Theodor Dielitz Vandiemenin maa!

Theodor Dielitz

VANDIEMENIN MAA

Ruotsista suomentanut S. H—n

Emil Hagelberg'in ja kumpp. Kirjapainossa, 1881

Projekti Gutenberg

Alunperin Charles Rowcroft: The bushranger of Van Diemen's land

Alkuluku:

Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.

Olipa tämä lukukokemus. Mikä minut sai alunperin kiinnostumaan tästä oli maantieteellinen sijainti  - Vandiemenin maa, eli Tasmania. Miljöötä ei tosin kovin paljon kuvata, ainakaan tässä suomennoksessa, joka ei pohjaudu tuohon alkuperäiseen teokseen, vaan siitä tehtyyn käännökseen, kenties muokkaukseenkin (?). Jonkin verran luontoa kuvataan, mutta hyvin pintapuolisesti, samoin Tasmanian tuholaista kuvataan mustaksi porsaan kokoiseksi eläimeksi, jolle annettua nimeä en tohdi toistaa. Lähestulkoon naurettavalta kuulostaa taas se, että ilmeisesti eukalyptus-puista puhutaan pipariminttupuina.

Kerronta on hyvin suppeaa. Päähenkilö, brittiläinen eläkkeelle jäänyt majuri Horton kahden tyttärensä, Helenan ja Loviisan kanssa ovat muuttamassa Vandiemenin maalle. Mukana on myös Hortonin sisarenpoika Silman. Heidän saapuessa rantaan, laiva kuitenkin kaapataan. Kyseessä on vankikarkurit, jotka haluavat vapauteen. Näiden johtaja Brandon näyttelee luotsia ja saa näin petkutettua laivan väkeä, joka kuitenkin kohta alkaa epäillä miehen tarkoituksia, mutta liian myöhään. Kapteeni Trevor puolestaan on ajamassa miehineen vankeja takaa. Hän tuntee Hortonit ennestään Lontoon ajoilta ja on rakastunut Helenaan.

Kerronta on pääasiassa seikkailullista kerrontaa, jossa tosin on pahoja puutteita ja loogisia virheitä. Esimerkiksi kun vangit Brandon ja Roger ovat joutuneet jättämään laivan ja pakenemaan metsiin sotilaiden ajaessa heitä takaa kerrotaan, kuinka alkuperäisväki hyökkää heitä vastaan. Vangit pääsevät karkuun, tosin Roger on saanut keihääniskun selkäänsä. Samoin kapteeni Trevor saa keihään rintaansa ja hänen seurassaan oleva korpraali kolme keihästä. Silti "heidän on rynnistettävä eteenpäin" ja kohta  kuvataan, kuinka korpraali hoivaa Trevoria, mutta hänen omista haavoistaan ei puhuta mitään ja on kuin tämä ei olisikaan haavoittunut niistä kolmesta keihäästä kehossaan.

Paitsi juonellisesti tämä on kehnoa kieleltäänkin. Teksti vilisee suomenkielen outoja muotoja ja painovirheitä, kuten 'kuu myrskyää', kaikkia näitä uusia esineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat (pitäisi kai olla huomata, sillä huovata on termi, joka liittyy vesillä liikkumiseen veneellä), kääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan.  Asenteellisesti minua häiritsee myös se, kun rosvoja takaa-ajettaessa on Hortonin tyttäret jätetty erääseen luolaan, josta mainitaan, että  tämä, jonka sen aikaa piti olla tyttärien säilytyspaikkana, ihan kuin tyttäret olisivat joitain esineitä, joita tuli säilöä.

Tämä on kerrotttu täysin brittiläisestä siirtomaanäkökulmasta jossa Tasmanian alkuperäisväestölle ei anneta mitään arvoa. Paha pettymys kaiken kaikkiaan ja kehnosti kirjoitettu. Se, mikä tässä tulee tosin esille, vaikkakin pintapuolisesti, on historiallinen miljöö Tasmaniasta brittiläisenä siirtomaana ja vankisiirtolana. Tasmanian alkuperäisväestöstä tässä mainitaan, että heitä olisi noin 2000 jäljellä. Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 1800-luvun alkuun, sillä myöhemminhän alkuperäisväestö tuhottiin lähes täydellisesti, jos ei täydellisesti.

--

Luetaan kirjoja Gutenbergista -haasteessa kuitenkin mukana