivätkä Jumalaan, he uskovat Neuvostoliittoon". Isä kuitenkin suhtautuu poikansa päätökseen jouhevasti toteamalla vain, että tämähän ei ole mikään rikollinen, vaan kunnon poika. 

Myös kouluolojen kuvaus oli kiinnostavaa. Mavis kävi ensin pientä koulua, jossa oli oppilaista vain suomalaistaustaisista perheistä. Oppiaineita olivat mm:

Reading, Language, Arithmetic, Geography, History, Spelling, Grammar, Penmanship, Health, Civies, Drawing, Music, Agriculture, Physical Education and Conduct. That last was sometimes my downfall; I was a talker and a clown, and disrupted more than one lesson with my antics.

Kuvaus koulutarkastajan käynnistä tosin oli minusta hitusen liian naivi yksipuolisessa isänmaallisuus (amerikkalaisuuden näkökulmasta) teemassa. Koulutarkastajan sanoista kimposi esille myös lause, että "pojat voivat päästä jopa presidentiksi". Muitakin pieniä yksityiskohtia, kuten naisten mahdollisuus toimia opettajana päättyi avioituessa, teoksessa nousi esille.

Todellakin kiva löytö suomalaisen siirtolaisuuden arjesta satakunta vuotta sitten. Tosin minua hieman häiritsi uskottavuuden ja vähän muunkin kannalta se, että lähestulkoon kaikkien henkilöiden (10 kpl) silmien väriksi mainittiin sininen, nukeista puhumattakaan.

----

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 38: Elämänkertaromaani. Tämä on kaunokirjallinen muistelma lähinnä lapsuudesta, mutta myös myöhempiä vaiheita sivutaan jälkisanoissa.