03 lokakuuta 2022

Joel Haahtela: Hengittämisen taito!

 


Joel Haahtela

Hengittämisen taito

Otava, 2020

176 s.

 

"Enkä tiedä kumpi meitä pitää siinä paikoillaan, miehen likaisten ja koppuraisten käsien omituinen herkkyys, vaiko ikiaikainen melodia, joka kenties on saanut alkunsa jonakin tuulettomana kesäisenä iltana, metsän laidassa, kun päivä antaa periksi ja huolet häipyvät hetkeksi mielestä ja lapset makaavat savuntuoksuisella niityllä; kun joku ympärillä istuvista alkaa muistella, ja tuo muisto alkaa hitaasti muuttua musiikiksi, joka jää elämään ja siirtyy polvesta polveen, vaikka sanat ja ilta ja itse muisto vuosien myötä unohtuvatkin."

Joel Haahtela on yksi suomalaisen kirjallisuuden kehuimpia kirjailijoita. Itse en vain ole aiemmin lukenut yhtään hänen teostaan. Muutenkin  olen hieman varauksellinen suomalaisiin kirjailijoihin nähden. Oikeastaan olen lukenut hyvin vähän muuta suomalaista kirjallisuutta kuin hieman vanhempaa nuortenkirjallisuutta. No, Haahtelan teokset ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa, kun luin jostain haastattetlusta hänen ortodoksisesta taustastaan ja niinpä ajattelin että kokeillaan nyt tätä, kun kirjastoreissulla osui silmiin. Pieni nätti teos tämä Hengittämisen taito ainakin ulkoasullisesti on.

Hengittämisen taito kertoo Konstantinista, nuoresta miehestä, joka lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä. Isä on syntyjään kreikkalainen, mutta vanhemmille on tullut avioero. Poika saa vain yhden puhelun isältään viikko pari eron jälkeen. Sitten hiljaisuus. Poika sairastuu leukemiaan ja kaipaa isäänsä, mutta kun tästä ei kuulu mitään jättää isän katkerana mielestään, kunnes eräänä päivänä vuosia myöhemmin alkaa uudelleen opiskella kreikankieltä ja päättää lähteä etsimään kadottamaansa.


Teos on pieni, kerrottu minäkertojan näkökulmasta. Kerronta on selkeää, ilmavaa ja kevyttä. Keveyden taakse kätkeytyy kuitenkin paljon eikä aina niin keveitä asioita. Se, että kerronta  on ilmavaa ja kevyttä tarkoittaa että tätä on helppo lukea, tarina ei ole tunkkainen ja lukijalle annetaan tilaa. Pidän tyylistä ja ilmaisulliseta vapaudesta, jota ei kahlehdi mikään. Tarina soljuu eteenpäin kuin virta, tyynenä, pinnan ala väreilevenä, ilman mitään suurempia kuohuja. Draaman kaari tässä silti on nähtävissä, vaikkakin tyynempänä. Muutama erityisempi ilmaisukin löytyy tavanomaisemman sanaston takaa, kuten "ahdistus jää seisomaan toimettomana" tai "henki on neulottu ruumiseen kiinni ohuella langalla".

Teos jakautuu neljään osioon: Thessaloniki, Saari, Kevät ja Alku. Pojan matka kohti isää alkaa Thessalonikista, jossa poika tapaa isän veljen Evangeloksen vaimon Elenin.Evangelos on kuollut ja Eleni on ollut paljon nuorempi kuin miehensä. Syntyy suhde.  Eleni kertoo pojalle isänsä matkustaneen  Thassokseen ja pienelle saarelle, jossa on pieni luostariyhteisö. Matka jatkuu yksinäiselle saarelle, jolla asuu vanha erakkomunkki ja jota pojan isä yhdessä toisen erakkomunkin kanssa hoitaa. Kevät saapuu ja isän ja pojan suhde elpyy ja poika alkaa elämänmatka alusta. 

Tavallaan teoksen voi jakaa myös kahteen osioon: rakkaustarinaksi ja henkiseksi matkaksi. Ortodoksinen usko on hyvin vahvasti läsnä. Ortodoksisuus jollain tasolla kiinnostaa minua, siinä on jotain syvällistä ja filosofista, toisaalta siinä on myös paljon sellaista, mitä en voi ymmärtää. Ortodoksinen ajattelu oli kuitenkin hyvin vahva motiivini tämän teoksen lukemiselle ja juurikin tämä puoli kerrontaa miellytti minua suuresti. 

Ortodoksisesta ajatttelusta ponnahti:

Khora, paikka, jossa maailma uneksuu itsensä paremmaksi.

Erityismainta tälle ajatukselle:

Rukous hengittää sisään murheita, ulos lohtua.

Tämä teos ei ehkä saanut varauksetonta ihastuksen huokaisua, mutta sen verran vaikutuin, että voisin ajatella lukea kirjailijjalta muutakin, ainakin hänen uusimpansa, Jaakobin portaat, saattaisi olla sellainen.

 --

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta  42: Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

Teoksen on lukenut myös Lumiomena, joka tykkäsi "sen hiljaisesta --- --- mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikka  --- --- Melina Merkourin musiikki, suolaa tomaattien päällä."

2 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä ja jotenkin kirja on jäänyt mieleen elämään. Oikeastaan jälkeenpäin muuttunut mielessä vielä paremmaksi. Rakastan Haahtelan lauseita, kuten tuotakin ilmaisua "maailma uneksii itsensä paremmaksi". Kauniin lyyristä.

    Adelen kysymys, trilogian avaus, oli myös varsin hyvä. Jaakobin portaita en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin tästä ja muutenkin koko trilogiasta. Haahtelan kieli on upeaa. Samoin tuo ilmaisun keveys ja sen taakse kätkeytyvät syvyydet. Minuakin ortodoksisuus kiehtoo, vaikka toisaalta siinä on tosiaan paljon sellaista, mitä ei ymmärrä.

    VastaaPoista

Älä roskaa!