Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Mélissa Da Costa

Toivoa versovat päivät

Alkuteos: Les Lendemais

Suomentanut Saana Rusi

Tammi, 2025

282 s. 

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

Mistä luettavaksi: Kustantajalta arvostelukappapyyntönä

Kiinnostukseni tähän teokseen heräsi takakansitekstin maininnoista villiintyneestä puutarhasta ja luonnon parantavasta voimasta. Määrite toi mieleeni Burnetin tyttökirjaklassikon Salainen puutarha. Tokikaan ei teokset ole yksi yhteen, vaikka samoja teemoja löytyykin. Myös kansiratkaisu herätti kiinnostusta ja johdatti ajatukset kukkivaan puutarhaan. Kuinka yksioikoinen ajatukseni olikaan ajatellessani lähinnä kukkia, vaikka käsite puutarha on paljon enemmän kuin ruusut ja hortensiat tai edes omenapuut marjapensaineneen.

Odotttamaani tunnelmaa Burnetin tapaan en siis löytänyt, mutta mullantuoksua, kaarnan kosketusta ihoa vasten ja tuulen soittoa ja puiden havinaa kyllä, elämän ylöspäin puskevaa voimaa.

Teos alkaa salaperäisesti, Kertojaa ei ensin oikein aavista. Kun tarinaa alkaa lukea, on kuin raottaisi ovea tuntemattomaan - aivan niin kuin teoksen päähenkilö.

Ruosteinen lukko ei tahdo totella. Mies joutuu pakottamaan avainta, vetämään sen ulos ja yrittämään uudelleen. Täälläkin on järkyttävän kuuma. Ei yhtä kuuma kuin kaupungissa tai tasangolla, mutta silti. Hellettä on liki kolmekymmentä astetta. Mies huokaisee, tuumii hetken ja töytäisee sitten puista ovea olkapäällään samalla kun kääntää avainta. Kuuluu naksahdus. Lukko antaa periksi ja raskas ovi, jonka maali on hilseillyt, avautuu sisään kohti valoa.

Tämä ulkopuolelta välittyvä, kaikkitietävä kerronta vaihtuu toisessa kappaleessa minä-kerronnaksi: 

Tunnustelen sisälämpötilaa: noin kaksikymmentä astetta. Ei astettakaan enempää. Täydellistä. Mies liikehtii vierelläni ja laskee tekonahkaisen salkkunsa lattialle. Avaimet kilisevät. Hän työntää ne taskuunsa.

Kertoja seisoo "pimeän huoneen ovensuussa ja odottaa kiltisti." Kuka hän on? Miksi hän vain odottaa?  

Hitaasti, vähitellen kertoja vie sisälle taloon, sen hämäriin huoneisiin, joissa valo on liikaa, omaan elämäänsä. Mitä se on ollut ja mitä se nyt on. Talo kuvastaa teoksen päähenkilöä, Amandea, jonka elämä on pysähtynyt kesäkuun 21. päivä. Sen jälkeen hänellä ei ole ollut mitään muuta, kuin odottaa. Olla ja odottaa. 

Amande on surunmurtama nuori nainen, joka muuttaa Lyonista Auvergneen, metsän keskellä, kaukana naapureista olevaan taloon, yksinäisyyteen.  Odottamaan. Kuluttamaan aikaa. Amanden pelastukseksi surun syövereistä tulee talon entisen omistajan Lucie Huguesin vanhat kalenterit, joiden merkintöjä Amanda alkaa lukea. 

Huhtikuun 2. päivä: kitke salaattipenkit. Huhtikuun 6. päivä: jaa ruohosipulit. Huhtikuun 10. päivä. Käy taimitarhalla. Huhtikuun 13. päivä: kylvä persilja. Huhtikuun 18. päivä: mansikkahilloa? Huhtikuun 20. päivä: istuta daaliat. Huhtikuun 23.päivä: vie puutarhatuolit Paulin puun alle. Huhtikuun 30. päivä: oleanterit uusiin ruukkuihin. Luen uudelleen kohdan, johon on kirjoitettu: vie puutarhatuolit Paulin puun alle. Mietin kuka Paul mahtaa olla ja mikä puista on hänen puunsa. 

Uupumus kuitenkin voittaa, kunnes tulee päivä, jolloin Amanden on avattava ikkunaluukut ja päästettävä valo sisään. Jos ei itsensä vuoksi, niin vieraiden vuoksi, appivanhempien vuoksi, jotka ovat huolissaan ja tulevat käymään. Vähin erin, askel kerrallaan Amande alkaa tutkia ympäristöään, ajattelemaan elämäänsä, ylittämään murheensa mustia kukkuloita. Paitsi puutarhaa tässä auttaa talon entisen omistajan tytär, Julie, joka tulee ensin hakemaan tavaroita ullakolta ja haluaa myöhemmin palata katsomaan äitinsä elpyvää puutarhaa, jossa Amande on alkanut kasvattaa muun muassa salaattia, kaalia, valkosipulia. Oleellista on myös Amanden omat lyhyet merkinnät valkoiselle, keittiön seinään kiinnitellylle paperille, kuten "päästä sisään". kunnes sisään päästetty perhonen vaihtuu adoptoituun kulkukissaan ja on aika päästää irti. 

Melissa Da Costa kuvaa hyvin surutyön vaiheita. Kerronnassa vaihtelee Amanden nykyhetki ja menneisyys. On tämä elettävä elämä ja eletty. On jäljelle jääneet omaiset, appivanhemmat omine surutöineen ja ongelmineen, on äiti, johon suhde on ollut vaikea, on muistot Benjaminista ja Manonista - äitiyden toiveesta. Kerronta on soljuvan vaihtelevaa, elämänmakuista, arkista, mutta ei tylsää. Arjessakin on kohottavia hetkiä, hetkiä, joita juhlistaa. Arkinen kuvaus ei tarkoita tasaista tylsää janaa, vaan polveilevaa normaalin elänänkulun vivahteikasta kuvausta. 

Toivoa versovat päivät on toki hieno teos tärkeästä aiheesta. Ihmiset on hyvin kuvattu, monipuolisia, yllättäviäkin. Kuinka ranskalaista elämäntavan kuvausta tämä on, on vaikea sanoa. Ranskalaisuus tulee mieleeni lähinnä nimen Manon myötä sekä paikannimissä, Lyon, Auvergne. Se, että kylvetään naurista talvella saa minut miettimään suomalaista kasvukautta ja ilmasto-oloja. 

Vaikka teos on hienosti kerrottu oma samaistumiseni jäi, syistä tai muista hieman vajaaksi. Elin kyllä Amanden matkassa, mutta hengenheimolaiseksi hän ei muodostunut ja vielä vähemmän sitä oli Julie. 

Taannoin Gregoriuksen kanssa vaihdoimme ajatuksia kirjojen transendentaalisuudesta, tuonpuoleisen kuvauksista. Millä tavalla teoksissa tuodaan esille tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen. Tässä teoksessa Amanden appivanhemmat, Anne ja Richard edustavat katolisuutta. He saavat lohdutusta uskonnostaan. Amanden käly, Cassandra on ateisti. Amande ei ole kirkon jäsen. Hän löytää lohtua omista itämaisista ja pakanuuden ajoilta omaksumistaan  riiteistä, kuten muistopuun rakentamisesta, täyden kuun juhlista ja värikkäistä nauhoista puuhun ripustamisesta. Amandea lähellä on myös Julie, joka tunnustautuu budhalaiseksi ja hänen ilmaisemansa budhalaisuuden määritelmä on toki mielenkiintoinen, mutta on ehkä yksi syy siihen, että en päässyt täysin sinuiksi tämä teoksen kanssa. Ikuisuuden ja katoavaisuuden akselilla tässä liikutaan, vaikka maanpinnalla vahvasti pysytäänkin. 

Kaikkein vahvimmin koin samaistumisen puutarhatöihin. Itselläni ei ole puutarhaa, mutta viherkasveja kylläkin.

Polvistun maahan murehtimatta, likaantuvatko vaatteet. "Heipä hei, vuonankaali". Alan leperrellä kasveille korkealla äänellä silkasta innostuksesta. Salaatinlehdet, ihka ensimmäiset salaatinlehteni. "Tiesitkö, että minä istutin sinut!" Leikkaan kasvin veitsellä juuresta ja poimin sen varovasti. Jos Benjamin nyt näkisi... Poimin vielä kakksi vuonankaaliruusuketta lisää ja suoristaudun ylpeänä. Mahtoiko rouva Hugues olla yhtä mielissään nähdessään, miten elämä hänen hoidossaan kasvoi, levisi ja kukoisti? 

Itse olen istuttanut hedelmän siemeniä multaan ja mikä ilo onkaan ollut, kun ne ovat versoneet, saaneet pituutta, lehtevyyttä. Toivoisin kovasti, että minulla olisi oma pieni puutarha, jossa saisi kaivaa, möyhiä, repiä, istutttaa ja nähdä työnsä tulokset. Tässä suhteessa Toivoa versovat päivät oli hieno lukukokemus. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025