Tulipa tutustuttua Gutenbergin tarjontaan!

 Joken Runonurkan Luetaan Gutenbergista haaste päättyy tänään. Haaste oli innnostava ja löysin Gutenbergista paljon mielenkiintoista luettavaa. Haasteaikan ehdin lukea seuraavat teokset:

1. H.G.Wells: Aikakone

2. Konni Zilliacus: Siirtolaisia

3. Minna Canth: Hanna

4. Mathilda Roos: Valkoisia kanervankukkia

5. Oscar Wilde: Onnellinen Prinssi ja muita kertomuksia

6. James Curwood: Aarteenetsijät

7. Theodor Dielitz: Vandiemenin maa

8.  Charles H. Eden: Lähetyssaarnaajan tytär

Tällä hetkellä luen muun lukemisten ohella Barcleyn Valkeat sisaret -teosta, joka sijoittuu 1200-luvulle. Sen lisäksi olen löytänyt paljon muitakin kiinnostavia teoksia. Tietokoneella lukeminen vain on hitaampaa ja vaatii paneutumista eri tavalla kuin fyysisen kirjan lukeminen. On kuitekin hienoa, että tällainen palvelu on olemassa ja että ei tarvitse kaikkia teoksia hankkia itselleen, jos lukeminen kiinnostaa. Kiitos Jokke haasteesta, Gutenbergiin kannattaa tutustua ja tarinoiden maailmassa seikkailla. Samalla näkee, kuinka kirjallisuus on kehittynyt vuosien saatossa.

Kirjallisuushaaste, johon löytyy tai ei löydy vastauksia!

Kirjallisuushaste, jonka löysin Kirjarikaselämäni jaKirjasähkökäyrä  -blogeista. Hetken mietittyäni päätin minäkin ottaa osaa ja katsoa, josko näihin löytyisi vastauksia. Osaan löytyi, osaan ei.

 

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?

Jokin opiskelijakuvaus, koululaiskertomus, jossa päähenkilö pakertaa tehtäviensä parissa, sanotaan nyt vaikka Montgomeryn Annan unelmavuodet. Sopii sikälikin, että kaikesta huolimatta elän nyt unelmaani.

2. Luetko runoja? Toisinaan, mutta harvemmin.Saima Harmajaa, Katri Valaa, Eino Leinoa ainakin löytyy hyllyistäni.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa? Kirjamessuilla olen ollut muutamina vuosina ja mukava olisi taas syksyllä päästä.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Judith Pellan Vallankumouksen vuosisata -kirjasarjasta saisi upean pukuspektaakkelin, mutta mikään suuri suosikkini sarja ei kylläkään ole. Francine Riversin Vapauttava rakkaus -teoksesta tulisi myös hyvällä käsikirjoituksella hieno elokuva.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?

Ei nyt tule mieleen mitään erityistä.

6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) tunnustaa?

Eipä taida olla, ei ainakaan nouse mitään mieleen.

7. Kenen kirjailijan haluaisit tavata?

Sanotaan nyt vaikka Amos Ozin, ainoa nimi, mikä tulee mieleen.

8. Minkä romaanihenkilön haluaisit tavata?

Eipä nyt tule mitään mieleen

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Joel Haahtela on alkanut kiinnostaa, en ole hänen teoksiaan vielä lukenut, enkä tiedä, josko niistä pitäisin, jos alkaisin lukea, mutta kiinnostus on herännyt.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Ethel Turnerin Pikku Veitikka, jonka yllättäen löysin nettiantikvariaatista.

11. Mitä luet juuri nyt?

Janet Skesien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä.

Elspeth Huxley: Pilvien varjot akaasioissa!

 

Elspeth Huxley

Pilvien varjot akaasioissa

Alkuteos: The Mottled Lizard

Suomentanut Kyllikki Villa

Otava, 1984

444 s.

Olen vuosia sitten lukenut Huxleyn teoksen Liekkipuiden varjossa, joka kertoo kirjailijan lapsuudesta afrikkalaisella kahviplantaasilla Thikassa. Pilvien varjot akaasioissa jatkaa tarinaa, jossa kertoja on joitakin vuosia vanhempi, mutta edelleen lapsi. Perhe on palannut takaisin Thikaan, oltuaan jonkin aikaa poissa sodan takia. 

Mieleeni on jäänyt kuva, että olisin pitänyt ensimmäisestä osasta, mutta luettuani nyt vanhan postaukseni huomaan, että muistikuvani eivät olekaan pitäneet paikkansa. Varmaankaan ei aiempi lukukokemukseni ihan huono kuitenkaan ollut, ei ollut tämäkään, vaikka teoksen alku takkusi aika lailla, ja tarinan juoneen oli vaikea päästä mukaan. Lopulta lukeminen alkoi sujua ihan mukavaa vauhtia ja tarinaan kehkeytyi kiinnostavuutta, mutta myös hieman kammotuksen tunteitakin. Erityisen kammottava oli kuvaus eräästä alkuasukasheimosta eikä kaikki tapahtumatkaan olleet mitään afrikkalaista idylliä. Afrikkalainen elämäntapa, kikuju-elämäntapa ei saanut kaikessa oikein minun sympatiaani, vaikka kirjoittaja tuntuu kyllä heitä myötäävän, jos niin voi sanoa. Suhtautuvan ainakin ymmärryksellä ja jonkinasteisella kunnioituksellakin. Ja nyt en tarkoita, etteikö minuakin kikuju- ja masai-kulttuuri kiinnostaisi, mutta heidän lakisäädöksensä ja eurooppalainen oikeuskäytäntö eivät käy yhteen, mitä hieman vierastan ainakin joissain asioissa.

Pilvien varjot akaasioissa on  värikäs kuvaus elämästä Afrikassa. Teoksen luontokuvaus on parasta kuvausta, lintumaailma erityisesti avautuu silmien eteen värikkyydessään. Eivät ole Afrikan kottaraisetkaan niin mustiin pukeutuneita, kuin suomalaiset kesäntuojat.

"Lintuja oli kaikkialla. Tämä paikka oli kiiltävien kottaraisten tyyssija. Ne olivat iloisimpia olentoja mitä olla voi, yhtä kaukana pohjoisen kottaraisista kuin riikinkukko variksesta. kUn kottaraisen purppuranvivahteiset siniset siivet olivat supusssa, se hohti kauttaaltaan kuin lasuurikivi, sen rinta oli kypsien mansikkain värinen, ja sen lentäessä tuli näkyviin merenvihreä vivahde, jonka seassa oli hiukan valkoista."

Myös ihmiskuvaus on monipuolista. Teoksen minäkertoja, jonka nimeä ei mainita (ei ainakaan niin, että se olisi jäänyt mieleen), mutta joka on siis kirjailija itse seuraa tarkalla silmällä ihmisten, niin vanhemiensa Tillyn ja Robinin tekemisiä kuin naapurienkin puhumattakaan alkuperäisasukkaista, joiden elämäntapa eroaa kovastikin, ainakin, mitä tulee erinäisiin lainpuitteissa tapahtuviin seurauksiin. Näitä kirjailija kuvaa boheemilla ymmärryksellä. Erityisen mielenkiintoinen ihmiskuvaus on Tillyn Hilary-serkusta, jonka mielestä "aurinko vaikuttaa selkäydinnesteeseen ja vaurioittaa hermossolmuja, ja lopulta se varmasti tekee ihmisen hulluksi."

Teoksen minä-kertoja haaveilee kirjailijan urasta, hän kirjoittaa raportteja poolo-otteluista, lukee paljon,  muun muassa runoja. Hän harrastaa myös taikatemppuja. Joitakin kirjallisuusviitteitä teoksessa mainitaan, mutta ne ovat minulle outoja.

Vaikka alkuperäisasukkaisiin siis Tillyn ja Robinin perheessä suhtaudutaan hienoisella ymmärryksellä, on teoksessa paikka paikoin kolonialistisia piirteitä, esimerkiksi brittien ja abessinialaisten suhteen. Kysymys: oletteko ampunut monta abessinialaista nostaa henkiset vastakarvat pystyyn.

Teoksessa on aika paljon paikallisia sanontoja, joista ei kaikista oikein saa selvää, mitä niillä tarkoitetaan. Pieni selittävä sanasto lopussa olisi ollut kiva lisä. 

Banda, boma, fitinai , syce, siafuja, métier , veldi, vlei ,debe, chukkka, kongoni. Näistä osan ymmärsi, kun katsoi missä yhteydessä ne oli mainittu, mutta osa jäi ihan avoimeksi. Sinänsähän nämä vieraat, oudot sanat loivat paikallisväriä ja toivat kerrontaan afrikan tunnelmaa.

Afrikkalaisia sanontoja:

m'wai-ai - ga, hyvä, kaikki hyvin, mene rauhassa

pesi-pesi pidä kiirettä

Muuten kuvaavia lausahduksia:

Näytät pirteältä kuin kirppu, synkkää suuruutta 

Hieman mietin tuota teoksen nimen suommennosta. Alkuperäinenhän nimi tarkoittaa täplikästä liskoa. Teoksen alussa on lainattu Rudyard Kiplingin runoa josta teoksen alkuperäisnimi juontaa. 

...

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

 

Konstantin Paustovski: Ukonilma arolla!

 

Konstantin Paustovski

Ukonilma arolla

Suom. Helvi Pekurinen

SMIA, 1946

115 s.

Kaunis, mielenkiintoinen kansikuva sai minut kiinnostumaan tästä teoksesta. Luulin kannen perusteella tätä ensin jonkinlaiseksi lasten kuvakirjaksi, mutta erehdyin. Tämä ei ollut kuvakirja, vaikka sisälsikin mustavalkoisen kuvituksen. Eikä tämä ollut lastenkirja, vaikka lapsiakin tässä esiintyi. Ukonilma arolla on kokoelma pieniä kertomuksia, lyhytproosaksi näitä voisi sanoa. Kerronallisesti ei mitään suuria tai tajuntaa räjäyttäviä, hieman vaikeaselkoisiakin, sillä ainakin jotkut tarinat loppuvat jotenkin oudosti ja kuin seinään. Mietin myös joidenkin lauseiden suomennosta, joka olisi voinut olla jouhevampikin ajatukseltaan. Novelleiksi näitä ei ainakaan voi sanoa. Tarinoita on yhteensä yksitoista ja kaikissa niissä on sota läsnä enemmän tai vähemmän. Ajallisesti tarinat sijoittuvat toisen maailmansodan aikoihin.

Pidin eniten teoksen ensimmäisestä - nimikertomuksesta, jonka pääosassa on Jurka-niminen poika. Jurka asuu vanhan Ivan Lukitshinkin luona Dnjeprin lähettyvillä Hersonin kaupungissa. Eräänä päivänä tulee täti Fedosa varoittamaan Jurkaa saksalaisista, jotka tappaisivat Ivanin ja tappaisivat Jurkankin, jos saisivat tietää, kuka hänen isänsä on. Pelästyksissään ja suojellakseen Ivania Jurka pakenee arolle, jossa hän törmää tilanteeseen, jossa hänen olisi voinut käydä huonosti.

Kulttuuriviitteitä tuomassa elävyyttä ovat  Surikovin Suvorov ylittää Sen-Godardin ja Aivasovskin "Yhdeksäs hyökyaalto" ovat tauluina Ivanin seinällä. Aivasovskin merimaalaukst ovat tuttuja, mutta tuosta toisesta en tiedä mitään. Muissa kertomuksissa viitataan David Coppeffield (näin oletan) ja Kurjat -teoksiin.. Mikä minua myös mietityttää ajankuvaa ajatellesani on joissakin tarinoissa ilmenevät maininnat kirkkoon ja ikoneihin ja ristiinnaulitun kuvaan. Toisaalta eräässä tarinassa sanotaan, että henkilö "ei tietenkään uskonut Jumalaan". 

Tilasin tämän teoksen, kun jostain syystä mieleeni nousi Paustovskin nimi, vaikka kirjailija ei ollut minulle lainkaan tuttu. Ja tilasin tämän teoksen jo ennen viime aikaisia maailmantapahtumia, joita vasten luettuna tämä on kyllä ajattelemaan pistävä ja omalla tavallaan ajankohtainen teos. Kuinka sodanvastainen tämä teos on, on vaikea sanoa, tässä puhutaan isänmaallisuudesta ja kysytään "olisitko valmis tappelemaan peltopyyn puolesta?"  Ja sitten puhutaan, kuinka kaunis maa onkaan kaikkinen ympäröivine luontoineen, ja kuinka sitä täytyy puolustaa. Jollain tasolla ottaen huomioon ne kaikki paikkakunnat, jonne eri kertomukset näissä vievät tulee mieleen, että tämä jollain tasolla korostaisi silloisen Neuvostoliiton laajuutta.Vanha teoshan tämä on, ja toivoisi että kuvaisi aikaa mennyttä ja että ihmiset olisivat oppineet jotain noista ajoista. Valitettavasti näin ei näyttäisi olevan.

"Sota alkoi niin omituisesti, että Varvara Jakovlevna ei käsittänyt sitä lainkaan. Hän oli mennyt sunnuntaiksi maalle, varatakseen talveksi minttua, eikä palattuaan osannut muuta kuin ihmetellä: Jegor Petrovitsh seisoi jakkaralla, siveli talonsa seiniä mudalla, jota oli sekoitettu sangossa veteen.Yksi seinä oli jo muuttunut valkoisesta ruskeanharmaaksi. Ensin Varvara Jakovlevna luuli, että Jegor Petrovitsh on tullut hassuksi (hän hassutteli aikaiemminkin) mutta samalla hän huomasi toistenkin naapurien olevan samassa touhussa. Siveltimet huiskivat ja puhtaat valkoiset talot muuttuivat samanvärisiksi kuin maa."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 23: Pieni kirja

Eino Säisä: Se kesä!

Eino Säisä

Se kesä

Tammi, 1977

127 + 1 s.

Aloitus: Poika oli menossa kummilaan, jonne aamujunalla oli tullut kesälapsia.

Lopetus: Sillä siitä alkoi kesä, josta ei puuttunut mitään.

Hauska, kesäinen kertomus kolmen lapsen kesäpuuhista, pääosassa Poika, jonka nimi on Niilo, mutta  kerronnassa puhutaan vain pojasta. Pojasta ja tytöstä, jonka nimi on Kyllikki, mutta jota silti kutsutaan vain tytöksi ja tytön veljestä Mattsista, josta ainostaan käytetään etunimeä. Matts ja Kyllikki ovat tulleet Helsingistä Pojan naapuriiin, sukulaisiin, näin olen ymmärtänyt. Pojalla on koira Tessu, johon tyttö luo heti katseensa. Tessun kautta Pojan ja Tytön välille syntyy yhteys.

Kesään mahtuu kaikenlaista, lintujen tunnistusta, keihäänheittoa, urheilua. Tutustutaan saaressa asuvaan tehtailijan poikaan Rolfiin, joka leikkii Tarzania. Loppupuolella kesää rakennetaan lautta ja eletään merirosvoelämää.

Tyyllillisesti tämä on  omintakeista, koruttoman kaunista ja kuvauksellista kerrontaa, jossa lapsuuden toveruus ja ystävyyssuhteet ovat vahvasti läsnä ja ensirakkauden tunteetkin heräävät. Ne on siellä taustalla, vaikka niistä ei puhutakaan, tai joihin viitataan kiertotietä. Poika ei muutenkaan ole puhelias ja isästä, joka on jossain pohjoisessa, hän ei halua puhua lainkaan. Luonnon läheisyys, luonnollisuus on läsnä. Kerronta on lähinnä suorasanaista, dialogia on jonkn verran. Tosiaankin, kertojan tapa kuvailla asioita, luoda ilmapiiriä, tunnelmia on omalaaatuista. Asioita tarkastellaan ylhäältäpäin, hieman etäältä, mutta silti ollen sisällä asioissa, tuntien ja tietäen - Pojan näkökulmasta.

Miljöö on maaseutu. Kirjailija itse on syntyisin Iisalmesta ja mietinkin, kuinka paljon tässä mahtaa olla hänen oman lapsuutensa tuntoja ja maisemia. Ehkä hyvinkin jonnekin Savon seuduille tämän voisi sijoittaa. Helsinkiin on pitkä matka ja Pohjoiseenkin on matkaa. Tosin paikkakuntia ei mainita muita kuin tuo Helsinki ja sitten matkataan 60 km lakkasoille - ehkä Kainuuseen.

Tarinassa oli pari kohtausta, jotka aiheuttivat kylmiä väreitä ja inhon tunteita. Toisessa kuvataan, kuinka Poika "käveli niin että oli kohti aitan ovea, nosti keihään korvalliselle ja juoksi rennon vauhdin, otti saksiaskeleet huolellisesti ja noin viiden metrin päästä paiskasi keihään kaikin voimin aitan oveen."

Pojan tapa herättää aitassa nukkuva Matts saa mietteliääksi enkä voinut lukiessani olla miettimättä, mitä olisi tapahtunut, jos Matts olisikin avannut oven ennen aikojaan.

Toinen kohtaus kohdistui Pojan lupaukseen heittää "kissa hännästä" myötäelämisen osoituksena ja kun hän lopulta tekee sen, saa Tytöltä sekä ihastuksen hyvä-huudon "sinä teit sen, minkä lupasit" mutta myös nuhteet. Se, miten kissa lepytettiin jää kertomatta. En tykännyt, en yhtään. Muuten tämä on ihan normielämää lasten kesävietosta ilman huolia reilussa ystävyydessä ja toveruudessa.

Vahvan vaikutuksen teki myös kuvaus Kummilan ruoka-aitasta ja sen herättämistä tunnelmista. "Täällä oli paljon kaikkea, selittämätöntäkin hyvää, josta oli osattava nauttia ja jota ei saisi tahallisesti rikkoa."

 

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 6: Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

 

Charles H. Eden: Lähetyssaarnaajan tytär.

Charles H. Eden

Lähetyssaarnaajan tytär - kertomus tsulujen maasta ja Cetevayosta

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1880.

Projekti Gutenberg

 

Lähetyssaarnaajan tytär kertoo Kutasta, englantilaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt yhdessä tsulu-toverinsa Ulan kanssa. Kuta on jäänyt orvoksi. Ulan äiti Landela on ollut Kutan hoitaja ja imettäjä. Hän on kuitenkin käynyt myös koulua englannissa ja palannut sitten Etelä-Afrikkaan. Kuta, englantilaisesti myös Willeksi kutsutttu on tarinan minäkertoja. 

Kasvoin enemmän pienen metsäläisen kuin kristityn ihmisen tavoin, ja kaikessa muussa, paitsi valkeassa ihonvärissäni, oli mahdoton eroittaa minua n-nulikoista, jotka seurakumppaleinani olivat. Kymmenvuotiaana minut lähetettiin Englantiin, koska holhojissani vihdoinkin oli herännyt joku tunto vastuun-alaisuudestaan

Mainittakoon, että tarinassa ei n-sanaa viljellä mitenkään runsaasti. Sen sijaan puhutaan maan-asukkaista, kaffereista, metsäläisistä. Ulan, jota tosin kuvataan vähemmän mairittelevasti leikkariksi ja naistenhempukaksi kansansa keskuudessa, ja Kutan toveruus on kuitenkin luja ja sydämellinen.  

Tarina sijoittuu transvaaliin, Etelä-Afrikkaan ja taustalla on tsulujen ja brittiläisten joukkojen yhteenotto. Gordon Cumming -nimiseen henkilöön viitataan. Muita tärkeitä henkilöitä tarinassa on Peter Dirksenin perhe, joka tosin joutuu kovan kohtalon kokijaksi osin oman ja tsulu-ylpeyden takia. Tsulu-kuningas Cetewayo haluaa ajaa eurooppalaiset pois alueeltaan, niin myös saksalaisen lähetyssaarnaajanArnold Beidermannin tyttärineen. Beidermanin Minna-tytär on Kutan sydämen valtias, jonka Kuta pelastaa jo lapsuuden päivinä. 

Kiemuroissa kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä inamba, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Dirksenin perhettä kohdanneen tragedian seurauksena Minna ryöstetään. Loppuosa tarinaa kertookin tämän pelastamisyrityksistä.  

Tarinaa viedään eteenpäin hitaasti ja jaaritellen. Kielellisesti tämä on hyvin koukeroista ja osin lystikästäkin kuvailua. Kieli on vanhahtavaa ja kieliopillisesti melkoista sillisalaattia. Outoja ja erikoisia sanoja on paljon: kollomaisuus? Heiskaroiminen? Toisaalta siinä ilmenee myös hyvällä tavalla vanhahtava ilmeikkyys ja kaiken kaikkiaann "tapaukset toisistaan kokonaisuudeksi sukeutuvat"

Teoksen lopussa oli pieni sanaselitysosio, jossa n-sana toistui. Muuten tätä sanaa ei, kuten jo ehdin mainita, juurikaan kuvailuissa viljelty, mikä oli myönteisesti huomioitavaa. Toisaalta ei tämä mitään suurta maailmankirjallisuuttakaan ole, ja olisi ihan hyvin voinut jäädä lukemattakin, mutta  tulipahan nyt kuitenkin kahlattua läpi. Parempiakin kirjoja Gutenbergista varmaan löytyisi.

...

 Joken Runokulman Luetaan kirjoja Gutenbergista -haaste