Wa-Sha-Quon-Asin (Harmaapöllö): Erämaan pyhiinvaeltajat!

Wa-Sha-Quon-Asi (Harmaapöllö)
Erämaan pyhiinvaeltajat
Alkuteos: Pilgrim of Wild
Suomentanut Kaija Kauppi
Otava, 1973
264 s.






Touladi

Tieni kutsuu, houkuttaa
   länteen, itäään, pohjaa päin;
moni tie vie kodin suuntaan,
   minun tieni eteenpäin.
            Taakse jää vain harmautta,
                 kuljen yhä matkaa lisää
             Etsiessäin kauneutta
                 Luojan multa kätkemää.

                                      - John Masefield
                                        Suom. Kaija Kauppi

Eräänmaan pyhiinvaeltajat kertoo puoliverisestä Wa-Sha-Quon-Asinista, eli Harmaapöllöstä, jonka sukujuuret ainakin puoliksi juontavat Skotlantiin, mutta joka samaistuu enemmän intiaaneihin, kuin valkoisiin juuriinsa, sekä hänen puolisostaan Anahareosta, joka on täysiverinen irokeesi. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin 1930-luvun tietämille, jos osaan yhtään arvioida. 

Pariskunta lähtee etsimään metsästysmaita ja löytää kaksi orpoa majavanpoikasta. Anahareon naisenvaistot heräävät ja he ottavat majavat suojateikseen. Harmaapöllö päättää lopettaa majavanmetsästyksen täysin.

Erämaan pyhiinvaeltajat kertoo siitä, miten Harmaapöllöstä tulee majavien suojelija. Majavien, jotka on miltei tyystin hävinneet Ontariosta. Syynä metsänhakkuut.

Kerronta on välillä hyvin suorasanaista, arkista ja teoreettista, välillä hyvinkin runollista. Kaikessa kuvastuu kaipaus vapauteen.

Kahden orvon majavanpoikasen kohtalo on kadota erämaihin,

Ja Anahareo laihtui ja tuli kalpeaksi ja kuoppaposkiseksi; hänen silmiinsä ilmestyi rasittunut ja nälkäinen katse. Kerran hän sanoi: "Mitähän me olemme tehneet. Mitä tahansa muuta meille olisi saanut tapahtua - mitä tahansa muuta, mutta ei tätä." Ja erään toisen kerran: "Me luulimme, että saisimme pitää ne aina", ja unissaan hän sanoi: "Ne rakastivat meitä."

Anahareo lähtee välillä kultaa etsimään Harmaa Pöllön tuttavan kanssa. Harmaa Pöllö jää etsimään kadonneita majavaystäviä, löytämättä. Sen sijaan hän löytää kaksi uutta majavaa Jelly Rollin eli Pomon ja Rawhide. Nämä majavat eivät ensi alkuun tule  lainkaan toimeen keskenään, mutta kun erään kerran Piisami miltei tappaa Jelly Rollin Rawhidekin hyväksyy Jelly Rollin, joka kuin ihmeen kaupalla toipuu mittavista haavoistaan.

Minusta tuntuu, että olen lukenut tämän kirjan joskus aiemmin. Tarina on niin tuttu. Ainakin minun hyllystäni löytyy herttainen majavatarina samaiselta kirjoittajalta ja olen minä tainnut nähdä filmatisoinninkin näistä henkilöistä. 

Ei yhtään hassumpi tarina. Majaviin vallan samaistui. 

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 5: Kirjassa liikutaan luonnossa

Muistutetaanpa Bronte-haasteesta!

Charlotte Bronten syntymästä oli viime vuonna tullut kuluneeksi 200 vuotta, mistä johtuen haastoin teidät lukemaan jotain Bronteen liittyvää ja kirjoittamaan aiheesta 200 sanaa. .Jatkoin sitten haasteaikaa. Nyt alkaa maaliskuu olla lopuillaan ja tulee huhtikuu, joten muistutanpa teitä haasteesta.

Onko kukaan lukenut Charlotte Brontea viimeisen vuoden aikana? Katsonut Bronten elokuvia? Lukenut muuta Bronteen liittyvää? Jos ette, vielä ehtii. Aikaa on huhtikuun 21. päivään asti. 

Voitte linkittää 200 sanaanne Charlotte Brontesta sivupalkin kuvakkeen alta löytyvään postaukseen.

Lumoava luonto lähellä ja kaukana!

Helena Röngän Yllättävä luonto, Gummerus, 2017 on viehättävä luku- ja katselukirja yllättävästä tutusta ja vähemmän tutusta luonnosta. Kirja sisältää lyhyitä luonnollisia tarinoita eläinten elämästä ilman turhaa inhimillistämistä. Luonto voi olla julma, mutta se voi olla täynnä myös mitä suloisinta välittämistä ja huolenpitoa. 

Minulle yllättävintä oli vesilisko, jolle kasvaa uusi jalka menetetyn tilalle, olen kyllä kuullut sellaisesta, mutta en ole koskaan nähnyt moista kummaa otusta ja ihmeellisyyttä. Helena Röngän taidokkaat ja monivivahteisest vesiväripiirrokset täydentävät hienoa luontokirjaa. 

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta ja luin sen osana Lumoava luonto -lukuhaastetta. Samaan haasteeseen olen aiemmin lukenut Edith Holdenin Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906.

Itselleni luonto on tärkeä elementti. Rakastan maaseutua ja metsää, olenhan paljasjalkainen maaseuduntyttö. Nyt asun täällä, missä luontoon ei pääse helposti kävelemään ja kaipaan sinne lapsuuskotini maisemiin ja metsiin tai istumaan porraspuulle kissanpentu sylissä. Onneksi sinne  aina välillä on päässyt. Lapsuuteni ajoista luonto on paljon muuttunut. Enää ei esimerkiksi juurikaan löydä sammakonkutua ojanpohjilta eikä kissankäpäliäkään (kasvi) enää löydy kuusten juurelta. Onneksi kuitenkin täällä Suomessamme vielä on luontoa samottavaksi ja nähtäväksi.

Aili Tarvas: Annelin häälahja!

Aili Tarvas
Annelin häälahja
WSOY, 1921
134 S.

Luulo ei ole tiedon arvoinen. Se on tosi sananparsi. Kaj ei  nukkunut. Hän istui pöydän ääressä ja ajoi partaansa. Minua kauhistuttaa aina kun miehet ajavat partaansa! He vääntävät kasvonsa niin kaameaan irvistykseenn, että tulee ehdottomasti ajatelleeksi heidän kadottaneen järkensä ja olevan itsemurha-hommissa. Nytkin minusta tuntui että yllätin Kajn itse teossa!

Sitäpaitsi peloitti minua niin, että tuuli kääntyisi! Olisihan se näyttänyt niin viheliäiseltä juuri häätilaisuudessa!

Annelin häälahja jatkaa nuoren Annelin ja hänen ystävänsä Porin (jonka seuraneitinä hän aiemmassa kirjassa oli) vaiheita. Anneli on ehtinyt avioon edellisen osan päätteeksi, nyt on vuorossa Porin (oikealta nimeltään Ingeborg) häät Leijonan kanssa. Anneli on päättänyt antaa Porille häälahjan myöhästyneenä. Se on päiväkirjan nuoren avion alkuvaiheista.

Annelin häälahja jatkaa samalla hersyvällä ja humoristisella tavallaan kuin Anneli seuraneitinä. Kuitenkin minulla on tuntuma, että tämä ei enää ole yhtä raikas kuin aloitusosa, jos kohta ei vastakohtaisesti kuvattuna tunkkainenkaan. Vauhtia kyllä riittää sen verran paljon, että pölyt karisee, Annelin häälahja koostuu muutamasta kirjemuotoon kirjoitetusta luvusta ja sitten Annelin päiväkirjamaisesta kerronnasta. 

Anneli ja Kaj, Pori ja Leijona ovat kumpikin aika vasta-avioituneita. Annelilla on käytännöllisyyttä, muttta hän on nuori ja sen mukaisesti hän tekee ennen kuin ajattelee. Pori on rikas kartanonneito ja sen mukaisesti hänellä on palvelijat apunaan, mutta erinäisiin ongelmiin ja uusavuttomuuteen hän joutuu esimerkiksi kun pitäisi keittää kahvia vieraille. Kahvi, joka pitää ensin paahtaa, sitten jauhaa ja sitten vasta saa pannuun laitettavaksi on liian vaikeeaa nuorelle rouvalle puhumattakaan lahnasta, jonka Pori tulee ostaneeksi.

Siinä se lahna lohotti keittiön pöydällä auringon paisteessa. Minusta oli niinkuin siitä olisi levinnyt sukkelan kumma haju.

 

Sukkelan kumma haju on yksi lystikkäimpiä ja kuvaavimpia lauseita kerronnassa, josta muuten puuttuu  samanalainen tuore  vivahteikkuus, minkä koin ensimmäisessä osassa. Ei sillä, ei tämä kerronta jämähdä paikalleen, kyllä se vie tarinaa eteenpäin ja kyllä tässäkin on ilmeikkäitä ilmauksia, kuten tarjottimen leijailu ovesta sisälle tai että "veri nousi Leijonan tukkaan". Ehkä tuo tuoreuden puuttumisen tunne johtuu juurikin sitten siitä, että tämä on jatko-osa ja olen jo tutustunut kirjailijan kerrontaan.

Kun sitten Leijona näkee nuoren vaimonsa Kaj seurassa ja kertoo siitä Annelille on sotku selvä, varsinkin kun mukaan tulee vielä täti Augusta, joka lisää vettä myllyyn. Anneli alkaa Watsoniksi Leijona-Sherlockille. Nuoren rakkauden, epäilysten ja arjen solmukohdissa yritetään päästä selville vesille.

Koska teos on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1922 edustaa se aikansa ajatuksia. Naisen asemasta ja ajatuksista, miehen ja naisen tasa-arvosta, rikkaiden ja köyhien eroista voi lukea rivien välistä jos ei ihan suoranaisesti.

Mikä minua hieman pisti piikkinä oli maininta hääseurueesta. "Minusta tuntui, että siellä oli vallan koko maailma. Pakanoita lukuunottamatta, ainakin niitä värillisimpiä." Ilmaisu tuntui jotenkin irralliselta tai ainakin se ponkaisi kerronnasta jotenkin ilmaan, tai sitten se kiinnitti huomiota vain siksi, että lukija on nykyajan ja nykytiedotuksen ympäröimä. Samalla lailla ilmaus kiharasta tukasta viittaamalla bantuihin kimposi ilmoille niin ensimmäisessä kuin tässäkin teoksessa.  Anneli myös koko ajan viittaa Porin lihavuuteen, mutta toisaalta kuvaa tätä ruhtaalliseksi. Vaikka teoksessa ei siis suoranaisesti voi sanoa olevan mitään rasistista tai kenenkään ihmisarvoa loukkaavaa en voi olla miettimättä, missä määrin tuon ajan poliittiset ja intellektuellit ajatukset ovat piilovaikuttamassa tekstin lomassa. Suomi oli hyvin erilainen vuonna 1922 eikä vain Suomi vaan ympäröivä maailmakin. Loppujen lopuksi tämä on aika viatonta kerrontaa, josta on löydettävissä mielenkiintoisia näkökohtia eikä vain  nuoren avio-onnen täyttämästä elämänpiiristä.

...
100 suomalaista kirjaa

Edith Holden: Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906!

Kuvassa on etu- ja takakansi yhdistetty

Edith Holden
Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906
Alkuteos:The Country Diary of an Edwardian Lady 
Suomennos: Ursula Viita-Leskelä, Aila Meriluoto , Raili Takolander (tekstaus)
Otava, 1979
196 s.

Huikean kaunis ja ihastuttava kirja, jossa englantilainen maaseutuelämä ja luonnonkauneus avautuu vanhojen runojen, sananparsien ja nippelitiedon myötä. Edith Holden on ollut paitsi taitava värien ja pensselinkäyttäjä myös nainen, jolla on ollut silmää nähdä luonnon yksityiskohdat. On mielenkiintoista nähdä kuinka eri tahdissa tai samoin ilmentymin vuodenajat vierivät täällä koto-Suomessa kuin Brittein saarilla, jossa ilmasto on paljon lauhempaa ja vuodenajatkin sen mukaisesti eri tahdissa kuin meillä, ainakin, mitä kevääseen tulee. Toisaalta, tämä on kuvausta vuodelta 1906 ja sääilmiötkin on sadassa vuodessa ehtineet paljon muuttua.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti maailman kauneimpien kirjojen joukkoon ja tämä on yksi kirja-aarteistani.

Tässä vielä malliksi Edith Holdenin näytettä maaliskuulta.

---
Tällä kirjalla otan osaa Lumoava luonto -haasteeseen, sillä tämä jos mikä, esitteleen luontoa lumoavasti.

Naisten aakkoset: N!

Tarukirjasta  liikkeelle lähtenyt haaste Naisten aakkoset jatkuu ja minulla, joka lähdin mukaan haasteeseen on vuorossa kirjain

Miss Ann ei ollut yhtä helppo kuin edeltäjänsä ämmä, mutta selvittiinhän tästäkin kirjaimesta, kun aikansa pähkäilin. Tässä siis vastaukset tutttuihin kysymyksiin.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Nuorpuu on kirjoittanut monia hauskoja tyttökirjoja, joista erityisesti voisin mainita Ruusulan tytöt. Ruusulan tyttöjen ensimmäistä osaa Anjan onni olen kovasti yrittänyt metsästää antikvariaateista, mutta vielä en ole siinä onnistunut.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 

Nicole

Löytääkseni vastauksen tähän kysymykseen minun täytyi palata vuoteen 1982 ja tuon vuoden euroviisuihin. Silloista Länsi-Saksaa edusti nuori tyttö nimeltä Nicole ja hän lauloi kauniin balladin

Ein bißchen Frieden, joka oli muuten minun suosikkini tuolloin. Enää en ole euroviisuja seurannut. Ne ovat minusta muuttuneet liikaa siitä, mitä ne alkujaan olivat eikä kappaleetkaan ole enää suuremmin innostaneet.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.  

 

Nana Mouskour

Nimi nousi jostain muistin pohjalta mieleen. En muista, että olisin koskaan hänen laulujaan kuunnellen kuunnellut, mutta nyt tutustuessani aiheeseen, hänen  musiikkityyli voisi olla sellaista, mitä tykkäisin kuunnella.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

 

Lapsuuden televisio-ohjemista tutun animaatiohahmon Nunnun. Nunnu-kirjoihin olisi mukava tehdä nostalgiamatka. Kirjoja en lapsena muista lukeneeni, televisiosta hahmo kuitenkin on tuttu. Tässä voisin samalla mainita myös L.M. Alcotin Pikku miehiä ja Plumfeldin pojat kirjojen Nan Nokkosen, joka on älykäs, aikaansaapa ja valloittava persoona Alcotin henkilögalleriassa.

Francine Rivers: Vapauttava rakkaus!

Francine Rivers
Vapauttava rakkaus
Alkuteos: Redeeming Love
Suomentanut Anne Leu
Perussanoma, 2016
540 s.

Sara syöksyi ylös tuolistaan ja juoksi ovelle. Hän väänsi ja veti ovenkahvaa yrittäen päästä pakoon, mutta ovi ei avautunut. Hän kuuli, kuinka Rab kuristui, kuinka hänen jalkansa potkivat ja raapivat hänen kamppailessaan. Sara hakkasi puuta nyrkeillään ja kirkui.

Sara on kahdeksanvuotias orpo tyttö, jota isä ei tunnustanut, jonka äiti kuoli hylättynä prostituoituneena New Yorkin satamaslummissa, koska hänen vanhempansa (Saran isovanhemmat) ajoivat hänet pois kotoa, ja jonka Rab, muuan monista satamapummeista oli myynyt rikkaalle miehelle luullen tekevänsä sillä palveluksen tytölle, josta oli luvannut pitää huolta.

Mies seisoi keskellä huonetta ja katseli häntä pitkän aikaa. --- --- --- Mikä sinun nimesi on? Sara ei pystynyt vastaamaan. Hän kosketti Saran hiuksia, hänen kaulaansa, hänen käsivarttaan. "Ei sillä väliä. Minä taidan antaa sinulle nimen Angel." Hän suoristautui ja tarttui Saran käteen. "Tulepas, Angel. Minun täytyy opettaa sinulle kaikenlaista." Hän nosti tytön istumaan suurelle vuoteelle. "Voit kutsua minua Herttuaksi, kun saat kielesi takaisin." Hän riisui mustan silkkitakkinsa. "Ja kyllä sinä saat. Aivan pian." Hän hymyili....

Francine Riversin Vapauttava rakkaus on huikea lukukokemus. Se on järkyttävä traaginen tarina, mutta vastavuoroisesti myös kaunis tarina todellisen rakkauden parantavasta voimasta. Ollakseen hengellinen teos Vapauttava rakkaus on myös hyvin omalaatuinen ja erikoinen teos, jossa on teemoja niin Hoosean kirjasta kuin Korkeasta Veisusta. Kirjan kerronta on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, mitä yleensä raamatullisuudella, tai sanoisinko hengellisten asioiden esilletuomisella ymmärtää. Vapauttava rakkaus tuo hengelliset asiat ja uskonkysymykset esille hyvin poikkeavalla tavalla. Kirjan vahva seksuaalisväritteisyys onkin seikka, minkä vuoksi minun on vaikea löytää oikeat sanat kuvatakseni tämän teoksen puhtainta ydintä - Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan ja sen eheyttävää voimaa. Vapauttava rakkaus ei ole perinteistä herätyskristillisyyttä edustavaa kirjallisuutta vaikka se herätteleekin. Ennen kaikkea tämä on vahva kasvu- ja kehitystarina, joka imee lukijansa syvälle väkeviin mielen pohjavirtoihin.
---
Kirjan on lukenut myös Kaikkea kirjasta blogin pitäjä, joka piti kirjasta ja voisi lukea Francine Riversiltä jotain muutakin. Niin voisin ehkä minäkin. Ainakin luulen, että tämä kirja tullee luettua uudelleenkin, jos mahdollista.

....

USA:n osavaltiovalloitus: Kalifornia

Helmet lukuhaaste 2017: Kohta 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään

Aili Tarvas: Anneli seuraneitinä!

Aili Tarvas
Anneli seuraneitinä
WSOY, 1920
182 s.

Lähtötilanne:

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina nuoresta, 18-vuotiaasta Annelista, joka hakeutuu töihin auttaakseen äitiään, sillä "ei kaksi ihmistä nykyään elä pitkälle yhden ihmisen konttorityöllä." Isää ei mainita lainkaan eikä sisaruksiaakaan siis ole. Sitä vastoin on täti nimeltä Barbi ja tämän tytär Bertta. 

Sitten Anneli saa kirjeen, jossa ilmoitetaan, että hänet on hyväksytty 23 hakijasta Karhuniemen kartanon kaksikymmentävuotiaan tyttären seuraneidiksi ja siitä lähtee seikkailu, joka kestää Juhannuksen alta heinäkuulle vai pitäisikö sanoa, että seikkailu päättyy myöhäissyksyyn, kun....

Historiallinen viitekehys:

Kirja on ilmestynyt 1920. Suomi ei ole ehtinyt montaa vuotta olla itsenäinen. Mutta sijoittuuko tarina suuriruhtinasajan Suomeen vai jo itsenäiseen Suomeen. Pienen viitteen asiasta antaa Anneli todetessaan junamatkalla kohtaamastaan luutnantti Kaj Hollertista, "miten hauskaa on, että meillä nyt on oma sotaväki"

Seuraneidin velvollisuudet:

Aamiaisen jälkeen luetteli rouva Kontioinen minulle kaikki velvollisuuteni. Minun tulee olla Porille, paitsi seuraneitinä myöskin jonkinlainen kamarineiti, se on, minun tulee huolehtia siitä, että hänen vaatteistaan ei puutu nappeja eikä hakasia, ettei hän vilustu kylpyjensä jälkeen, ja että hänen pukunsa lähetetään aikanaan pestäviksi. Sitten tulee minun toisinaan puhua hänelle ruotsia, lukea väliin jotain saksalaista kirjaa, ja sitten, kun palaamme Runnilta, tulee minun opettaa hänelle pianon soittoa ja hedebota.

Hmm. Mitä on hedebo?  Googlauksen perusteella tanskalaista koruompelua näyttäisi olevan.

Suomalaisen kansanlaulu sielu:

Joku siellä lauloi vanhaa, iki-ihanaa kansanlaulua. Sävelet tuntuivat lähtevän hämärtyvästä luonnosta, puista ja pensaista, maasta ja metsästä, ne tulvivat valittaen, lohduttomassa, alistuvassa tuskassa ja painuivat matalina nyyhkyttäen joen värisevään kalvoon. Ne sulivat pienten aaltojen surulliseen loiskeeseen rantakiviä vastaan.

Kirjallisuusviitteitä:

Tarinassa viitataan Heinen runoihin ja sitten on tämä viite, josta mietin, onko se jostain englantilaisesta lorusta vai mistä:

Voisin todella huokaista kuten tuo pieni englantilainen poika: Kukaan ei minua rakasta, minä menen puutarhaan syömään matoja, eilen minä söin kaksi sileää ja yhden karvaisen!

Kerronta:

Anneli seuraneitinä on hauska kirja. Se on lystikkäästi kerrottu ja jossain määrin, jatkuvasti ajattelemattomuuttaan ja nuoruuden epävarmuuttaan kommelluksiin joutuva Anneli tuo mieleeni ruotsalaisen Merri Vikin Lotta-kirjat. Kuitenkin teokset ovat hyvin erilaisia jo lähtökohdiltaan ja miljöltäänkin. Kerronta on pakotonta ja sujuvan luontevaa. Aika-aspekti tuo oman lisänsä, mutta vaikka kirja kuvaa aikaa mennyttä, joka ei koskaan palaa, on tässä myös jotain nuoruuden palavuutta, ja vahvaa ystävyyttä, jotka lienee ikiaikaisia. Kerronnallisesti tämä ei sanastoltaan ja kielellisesti niin vanhahtavalta kuulosta, kuin jotkut lukemani ajankohtana ilmestyneet kirjat. Erityisesti kerrontaa elävöittää metaforat, jotka kumpuavat kirjallisesta maastosta lystikkäinä ja kuvaavina ja hieman jänninäkin.

Pidin tästä kirjasta ja tarinaa oli mukava lukea eikä pitkäveteisyyden hetkeä ollut. Joitakin huomioita vielä tähän loppuun joita lukiessa tein.

Paradoksinen ilmaisu: savuisen raikas tuulahdus. Miten voi savuinen olla raikas? No, koivusavun tuoksun kun joskus tunnen kävelyretkillä leijailevan vastaani tuo se aina lapsuuden ja saunamatkat mieleen, mutta tässä tapauksessa ei kyse ollut ilmassa leijailevista saunan tuoksuista vaan junamatkasta..

Mitä on räätikkälaatikko? Wikipedian mukaan se on lanttu, kun minä taas olisin ajatellut kaalilaatikkoa.

1900-luvun alku versus nykyaika:

Tämän pävän lapsena puistelen päätäni Annelille, joka päiväkirjassaan kertoo, että "makeisrasian olin jo tyhjentänyt ja heittänyt vaunun ikkunasta pellolle" 

Liian usein sitä kai nykyäänkin tapahtuu, että heitetään roskia luontoon, mutta junanvaunusta ei ehkä enää ihan pellolle viskellä. Saakohan junissa enää edes ikkunoita auki  vai onko tuuletus toisella lailla järjestetty.

Mielenkiintoista oli myös kuvaus matkasta Runnin kylpylään ja siitä, kuinka lasipilleillä imettiin ihmelähteen vettä. Vieläköhän lähde on olemassa vai onko kuivunut vuosien saatossa? 

... .... ...

100 suomalaista kirjaa

kirja-arvonta kierrätyksen hengessä! ARVONTA SUORITETTU!

Kaipaatko lukemista! Tässä olisi kolme kirjaa tarjolla. Arvotaan seuraavin säännöin.

1. 

Jätä kommentti tai ilmoittaudu mukaan vasemman laidan yhteydenottolomakkeella, ilmoita minkä kirjan/kirjojen arvonnassa haluat olla mukana. Huomio! Jos jätät kommentin, mukana pitää olla linkki, josta sinut tavoittaa. Linkittömät (tai linkit, jotka ei toimi) eivät voi olla mukana arvonnassa.

2. Kukin kirja arvotaan erikseen siitä kiinnostuneiden kesken.

3. Arvonta suoritetaan sopivaksi katsomanani päivänä maaliskuun alussa. Arvonta-ajan päättymisestä ilmoitetaan.

Arvon seuraavat kirjat:

 

1. 

Lentävällä matolla Bagdadiin 

Kovakantinen, siisti ja hyväkuntoinen 

EDIT: Tästä kirjasta oli vain yksi kiinnostunut - Syksyn lehti. Kirja lähtee sinulle, kunhan ehdin postittelemaan.

 

2. 

Purppuranpunainen hibiskus 

Nidottu, siisti ja hyväkuntoinen 

EDIT: Ei kiinnostuneita. Ei arvontaa! 

 

3. 

Astrid Lindgren Sotapäiväkirjat 

kovakantinen, kertaalleen luettu 

EDIT: Kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan ilmoittivat Sara, Paula ja Tiia&Tommi. Arvonta suoritettiin siten, että nimet kirjoitettiin lipukkeiksi, lipukkeet pistettiin tinatuoppiin, sekoitettiin ja nostettiin tarratikulla yksi lipuke - siinä luki . Paula! Onnittelut  ja kiitokset kaikille mukanaolosta. Postitan kirjan, kunhan suinkin mahdollista.

Tauno Karilas: Halkihuulinen mies!

Tauno Karilas
Halkihuulinen mies,
Otava, 1941
94 s.

Ja sitten saapui kaupunkiin Cinsellin sirkus, joka sai poikien veret lämpenemään. Sirkuksen ihmeellisyydet oli tuotu kaupunkiin junassa, mahdottoman isoihin laatikkoihin pakattuna, jo muutamia päiviä ennen markkinain alkua. Öiseen aikaan purettiin salaperäiset laaatikot junavaunusta ja kuljetettiin kuorma-autoissa kaupungin laidassa olevalle aukiolle. Herkkäunisimmat saattoivat noina syysöinä kuulla tai olla kuulevinaan tukahdutettua murinaa, jalopeuran karjahduksia tai aasin mylvintää. Ja kun he seuraavana päivänä sitten näkivät outoja, tummapintaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kaupungin kaduilla, kohosi odotuksen jännitys huippuunsa.

Poikakolmikko Vikke, Arto ja Teemu ovat lähteneet löytöretkelle sirkukseen ja näkevät eräässä teltassa ihmeellisen näyn:

Kirstussa makasi kaunis, kulta- ja silkkipukuinen nainen, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. 

- Lieköhän tuo elävä ihminen, tuumi Vikke.

- Miksei olisi elävä. Se on hyp...tuotanoin...noiduttu...Aa, nyt minä tiedän.

Arton aivoissa syttyi kynttilä.

- Prinsessa Ruusunen! "On pahan noidan pauloissa, pauloissa..." kuten teatterissa lauletaan. Mutta Vikke ei noin uskonut. Hän kaivoi taskustaan höyhenen -- hänellä oli taskussaan kaikki kiusantekoon tarvittavat välineet ongenkoukkua myöten -- ja akoi sillä sivellä makaavan ylähuulta. 

Viken höyhentemput saavat kuitenkin tylyn lopun, kun telttaan ilmestyy mies ja tarttuu poikia niskasta ja kun pojat heitetään ulos teltasta, ei viimeinen, mitä Vikke kuulee, ole miehen raivonhuuto, vaan hento nyyhkäisy kirstun suunnalta.

En ole pahemmin pojille suunnattua kirjallisuutta lukenut, mutta mikä ettei näitä voisi lukea enemmänkin. Tyttökirjoille tyypillinen romantiikka tästä kirjasta uupuu, mutta vauhtia ja pyssynpaukettakin on sitä enemmän. Kirja on nopealukuinen, kerronta huumorisävytteistä ja välillä hieman ronskiakin, jos kohta varmasti kevyemmästä päästä ronskiudessaan ja otteissaan, jos vertaa nykykirjallisuuteen. Ainoa kohtaus, joka sai minut todella voimaan pahoin oli kuvaus, kun sirkuksesta karannut leijona syö pienen villakoiran ja tämä kohtaus oli kerrottu huumorin (huumorin ja huumorin) ottein, eli ei lainkaan säälintuntein eikä pahoitellen. Mutta leijonahan ei ymmärtänyt tehneensä pahoin, kuten kirjailija mainitsee. Ehkä kuvauksessa piilee pikkuisen satiiria, sillä kuvaus tekee kohtauksesta hieman naurettavan oloisen, vaikka se ei ole lainkaan naurettava.

Miten käy sirkuksesta karanneiden gorillan ja leijonan ja ennen kaikkea, mikä on halkihuulisen miehen ja "Prinsessa Ruususen" salaisuus, se selviää erinäisten seikkailujen jälkeen ainakin osittain. Kirja loppuu hieman töksähtäen, mutta yllätys yllätys - se romantiikka pilkottaa sittenkin vaikka vain rivien välissä, vaikka ensin tuntui että sitä ei ole hituistakaan.

Sanontoja:

Lähdetään, jotta talon väki pääsee töihinsä, isä virkaan, lapset kouluun.

Veli veitonen

...
100 suomalaista kirjaa

Anu-Riikka Peuranen: Eemil - Erään adoption tarina!

Anu-Riikka Peuranen

Eemil - Erään adoption tarina

Aarnihopea-julkaisut, 2015

179 s.

Eemil - erään adoption tarina on kertomus siitä, kuinka pienestä 3-vuotiaasta kiinalaisesta Binqiangista tuli suomalainen Eemil. Adoptointiin liittyvää byrokratiaa ja neuvontaa käydään läpi siinä, missä Eemilin kasvua ja kehitystäkin. Kirjan voi jakaa kolmeen osaan, joissa ensin on haave lapsesta ja päätös, adoptointiin hakeutuminen, sitten adoptointimatka Kiinaan, joka ei ole päivän tai kahden reissu ja viimeisenä lapsen sopeutuminen uusiin oloihin.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Kirjan kuvaliitteestä katsoo hymyilevä, suloinen pieni poika ja kiintoisinta kirjassa onkin tämän pienen pojan kasvun ja kehityksen kuvaaminen.

Kirja puhuu myös erilaisuudesta ja erityistarpeisuudesta. Eemil oli niin sanottu Special Child, erityislapsi. Hänellä oli  spina pifida eli selkärankahalkio yksinkertaisesti sanottuna. Kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä, adoptioperheessä oli anorektikko ja Eemililläkin oli vaikeuksia syömisen  kanssa, hän olisi syönyt ja syönyt ja syönyt ilman määrää.

Näin tämä tarina ei ole ainoastaan adoptiotarina, vaan myös perheen tarina selviytymisestä uusien haasteiden keskellä, haasteiden, jotka on itse valinnut osakseen.

Kirja myös yllätti minut.

Viisivuotisneuvolakäynti oli osoittanut, että Eemil pärjäsi ikätasotesteissä jo keskiverto suomalaislapsen tavalla. Kävimme tosin fysioterapeutilla hakemassa muutaman täsmällisen  ja tarkistuttamassa asioita, joilla vielä parantaisimme motoriikkaa. Olin myös vähän huolestunut pojan äärimmäisestä notkeudesta. Harva viisivuotias tekee spagaatin tai saa taitettua sormensa kämmenen lisäksi kämmenselkään kiinni? Myös polvet ja kyynärpäät näyttivät menevän nivelistä yli.

Tämä yllätti ja toi tarinan jotenkin kohti, koska oman harvinaissairauteni yksi piirre on yliojentuvat nivelet, ja siksi kirjallisuusmaininnat yliojentuvuuteen ovat kiintoisia, vaikka ne eivät olisikaan yksi yhteen oman tilanteeni kanssa.

Erilaisuudesta:

Kuka meistä poikkeaa ja kenestä, ihmisiä kun ollaan kaikki?

...

Syöminen sallittu -kirjallisuushaste kategoria 3: Tietokirja, joka käsittelee syömishäiriöitä (Adoption ohella kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä)

Tällä avaan myös omalta osaltani Havaitse harvinaisuus -haasteeni, sillä vaikka spina pifida ei sinänsä ole kovin harvinainen ilmiö, niin adoptioäidin maininta sormien kääntämisestä kämmenselkään kiinni on harvinainen piirre.

Elina Nevalainen: Kolmikon seikkailut!

Elina Nevalainen
Kolmikon seikkailut
Tammi, 1944
97 s.

Talon vanha emäntä kaatoi juuri iltapäiväkahvia kuppeihin väen istuessa pöydän ympärillä, kun talossa oleva Kankuri-Kaisa tulla huohotti touhuissaan sisään. Hän kutoi mattokangasta saunakamarissa ja sieltä käsin hän oli tehnyt huomioitaan.

- Hevonen tuli pihaan! hän sanoi, ja jo äänen paino ilmaisi, että jo se hevonen saattoi olla vään erilainen hevonen kuin muut, tai ainakin se, joka sillä kulki.

Eletään talvisodan alkua. Rajan pinnasta asukkaita siirretään evakkoon.

Talossa, jossa Kankuri-Kaisa kertoo suuret uutisensa asuu myös kunnanhoidokkeina kolme sisarusta: 14-vuotias Teuvo, 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija.

Talon väen lähtiessä evakkorekeen, saavat orvot sisarukset jäädä odottelemaan toista kyytiä. Talon nuori emäntä vain voivottelee: Voi voi, miten paljon sitä yhdelle ihmiselle kuormaa kannettavaksi pannaankaan. No, kyllähän se evakkojen kuorma oli raskas kantaa, en sitä kiellä, mutta kovin kylmältä ja kovalta kuulosti nuoren emännän sanat orvoille lapsille, jotka jäivät yksikseen aina iltaan asti, jolloin kyyti lopulta tuli. Seikkailu ei siihen kuitenkaan päättynyt, sillä tytöt tipahtavat kyydistä, kun hevonen pillastuu pommikoneiden hyökkäyksessä,  ja Teuvo pomppaa tavaranyytin kanssa perästä, kun ei voi jättää sisaruksiaan.

Eipä juonesta sitten sen enempää. Tarina sijoittuu siis talvisotatalveen, eikä varsinainen seikkailu ole kuin muutaman päivän mittainen ja kaikkinensa muutaman kuukauden. Sota on läsnä ja ympärillä lasten koittaessa selvitä  parhain päin niin  vasikan syntymästä kuin desanttienkin suhteen.

Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajan poliittinen ilmapiiri, Seijan kurkussa on 'ryssänpala'  ja mikä pahimin sattuu minun korvaan on se, että vihollisen lyömisen jälkeen juodaan "peijaiskahvit". Vaikka sota onkin kaiken aikaa läsnä ei tämä kirja kuitenkaan ihannoi sotaa eikä tässä ole sellaista suursuomi-ajattelua kuin aiemmin lukemassani Viitosparakin Solessa. Kirjojen tyyli ja lukijakunta, jolle kirjat on ensisijassa suunnattu lienevät myös hieman erilaiset.

Kolmikon seikkailut oli ihan kiintoisa lukukokemus, ajatuksia herättävä, eikä niin todenmukaisuuteen pyrkivä tarina kuin seikkailua ja selviytymistä ankarissa oloissa korostava.  Karjalaisuudesta en osaa sanoa, kuinka karjalainen luonteenlaatu tässä näkyy tai on näkymättä, yksi outo sana tarinassa oli, kun Teuvo mainitsee, että miesjoukko puhuu lietsitys-kieltä. En ikinä ole kuullutkaan moista ilmaisua. Maininta siitä, että lapset olivat kunnanhoidokkeja tuo mieleeni kirjan huutolaisista, jonka taannoin luin. Nämä kohtalot eivät liene olleet aina kovin hyviä. Tämän kirjan sanoja lainakseni "kyllä minä tiedän, että maailman käsi on tyhjä ja tyly". Tylyyteen ja tyhjyyteen tämä kirja ei kuitenkaan pääty. Hyvän lastenkirjan tapaan loppu on onnellinen. 

Kirja on ilmestynyt 1944, jolloin oli jo jatkosota käynnissä tai sodittu. Erikoiseksi tämän kirjan tekee se, että tarinasta ei ilmene millään tavalla, että jatkosota olisi mahdollinen tai  tulossa. Seikka, mikä ainakin minut saa ajattelemaan, ettei tarinan pääpaino ole sodassa eikä isänmaallisuudenkaan korostamisessa. Isänmaan rakastaminen taidetaankin mainita vain kertaalleen. Tämän kirjan arvoja on rehellisyys ja periksiantamattomuus. Toisaalta se suomalainen unelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta elää tässäkin teoksessa. 

...

100 suomalaista kirjaa